Meijerielämää

Lukijalle

2012-02-11T01:22:00.001+02:00

Olen miettinyt tämän postauksen tekstiä pitkään. Mitä sanoisin, miten sen sanoisin. Jotain on sanottava, ei voi vain laittaa lappua luukulle kaiken sen jälkeen, mitä te olette sanoneet minulle.

On vaikea löytää sanoja, jotka eivät paisuisi pitkäksi pulinaksi bloggaamisen ihanuudesta ja kurjuudesta. En halua päättää tätä analyysiin. Joku syy on kai kuitenkin annettava. Tavallaan se on kerrottu tässä kesäkuussa kirjoittamassani postauksessa. Mikään ei ole olennaisesti muuttunut sen jälkeen.

Olen päättänyt sulkea tämän blogin. Koska en osaa käyttää nettiä kohtuudella vaan päädyn yhä uudestaan antamaan sille pikkusormen sijaan koko käden. Ja koska mietin liikaa sitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Itse asiassa minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että vähänkin suuremmalle lukijakunnalle bloggaaminen edellyttää keskimääräistä parempaa itsetuntoa.

Minua on myös alkanut kaihertaa se, että niin paljon sisimpiä tuntojani ja herkimpiä kohtiani on täällä vapaasti kellumassa. En kadu sitä, että olen jakanut vaikeitakin asioita -- päinvastoin, olen ikuisesti kiitollinen teille, jotka autoitte kommenteillanne selviämään viime kesän ja syksyn rankoista kuukausista. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että haluan säilöä tiettyjä tänne kirjaamiani muistoja ja ajatuksia vain omiin, yksityisiin arkistoihini.

Blogin alkuaikojen hidastamis- ja kohtuullistamisteemoihinkaan ei tunnu enää luontevalta palata. Aihepiiriä käsitteleville blogeille on epäilemättä edelleen tilausta, mutta omani ei taivu enää siihen. Elän pitkälti sellaista elämää, josta blogia perustaessani haaveilin, enkä oikeastaan koe enää tarpeelliseksi analysoida tämän elämäntavan edellytyksiä. En usko, että minun on määrä kirjoittaa downshiftaamisesta, vaan jostain ihan muusta.

Bloggaamisen visuaalisesta puolesta olen nauttinut kovasti, mutta pidemmän päälle huomaan kyseenalaistaneeni senkin mielekkyyden. Miksen voisi vain ihailla kauniita kukkia maljakossa; miksi minun täytyy ottaa niistä kuva, ladata se koneelle, käsitellä ja julkaista se? Joskus minusta tuntuu, että jatkuva oman elämän ja itsen representoiminen (mitä bloggaaminen pohjimmiltaan on) latistaa kokemista, välineellistää sen.

Blogini oli pitkään hyvin pienen yleisön blogi, mutta viime talvena täällä alkoi käydä enemmän väkeä. Kevätkuukausina kävijöitä oli noin 10 000 kuukaudessa. Omaisena-tunnisteen alle sijoitettujen kirjoitusten lisäännyttyä kävijämäärä laski, mutta minulle itselleni tämä blogi oli tärkeimmillään juuri tuolloin.

Vajaaseen kahteen vuoteen on mahtunut valtava määrä kohtaamisia, mukavaa jutustelua, syvällistä keskustelua, sielunsukulaisuuden häivähdyksiä. Myös katoamisia, pettymyksiä ja sitä Tuomas Kyrön myötä naureskelun kohteeksi joutunutta mielensäpahoittamista. Mutta enimmäkseen -- hetkellisyydessäänkin -- hyvää ja kaunista.

Analyysihän siitä tuli.

Vielä kerran se tärkein:
Kiitos ♥

Tällä hetkellä

2012-02-09T15:50:00.002+02:00

Mamman uunin Marialta poimin matkaani tällaisen kivankepeän jutun, jonka Maria oli löytänyt uusimmasta Sköna hem-lehdestä:

Vapaa-aika limittyy ja lomittuu työajan kanssa. Tähän kaipaisin muutosta.

Inspiroidun lukemastani ja näkemästäni. Maisemista, auringosta, elokuvista, matkahaaveista, saunasta.

Salatut ominaisuuteni. En tiedä, kuinka salattuja nämä tai mitkään muutkaan ominaisuuteni ovat, mutta sanotaan nyt laiskuus ja perusteellisuus (eivät kumma kyllä sulje toisiaan pois).

Haluan lukea tänä keväänä paljon. Historiaa, kaunokirjallisuutta, elämäkertoja. Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa, P.D. Jamesia, vielä lukematta olevat Kyllikki Villat (Myrskyssä ja Elämän korkea keskipäivä).

Suosikkifilmi juuri nyt. Hiljattain dvd:llä ilmestynyt Soutaen sydämeesi. Rakastan New Yorkiin sijoittuvia elokuvia, ja toivon aina että ne olisivat hyviä. Tämä oli.

Ihana ruoka. Joku höyryävä uuniruoka. Omenamintun ohjeilla tehtyä munakoisovuokaa meillä on syöty useasti.

Pukeudun nyt vähän "kevyemmin" kuin viime viikolla. Edelleen kuitenkin kerroksittain. Lattiat ovat meillä niin kylmät, että jalassa on nyt toista viikkoa kolmet villasukat päällekkäin.

Philip Seymour Hoffman ja ihana Amy Ryan elokuvassa Soutaen sydämeesi.

P.S. Osaisiko joku neuvoa, miten siihen uuteen kommenttisysteemiin vaihdetaan..? Ja kannattaako siihen ylipäätään vaihtaa? Välillä siihen vaihtaneilta puuttuu kokonaan se "Lähetä kommentti"-laatikko, tosin vain tilapäisesti (myöhemmin kun tulee takaisin, se onkin siinä). Omissa kommenttiasetuksissani näkyy olevan vain ne samat kolme vaihtoehtoa kuin tähänkin asti.

Ensimmäiset kaksi kuukautta

2012-02-07T19:55:00.001+02:00

Katsoin joulukuun alussa Katja Gauriloffin ohjaaman Säilöttyjä unelmia-dokumentin, joka pyörii parhaillaan elokuvateattereissa. Upea, vaikuttava elokuva, jonka trailerikin on hieno.

Gauriloff on sanonut, että elokuvan tarkoitus ei ole lopettaa lihansyöntiä. Minulle kävi kuitenkin niin, että astuttuani ulos elokuvateatterista tiesin, että en halua enää syödä toisia nisäkkäitä. Vaikka itse teurastamisen raadollisuus ei tullut minulle yllätyksenä, sikojen ja nautojen psyykkinen hätä hätkähdytti. Se oli niin samanlaista kuin meillä ihmisillä. Pelkoa, kauhua, itkua. En voinut olla ajattelematta keskitysleirejä ja muita ihmisten joukkoteurastuksia.

Nyt olen sitten ollut kaksi kuukautta ilman punaista lihaa. On liian aikaista sanoa, jääkö muutos pysyväksi, mutta ihan lupaavalta näyttää. Kalaa syön edelleen ja aion syödä jatkossakin. Kanaa olen syönyt muutaman kerran, mutta siitä voisin hyvin kuvitella luopuvani.

Havaintoja näiden kahden kuukauden ajalta:

* vaa'an mukaan en ole laihtunut, mutta olo on selvästi kevyempi

* kasviksia ja kalaa tulee tietysti syötyä paljon enemmän

* pihviä tai muitakaan tymäköitä liharuokia ei ole tehnyt kertaakaan mieli, mutta pepperonipizzaa olen himoinnut muutaman kerran

* ruo'asta ei tule enää ähkyä

* lihan himo onkin useimmiten roskaruoan (rasvan ja suolan) himoa; tarvittaessa siihen voi napostella jotain pientä suolaista, kuten sipsejä

* nälän tunne yllättää useammin kuin ennen; ilmeisesti en vielä osaa syödä tarpeeksi usein/ravitsevasti

* makeaa (etenkin suklaata) tulee syötyä enemmän, samoin muitakin välipaloja

(joskus huomaan syöväni suklaata nälkään!)

* ravintoloissa on nykyään tosi hyvin kasvisvaihtoehtoja, mutta maussa on toisinaan toivomisen varaa

* soijarouhe on aivan loistava jauhelihan korvike, ja esimerkiksi soijalasagne on minusta parempaa kuin tavallinen lasagne

* tammikuussa suupielet olivat auki, mutta en usko sen liittyneen lihan poisjättämiseen

Teissä lukijoissa on varmasti paljon kasvissyöjiä tai kasvispainotteisesti syöviä. Osaatteko antaa hyviä vinkkejä näihin muutamiin ongelmakohtiin? Mitä ja miten kannattaisi syödä, jotta nälän tunne ei pääsisi yllättämään iltaisin ja malttaisin pysyä poissa suklaakätköltäni?

Uskalletaan jatkossakin

2012-02-06T01:48:00.000+02:00

Kuten olen ennenkin täällä kertonut, rakastan vaalilähetyksiä melkein yhtä paljon kuin itse äänestämistä. Tänä iltana jännitettävää ei ennakkoäänten julkistamisen jälkeen juuri ollut, joten päätin katsomisen sijaan kuunnella lähetystä loppuillan ja maalata samalla yhden isän luota tuodun piirongin.

Vaalien tulos oli tietysti odotettu. Oma ennusteeni oli 39-61% Niinistön hyväksi, mikä siis heitti noin 1,5 prosenttiyksiköllä. Vaikka oma tunnelmani ei siinä maalia sutiessani ollutkaan katossa, Haaviston yli miljoonan äänen potti on kuitenkin taustatekijät huomioon ottaen mieletön saavutus. Haluan uskoa, että hänen hieno kampanjansa kantaa hedelmää vielä pitkään.

YLE:n vaalilähetyksen kommentaattoreista Anni Sinnemäki puki minunkin ajatuksiani sanoiksi puhumalla presidentinvaaleista tilana, jossa käydä yhteiskunnallista keskustelua. Jatkuvasti toisten kommentaattoreiden päälle puhunut Jörn Donner ärsytti vähättelemällä Haaviston seksuaaliseen suuntautumiseen kohdistunutta asenteellisuutta. Johannes Koskinen yllätti minut skarpeilla ja tarkan analyyttisillä kommenteillaan.

Viimeisten kahden viikon aikana minua henkilökohtaisesti on ihmetyttänyt ja vähän järkyttänytkin kaksi asiaa: homofobian laajalevikkisyys sekä poliittisen mielipiteenilmaisun paheksuttavuus joidenkin ihmisten silmissä. Toisaalta olen ollut positiivisesti yllättynyt näiden ilmiöiden vastavoimien runsaudesta. Suomessa on valtavasti ikä- ja puoluerajat ylittävää suvaitsevaisuutta sekä uskallusta käydä myös poliittista keskustelua, puolustaa tärkeiksi kokemiaan arvoja ja ottaa reippaasti kantaa. Ilman sitä uskallusta maailmassa ei mikään koskaan muuttuisi (paitsi ilmasto), ei olisi tasa-arvoa, hyvinvointia eikä edistystä.

Sauli Niinistön kannattajilleen ja ehkä jo vähän meille muillekin pitämässä puheessa tärkeä yksityiskohta oli toista mieltä olevien äänen kuuleminen ja kunnioittaminen. Toivottavasti tulevan presidentin puheen kuuli myös se tuntemani Niinistön kannattaja, joka irtisanoi muutama päivä sitten Facebook-kaveruutemme, vaikka en muista koskaan sanoneeni pahaa sanaa Niinistöstä. Ei sitä yhteiskunnallista keskustelua sillä tavalla käydä.

Sinnemäki ja monet muut vaaleja tänä iltana kommentoineet toivoivat, että nyt innostuneet ja aktivoituneet ihmiset säilyttäisivät innostuksensa ja osallistuisivat yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen jatkossakin. Omasta puolestani voin kertoa, että kahden eri puolueen puolueohjelmat ovat nyt lähiluvun alla. Kuka tietää, vaikka lähtisin jonakin päivänä ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin.

Oikein hyvää alkavaa viikkoa teille kaikille!

Ihailin kaukaa

2012-02-04T02:27:00.002+02:00

Olimme naapurikaupungissa kuuntelemassa Pekka Haavistoa. En muista koskaan ennen osallistuneeni mihinkään vaalitilaisuuteen paikan päällä. Tunnelma oli lämminhenkinen ja hymy herkässä.

Haavisto korosti hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden säilyttämisen tärkeyttä ja niiden ensisijaisuutta hyväntekeväisyyteen nähden. Hän puhui painokkaasti kehitysmaiden naisten aseman parantamisesta ja siitä, kuinka nyky-Suomessa yksi sillanrakentamisen paikka olisi maaseudun ja city-ihmisten välillä. Koulukiusaamisen suhteen hän painotti puuttumisen tärkeyttä: toisin kuin joskus ajatellaan, kantelija ei ole mätämuna, vaan se joka kiusaa.

Yleisö halusi kuulla, mitä Haavisto ja hänen puolisonsa tykkäävät tehdä vapaa-ajallaan. Presidenttiehdokas vastasi nauttivansa mökkeilystä, saunomisesta, lukemisesta ja kävelystä, puoliso teatterista, oopperasta ja matkustelusta. Molemmat pitävät pyöräilystä, ja leffassa käydään lähes viikottain. Elokuvamaut eivät kuulemma käy ihan yksiin, ja Antonion mielielokuvissa Pekalla on taipumus nukahtaa kesken kaiken. Viimeaikaisista lukuelämyksistään Haavisto mainitsi Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian, P. Mustapään runot ja Miika Nousiaisen Metsäjätin.

Myös vierailusta Teuvo Hakkaraisen sahalla puhuttiin. Se on oikeasti hieno tarina, jonka yksityiskohtia en nyt ryhdy tässä kertaamaan, mutta joka liikautti ainakin minussa jotain. Haavisto oli oikeassa sanoessaan, että on tärkeää pyrkiä keskustelemaan myös erimielisten kanssa, eikä pyöriä pelkästään myötä- ja samanmielisten piireissä.

Runsaslukuisen yleisön joukossa oli paljon kouluikäisiä nuoria. Heistä moni teki selväksi, että äänestäisi Haavistoa, jos voisi. Se tuntui tällaisesta keski-ikää lähestyvästä, välillä jo vähän kyynisen puolelle lipsahtaneesta pitkän linjan punavihreästä tosi hyvältä. Nuorissa on tulevaisuus.

Nuoret menivät reippaasti kuvauttamaan itsensä Haaviston kanssa,
mutta minä tyydyin ihailemaan kaukaa.

Sana kuukaudenvaihteeksi

2012-02-01T22:52:00.000+02:00

Tein tänään helmikuun työlistan ja teippasin sen kiinni pöydänkulmaan. Kirjoittamista, sitä edeltävää lukemista ja katsomista. Periaatteessa kiinnostavaa, kivaakin, itse valittua. Huonosti palkattua, totta kai. Stressaavaa: haluaisin saada tekemättömät työt pois takaraivosta jäytämästä ja siirtää ne alitajunnan hedelmälliseen multaan muhimaan. Vai ovatko ne sittenkin yksi ja sama paikka?

Luen parhaillaan hienoa kotimaista romaania, joka sijoittuu jatkosodan aikaiselle Pirkanmaalle. Ihailen Marja-Liisa Heinon kykyä asettua keksimiensä ihmisten nahkoihin ja kieleen, erilaisiin kokemus- ja ajatusmaailmoihin. En löytänyt syksyllä ilmestyneestä kirjasta yhtään blogitekstiä, vaikka tämä on minusta parempi romaani kuin eräskin Finlandia-voittaja.

Radio Days

2012-01-31T15:04:00.000+02:00

Meni vuosia, etten kuunnellut lainkaan radiota (paitsi television Uutisikkunan taustalla pyörivää Yöradiota). Ei vain tullut kuunneltua. Töissä ei voinut, kotona radion oli korvannut telkkari. En ajatellut jääväni mistään paitsi.

Ehkä en jäänytkään, mutta viimeisen vuoden sisällä olen joka tapauksessa löytänyt radion uudelleen. Meillä on nyt kolme radiota eri puolilla huushollia, ja niihin on ohjelmoitu Radio Suomi, Yle Puhe ja Ylen Ykkönen. Autossa kuunnellaan lisäksi Suomipoppia, Iskelmää ja Radio Aaltoa. Paras ei-yleisradio eli Radio Helsinki ei täällä kuulu.

Monet vanhat suosikkini ovat edelleen olemassa, kuten Kadonneen levyn metsästäjät ja Miten minusta tuli minä. Lapsuuden lempiohjelmani Onnenpäivä on korvautunut Nousevan auringon talolla (ilmeisesti jo vuosikymmen sitten), mutta ei se haittaa; onhan äänessä edelleen lapsena suuresti ihailemani Jake Nyman, jolla on sekä täydellinen radioääni että kadehdittava populaarimusiikintuntemus.

Olen tehnyt myös uusia löytöjä. En varmaankaan kuulu Selkouutisten kohderyhmään, mutta tykkään tavattomasti konseptista: että vaivaudutaan lukemaan uutiset niin hitaasti ja ymmärrettävästi, että vähän verkkaisemminkin ohjelmoitu ihminen pysyy kärryillä ajankohtaisista tapahtumista. Yle Puheen Politiikkaradiokin on ollut hyvä löytö.

Isällä oli aina radio auki. Silloinkin kun hän katsoi olohuoneessa televisiota, makuuhuoneen ikivanha transistoriradio pulputti taukoamatta olemattomalle kuulijakunnalle. Radio oli päällä ympäri vuorokauden ja piti isälle seuraa yön pitkinä, unettomina tunteina. Toisinaan hän oli epävarma, oliko kuullut jotakin radiosta vai nähnyt unta.

Kun isä kuoli, radio jatkoi tasaista jutteluaan sängyn vieressä. Ääni oli hiljaisella, ohjelma musiikkipitoista. Tulen muistamaan huoneessa tuolloin viettämäni hetket lopun ikääni, ja olen jollakin selittämättömällä tavalla kiitollinen siitä, että radio oli läsnä tilanteessa. Se rauhoitti ja lohdutti minua, kuten se oli rauhoittanut ja lohduttanut kuolemaa odotellutta isää. Suljin radion vasta, kun isä oli viety pois.

Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että Jake Nymanhan siellä ehkä soitteli levyjään, olihan sunnuntaiaamupäivä.

Jos minä saisin valita

2012-01-30T00:46:00.000+02:00

Kuva kopsattu luvan kanssa täältä.

Mirka antoi minulle vapaat kädet valita, miten haluaisin maailman makaavan.

Jos minä saisin valita:

* eläisimme A-P:n kanssa onnellisina yhdessä elämämme loppuun asti.

* maailma ei rakentuisi niin monessa ennakkoluuloille kuin se nykyisellään tekee.

* ketään ei kiusattaisi koulussa, työpaikalla, netissä eikä missään muuallakaan (tästä on tainnut joku muukin puhua aika painokkaasti viime päivinä ;)).

* en olisi tällainen suorittaja, mutta saisin enemmän aikaan.

* valtakunnan media olisi riippumaton ja moniääninen vallan vahtikoira.

* kouluissa opetettaisiin nykyistä enemmän filosofian ja yhteiskuntaopin kaltaisia, maailmankatsomusta ravitsevia aineita.

* vuorokaudessa olisi pari ylimääräistä tuntia, jotka käyttäisin kaunokirjallisuuden lukemiseen.

* tuotantoeläinten huonoa kohtelua ei hyväksyttäisi itsestäänselvyytenä, eläinsuojelurikkomuksiin puututtaisiin rohkeammin ja kaikki kotieläimet saisivat osakseen hyvää huolenpitoa.

* ihmiset jaksaisivat yrittää ymmärtää toisiaan silloinkin kun se on vaikeaa.

* siipalleni kehittyisi sellainen esteettinen silmä, että hän ei ainoastaan suorittaisi kotitöitä vaan pysähtyisi myös vilkaisemaan lopputulosta: näin hän huomaisi esimerkiksi sängyn pedattuaan, jos päiväpeitto on nurinpäin, toispuoleisesti tai muuten vain rumasti.

* vielä koittaisi aika, jolloin kukaan ei kyseenalaistaisi pätevän ihmisen soveltuvuutta johonkin virkaan hänen seksuaalisen suuntautumisensa perusteella.

Voisin pistää koko maailman uuteen uskoon, joten ehkä lopetan nyt tähän. Kiitos Mirka! Haastan Cherin, Tytin, millan, Sallan ja kaikki muutkin halukkaat mukaan ajatusleikkiin.

Lopuksi päivän ilonaihe: koirablogi Rebel & Sara, jossa on tehtailtu kertakaikkisen valloittavia "vaalimainoksia" vapaasti levitettäviksi.

Kuva täältä.

Lokerikko

2012-01-29T12:04:00.000+02:00

Isän työhuoneen nurkasta löytynyt lokerikko löysi paikkansa meijerin keittiöstä. Runko on vaaleaksi maalattua puuta, lokerot paksua lasia. Kaunis ja käytännöllinen esine.

Dairy of the Week: Valion designmaito-huutokauppa

2012-01-28T14:54:00.000+02:00

Valion designmaitotölkit suunnitelleet muotoilijat ovat lahjoittaneet uniikkitöitään myyntiin Huuto.nettiin. Huutokauppa alkoi viime viikolla ja jatkuu huomisiltaan asti. Eero Aarnion grafiikan vedos on aika kiva, ja Paola Suhosen lehmäpussukoistakin tykkään, mutta hinnat ovat karanneet pilviin. Se on ihan hyvä, sillä huutokaupan tuotto lahjoitetaan SOS-Lapsikylälle.

Vähän kunnioitusta

2012-01-26T19:53:00.000+02:00

Vielä sananen sosiaalisesta mediasta, siitä eilisestä Uutisvuoto-jäljitelmästä, vaaleista ja -- koettakaa kestää -- Pekka Haavistosta. Haaviston osuva cityjuntti-heitto Hyvät ja huonot uutiset-ohjelmassa (katsottavissa Ruutu.fi:ssä, cityjuntti-keskustelu käydään noin neljän minuutin kohdalla) sekä Petriinan blogiteksti täällä inspiroivat minut julkaisemaan melkein yhdeksän kuukauden viiveellä kolumnin, jonka kirjoitin paikallislehteen eduskuntavaalien jälkimainingeissa. Teksti tuntuu taas ajankohtaiselta, enkä koe enää olevani ajatusteni kanssa yksin -- kiitos Haaviston ja muiden valistuneiden kaupunkilaisten ja maalaisten.

Tässä siis toukokuussa 2011 Vähän kunnioitusta-otsikolla julkaistu teksti lyhentämättömänä.

Historiallinen vaalitulos synnytti hämmentävän ilmiön sosiaalisessa mediassa. Koulutetut ja itseään suvaitsevaisina pitävät pääkaupunkilaiset tuomitsivat koko kehäykkösen ulkopuolisen Suomen sivistymättömäksi takamaaksi. Pikkukaupunkien ahdasmieliset juntit ja mitään ymmärtämättömät maalaiset tuottivat häpeää helsinkiläisille äänestämällä tyhmästi ja takapajuisesti.

Erityisesti Facebookissa oli vaalien jälkeen joukkohysteriaa ilmassa. Asiallinen argumentointi uhkasi hautautua ilkeän ja pilkallisen puhetavan alle. Perustettiin protestiryhmiä, jotka sortuivat siihen samaan mitä kritisoivat: populismiin, asioiden yksinkertaistamiseen ja mustavalkoistamiseen.

Osa keskustelijoista uhkasi muuttaa maasta, osa ilmoitti linnoittautuvansa visusti pääkaupunkiin, joka puheenvuoroista päätellen näyttäytyy monille nyt avarakatseisuuden ja kansainvälisyyden tyyssijana maassa, jonka kaikki asukkaat eivät ole vielä laskeutuneet puusta. Tähän päätelmään ajauduttiin siksi, että perussuomalaisten kannatus Helsingissä oli vain 12,9%, kun se koko maassa oli 19%.

Niin pikkukaupungissa kuin Helsingissäkin pitkään asuneena ja nyt vallan maalaistuneena Suomen kansalaisena minun on todettava, että tällainen ajattelutapa ei ole ihan reilu. Kyllä ajattelevia ihmisiä ja sivistystä tapaa koko maassa, ja vastaavasti tyhmyyttä ja tietämättömyyttä esiintyy myös Helsingissä. Puoluekannan kanssa näillä asioilla ei välttämättä ole mitään tekemistä.

Ajattelu ei ole minkään ryhmän yksinoikeus eikä ahdasmielisyys yksin junttien ongelma. Myös hajurakoa haluavat kaupunkilaiset syyllistyvät leimaaviin yleistyksiin ja ylimielisyyteen. Ennen vanhaan sellaista kutsuttiin snobismiksi.

Tarkoitukseni ei nyt ole puolustaa sen enempää perussuomalaisten kuin minkään muunkaan puolueen politiikkaa, vaan ainoastaan kiinnittää huomiota siihen, että halveksunnalla ja pilkalla ei voida osoittaa sivistyneisyyttä eikä edistää suvaitsevaisuutta. Julkiseen keskusteluun tarvitaan enemmän kunnioitusta. Se tuntui olevan kadoksissa vaalien allakin, myös toimittajilta.

Tuloerojen kasvu on jo jakanut kansaa tarpeeksi kahtia. Toivon, että se sama kahtiajako ei nyt pesiytyisi keskusteluun ja siihen, miten kanssaihmisistä ajatellaan ja puhutaan. Ihmisten jyrkkä jaottelu meihin ja muihin on ihan yhtä takapajuista riippumatta siitä, missä päin Suomea sitä harjoitetaan.

Aikaisemmat blogissa julkaisemani kolumnit löytyvät täältä.

Yksi lempinäkymistäni uudessa kodissa.

Masennuksen uhallakin

2012-01-26T02:17:00.002+02:00

Katselin toisella silmällä Nelosen Hyvät ja huonot uutiset-ohjelman, koska Pekka Haavisto oli siinä vieraana. Ohjelmassa sivuttiin uutista, joka oli mennyt minulta ohi. Sen mukaan ihmiset voivat masentua sosiaalisen median käytöstä, koska muut ihmiset vaikuttavat siellä onnellisemmilta.

Ystävän yllyttämänä perustin Meijerille oman Facebook-sivun. Lupaan välttää myös siellä liiallisen onnellisuuden vaikutelmaa. Yritän olla masentumatta, vaikka tykkääjien määrä pysyisi yhdessä (terveisiä vaan Amerikan enolle sinne rapakon taakse!). Tutuille en paria poikkeusta lukuunottamatta aio sivusta kertoa, joten jutustelen siellä joko teidän kanssanne tai en ollenkaan.

Tervetuloa siis tutustumaan ja kenties keskustelemaankin Facebookin sirpaleisemmassa mutta myös spontaanimmassa ympäristössä. Naamakirjaa kaihtaville voin vakuuttaa, että täällä Bloggerissa kaikki jatkuu entiseen malliin.

Kirja-alesaalis

2012-01-24T14:04:00.000+02:00

Muuton yhteydessä tajusin taas, miten järjetön määrä kirjoja (ja mukeja!) minulla on. Päätin olla ostamatta yhtään kirjaa enää ikinä. Tai ainakaan pitkään aikaan. Tai ainakaan sellaista kirjaa, jonka saa lainaan kirjastosta.

No, kuten kuvasta näkyy, päätökseni ei ole pitänyt, ei sitten alkuunkaan. Kolmen eri kaupungin kirja-alennusmyynneistä kotiin on kulkeutunut yhteensä 13 kirjaa (Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian kaksi jälkimmäistä osaa unohtuivat kuvasta). Kuvan satsi maksoi alle 60 euroa, kiitos Suomalaisen kirjakaupan tarjouksen, jossa yhden ale-kirjan ostamalla sai toisen ilmaiseksi. Ei paha.

Tänään olen

2012-01-23T17:54:00.001+02:00

- iloinnut Haaviston pääsystä toiselle kierrokselle
- miettinyt, miten voisin edesauttaa Haaviston valituksi tulemista ketään painostamatta, mitään tuputtamatta ja överiin hurmahenkisyyteen sortumatta
- maalannut edellisten asukkaiden seiniin piirtämiä töhryjä piiloon
- kuunnellut radiota
- syönyt kaupan lohikeittoa ja vähän kuivahtanutta ruisleipää
- kuunnellut Beirutia, jonka musiikista innostuin taas uudestaan katsottuani ennakkoon DocPointissa keskiviikkona ja perjantaina esitettävän Bombay Beach-dokumentin
- muistellut sitä Mirkka Rekolan runoa, jossa sanotaan minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille eikä sitten muuta
- pohtinut, pitäisikö minunkin puhua useammin siitä, mikä on tärkeää

Vielä ehtii yhtä sun toista.

Sentimentalisti äänestää

2012-01-22T17:12:00.003+02:00

Ojentaessani passiani vaalivirkailijalle en tunne vielä mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta astellessani kohti vaalikoppia se pääsee yllättämään. Pakahduttava, juhlallinen, vähän itkettäväkin tunne, joka on huipussaan raapustaessani numeroa äänestyslipukkeeseen.

Kopissa olen nenätysten kahden suuren asian kanssa, Historian ja Demokratian. Ymmärrän, että kaltaiseni ihminen ei ole aina saanut äänestää ja että maailmassa on yhä maita, joissa ei ole yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Tunnen suunnatonta iloa ja ylpeyttä siitä, että saan olla toteuttamassa demokratiaa ja tekemässä historiaa, kokemassa tämän osallisuuden tunteen.

Kaksissa edellisissä presidentinvaaleissa ehdokasvalintani on ollut selvä ja sentimentalismini huipussaan ehdokkaan tultua valituksi. Tällä kertaa olin kahden vaiheilla melko viime metreille asti, mutta selkeän ennakkosuosikin puuttumisesta huolimatta itse äänestystapahtuma oli näköjään yhtä tunteikas kuin edellisilläkin kerroilla. Demokratia itsessään liikuttaa.

Meillä on syöty viime aikoina paljon pastaa, kuvassa tämänpäiväinen munakoiso-vuohenjuustopasta. Maija Louekarin Puutarhurin parhaat-kuosilla päällystetyt tabletit ostin Kuopion Marimekon ALEsta.

Jännittävää vaalipäivän iltaa teille kaikille!

Halli

2012-01-19T12:37:00.000+02:00

Halliksi kai tätä eteisen jatkeena olevaa pitkulaista epähuonetta voi kutsua. Luonnonvalolta piiloutuneelle, ovien rei'ittämälle läpikulkutilalle on ollut vaikea keksiä käyttötarkoitusta, joten olemme hyväksyneet sen kauniin turhuuden.

Ehjä seinä on tapetoitu Maaria Wirkkalan nelivuotiaana piirtämällä Enkeli-tapetilla. Valkoinen piironki on isän, kirjoituslipasto isoäitini perua. Heppamaton tilasin täältä.

Himohamstraajan tytär

2012-01-18T10:26:00.002+02:00

Olemme aloittaneet isän talon tyhjentämisen. Apunamme meillä on ollut pitkäaikainen perhetuttu, jolla on pakettiauto ja hyvin pragmaattinen, tunteilematon asenne.

Vielä kuukausi sitten minusta tuntui vaikealta kajota isän luona mihinkään. Kaikki oli jähmettynyt niille sijoilleen: esineet, aika, elämisen ja kuolemisen jäljet. Isälle syksyllä ostamani aamutakki roikkui pesun jäljiltä henkarissa olohuoneen ja ruokahuoneen välisessä oviaukossa. Sen näkeminen nostatti aina palan kurkkuun.

Nyt tavarat ovat taas muuttuneet tavaroiksi, roju rojuksi. Joukossa on paljon minulle arvokasta, selittävää ja avaavaa, yllättävääkin.

Toisaalta olen iloinen siitä, että isä on säästänyt kaiken. Valokuvat, koulutodistukset, pankkikirjat, kirjeet ja kortit, lahjapaperit. Sotilaspassin, röntgenkuvat, ystävien kuolinilmoitukset. Minun piirustukseni, lapsena saamani onnittelukortit, hänelle eron jälkeen jääneet leluni ja kirjani.

Toisaalta tunnen olevani keskellä Himohamstraajat-sarjan jaksoa. Tallella ovat myös vanhat puhelinluettelot, kenkälankit, käytetyt sytkärit, pullonkorkit.

Vaikeinta ja haikeinta on ollut isän sängyn riisuminen. Isä nukkui puisen kävelykeppinsä kanssa, ja pedattuani vuoteen kuolinpäivänä asettelin kepin peiton päälle. Rannekello ja tupakat jäivät yöpöydälle. Tähän asetelmaan pystyin koskemaan vasta eilen.

En voi moittia isää kaiken säästämisestä, olenhan itse melkein samanlainen. Rumasta ja rikkinäisestä tahdon eroon, mutta kaikki muiston hippusetkin säästän.

Dairy of the Week: Lehmä à la Tove Jansson

2012-01-16T16:05:00.007+02:00

Näin erikoinen muumimagneetti löytyi lentokentän Moomin Shopista.

Ramsign-arvonnan voittaja...

2012-01-15T11:14:00.001+02:00

... on nyt selvitetty Random.orgin avulla: vapaavalintainen numerokyltti lähtee Omapäiselle arkeilijalle! Lähetä minulle sähköpostia, niin toimitan meiliosoitteesi eteenpäin Ramsignille. Sieltä ollaan sitten suoraan yhteydessä sinuun.

Takana on hyvällä tavalla kiireinen viikko täynnä tapahtumista ja tapaamisia. Olen kuitti, levon ja laiskottelun tarpeessa. Ihan vielä se ei ole mahdollista, ei sillä tavalla kuin toivoisin, mutta pian.

Kotikaupunki-mukit

2012-01-11T23:20:00.000+02:00

Vaikka olen ryhtynyt maalaiseksi ja omistan aivan liikaa kippoja ja kuppeja, en voinut vastustaa näitä Arabian Kotikaupunki-sarjan mukeja. Helsingin designpääkaupunkivuoden kunniaksi lanseeratun sarjan on piirtänyt Miira Zukale. Suosikkini on Puisto, mutta myös Kortteli ja Keskusta oli pakko saada.

Elän muuten siinä uskossa, että persoonallisiin kausimukeihin kannattaa satsata. Muihinkin kuin muumimukeihin. Tulevaisuudessa ne muuttuvat keräilykappaleiksi ja voivat osoittautua hyvinkin arvokkaiksi, kuten on käynyt Muumipeikko unelmoi-mukille. En ole omaani myymässä, mutta onhan se kiva tietää, että rahapulan iskiessä pelastus voi löytyä astiakaapista.

Laulujen nainen

2012-01-08T19:01:00.003+02:00

Tutkailin yhtenä iltana Facebookin Timelineani taaksepäin ja törmäsin aika hauskaan juttuun, jonka olin tehnyt elokuussa 2009. Siihen aikaan tuli vielä tartuttua kaikenlaisiin haasteisiin, jotka sittemmin ovat jääneet FB:ssa noteeraamatta.

Haasteen idea oli yksinkertainen: piti valita yksi artisti ja vastata valmiiksi laaditun kysymyspatteriston kysymyksiin kyseisen artistin kappaleiden nimillä. Valitsin Kauko Röyhkän ja vastailin näin:

Oletko nainen vai mies?
Kaunis eläin

Kuvaile itseäsi:
Mielummin vanha kuin aikuinen

Miltä tuntuu?
Joko-tai

Paikka jossa asut?
Kotikaupunkini

Jos voisit mennä minne tahansa, minne menisit?
Vladivostok

Lempikulkuvälineesi?
Disko-Datsun

Paras ystäväsi on:
Hän toiselta puolelta

Sinä ja parhaat ystäväsi olette:
Menneisyyden taikaa etsimässä

Millainen sää on nyt?
Jälleen yksi sateinen päivä

Päivän mieluisin ajankohta?
Kotona taas

Jos elämäsi olisi TV-sarja, mikä sen nimi olisi?
80-luvun absurdismi

Mitä elämä merkitsee sinulle?
Mutta, mutta

Parisuhteesi?
Sun puolella

Mitä pelkäät?
Jos alkaa pelkäämään

Mikä on paras neuvo, jonka voit antaa?
Olennainen välittyy

Päivän mietelause?
Ollaan niin kuin haluttais olla

Miten haluaisit kuolla?
Steppaillen

Sielusi tila?
Ennen olin kokonaan toinen

Mottosi?
Mun täytyy elää tällaisena

(Kysymykset käännetty vapaasti englannista)

Huomasin muuten vastanneeni samoihin kysymyksiin myös blogissa, mutta silloin vastauksia etsittiin kirjahyllystä.

Jos joku teistä on tehnyt tämän joskus tai innostuu tekemään nyt, niin kiva olisi lukea vastauksianne. Artisti voi siis olla kuka tahansa, suomalainen tai ulkomainen.

Olen fanittanut Kauko Röyhkää jo yli 20 vuotta. En palvovasti enkä oikeastaan edes ihailevasti, vaan sillä tavalla arkisesti. Ensimmäiset Kauko-muistoni liittyvät ystävän lapsuudenkotiin, kesäyöhön ja Mielummin vanha kuin aikuinen-levyyn, jonka B-puolen viimeistä kappaletta kuuntelimme yhä uudestaan ja uudestaan.

Täysi-ikäistyttyäni aloin käydä Kaukon keikoilla; hän esiintyi usein silloisessa kotikaupungissani. Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen käynyt kuuntelemassa miehen eri kokoonpanoja livenä vain muutaman kerran, mutta levysoittimessa vanhat suosikit pyörähtävät edelleen useammin kuin monet ikätoverinsa.

Ja kas, tässähän on oivallinen tilaisuus listata omat Kauko Röyhkä-suosikkinsa (huomaa parantumaton listamaanikko):

1. Talo meren rannalla
2. Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo: Hiekkarantaa
3. Kauko Röyhkä ja Riku Mattila: Helvetti
4. Hardi Tiidus
5. Hän toiselta puolelta
6. Kevät
7. Ihmelapsen viimeiset hetket
8. Malagalainen
9. Hän elää yksin
10. Soitellaan

Dairy of the Week: Moo Milk

2012-01-05T23:57:00.000+02:00

Englantilaisen Moo Milkin luomumaitotölkit ovat ehkä kivoimpia näkemiäni. Moolla on myös tosi sympaattiset nettisivut.
Nice packaging from British Moo Milk. I also like their webpage.

Ramsign-arvonta

2012-01-04T12:45:00.000+02:00

Tanskalainen emalikylttien valmistaja Ramsign tarjosi minulle mahdollisuutta arpoa blogissani yhden emalisen talonumerokyltin, ja tottahan haluan antaa jollekulle teistä tilaisuuden saada sellainen itselleen. Numerokyltti on vapaasti valittavissa Ramsignin mallistosta ja siinä saa olla yhdestä viiteen numeroa. Kaikki kyltit tehdään alkuperäisiä malleja ja tekniikoita käyttäen.

Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin tähän postaukseen 15.1. mennessä. Jotta homma ei menisi ihan liian helpoksi ja tylsäksi, pistetään osallistumisen ehdoksi vielä kiperään kysymykseen vastaaminen: minkä kirjan, elokuvan tai levyn ottaisit mukaasi autiolle saarelle?

Kuvat täältä.

Onnea arvontaan!

Tunnustuksellista bloggausta?

2012-01-02T12:29:00.001+02:00

Yksi lempikirjallisuudenlajeistani on jo teini-iästä lähtien ollut ns. tunnustuksellinen proosa, jonka voidaan kai sanoa tarkoittavan kaunistelematonta omaelämäkerrallista fiktiota. Tyylin kotimaisista edustajista tulevat ensimmäisinä mieleen suomenruotsalaiset Christer Kihlman ja Henrik Tikkanen. Aila Meriluoto tietysti. Pentti Saarikoski, jonka kohdalla voi puhua myös tunnustuksellisesta lyriikasta.

Lisäksi luen mielelläni elämäkertoja, muistelmia ja matkakertomuksia, joita ei ole yritettykään naamioida tai terästää fiktioksi, mutta jotka eivät välttämättä ole sen totuudellisempia kuin omaelämäkerrallisen proosan kategoriaan luokiteltavat teokset. Totuutta sellaisenaan kun ei olemassa, ainakaan ihmisen kokemusmaailmasta puhuttaessa.

Elämäkerrallinen kirjallisuus on suosittua sekä Suomessa että maailmalla, ja esimerkiksi historiantutkimuksessa ja sosiologiassa sitä on käytetty tutkimuksen lähdeaineistona jo pitkään. Tutkijoita kiinnostavat myös tavallisten ihmisten omaelämäkerralliset tekstit; kertovathan ne paitsi kirjoittajistaan myös ajoista, tavoista ja ympäröivästä yhteiskunnasta.

Olen viime aikoina törmännyt useammassakin paikassa ajatukseen, jonka mukaan omasta elämästä kirjoittaminen netissä on vähintäänkin arveluttavaa ellei peräti vaarallista. Varoittelijat ja paheksujat vetoavat toisaalta netin "ikuisuuteen" (kaikki mitä sinne laittaa pysyy siellä aina), toisaalta -- ja ehkä vielä painokkaammin -- yksityisyydensuojan pyhyyteen ja koskemattomuuteen (minun elämäni ei kuulu muille eikä tulisi mieleenikään siitä kaikelle kansalle kertoa). Jälkimmäisessä asenteessa paheksunta on sisäänrakennettuna: vaikka näennäisesti puhuisikin vain omasta puolestaan, mielipide myös toisin toimivista tulee selväksi.

Minusta on jotenkin nurinkurista, että kirjojen kansiin "ikuisesti" talletetut omaelämäkerralliset tekstit -- proosa ja lyriikka, kirjeet ja päiväkirjat, muistelmat ja kirjoituskilpailuvastaukset -- eivät ole vaarallisia tai paheksuttuja, mutta vastaavat tekstit verkossa saavat toisenlaisen kohtelun. Kirjoja ja arkistojen aarteita pidetään paitsi kiinnostavina ikkunoina inhimilliseen elämään, ajatteluun ja kokemiseen myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaina dokumentteina. Samat ikkunat netissä leimataan helposti haitallisiksi kirjoittajille itselleen ja jotenkin kiusallisiksi muille.

Eihän omaelämäkerrallisiin teksteihin kai koskaan ole suhtauduttu lähtökohtaisen hyväksyvästi. Sekä Tikkasen, Kihlmanin että Meriluodon teokset otettiin aikoinaan vastaan paheksuvan kohun saattelemina, eikä esimerkiksi Meriluodon arvostus kirjailijana ole aina ollut hääviä. Väkisinkin tulee mieleen, että omaelämäkerralliseen nettikirjoitteluun kohdistuva kritiikki ja huoli liittyvät välineen (= internet) suhteelliseen uutuuteen. Suhtautuminen tulee ehkä muuttumaan ilmiön arkistuessa entisestään.

Itse olen joka tapauksessa kiitollinen lukuisille kirjoittajille, jotka ovat rohkeasti jakaneet kokemuksiaan joko fiktion tai muistelmien muodossa. Kenties juuri kaiken kirjoista -- ja kirjeistä! -- saamani vuoksi arvostan inhimillisen kokemuksen verbaalista jakamista myös verkossa. Vaikka oma kirjoittamiseni on hyvin varovaista ja (itse)säädeltyä tunnustuksellisiin prosaisteihin ja omaelämäkertureihin verrattuna, ilahdun aina kun joku kertoo saaneensa teksteistäni jotain, mihin peilata omia kokemuksiaan tai ajatuksiaan.

On tietysti mahdollista, että kaikki tuomiopäivän ennustajat ovat oikeassa, ja jonakin päivänä tämäkin bloginpito kostautuu jotenkin. Siihen asti aion nauttia siitä, että voin ajatella "ääneen" ja saada vastakaikua ajatuksilleni.

Kiitos kun teette sen mahdolliseksi.

P.S. Paulan Luen ja kirjoitan-blogiin on koottu linkkilista, jonka kautta löytää lukemaan kirjablogeissa viime vuonna julkaistuja juttuja kirjailijoiden (oma)elämäkerrallisista teoksista. Paulan postauksessa on myös melko tuore kuva hymyilevästä Aila Meriluodosta; ei näytä kovin onnettomalta, vaikka menikin kertomaan kaiken!

Kuva täältä.

Tämän postauksen soundtrackiksi sopii hyvin tämä pelottelukappale, jota tykkään lallatella.

Riittävän hyvä

2011-12-31T23:26:00.004+02:00

Uuden vuoden kortti islantilaisesta antikvariaatista.

Vuosi lähenee loppuaan. Meillä on syöty hyvin, mutta muuten päivä on ollut ihan tavallinen. Olen kirjoittanut ensimmäisen lehtijuttuni omassa työhuoneessa ja katsonut viimeiset jaksot tanskalaisesta Kyllä nolottaa-sarjasta, jota luulin sarjan pohjalta tehdyn elokuvan perusteella inhoavani, mutta johon yllättäen jäinkin koukkuun (katson periaatteessa kaiken tanskalaisen, minkä käsiini saan -- ihan jo kielitaidon ylläpitämisen takia mutta myös lievittääkseni maahan kohdistuvaa ikävää).

Puhuin myös entisen avomieheni kanssa puhelimessa. Hän oli kuullut isäni kuolemasta ja tarttunut sen vuoksi puhelimeen. On mukavaa olla ystävällisissä väleissä ihmisen kanssa, josta on eronnut jo vuosia sitten. Jota tapaa ehkä kerran vuodessa ja silloinkin sattumalta. Jotain epämukavaakin siinä kuitenkin on.

Mies on menestynyt sanan vanhakantaisessa merkityksessä, ja huomaan tuntevani itseni helposti pieneksi ja mitättömäksi oltuani puheissa hänen kanssaan. Hän kertoo oleskelustaan taiteilijaresidensseissä, saamistaan palkinnoista, lahjakkaan avovaimonsa saavutuksista. Ja kysyy, eikö minulle tosiaan kuulu mitään muuta, mitään enempää.

Kateus on se piirre, jota itsessäni eniten hyljeksin. Vaikka se vain häivähtäisi.

Nyt en kuitenkaan halua katsoa menneeseen enkä varsinkaan jäädä kieriskelemään sinne kuuluvien ihmisten sanoihin. En myöskään halua lastata tulevaisuutta odotuksilla tai lupauksilla. Olen aivan hyvä ja riittävä tällaisena, ja tulevana vuonna minun ei tarvitse ylittää tätä nykyistä itseäni millään tavalla.

Lause on Marimekon suunnittelijan Erja Hirven. Bongasin sen Mari Savion ja Kati Rapian mainiosta Surrur-kirjasta, jonka lainasin itselleni kirjastosta "joululahjaksi" aatonaattona.

Oikein hyvää uutta vuotta ihan jokaiselle!

P.S. Clarissan blogista luin, että kiinalaisen horoskoopin mukaan nyt on alkamassa lohikäärmeen vuosi ja että lohikäärmeen vuonna syntyneitä pidetään onnekkaina. Tieto jotenkin ilahdutti tätä lohikäärmettä. Koululaisena tosin ihmettelin, miten kiinalaisen horoskoopin perusteella voi tehdä minkäänlaisia luonneanalyyseja; olihan luokallani peräti 32 lohikäärmettä.

Elämä on unta

2011-12-30T20:22:00.000+02:00

Isän siunannut pappi kävi meillä viikkoa ennen hautajaisia ja jutteli kaikenlaista. Tai oikeastaan minä puhuin ja hän kuunteli. Puhetta oikein pulppusi minusta, hämmästyin itsekin sanojen määrää ja sensuroimattomuutta.

Pappikin sai paitsi kahvia juodakseen myös jokusen lauseen ujutettua johonkin väliin. Erityisesti mieleeni painui hänen ennusteensa siitä, että saattaisin tuntea tulevina kuukausina epätavallisen suurta väsymystä.

Ehdin jo luulla ennusteen olleen väärä, sillä olen porskuttanut kuin duracell-pupu (jos tällaisesta kroonisesti vähäenergisestä ihmisestä nyt niin voi sanoa) isän kuolemasta aina näihin päiviin saakka. Hautajaisjärjestelyistä ja kaikesta muusta nopeaa reagointia edellyttävästä selvittyäni olen keskittynyt työntekoon ja kodin laittamiseen, matkusteluunkin. Tarmoa on ollut vaikka muille jakaa.

Nyt joulunpyhinä minuun on kuitenkin iskenyt --A-P:n sanoin-- unitauti. Voisin nukkua vuorokauden ympäri. Eräänä päivänä nukuin pitkälle iltapäivään nukahtaakseni uudestaan illansuussa. Iltayöstä olin muutaman tunnin hereillä, sitten nukahdin taas kymmeneksi tunniksi.

Isä esiintyy usein unissani. Useimmiten hän on niissä niin pieni ja kevyt, että voisin kantaa häntä sylissäni. Sellainenhan hän oli oikeastikin. Kun isä kesällä vietiin sairaalaan, mieshoitaja kantoi hänet portaat alas ambulanssiin. Se oli isän mielestä niin ihmeellistä, että hän palasi tapahtuneeseen usein.

Eräässä unessa törmäsin isään kaikkialla minne menin. Näin hänet istumassa yksin jonkinlaisessa odotusaulassa. Hän katsoi minua hieman eksyneen näköisenä, muttei puhunut mitään. Minäkään en lähestynyt häntä. Toisessa "kohtauksessa" olin kääntymässä kulman taakse, kun näin hänen takkinsa hihan pilkottavan sieltä.

Kysyin psykologilta, oliko normaalia, että näin isän milloin missäkin, vaikka hän oli kuollut. Psykologi vastasi, että ei.

En tiedä, voiko unissa tavattuihin psykologeihin luottaa.

P.S. Posti toi tänään Anna Calvin levyn. Mahtava, kuunnelkaa vaikka tätä.

Tuntematon Eeva Salo

2011-12-29T14:50:00.000+02:00

Etsiessäni isän kuolinilmoitukseen sopivaa värssyä muistin edesmenneen Eeva Salon, joka oli isän ystävä. Googletin hänen nimensä, mutta netti ei tunne vuonna 1953 debytoinutta runoilijaa käytännössä ollenkaan. Kirjaston hyllystäkään Salon runoja ei hevillä löydä, mutta varastosta haetuttamalla niihin pääsee tutustumaan.

Kuolinilmoituksen värssy tuli lopulta vastaan toisaalla, mutta pidin Eeva Salon runoista ja kirjoitin niistä muutamia ylöskin.

Esikoiskokoelmasta Saara (1953):

TRAGEDIA

Aikani haaskaan ihmisiin,
ärryn ja olen onneton.
Kirjoja kaipaan niin!
Mitäkö niissä on?
Samat ihmiset, sullotut kirjaimiin.

TIESIT

Takassa tuli ja tuvassa lämmintä
mitä se merkitsi kun piti lähteä
ajamaan tähteä
kyllä sen tiesit
piti vain lähteä.

PENSASAITA

Jokainen nuorena uneksuu:
minusta kasvaa uljas puu.

On kohtalo keskityskyvystä saita
ja vanhusten rivi vain pensasaita.

(Aika pessimististä! Hauska runo kuitenkin)

SANATON

Sen sinulle laulaa tahtoisin
sen laulaa tahtoisin

käteni liian vieras on
ja mykkä sormenpää
sen voi vain väärin ymmärtää
tai tieto siihen jää

Kokoelmasta Jokainen kuu (1960):

Jokainen kuu
oman asukkaansa
sisään piiloutuu.

Katso miten ilmassa on
asioita tänään: ei vain
pilviä ja muuta talvellista
vaan kattiloita pitkin rivistöin
ja kirjat muuttamassa niin kuin linnut
jokainen auran kärkeen vuorollaan
ja joka sana todellinen sulka.

Älä vie minua toiseen rantaan,
täällä on hyvä. Variksen kalliolta
katsomme. Pyhäjärvi syvyytensä nostaa
etäisen kirkon seinään. Vesi
hiljainen jaloissamme. Kylä hiljainen
silmissämme. Anna vesilinnun kertoa
millaista siellä on.

Voisin osallistua tällä postauksella Lilyyn muuttaneen Jennin runohaasteeseen.

Islannin tuliaiset

2011-12-28T00:17:00.003+02:00

Vielä yksi Islantiin liittyvä postaus, sitten se on slut för den här gången. En malta olla vähän esittelemättä ostoksiani, vaikka ne ovatkin enimmäkseen parin euron pikkujuttuja. Olen huono noudattamaan "vain hyvää ja kallista"-periaatetta, koska ihastun usein nimenomaan pieniin ja arkisiin esineisiin, joita ei ole hinnalla pilattu.

Hehkutin jo aikaisemmin islantilaisia elintarvikepakkauksia. Kaikista hienoimmat rasiat ja kääreet löytyvät karkkihyllystä. Opal ja Tópas ovat Islannissa samanlaisia klassikkopastilleja kuin meillä joku Fazerin Ruutusalmiakki tai Sisu. Siriuksen Pipp-suklaata saa kaikkialta.

Góan suklaarusinapussin designin on pakko olla 1970- tai 80-luvulta peräisin.

Appolo-lakritsin pussi on kaikessa yksinkertaisuudessaan tyylikäs. Kuvassa myös Islannin ainoa sisustuslehti, Hus og Hibyli. Kansainväliset lehdet Islannissa maksavat maltaita.

Olen teehamsteri. Pukka-tee maksoi marketissa noin kolme euroa, Eleven O'Clock-tee luontaistuotekaupassa (joita Reykjavikissa on paljon) nelisen euroa.

Värikkäitä papereita tanskalaisesta Tigeristä, koko setti alle 2 euroa.

Hauskoja klemmareita Tigeristä.
Okei, hahmo on ilmetty Keith Haring-kopio, mutta olkoon.

Kortteja tietysti, aina kortteja!

Lintuservietit olivat ehkä kauneimmat koskaan näkemäni, ja vielä alessa.

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä hintavin ostokseni: käsin kudottu villatakki islantilaisesta lampaanvillasta. Myyjä tiesi kertoa, että villatakkini oli kutonut reykjavikilainen Marianna, joka työskentelee lastentarhanopettajana. Verovähennyksen jälkeen nutulle jäi hintaa n. 70 euroa.

Leppoisia välipäiviä!

Sittenkin joulu

2011-12-26T14:15:00.007+02:00

Torstai-iltana kirjoitin, ettemme olleet juurikaan tehneet jouluvalmisteluja. No, tilanne ehti hieman muuttua aattoiltaan mennessä. Perjantaina ostimme ex tempore keittiöön punaiset jouluverhot, ja johan alkoi näyttää jouluiselta! Aaton vastaisena yönä lumi oli verhoillut pihan puut, ja aamulla saimme esimakua siitä, millainen näkymä uuden kodin ikkunoista avautuu talvella (siis sellaisena oikeana, lumisena pakkastalvena).

A-P intoutui leipomaan pipareita ja joulutorttuja, joten ihan kaikki ruoatkaan eivät olleet kaupan tiskiltä peräisin. Itse en juuri jouluruokiin koske (perunalaatikkoa ja kalaa lukuunottamatta), joten A-P ja äitini saivat jakaa kinkun ja laatikot keskenään.

Vanha puusohva saatiin vihdoin raivattua sen päälle kertyneestä rojusta ja päällystettyä vaahtomuovipatjalla. Arvaatte varmaan, mikä on uusi lempipaikkani ♥

* * * * *

2011-12-24T00:20:00.000+02:00

Jossain sataa valkeaa lunta

2011-12-23T00:06:00.004+02:00

Emme ole juurikaan tehneet jouluvalmisteluja. Palasin Islannin matkan jälkeen muutamaksi päiväksi entiseen ammattiini ja somistin läheisen kaupungin taidemuseoon perustetun museokaupan. Sen jälkeen olen hoitanut kuolinpesän asioita ja katsellut elokuvia, työn puolesta ja rentoutuakseni.

Helsingin reissulla ajauduin Kosmokseen, missä vanha ystävä piffasi tatti-juliennen ja lettuja. Jos Kosmos joskus olikin taiteilijoiden ja rahakkaiden renttujen paikka, nyt siellä näkyi istuvan enimmäkseen siistejä pukumiehiä ja -naisia.

Alan kyllä vähitellen havahtua joulun tuloonkin. Joulutervehdykset on aseteltu esille, omani lähetin Islannista. Ulko-oveen ripustin isän luota löytämäni punatulkkukranssin. Tänään ostettiin suklaakonvehteja ja syötiin riisipuuroa.

Tämä joulu merkitsee uuden perinteen alkamista. Aattona vien isän haudalle kynttilän, kuten varmasti joka joulu tästä eteenpäin. Hautakivi on jo kaiverrettu, mutta se asennetaan paikoilleen vasta keväällä.

Tuntuu hyvältä, ettei isä ole haudassa yksin, vaan yhdessä isoveljensä kanssa. Suuressa sisarusparvessa ikäerotkin ovat suuria; vuonna 1918 syntynyt setäni kuoli jo 20 vuotta sitten. Sedällä ei ollut omia lapsia, joten haudan haltijana hoidan nyt myös hänen viimeistä leposijaansa. Sekin tuntuu hyvältä.

Odotan tältä joululta ennen kaikkea lepoa, rauhaa ja jonkinlaista palautumista. Haikeuskin hiipii varmasti mieleen. Vuoden vaihtuminen tuntuu erityisen merkitykselliseltä, enemmän alulta ja lopulta kuin joinakin vuosina.

Palaan vielä joulutervehdyksen kera.

Dairy of the Week: Mjólkurafurðir

2011-12-19T22:04:00.001+02:00

Piti tietysti tutkia marketin maitohylly. Tai no, Reykjavikin keskustan ruokakauppoja ei kyllä oikein voi kutsua marketeiksi. Esikaupunkialueella näytti olevan isompiakin kauppoja, mutta ei sielläkään mitään megamarketteja näkynyt. Yhtään tavarataloa maassa ei myöskään ole, eikä McDonaldsia. Ennen talousromahdusta Mäkkejä oli kolme, mutta vuonna 2009 ne kaikki sulkivat ovensa.

Tykkään kamalasti joidenkin islantilaisten elintarvikkeiden pakkauksista. Ne ovat yksinkertaisia ja vähän vanhanaikaisia. Itse asiassa ne näyttävät usein siltä, ettei niitä ole uudistettu vuosikymmeniin. Hyvä niin.

Pääsin muuten myös opastamaan maitohyllyllä empiviä amerikkalaisia turisteja. Näytin heille, mikä oli kevytmaitoa, mikä rasvatonta, mikä piimää. Ilmeisesti näytin paikalliselta, kun he juuri minulta tulivat tölkeistä kyselemään. Tai sitten minulla on joku meijeri-aura.

Osa jogurttipurkeista oli hassusti väärinpäin.

Kuusi kahvilaa Reykjavikissa

2011-12-18T22:55:00.003+02:00

Tiu Dropar
Mukavan kotikutoinen ja epätrendikäs kahvila Laugavegurilla. Paahdettu leipä tonnikalasalaatilla ja vihreällä salaatilla oli todella hyvää, samoin kaakao kermavaahdolla. Asiakaskunnassa ainakin päiväsaikaan kaikki ikäluokat edustettuina, vauvasta vaariin.

Kaffi Mokka
Pieni 50-lukulainen helmi Skólavörðustígurilla. Vaikka kahvila on pieni ja suosittu, siellä tuntuu aina olevan pöytiä vapaana. Tarjoilupuolella on panostettu makeisiin herkkuihin. Paikassa ei soiteta musiikkia, joten tunnelma on rauhallinen. Reykjavikin vanhimpiin kahviloihin lukeutuva Mokka on perustettu vuonna 1958.

Kaffismidja Islands
Todella kodikas ja viihtyisä pikkukahvila Karastigurin ja Frakkastigurin kulmassa. Tee tarjoillaan kannussa, josta riittää hyvinkin kolmekin kupillista. Nurkassa on levysoitin ja LP-levyjä, joita asiakkaat voivat itse laittaa soimaan.

Istuimme pöytään, jossa olisi ollut mahdollista lakata kynnet kahvinjuonnin lomassa; pöydällä oli kirjava kokoelma kynsilakkapulloja, pumpulia ja kynsilakanpoistoainetta. Pöydän toiseen päähän istahtanut rouva tekikin itselleen pikaisen manikyyrin espressoaan odotellessaan.

Café Loki
Aivan guesthousemme vieressä sijainnut Café Loki oli tilava ja valoisa toisen kerroksen kahvila, jonka ruokalista koostui yksinomaan perinteisistä islantilaisista pikkupurtavista. A-P söi islantilaisen lihakeiton, itse tyydyin ohukaisiin. Ikkunasta näkyi veistoksellinen Hallgrímskirkja. Kahvilan oma yrttiteesekoitus piti sisällään ainakin koivua ja sammalta.

Hemmi & Valdi
Enemmän baari kuin kahvila, mutta oikein viihtyisä paikka myös teekupin äärellä istuskeluun. Mukavan nukkavieru tunnelma. Iltasella olisin mielinyt viiniä, mutta sitä paikassa ei ollut tarjolla. Viini on edelleen kallista Islannissa, kuten tuontitavara yleensäkin.

Hjemmi & Valdia vastapäätä kadun toisella puolella on hyvä ja viihtyisä kasvisravintola Á Naestu Grösum (Laugavegur 20 b, 2. kerros).

Babalú
Sokerina pohjalla yksi Reykjavikin värikkäimmistä kahviloista, joka sijaitsi kivenheiton päässä majapaikastamme. Kirpparilöydöillä kalustettu, olohuonemainen paikka, jonka ilmapiiri on boheemi muttei sisäänpäinlämpiävä.

Paljon, paljon muitakin oli, kuten vuonna 1951 perustettu diner-henkinen Prikid Laugavegurin alkupäässä ja vanhassa kalastajamajassa toimiva Café Haiti Reykjavikin satamassa. Paljon kehuttu Grai Kotturinn jäi kokematta, kuten niin moni muukin paikka.

Ravintoloista erikoismaininnan ansaitsee Klapparstigurilla sijaitseva Gamla Vinhusid, jonka islantilaisittain poikkeuksellisen halpa lounas (alle 1000 kruunua) oli yksi matkamme maistuvimmista aterioista. Kun kehuimme tarjoilijalle aterian harvinaisen hyvää hinta-laatusuhdetta, hän kertoi paikan omistajapariskunnan halunneen mukauttaa ravintolansa hintatason vuoden 2008 talousromahduksen jälkeiseen tilanteeseen, jotta paikallisillakin olisi varaa syödä ulkona (tai ainakin heidän ravintolassaan).

Toinen erikoismaininta täytynee antaa italialaiselle Carusolle, jossa söimme peräti kolme kertaa (mielikuvituksen puutetta?) ja jonka kaikki kolme kerrosta olivat iltaisin tupaten täynnä. Ravintolan vetovoima liittynee sen konstailemattomaan ruokaan, viihtyisään ilmapiiriin, kohtuulliseen hintatasoon ja hyvään sijaintiin Laugavegurin alkupäässä.

Reykjavik II

2011-12-17T20:39:00.002+02:00

Kuten kuvista näkyy, aurinkoa tai ylipäätään päivänvaloa Islannissa on tähän vuodenaikaan tarjolla niukasti. Aamulla hämärä alkoi väistyä vasta yhdeltätoista eli Suomen aikaa yhdeltä iltapäivällä, mikä tietysti kiepsautti yökyöpelin sisäisen kellon aivan nurinkuriseen asentoon.

Islannin oikukkaasta säästäkin saimme nauttia/kärsiä. Tulopäivänä pakkasta oli -13 astetta, mikä hyiseen tuuleen yhdistettynä tuntui tuplasti kylmemmältä. Suurimman osan ajasta lämpötila kuitenkin keikkui vuodenajalle tavanomaisissa lukemissa eli vähän nollan molemmin puolin. Tuulikin tyyntyi, vaikka välillä puuskahtelikin.

Reykjavikissa etenkin teinit ja nuoret aikuiset pukeutuvat sääoloihin nähden kovin kevyesti. Toppatakkiin kätkeytynyt täti-ihminen minussa ei voinut olla kauhistelematta koulutyttöjen asuvalintoja. Tiukkoja farkkuja, joiden alle ei taatusti mahtunut villahousuja. Eikä pipoja kellään.

Ja kaikki ne värjöttelevät japanilaisturistit tennareissaan.

Reykjavik I

2011-12-17T01:47:00.001+02:00

Viimeksi ei päästy matkaan, mutta nyt skandinaaviset jumalat olivat puolellamme. Kaikki oli vieläkin ihanampaa ja ihmeellisempää kuin muistin.

Dairy of the Week: The Inky Paw

2011-12-13T21:54:00.000+02:00

Lehmä-aiheisia joulukortteja amerikkalaisesta The Inky Paw-verkkokaupasta, joka on erikoistunut eläimellisiin lahjatavaroihin.
Cow Christmas Cards can be ordered from The Inky Paw-giftshop, specialised in animal theme.

***
Nyt pidän muutaman päivän blogitauon, minkä jälkeen on luvassa jotain ihan muuta... Leppoisaa joulunalusaikaa teille kaikille!

En lue sinua enää

2011-12-11T00:24:00.000+02:00

En ole pitkään aikaan kirjoittanut bloggaamisesta mitään, elämässä kun on ollut ja on tietysti edelleenkin paljon tärkeämmiltä tuntuvia asioita. Bloggaaminen ei myöskään ole askarruttanut minua samalla tavalla kuin joskus aikaisemmin. Ehkä harrastus on asettunut oikeisiin mittasuhteisiinsa: se ei vie yhtä paljon aikaa ja energiaa kuin vaikkapa viime talvena, mutta antaa edelleen paljon.

Yhtä bloggaamiseen liittyvää asiaa olen kuitenkin silloin tällöin pohtinut. Pohjustukseksi kerrottakoon, että olen jo aikaa sitten päättänyt olla stressaamatta määristä: kävijämääristä, kommenttien määrästä, lukijoiden määrästä. Olen useasti ihmetellyt blogien ekspansiivisuutta eli pyrkimystä kasvattaa lukijakuntaa esimerkiksi arvonnoilla, joissa voi tuplata voittomahdollisuutensa liittymällä blogin lukijaksi. Tavallisin perustelu lienee se, että on vain luonnollista haluta teksteilleen mahdollisimman suuri yleisö.

Ehkä se on tosiaan luonnollista. Itse ajattelen kuitenkin, että tässäkin asiassa laatu on paljon määrää tärkeämpi asia. Olen iloinen jokaisesta lukijakseni liittyneestä, koska koen siinä olevan kyse ennen kaikkea kannustavasta ja ystävällisestä eleestä bloggaajaa kohtaan. Vieläkin iloisempi olen kuitenkin siitä, että blogissani kyläilee ihmisiä, joita olen alkanut pitää melkeinpä ystävinäni.

Kun kirjoitan jostakin hyvin henkilökohtaisesta, kirjoitan toisaalta heille (teille), toisaalta itselleni. Se, että tekstin lukee moni muukin, on niin abstrakti asia, ettei sitä oikein edes ymmärrä. Ihmiset voivat tulla tutuiksi vain kommenttilaatikon kautta.

Nyt pääsen vihdoin itse asiaan. Vaikka määrällä sinänsä ei olisi väliä, huomaan joskus ihmetteleväni lukijapaneelista (tai miksi sitä nyt kutsutaankaan) eroavien motiiveja. Ehkä olen ymmärtänyt koko lukijuuden funktion väärin, mutta minusta ele tuntuu helposti vähän mielenosoitukselliselta.

Ehkä kyseessä on täysin mekaaninen toimenpide, jonka joku blogin seuraamisen jo aikaa sitten lopettanut henkilö vain jollakin itselleen sopivalla hetkellä toteuttaa -- ottaen kenties samalla etäisyyttä koko internetiin tai ainakin joihinkin muihinkin blogeihin. Mutta toisinaan ajattelen, että eleellä halutaan viestittää jotakin bloggaajalle: blogisi on liian sitä tai tätä, en halua olla enää kaverisi.

Omalla kohdallani lukijoita on hävinnyt toisaalta henkilökohtaisempien postausten, toisaalta esimerkiksi sisustukseen liittyvien "hömppäpostausten" jälkeen. Se voi tietysti olla sattumaakin, mutta tuskin sentään joka kerta. Voisiko kysymys olla siitä, että syvällisempää sisältöä etsivät (ja sitä täältä joskus löytäneetkin?) haluavat boikotoida kevyempää sisältöä ja toisinpäin?

Oli miten oli, ajatus siitä että tuotan jollekin lukijalleni pettymyksen, on häiritsevä. Ei siksi, että haluaisin miellyttää kaikkia, vaan nimenomaan siksi, että ihmisten odotukset ja vaatimukset voivat olla aika epärealistisia.

Itsekin olen kerran jättänyt erään blogin lukijuuden taakseni. Blogin kommenttilaatikossa käytiin keskustelu, jonka koin loukkaavaksi. Lähtöni oli siis kannanotto.

Miten te muut koette tämän asian? Huomaatteko lukijoiden menevän ja tulevan? Miltä se teistä tuntuu?

Dairy of the Week: Geritom 71

2011-12-10T01:31:00.000+02:00

Australialainen Geritom 71 taikoo käytöstä poistetuista lastenkirjoista hurmaavia kortteja ja muistikirjoja. Geritomilla on myös blogi. Sydney-based Geritom 71 turns childrens vintage books into charming cards and notebooks. Check out the blog as well.

Jotain valmista

2011-12-08T13:57:00.000+02:00

Lisää kotikuvia, kun nyt kerran vauhtiin pääsin. Toivottavasti kriittisimmät lukijani eivät paheksu tällaista ylenpalttista sisustusekshibitionismia.

Granny Smithin vihreä olkkarimme on uuden kodin ainoa huone, joka alkaa olla niin sanotusti valmis. Keskilattialle on tulossa vielä matto ja toisesta ikkunasta puuttuvat edelleen verhot. Jossain pitäisi olla samanlaiset kuin verhotussa ikkunassa - niiden löytymistä odotellessa siis.

Avoin

2011-12-07T21:46:00.000+02:00

Uuden kodin päätyhuone on kaksine ikkunoineen oikein kiva, mutta en saa sitä välittymään kuvissa. Syystalven pimeys, musta seinä tai vain puutteellinen kuvaustekniikkani syö kaiken valon.

Huoneen käyttötarkoitus on vielä avoin. Ehkä se pysyykin sellaisena.

Dairy of the Week: Oh, Little Rabbit

2011-12-04T22:39:00.000+02:00

Oh, Little Rabbit on oregonilaisten Jason ja Cara Hibbsin viime vuonna perustama yritys, jossa he käsinpainavat ympäristöystävällisiä kodintekstiilejä. Kaikki printit ovat pariskunnan piirtämiä. Kuvat yrityksen Etsy-kaupasta, jossa on vaikka mitä ihanaa.

Oh, Little Rabbit is oh-so-lovely Oregon-based business, which was founded last year by Jason and Cara Hibbs. All products are illustrated and hand-printed by the couple, and can be bought here.

Miehen yöpöydällä

2011-12-03T23:42:00.000+02:00

Hanna haastoi loppukesästä nappaamaan kuvan puolison yöpöydältä mahdollisesti löytyvästä kirjakasasta. Haaste muistui mieleeni, kun huomasin tämän asetelman A-P:n yöpöydällä. Jostain syystä näky hämmästytti ja hymyilytti minua kovin.

Hyvää

2011-11-29T14:42:00.000+02:00

Tänään minulla on pitkästä, pitkästä aikaa sellainen olo, että jos joku kysyisi, mitä minulle kuuluu, voisin vastata että hyvää. On sitä kysyttykin. Olen kiitollinen kaikille kysyjille, eri tavoin muistaneille ja lähestyneille.

Se, että tänään tuntuu hyvältä, ei tarkoita sitä, että aikaisemmin olisi kuulunut huonoa. Mutta kyllä elämäni on ollut aika raskasta viime kuukausina, nyt näen sen jotenkin matkan päästä. Vaikka päivääkään en vaihtaisi pois ja kaikki kuuluu elämään, tuntuu tähän suvantovaiheeseen pääseminen helpottavalta.

A-P on työmatkalla Lontoossa, ja minä olen pikkuhiljaa laitellut kotia kuntoon. Isän talon tyhjentämistä en oikein uskalla vielä edes ajatella. Onneksi uudelleen löytämäni sukulaiset ovat luvanneet olla avuksi siinäkin. Ensin haluan kuitenkin olla kaksin isän tavaroiden kanssa, käydä laatikoita ja papereita läpi kaikessa rauhassa.

Perjantaiksi olen varannut hotellihuoneen Helsingistä. A-P:n lento tulee niin myöhään, että hän ei olisi päässyt tänne maalle enää julkisilla. Päätin siis mennä vastaan ja viettää samalla mukavan Helsinki-päivän.

Teidänkin kuulumisianne olen käynyt kurkkimassa, vaikka en oikein ole jaksanut kommentoida. Rakastuneen Auran kirjoitus oli mainio ja niin totta. Celian kuvista ja sanoista saan aina lohtua. Katjan viittä riviä olen makustellut kuin proosarunoa, Kareninan isänpäiväsadusta liikutuin.

Clarissan luona käyn kuin jossakin kuvitteellisessa mummolassa, siellä on niin lämmin ja turvallinen ilmapiiri. Ja millalla on ihana korttiarvonta, johon ei liity minkään sortin "toisen arvan saat rekisteröitymällä lukijakseni"-tyyppistä kikkailua, jolle huomaan allergisoituneeni täysin.

Blogiystäväni, te kaikki, kiitos kun olette!

Suru

2011-11-27T19:15:00.000+02:00

Takana raskaat mutta myös antoisat kaksi viikkoa. Kovin vähän mitään, mistä osaisin kertoa. Sen tiedän, että olen taas oppinut lisää ihmisestä, itsestäni, surun luonteesta. Tiedän myös olevani väsynyt. Se näkyy varjoina silmien alla, mielessä.

Ehkä yllättävintä on ollut huomata, että suruun kuuluu myös iloa, naurua. Siihen kuuluu kannattelevaa yhteisöllisyyttä, rehellistä puhetta ja huojentavaa jakamista. Itkua ja ikävää myös. Toisinaan tapahtunut tuntuu epätodelliselta, lopullisuudessaan käsittämättömältä.

Hautajaiset olivat eilen. Ne olivat ensimmäiset koskaan järjestämäni hautajaiset. Siunaustilaisuus oli kaunis; sydämellinen naispappi oli poiminut käymästämme pitkästä keskustelusta olennaisen ja tulkinnut sitä viisaasti. Hän asettui muutenkin tuekseni ja auttoi selviämään monivaiheisesta päivästä.

Myös muistotilaisuus oli onnistunut. Eräästä isän tuttavan puheesta tosin pahoitimme A-P:n kanssa mielemme. Meille tuntematon henkilö antoi huumorin varjolla perin kummallisen kuvan meidän suhteestamme niin toisiimme kuin isäänkin. Onneksi myös isän oma huumori oli tilaisuudessa läsnä.

En ole vuosiin kuunnellut mitään hengellistä musiikkia, mutta isän kuolemaa seuranneen päivän iltana kuuntelin virsiä. Erityistä lohtua sain tästä virrestä. Valitsin sen soitettavaksi myös kappelissa.

En ole vielä koskaan tuntenut itseäni niin aikuiseksi kuin nyt.

Isänpäivä

2011-11-13T15:43:00.000+02:00

Kuva viime marraskuulta.

Kirjoitin tasan vuosi sitten isänpäivänä, että kaikki jäljellä olevat päivät ovat isän. En silloin osannut arvata, että päiviä olisi jäljellä tasan yhden vuodenkierron verran. Tänä aamuna isä nukkui pois.

Vuoden 2009 isänpäivänä menin isän luokse ensimmäisen kerran. Tai en tietenkään ensimmäisen kerran, olinhan asunutkin lapsena talossa, mutta ensimmäisen kerran moneen, moneen vuoteen. Isä ja minä olimme etääntyneet toisistamme ja tavanneet vain harvakseltaan vuosien varrella, aina Helsingissä.

Tasan kaksi vuotta sitten alkoi vaihe, jollaista en ollut uskonut enää tulevan. Isä oli taas elämässäni ja arjessani, minä hänen elämässään ja arjessaan. Isä oli jo marraskuussa 2009 hyvin sairas, joten jäljellä olevan ajan pituutta ei tiennyt kukaan. Se tuntui ja tuntuu yhä lahjalta, vaikka matkan varrelle mahtui myös niitä hetkiä, jolloin lahja näyttäytyi taakkana.

Viimeiset kuukaudet olivat rankkoja ja otimme monta kertaa yhteen. Minä aloin väsyä, isän väsymystä en pysty edes kuvittelemaan. Meissä on niin monta kerrosta, ja tilanne houkutteli ne syvimmätkin esiin. Ehkä se oli meidän historiallamme väistämätöntä.

Onneksi viimeisten päivien tunnelma oli lämmin. Perjantai-iltana isä oli hyväntuulinen ja laski leikkiä, vaikka oli jo lakannut syömästä. Eilen hän oli hyvin väsynyt eikä juuri jaksanut enää jutella.

Tänä aamuna lähdimme ajamaan heti kun hoitaja soitti, mutta isä oli jo kuollut kun pääsimme perille. Hän näytti rauhalliselta, nukkuvalta.

Vaikka olen varautunut tähän päivään jo kaksi vuotta, silti minusta tuntuu, että aika loppui kesken.

Sytytän sinulle kynttilän, isi.

Roinan keskellä olkkari

2011-11-12T11:57:00.000+02:00

Roinan keskellä eletään, kun ei ole aikaa täysipäiväisesti puuhata kotia kuntoon. Tavaroita ei voi vain laittaa paikoilleen, kun niille pitää ensin keksiä paikat. Kuvat ovat muutaman päivän takaa, nyt näyttää jo vähän harmonisemmalta. Harmoniakuvia sitten toisen kerran.

Teimme asunnon suurimmasta huoneesta olohuoneen. Edellisillä asukkailla se oli lastenhuoneena. Aluksi kavahdin päätyseinien Granny Smithin vihreää väriä ja olin varma, että haluan maalata tai tapetoida seinät. Kun tauluja alettiin kantaa sisään, tykästyinkin yhtäkkiä vihreään. Se saa siis toistaiseksi olla.

Olkkarissa ei muuten ole antennipistoketta. Sellainen löytyy vain makuuhuoneesta, joka on toisella puolella huushollia. Auksi tuntui vähän oudolta, mutta nyt kun tv:tä on tullut katsottua vain satunnaisesti makkarissa, huomaan saaneeni lisää aikaa.

Dairy of the Week: Emmentaljuusto-kuvasto

2011-11-09T15:00:00.001+02:00

Asuntokaupan kylkiäisinä saimme yhtä sun toista mukavaa meijerikamaa. Esineet ikään kuin kuuluvat tähän asuntoon. Riemastuttavin löytö oli tämä Emmentaljuusto-kuvasto, johon on liimattu kymmeniä kuvia erikokoisista reikäjuustoista. Teksteistä päätellen juustot on valmistettu täällä ja lähiseudun muissa meijereissä. Enjoy!

Sunnuntaiaamuna

2011-11-06T10:20:00.001+02:00

Keittiö on kuoriutunut esiin muuttolaatikoiden ja nyssäköiden alta. Ikkuna kaipaa verhoja sivuilleen, vanha puusohva patjaa päälleen ja pöytä tuoleja ympärilleen, mutta minä en kaipaa oikeastaan mitään. Istun vain teekuppi kädessä ja tunnustelen tätä oranssinkeltaista onnentunnetta.

Olen kuunnellut viime päivinä lähes pelkästään takavuosien suursuosikkiani, Lisa Ekdahlia. Kuunnelkaa tekin, Vem vet on täydellinen sunnuntaikipale.

Dairy of the Week: Vintage Puzzle Pin

2011-11-01T22:41:00.000+02:00

Mainio Wisconsin-pinssi on tehty vanhasta palapelin palasta.
Pinssiä myy Michelle and Her Dog Etsyssä.
This vintage puzzle pin is sold by Michelle and Her Dog.

Muutto on vienyt kaikki mehut, mutta ei se mitään: uusi koti on i-ha-na ♥
Kerron lisää, kunhan tämä rättiväsymys väistyy ja arki asettuu taas uomiinsa. Hei siihen asti (ja nyt jos koska kannattaa lukea tämä)!

Dairy of the Week: Valion designmaidot

2011-10-27T12:15:00.001+03:00

Valion designmaidot on jo ehditty noteerata ainakin kompasteluissa ja järnvägsstationilla, mutta tällätään ne nyt vielä tännekin. Valio siis pyysi kahdeksaa suomalaista suunnittelijaa disainaamaan maitotölkit uusiksi. Osa designtölkeistä (kuten Tiia Vanhatapion nahkarotsitölkki) ei sytyttänyt yhtään, mutta neljästä tykkäsin: Oiva Toikan, Tuomas Erikoisen ja Klaus Haapaniemen suunnittelemat tölkit ylhäällä, Eero Aarnion luomus alhaalla. Kaikki tölkkimallit ovat nähtävissä täällä.

Kuvat muokattu Valion promokuvista.

Mitä tapahtui hidastamiselle?

2011-10-23T18:30:00.001+03:00

En ole pitkään aikaan kirjoittanut hidastamisesta enkä kohtuullistamisesta. Oma elämäntilanteeni on ollut sellainen, ettei aihepiiristä kirjoittaminen ole tuntunut luontevalta eikä ajankohtaiselta. En ole viimeisten neljän kuukauden aikana kokenut aktiivisesti hidastaneeni tai kyseistä elämäntapaa reflektoineeni, vaikka makrotasolla kaikki onkin ennallaan.

Mediasta olen kuitenkin seurannut aihepiiriin liittyvää kirjoittelua ja keskustelua kuten tähänkin asti. Aivojani on askarruttanut erityisesti eräs tekemäni havainto tai tulkinta: hidastamispuheessa (nimitettäköön sitä nyt vaikka niin) ei aina tunnu olevan sijaa ristiriitaisuuksille, epäonnistumisille tai inhimilliselle heikkoudelle -- ne kun kuuluvat hidastamista edeltävään elämään.

Aikaisemmin puhuttiin siitä, kuinka downshiftaaminen on vain hyväosaisten ja etuoikeutettujen luksusta. No, siitä olen kertonut mielipiteeni täällä. Mutta liittyykö hidastamiseen kuitenkin tietty tasapainon vaatimus? Voiko sanoa tai kokea olevansa hidastaja, jos kaikki ei ole hyvin? Jos on väsynyt, masentunut, surullinen tai sairas?

Ensimmäisen kerran aloin miettiä tätä luettuani elokuussa Sanna Vikströmin Onko hidastaja vain laiska?-kolumnin Hidasta elämää-sivustolta. Kolumni on eräänlainen vastine Eeva-Leena Vaahtion kirjassaan Enemmän irti elämästä (Tammi 2011) esittämille tulkinnoille hidastamisesta. Vikström puolustaa hidastajia ja hidastamista mallikkaasti, mutta huomasin silti hiukan vierastavani kolumnissa maalattua kuvaa hidastajasta. Se vaikutti minusta idealisoidulta, kuin jonkinlaisen 'ihanneminän' kuvalta.

Pari suoraa lainausta tekstistä:

"Hidastaja on ymmärtänyt, että ainoa elämä on tässä hetkessä. Hän on siis läsnä jokaisessa hetkessä ja näin myös yhteydessä muihin ihmisiin, eläimiin, luontoon."

"Koska hidastajalla on vahva yhteys kaikkeen elävään, hän tietää intuitiivisesti, mikä on kaikille elollisille parasta. Hän pyrkii edistämään kestävää kehitystä kaikilla sektoreilla yhteisen hyvän puolesta."

"Hidastaja on dynaaminen, sillä hän pystyy olemaan ilmiömäisen tehokas silloin, kun tarvitsee, sillä hän on osannut tasapainottaa elämäänsä siten, että lepoa on riittävästi."

No niin, katsotaanpas peiliin. En voi väittää olevani aina läsnä jokaisessa hetkessä, ja yhteydet muihin elollisiin ja elottomiin pätkivät joskus pahastikin. Arvostan ja mietin myös mennyttä ja suunnittelen tulevaa. En aina tiedä, mikä minulle itselleni on parasta, muista puhumattakaan. En koe olevani erityisen dynaaminen. Ilmiömäisen tehokas saatan olla kovan paineen alla, mutta useimmiten sellaisesta rutistuksesta seuraa totaaliväsähdys. En myöskään ole pystynyt tasapainottamaan elämääni siten, että lepoa olisi aina riittävästi.

Olenko siis epäonnistunut hidastajana? Entä jos en kykene olemaan ylläkuvatun kaltainen hidastaja, vaikka haluaisinkin? Entä jos en edes halua?

Onko ylipäätään mielekästä määritellä hidastajuutta vertailuasetelman kautta, ikään kuin kyse olisi jonkinlaisesta mallikansalaisuudesta tai ihanneihmisyydestä? Mitä voitetaan nostamalla joku elämänasenne, ajattelutapa tai ihmisryhmä toisen yläpuolelle?

Vikström lainaa kolumnissaan Vaahtiota, joka kirjoittaa kirjassaan näin:

”Sen paremmin yksilöllistä kuin yhteiskunnallistakaan hyvinvointia ei luoda hitaudella, vaan tehokkuudella ja tuottavuudella. Kilpailija voitetaan olemalla tätä osaavampi ja nopeampi.”

Kuulostaa kieltämättä kamalalta. Mutta Vikströmin tarjoama vaihtoehtokin saa minut empimään:

”Sen paremmin yksilöllistä tai yhteiskunnallistakaan hyvinvointia ei luoda kiihtyvällä nopeudella, vaan tasapainosta kumpuavalla tehokkuudella ja tuottavuudella. Kilpailija voitetaan olemalla tätä osaavampi, tiedostavampi, arvostelu-, päättely- ja keskittymiskykyisempi, virkeämpi, terveempi, läsnäolevampi, positiivisempi ja empaattisempi.”

Aika paljon vaadittu.

Kuvat Porvosta, ravintola Timbaalin edustalta.

Haaveiluhaaste

2011-10-20T23:36:00.002+03:00

Kuva täältä.

Taikku kyseli tämänhetkisistä haaveistani, kiitos kysymästä! Ykköshaaveeni on jo pitkään ollut lepo. Ei välttämättä omassa sängyssä vaan jossain rauhallisessa, virikkeettömässä paikassa. Huoleton ja raukea olo nukkumaan mennessä, raikkaaksi tuuletettu huone, muhkea peti. Mahdollisuus nukkua pitkään ja hyvin, ei vain yhtenä yönä vaan useana peräkkäisenä.

Kuva Sandbergin tapettitehtaan sivuilta.

Toinen haave liittyy omaan huoneeseen, millä tarkoitan sekä omaa tilaa että työrauhaa. Oman tilan saan ihan pian, rauhaakin varmasti joskus. Se riippuu paitsi ulkoisista olosuhteista myös omasta mielestäni, sen kyvystä rauhoittua.

Kuva täältä.

Haaveilen aloittavani taas piirtämisen. Olin kova piirtelemään noin parikymppiseksi asti. Sitten se jäi.

Kuva täältä.

Tsekkiläisen Tavik Frantisek Simonin (1877-1942) maalauksessa Vilma lukee. Minäkin haluaisin uppoutua kirjoihin tuntikausiksi, päivästä ja viikosta ja vuodesta toiseen. Hyvällä omallatunnolla (ilman nakertavaa tunnetta siitä, että lukemisen sijaan pitäisi oikeastaan tehdä palkkatyötä tai jotain muuta "järkevää") ja keskittyneesti (ilman että ajatukset harhailevat oman elämäni tehdyissä ja tekemättömissä).

Ihan toteuttamiskelpoisia haaveita oikeastaan.
Haasteen saa poimia tästä matkaansa jos haaveilututtaa.

Dairy of the Week: Stories and Divinations

2011-10-18T13:07:00.004+03:00

Vanhojen koulu- ja lastenkirjojen kuvituksia hyödyntäviä lehmäkortteja saa ostaa Etsystä, Stories and Divinations-nimisestä kaupasta.
These handcrafted notecards can be bought here.

Jotain uutta: Dairy of the Week

2011-10-18T00:52:00.001+03:00

Minulla on uusi harrastus. Haluan perehtyä paremmin meijeritoiminnan historiaan ja kerätä tietoa sekä tästä omasta maitolastamme että muistakin meijereistä.

Olen jo pitempään hamstrannut aihepiiriin liittyviä kuvia ja esineitä. Englantilaisen Tea For Joy-blogin ihanasta Tea of the Week-sarjasta inspiroituneena ajattelin julkaista kuvia täällä Dairy of the Week-otsakkeen alla. Yritin kovasti keksiä sarjalle hyvän suomenkielisen nimen, mutta en onnistunut. Kuvissa tulee esiintymään ainakin vanhoja meijerirakennuksia, maitotonkkia, lehmiä, maitotuotteita ja niiden mainoksia, meijeri- tai lehmäaiheisia sisustusjuttuja ja mitä nyt keksinkään.

Ylin kuva on jo kertaalleen ollutkin näytillä, mutta nyt sillä tuntuu olevan entistä enemmän merkitystä - näkyyhän kuvassa uusi asuntomme! Kaverini vaarin peruja oleva kuva on aarteeni. Alemman kuvan on ottanut Jack Delano Alabamassa 1930- tai 40-luvulla.

Kuva täältä.

This is the start of a new series called Dairy of the Week. Inspirational pics including old dairies, dairy products, cows, milk cans etc. If you want to read more about me and my blog (Dairy Life) in English, you're more than welcome to do so here.

Pinkkiä rinnassa

2011-10-14T13:15:00.001+03:00

Kellujat-kuva täältä.

Tänään vietetään valtakunnallista Roosa nauha-päivää. Amman lukuhetki-blogissa kehotetaan bloggaajia pukemaan bloginsa tavalla tai toisella pinkkiin päivän kunniaksi, joten vaaleanpunainen rusetti koristakoon banneriani viikonlopun yli.

Tänä vuonna kampanjan teema on Periytyvä rintasyöpä. Omassa suvussani rintasyöpää ei ole juuri esiintynyt (muita syöpiä sitten senkin edestä), mutta kymmenisen vuotta sitten jouduin itse elämään muutaman tuskallisen päivän rintasyöpäpelon kanssa. Rinnassani oli kysta, eikä syövän mahdollisuutta pystytty heti sulkemaan pois. Kysta osoittautui vaarattomaksi, mutta en koskaan unohda sitä syöveriä, johon hetkeksi jouduin.

Onneksi rintasyöpä ei ole kuolemantuomio, vaan varhaisessa vaiheessa todetuista syövistä jopa 90% voidaan parantaa. Silti rintasyöpään kuolee vuosittain noin 800 naista. Suomalaisnaisten yleisin syöpä koskettaa tavalla tai toisella useimpia meistä, vaikka emme itse siihen sairastuisikaan.

* * *
Sitten asiaan, joka on tuntunut suorastaan pakahduttavana sydänalassa eilen ja tänään. Edelliseen postaukseen tulleet kommentit ovat antaneet minulle niin paljon voimaa, että kaikki bloggaamiseen ja kokemusteni julkiseen jakamiseen liityvät epäilykseni ovat kaikonneet. On uskomattoman upeaa ja kannattelevaa saada olla osa tällaista fiksujen, kokeneiden ja empaattisten naisten yhteisöä. Te olette parasta terapiaa. En olisi ikinä uskonut, että blogin perustamisesta voi seurata näin paljon hyvää. Kiitos ♥

Haluan vastata viikonlopun aikana kaikkiin kommentteihin vielä erikseen, koska jokainen niistä herätti ajatuksia ja olen jokaisesta kiitollinen.

Ei aina mene niin

2011-10-13T00:15:00.001+03:00

Minulla on mielipiteitä asioista, joista en kolme kuukautta sitten tiennyt mitään. Olen pitänyt mielipiteeni enimmäkseen omana tietonani, mutta toisinaan haluaisin tuoda ne julki. Sanoa ääneen, että minusta isän paikka on sairaalassa. Sanoa ääneen, että minulta odotetaan nyt liikaa. Että tilanne alkaa olla paitsi kamala myös kohtuuton, minulle.

Koska isä ei suostu lähtemään sairaalaan, hän ei saa riittävää apua niihin fyysisiin ja henkisiin tuskiin, joita hänellä nyt on. Kotonakin pystyttäisiin tekemään tiettyjä toimenpiteitä, mutta isä ei ole toistaiseksi suostunut niihinkään. Jos joku kuvittelee saattohoidon merkitsevän arvokasta, seesteistä ja levollista loppua, voin kertoa että aina se ei mene niin. Meneeköhän koskaan?

Minun on pakko jaksaa katsoa vierestä, kun isä tekee hidasta itsemurhaa. Tietysti minua säälittää ja surettaa, mutta kyllä minua myös suututtaa ja sapettaa. Miksi meidän täytyy käydä läpi tällainen rääkki, kun apua ja helpotusta olisi olemassa?

Tänään aloin itkeä ruokakaupassa, siinä jogurttihyllyn edessä. Yksi hoitajista oli kirjoittanut reissuvihkoomme, että voisinko huomioida enemmän isän toiveita ruokakaupassa, että isällä on paha mieli, kun häntä ei kuunnella tarpeeksi.

Voi kunpa tietäisitte, kuinka paljon olen kuunnellut, huomioinut, yrittänyt. Ostanut vain isän toivomia ja hyväksymiä ruokia. Toteuttanut järjettömiä mielitekoja, jotka ovat sitten jääneet syömättä, koska mieliteot ovat ohimeneviä ja vain helposti nieltävä ruoka menee todellisuudessa alas. Pitänyt huolen siitä, että mikään ei pääse loppumaan. Seissyt hyllyjen välissä miettimässä, millä ruokahalua voisi herätellä.

Riittämättömyyden tunne on jokapäiväinen seuralaiseni, mutta yhä useammin kysyn itseltäni, voiko ketään vaatia riittämään tähän kaikkeen? Puolison ehkä, tai vanhemman, mutta voiko lapsen, vaikka kuinka aikuisen? En tiedä. Joskus tuntuu, että se ei ole reilua.

Päätä särkee nykyään joka ilta.

Kahdeksan

2011-10-11T15:45:00.002+03:00

Country Living 7/2011

Varsinaiset ruuhkaviikot meneillään. En edes yritä keskittyä "oikeisiin töihin", vaan jaan enimmän aikani isän ja asuntoasioiden kesken. Jälkimmäisiin on tähän mennessä kuulunut näyttöjä, pakkaamista ja siivoamista sekä Helsingin päässä että täällä. Mukavanoloiset vuokralaiset tähän nykyiseen meijerikotiin löytyivät eilen, kaupat uudesta meijerikodista tehtiin tänään ♥

A-P vitsaili, että kaksi ja puoli vuotta piti harkita tätä yhteenmuuttoa. Käytännössä kun emme juuri ole olleet erossa ensimmäisten treffien jälkeen, ainakaan vapaaehtoisesti.

Olen saanut Taikulta ja Valkoiselta kirahvilta A Blog with Substance-tunnustuksen, kiitos molemmille! Kahdeksan satunnaista seikkaa tulisi itsestään tunnustaa. Koska olen jotenkin kevyen hömpötyksen tarpeessa eikä se blogeissa taannoin kiertänyt kosmetiikkahaastekaan ikinä saavuttanut minua, tunnustukseni liittykööt tällä kertaa ulkonäköön ja turhamaisuuteen.

1. Olen perinyt isäni ruskeat silmät ja äitini profiilin.

2. Käytän lähes joka päivä tummansinisiä farkkuja.

3. Hiuksiani ei ole koskaan värjätty, mutta raitoja olen laitattanut pari kertaa.

4. Ensimmäinen itse ostamani hajuvesi oli Kenzon nimikkotuoksu, johon hullaannuin 14- tai 15-vuotiaana silloisen kotikaupunkini ainokaisessa kempparissa. Käytin sitä monta vuotta, kunnes pakkaus meni uusiksi ja ilmeisesti myös itse tuoksuun kajottiin, sillä se lakkasi tuoksumasta taivaalliselta. Tai sitten jokin minussa meni uusiksi.

5. Tuon tuoksuensirakkauteni jälkeen olen käyttänyt useita eri hajuvesiä. Viime vuosina käytössä ovat olleet Ralph Laurenin Blue ja Boucheronin Trouble, joita kumpaakaan ei saa enää Suomesta, höh.

6. Kun pari-kolmikymppisenä pääsin tienaamisen makuun, ostin merkkikosmetiikkaa ihan siitä ilosta, että se oli minulle vihdoinkin mahdollista. Villitys on mennyt aika täydellisesti ohi, enkä enää halua maksaa meikeistä tai voiteista liikaa.

7. Yhdelle kalliille merkkituotteelle olen kuitenkin uskollinen: Kanebon meikkipuuteri on arvonsa väärti.

8. Hupaisaa, että sen kerran kun blogiani muistetaan A Blog with Substance-tunnustuksella, tunnen tarvetta höpöttää meikeistä ja hajuvesistä!

Tunnustus jatkakoon matkaansa seuraaviin kahdeksaan blogiin:

Pilvitarhan paja
Talo 365
Uuden kuun aikaan
Hullut teekutsut
Ritan huone
Apinalandia
Kädellisen päiväkirja
Villiviinin blogi

Lähtö

2011-10-10T13:45:00.001+03:00

Kesäkuussa sata vuotta täyttänyt isoisäni nukkui eilen pois. Kävimme äidin kanssa hyvästelemässä vainajan myöhään illalla. Huoneessa oli hämärää, patterit oli otettu pois päältä ja ikkuna avattu raolleen. Ruumista peittävän lakanan päällä lepäsi punainen ruusu. Yöpöydällä isoisän vihkisormuksen vieressä oli kynttilä, joka sai palaa sen hetken, jonka huoneessa viivyimme.

Isoisän vanhainkodissa viettämän vuosikymmenen ensimmäinen omahoitaja sattui olemaan yövuorossa. Muistelimme isoisää, hänen verbaalista lahjakkuuttaan ja omapäisyyttään. Puhuimme kuolemasta ja sen kohtaamisesta, omaisena olemisesta, hoitajana olemisesta. Vaikka huoneessa oli kylmä, tunnelma oli lämmin.

Olimme molemmat, minä ja äiti, kuvitelleet että minun isäni lähtisi ensin. Toisin kävi. Yöllä näin unta, jossa olin hautajaisissa. En ole varma, olivatko ne isän vai isoisän.

Viisi sanaa

2011-10-03T23:35:00.002+03:00

Tai oikeastaan kuusi. Sain omani Marialta.

1. Metsä
Ensimmäinen lapsuudenkotini oli metsän laidassa. Takapiha sulautui pikkumettään, jossa puut olivat harvassa. Sen takana oli niitty, jonka reunasta alkoi isomettä. Siellä puut olivat korkeita ja melkein mustia. Kuvittelin metsän olevan ääretön.

Äitini oli himosienestäjä, ja muistan syvälle metsän uumeniin ulottuneita sieniretkiä. Minun oli määrä tarkkailla kanttarelleja ja orakkaita. Murrosikäisenä kyllästyin metsään. Monet kerrat muistan istuneeni tienposkeen parkkeeratussa autossa ja tiirailleeni pöpelikköön: "Tulis nyt jo".

Metsä on vahvasti alitajunnassani. Joskus mielikuvitukseni tekee metsästä pelottavan. Ehkä metsää kuuluukin vähän pelätä, tai jos nyt ei ihan pelätä niin kunnioittaa, kuten merta.

2. Linnut
Taas ajattelen lapsuutta, ikkunaan törmänneitä tai auton kolhaisemia lintuja, joita hoivattiin toiveikkaasti ja kuskattiin jopa Heinolan lintusairaalaan. Useimmat kuolivat, mutta ainakin yksi tervehtyi. Muistan vieläkin miltä tuntui nähdä sen lentävän vapauteen, voimansa takaisin saaneena.

Kotona minulla on lintuja vähän siellä täällä: tauluissa, tekstiileissä, astioissa. Pöllöjä, papukaijoja, korppeja, variksia, pikkulintuja. Tulen surulliseksi kun kuulen ihmisten puhuvan variksista tai lokeista roskalintuina. Miten eläin voisi olla roska?

3. Tapetilla
Tästä tulee toisaalta mieleen ajankohtaisuus, toisaalta Kiurujen yö, jonka perässä muutan kohta majaa. Aika vaikutusvaltainen tapetti!

4. Kirjoittaminen
Kirjoittaminen on usein vaikeaa, mutta en osaisi kuvitella itseäni ilman sitä. Ennen kuin osasin kirjoittaa itse, sanelin tuotoksiani vanhemmilleni, jotka toimivat kirjureina. Kun sitten opin kirjoittamaan, minua ei pidätellyt mikään: tekstiä syntyi vihkokaupalla. Vanhan, romuluisen kirjoituskoneen saatuani tahti vain kiihtyi.

Koulu pakotti asiatekstin kurkustani alas niin tehokkaasti, että elän tällä hetkellä asiatekstin kirjoittamisesta. Toivon yhä, että se ei koituisi sen toisenlaisen, mielikuvituksesta lähtevän kirjoittamisen kohtaloksi.

5. Taide ja viihde
Isäni on ammatiltaan kuvataiteilija, joten taide on aina ollut luontevasti läsnä elämässäni. Tarvitsen sanoja, kuvia, elokuvia ja toisinaan myös musiikkia tunteakseni itseni kylläiseksi ja ravituksi. Viihdyn parhaiten taiteen saartamana, joten siinä mielessä se on minulle myös viihdettä.

Viihdekin voi olla taidetta. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla sitä ollakseen hyvää, tyydyttävää. Arvostan monenlaista viihdettä televisiosarjoista iskelmiin ja dekkareista stand up-komiikkaan. Hyvän viihteen tekeminen vaatii lahjakkuutta ja taitoa. Roska on asia erikseen.

Jos haluat saada minulta omat, mittatilaustyönä Sinulle mietityt sanat, jätä viesti kommenttilaatikkoon.

Sarjamania

2011-10-02T15:55:00.004+03:00

Minulle yksi mieluisimmista rentoutumiskeinoista on hyvän TV-sarjan ahmiminen. Totuttuani katsomaan sarjoja DVD:ltä en oikein enää osaa katsoa niitä televisiosta. Yksi jakso ei tunnu riittävän mihinkään, ja jaksojen väliin jäävä viikon tauko tuntuu liian pitkältä.

Olen aika ronkeli sarjojen suhteen, enkä jää koukkuun kovin helposti. Toissa keväänä innostuin kahdesta sarjasta: Mad Menistä, josta kirjoitin täällä, sekä HBO:n The Wiresta, josta enemmän täällä. Viime talvena tuijotin Midsomerin murhia, josta postasin tänne. Ikisuosikkieni Frasierin ja Gilmoren tyttöjen uusintoja olen katsellut telkkarista.

Olin jo pitkään kaipaillut sellaista "ihan tavallista" draamasarjaa, joka ei olisi rikos-, sairaala- eikä saippuasarja. Keväällä jostain alelaarista tarttui mukaan Brothers & Sistersin (suomeksi Perhesiteet) ensimmäinen tuotantokausi, joka osoittautui juuri kaivatun kaltaiseksi. Hauska, romanttinen, älyllinen ja sopivasti sentimentaalinen. Hyvin amerikkalainen, mutta hyvällä tavalla. Täynnä uskottavia käänteitä ja samastuttavia henkilöhahmoja. Ihana Rob Lowe (vaikka näytteleekin republikaania).

Olen varma, että sarjan tuottajilla on sopimus USA:n viininviljelijöiden kanssa; pulloja korkataan, laseja kilistellään ja viiniä lipitetään joka toisessa kohtauksessa. "Piilomainonta" on niin ilmeistä, ettei se oikeastaan edes häiritse.

Kaikki sarjan tähän mennessä ilmestyneet tuotantokaudet on nyt katsottu. Huomaan olevani vähän ikävissäni, vailla turvallista ja toimivaa pakopaikkaa. Onneksi viides tuotantokausi ilmestyy marraskuussa.

Mihin sarjoihin te olette koukussa?

Vanha Porvoo

2011-10-01T13:50:00.001+03:00

Joskus paras tapa irrottautua hetkeksi kaikesta raskaasta ja surullisesta on lähteä pienelle matkalle. Nimenomaan pienelle, sellaiselle joka ei vaadi ennakkovalmisteluja, pakkaamista eikä aikaista aamuherätystä. Jolle voi lähteä spontaanisti, saman tien. Saadakseen kokea sen äkillisen ja yllättävän ilon, joka sellaiseen lähtemiseen liittyy.

Pöllö joka ei huhuillut

2011-09-26T00:45:00.003+03:00

Pöllö-tapetti Tapettitalosta.

Toivoisin jaksavani tehdä postauksia vähän iloisemmista aiheista, mutta se ei nyt tunnu onnistuvan. Tunnen ylipäätään olevani jotenkin väärällä aaltopituudella.

Vaikka olen ainakin vuoden päivät puhunut sen puolesta, että ilon ohella myös suru saisi näkyä täällä, huomaan tulleeni epävarmaksi. Positiivista sanottavaa ja annettavaa tuntuu olevan niin vähän, että en tiedä, kuinka jatkaisin. Ollako hiljaa ja palata vasta sitten kun pahin on ohi? Vai kirjoittaako elämästään sellaisena kuin se nyt on (hyvin, hyvin valikoidusti), siitäkin huolimatta että se karkottaa lukijoita ja aiheuttaa sitä kautta lisää epävarmuutta? Vai lopettaako koko blogi?

Joku 'pulinat pois'-henkinen tyyppi saattaa ihmetellä, mitä järkeä näitä kysymyksiä täällä on pyöritellä. Omahan on blogisi, tee niin kuin tykkäät. Onhan se niinkin. Mutta toisaalta: jos teitä lukijoita ei olisi, voisin yhtä hyvin kirjoittaa kukalliseen päiväkirjaani ja ainoastaan sinne. Kirjoitan siis teille. Itselleni myös, mutta ennen kaikkea teille. Siksi koen tarvetta jakaa bloggaamiseen liittyviä tuntemuksiani täällä, teidän kanssanne.

Yhdestä asiasta olen joka tapauksessa varma. On arvokasta, että olen tullut dokumentoineeksi isän kanssa kulkemaani taivalta edes tänne. Vaikka muistiinmerkitsemäni lakkaisi elämästä virtuaalissa, osana tätä blogia, se olisi kuitenkin tallessa, olemassa.

Otsikko on lapsena keksimäni kirjannimi.

Eipä ihmeempiä

2011-09-24T13:01:00.002+03:00

Takana raskas viikko. Eestaas reissaamista, töitä, valvomista, huolta, kokonaisvaltaista väsymystä. Muutama hieno elokuvakokemus, mutta yhtä monta silmät puolitangossa kuin sumun läpi katsottua tai nukahtamisen takia kokonaan näkemättä jäänyttä.

Isä on huonona, syö vain soseutettua ruokaa, sen minkä syö. Olen luvannut olla nyt enemmän paikalla. Lokakuun alkuun aiottu matka perutaan. Muutto lähestyy kuin hurrikaani.

Taidanpa jatkaa blogihiljaisuutta siihen saakka kunnes saan vähän valoisamman vaihteen päälle.

Mitähän lieneekään edessäpäin

2011-09-14T12:27:00.000+03:00

Kiitos vielä kaikille tähän postaukseen vastanneille. Lupasin arpoa jotain pientä syksyistä kaikkien vastanneiden kesken, ja ilokseni arpaonni suosi meijerillä jo pitkään vieraillutta Millaa Töppövilla-blogista. Nakkaa mulle sähköpostilla osoitteesi, niin sujautan posteljoonin kannettavaksi pienen paketin.

En haluaisi olla bloggaaja, joka jatkuvasti ja itsekeskeisesti kriiseilee oman bloggaamisensa kanssa, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että sellaista se välillä on. Niinpä pidänkin nyt pienen syysloman, nautin punaisten plyyshipenkkien syleilystä ja yritän taas vaihteeksi keskittyä olennaiseen.

"Mun elämä on nyt vähän niin ja näin.
Mitähän lieneekään edessäpäin?"

Teille kaikille syyslahjaksi tämä. Sävel ja sanat Asko Raivion (1947-1989).

Lähiruokamessuilla

2011-09-12T01:48:00.002+03:00

Sunnuntaina ajeltiin ihanien auringonkukkapeltojen halki naapurikuntaan lähiruokamessuille. Opeteltiin tunnistamaan uusia sienilajikkeita, käytiin aitan ylisillä museossa, ostettiin juustoa, hunajaa ja viiniä. Syötiin muurinpohjaletut ja kuljettiin käsi kädessä.

Kotimatkalla minut valtasi onni, rauha ja varmuus: tänne meidän on hyvä asettua, täällä minä haluan elää. Ei se johtunut lähiruokamessuista vaan maisemista. Pelloista ja puista, laiduntavista lehmistä, alkusyksyn valosta.

Olen aivan haltioissani tästä vihreyden ja ruskan väliin jäävästä, päivittäin muuttuvasta. Ehkä kauneinta onkin silloin, kun värit ovat vasta tuloillaan.

Arkeani nyt

2011-09-09T18:59:00.001+03:00

Viikoilla on tapana muuttua tapahtumarikkaammiksi näin syksyllä. Alkuviikosta tein pari haastattelua, kirjoitin pitkään roikkuneen jutun vihdoin valmiiksi, tapasin ystäviä ja yritin karistaa flunssanrippeitä konstilla jos toisellakin. Törmäsin myös pariin blogituttuun tilaisuudessa, josta enemmän täällä. Mukavaa ja vähän jännääkin.

Torstaina lääkäri tuli isän luokse kotikäynnille. Tarkoitus oli keskustella isän toiveista sen suhteen, miten sitten toimitaan, kun hänen tilansa huononee. Aloite tällaiseen keskusteluun tuli hoitohenkilökunnan taholta. Isä oli pohtinut asioita huolella etukäteen ja toivoi tapaamiselta ennen kaikkea lisää tietoa eri vaihtoehdoista.

Sekä lääkäri että mukana ollut sairaanhoitaja olivat kuitenkin kovin kiireisiä, eikä heillä tuntunut olevan aikaa eikä kärsivällisyyttä rauhalliseen keskusteluun. Hoitajan molemmat kännykät soivat vähän väliä, enkä ainakaan minä edes halunnut ottaa esille mielessäni pyörineitä kysymyksiä siinä tohinassa.

Ei kuolema ole mikään läpihuutojuttu, eikä siihen liittyviä suuria päätöksiä pidä tehdä juosten kusten. Ihmisen elämä on niin suuri ja monimutkainen kokonaisuus, ettei sitä saada siistiin pakettiin hätäisellä palaverilla.

Kun pyörremyrskynomainen vierailu oli ohi ja lääkäri ja sairaanhoitaja kiiruhtaneeet seuraavaan paikkaan, keitimme kaikessa rauhassa kahvit. Isä otti ensimmäistä kertaa puheeksi omat hautajaisensa: eräs muusikkoystävä oli luvannut soittaa kirkossa Vivaldia. Minulle isä sanoi antavansa muuten vapaat kädet, mutta arkussa ei saa olla rimpsuja.

Nyt aloittelen viikonlopun viettoa univelkani jo viime yönä kuitanneena ja melko hyvillä mielin muutenkin. Työn alla on Istanbuliin sijoittuva dekkari, jonka lukeminen ei onneksi tunnu lainkaan työltä. Uunissa paistuu A-P:n Omenamintun ohjeilla tekemä munakoisovuoka, jota on kokeiltu kerran aikaisemminkin. Se on täydellisyyttä hipova syysruoka.

Olen lukenut edelliseen postaukseen tulleita vastauksia suurella mielenkiinnolla ja hymyssä suin. Ehkä joku innostuu vielä avaamaan sanaisen arkkunsa? Ensi viikolla arvotaan.

Naapurikaupungin Taiteiden yössä oli paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen koju, jossa myytiin ihanan nostalgisia eläintauluja. Lehmien lisäksi hamstrasin kuvia pöllöistä, ketuista ja oravista.

Puhutaanko vaihteeksi teistä

2011-09-06T03:22:00.001+03:00

Sköna hem 4/2011

Tein viime vuoden marraskuussa postauksen, jossa kyselin teistä lukijoista. Kirjoitin silloin näin:

"Koska en ehdi nyt muutamaan päivään bloggaamaan, ajattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja kysyä Teistä, lukijoista: keitä te olette? Olen hirveän otettu, iloinen ja hämmästynytkin siitä, että niin monet ovat löytäneet tänne. Että bloggaamiseni ei ole (enää) pelkkää yksinpuhelua.

Ilahtuisin, jos kertoisit jotain pientä itsestäsi. Juuri sen verran kuin haluat, ei yhtään enempää. Vaikka vain yhdellä lauseella. Toki täällä saa vierailla myös vähin äänin, jälkiä jättämättä."

Koska tuohon marraskuiseen postaukseen tulleita vastauksia oli todella mukava lukea, ajattelin taas houkutella teitä lukijoita kertomaan jotain itsestänne.

Tutumpien kävijöiden kohdalla se voi olla vaikka jotain sellaista, mitä en vielä tiedä. Kovasti ilahtuisin, jos teistä hiljaa lukevistakin jokunen uskaltautuisi sanomaan hei ♥

Arvon kaikkien vastanneiden kesken jotain pientä kivaa syksyistä.

Helpottaa

2011-09-03T12:36:00.012+03:00

Country Homes & Interiors, 9/2010

Stressi alkaa hellittää kaikilla elämän osa-alueilla, jos nyt flunssaisena niin voi sanoa - ehkäpä stressi on vain ottanut konkreettisemman olomuodon? Niin tai näin, huomaan saaneeni tarvittavaa etäisyyttä isän asioihin, vaikka ne ovatkin huonommalla tolalla kuin sairaalasta lähdettäessä.

Olen myös järkeistänyt työkuvioitani tai ehkä pikemminkin vapaaehtoiskuvioitani: olen täysin tapojeni vastaisesti vetäytynyt muutamasta jo sovitusta hommasta elämäntilanteeseeni ja priorisointiin vedoten. Yllätyksekseni siihen on suhtauduttu hyvin ymmärtäväisesti, enkä ole tuntenut itseäni luopioksi.

Saran kirjoitus ihanassa Villaruusu-blogissa rohkaisee jatkamaan tällä itsekkäämmällä (vaikka vieläkin vähän vierastan tuota sanaa) linjalla.

Leffafriikin tunnustukset

2011-09-02T01:38:00.009+03:00

Minun piti olla eilen Aki Kaurismäen uuden elokuvan lehdistötilaisuudessa Helsingissä. En ollut, olen kipeä. Harmittaa vähän. Katselin ja kuuntelin nuoruuden idoliani sitten televisiosta.

Ensimmäinen asia, jonka Kaurismäki "entisenä paperikonemiehenä Kuusankoskelta" otti tv-uutisten haastattelussa esiin, oli Myllykosken tehtaan lakkauttaminen. Tunsin sydämessäni läikähdyksen. Akateemikko puhui suunsa puhtaaksi paperitehtaiden harjoittamasta raa'asta pelistä, petetyistä lupauksista ja sademetsien raiskaamisesta. Hän otti myös voimakkaasti kantaa sen puolesta, että ihmiset alkaisivat kohdella tätä planeettaa paremmin. Jotta meillä olisi planeetta, jolla elää.

Aki Kaurismäen haastattelu on katsottavissa kokonaisuudessaan YLE Areenassa.

Asiasta kukkaruukkuun: sain Piuzan torin Paulalta elämäni ensimmäisen pokaalin (yhtäkään en ole ikinä mistään voittanut ennen tätä virtuaalipokaalia), kiitos vaan Paula! Tunnustuksiinhan tunnetusti kuuluu kehotus tehdä tunnustuksia, joten tässä niitä taas tulee, pyydetyt kahdeksan kappaletta. Teemana leffafriikkiyteni.

1. Ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni aikuisten elokuva oli Fellinin Laiva, jonka kävin katsomassa äitini kanssa. Olin kahdeksanvuotias. En muista elokuvasta muuta kuin laivan ruumassa matkanneen sarvikuonon.

2. Liityin kotikaupunkini elokuvakerhoon (samaan, johon Aki Kaurismäkikin oli vuosia aikaisemmin kuulunut) 12- tai 13-vuotiaana.

3. Pari kertaa kerhossa näytettiin elokuva, joka oli kielletty alle 18-vuotiailta. Silloin lähetin kerhoon äitini, joka kävi katsomassa puolestani ainakin David Lynchin Blue Velvetin (jota en ole vieläkään uskaltanut katsoa loppuun asti).

4. Samoihin aikoihin leikkelin Hesarista elokuvakriitikko Helena Yläsen elokuva-arvosteluja talteen. Ylänen oli esikuvani.

5. Säilytin myös kaikki elokuvaliput ja kirjoitin niiden taakse, minkä elokuvan olin lipulla nähnyt. Erivärisiä lippuja kertyi valtava pino.

6. Hakeudun ulkomaillakin aina elokuvateatteriin, vaikka en edes ymmärtäisi kieltä.

7. Viimeisen parin viikon aikana olen katsonut kolmisenkymmentä elokuvaa.

8. Lempielokuvani on Wim Wendersin Paris, Texas.

Kuva täältä.

Eivätkä tunnustukset tähän lopu! Sain myös herttaiselta Mustikkatytöltä plakaatin, kiitos sinne Macamaahan. Tässä 10 suosikkia:

1. Suosikkiväri: sininen, punainen, sinipunainen
2. Suosikkieläin: nisäkkäät ja linnut
3. Suosikkinumero: pariton
4. Suosikkijuoma (alkoholiton): vesi, tee, kokis
5. Facebook vai Twitter: facebook, jos sekään
6. Intohimosi: elokuvat
7. Saada vai antaa lahja: sekä että
8. Suosikkikuvio: esittävä
9. Suosikkiviikonpäivä: sunnuntai
10. Suosikkikukka: auringonkukka

Tällä kertaa en jakele näitä sen kummemmin eteenpäin, napatkoon matkaansa ken haluaa!

Kun olen poissa

2011-08-31T03:06:00.008+03:00

Huomio blogosfääristä: mitä pitempään täältä on poissa, sitä vaikeampi tänne on palata. Tämä ajatus tuli mieleeni vajaan viikon totaalitauon jälkeen. Virtuaalissa viikkokin on olevinaan pitkä aika. Se mietityttää minua vähän, sillä oikeasti viikko ei ole kovin pitkä aika. Ei minusta.

Jos täältä on kovin pitkään poissa, koko bloggaaminen hyvin todennäköisesti jää. Ajankäyttö muuttuu. Rutiinit muuttuvat. Kynnys kasvaa kasvamistaan, kunnes ei ehkä enää edes tiedä, miksi se pitäisi ylittää. Ketä varten?

Bloggaajien yhteisöstäkin vieraantuu nopeasti. Voi tuntua siltä, että pysyäkseen sen osana on oltava jatkuvasti aktiivinen. Passiivirekisteriin jättäytyminen saattaa tuntua yllättävän vapauttavalta. Eihän tosielämän ystävyyssuhteitakaan tarvitse ylläpitää päivittäin tai edes viikottain, miksi virtuaalissa olisi toisin? Silti mielessä käy epäilys: voinko olla osa yhteisöä, jos en jatkuvasti päivitä, kommentoi ja osallistu keskusteluun? Haluanko olla?

Nämä eivät oikeastaan ole omia kokemuksiani, mutta ne voisivat olla. Tiedän, että jo kuukauden mittainen tauko saisi minut luultavasti pohtimaan jotain yllä kuvatun kaltaista.

Myönnettäköön nyt tässä yhteydessä sellainenkin seikka, että minussa asuu pieni misantrooppi. Se voi olla pitkiäkin aikoja hiljaa, mutta toisinaan se nostaa päätään, myös täällä virtuaalissa.

Ei tarvita kuin tottelemattomat sormet näppäimistöllä ja masokistinen visiitti sivustolle, joka saa henkiset niskavillat nousemaan pystyyn. Tai tahaton eksyminen jonnekin, missä hoetaan Vain positiiviset ihmiset ovat kivoja-mantraa tai jotain muuta tälle ajalle tyypillistä, suggestiivista diibadaabaa (nyt on siis se misantrooppi äänessä). Silloin tekee mieli tehdä sirkkaturkat ja vetäytyä jonnekin nettiyhteyksien ulottumattomiin kaulailemaan hevosten kanssa.

Välttelemällä sosiaalista mediaa voi väistää myös nämä harhaliikkeet, joita syystä tai toisesta tulee aina aika ajoin tehtyä ja jotka aiheuttavat virtuaalikrapulaa. Mutta silloin jäävät koluamatta myös ne kyläpaikat, joiden virtuaaliasukkaita huomaa totaalitauonkin aikana ajattelevansa. Lämmöllä.

Hidasta elämää Calabriassa

2011-08-25T00:46:00.004+03:00

Olen vailla sanoja, jotain uupumusta tämä on. Annan teille kuitenkin nämä kuvat, jotka olen vanginnut omine lupineni Michelangelo Frammartinon elokuvasta Le quattro volte. Meditatiivisen elokuvan voi nähdä tänään täällä ja syyskuussa täällä.

Palaan kun taas ehdin ja jaksan, myös vastailemaan edellisen postauksen kommentteihin. Nyt on liikaa kaikkea, yritän jotenkin selvitä parin seuraavan viikon sumasta väljemmille vesille.

Matkalla vanhuuteen

2011-08-21T01:52:00.004+03:00

Kuva täältä.

Katsoin lauantaina televisiosta ja vielä toistamiseen YLE Areenasta Jukka Kärkkäisen ohjaaman dokumentin Matkalla vanhuuteen (2008). En ole pitkään aikaan nähnyt mitään näin omakohtaisesti koskettavaa. Vaikka elokuva herätti ristiriitaisia tunteita, se myös selkiytti omia ajatuksiani.

Dokumentin päähenkilö on dementoitunut Marja, joka sinnittelee omassa kodissaan muistamattomuudesta, kaatumisalttiudesta ja sotkusta huolimatta. Tytär Terttu ja tyttärentytär Anna hoitavat Marjan asioita toiselta paikkakunnalta käsin, mutta laitokseen joutuminen lähestyy vääjäämättä.

Marjan tyttäressä äidin sairaus aiheuttaa paitsi huolta myös ärtymystä, mikä onkin tavallista etenkin muistisairaiden omaisille. Tytär ei tunnu hyväksyvän äitinsä sekavuutta ja moittii tätä milloin mistäkin. Jostain syystä tytär myös edellyttää äidin hoitavan asioitaan itse, vaikka helpompaa olisi, jos hän tarttuisi puhelimeen ja järjestäisi tukkeutuneen viemärin kuntoon tai vaippatilauksen kotiovelle.

Itse en samastunut niinkään Marjan tyttäreen kuin hänen tyttärentyttäreensä Annaan, joka on myös yksi elokuvan käsikirjoittajista. Anna puhuu viranomaisten kanssa puhelimessa, yrittää saada mummille apua ja korjata syntyneitä väärinkäsityksiä (joista yksi raivostuttavimmista oli se, kun Marjan papereihin oli kirjattu hänen "elävän boheemisti", vaikka kyse oli sairauden mukanaan tuomasta kyvyttömyydestä huolehtia siisteydestä).

Karjalaismurteella jutteleva ja iskelmiä hyräilevä Marja itse on hurmaavan huumorintajuinen, tarkkanäköinen ja terävä nainen dementiastaan huolimatta (kuten oli Alzheimerin tautia sairastanut isoäitinikin), mikä ei jää dokumentintekijöiltä huomaamatta. Elokuvassa on monta sellaista kohtausta, joita katsoessaan ei voi olla ajattelematta, että Marja näkee häneen kohdistuvan äkseerauksen läpi ja päivittelee sitä mielessään -- ehkä hiukan huvittuneena, mutta avuttomuutensa vuoksi ennen kaikkea surullisena.

Vaikuttavia ovat myös kohtaukset, joissa ympäröivä todellisuus vieraine ihmisineen ja poukkoilevine keskusteluineen muuttuu Marjalle käsittämättömäksi. Hän istuu yksin ja näkymättömänä omalla kotisohvallaan, osattomana ja arvattomana seurueessa, jonka jäsenet puivat hänen asioitaan. Tajusin, että isälläni on varmasti ollut tuo täsmälleen sama tunne monet kerrat, vaikkei iskällä muistisairautta olekaan.

Elokuvassa oli muutamia kohtauksia, jotka saivat ainakin minut kyseenalaistamaan tiettyjä käytäntöjä vanhustenhoidossa (vai pitäisikö puhua vanhustenholhouksesta). Marjan luona käyneet kotihoidon edustajat valittivat mm. siitä, kuinka vaikea Marjaa oli saada aamulla sängystä ylös, koska hän tykkäsi köllötellä myöhään.

Miksi iltavirkut vanhukset pitää repiä sängyistään aamutuimaan, jos he itse eivät sitä toivo? Eikö kotihoidollekin olisi helpompaa porrastaa aamukäyntejään siten, että aamuntorkut saisivat halutessaan nukkua pitempään? Eihän vanhuksilla ole kiire mihinkään; mikäs sen mukavampaa kuin pötkötellä aamulla sängyssä niin pitkään kuin huvittaa. Mutta ehkä tässä on taustalla jotain, mitä en ymmärrä.

Kuva täältä.

Kun Marja lopulta viedään sairaalan kautta hoitokotiin, omaiset ovat luonnollisesti helpottuneita mutta Marja itse ikävöi omaan kotiin. Niin tekevät myös hänen huonetoverinsa. Kuten Terttu dokumentissa hiukan ihmetellenkin toteaa: omaisille äidin pääsy laitokseen oli kuin lottovoitto, mutta äidille itselleen se ei ollutkaan sitä.

Se, mikä on vanhuksen omaksi parhaaksi, on loppujen lopuksi hyvin harvoin ristiriidatonta ja yksiselitteistä. Usein kyse on välttämättömyydestä, johon on mahdollista ja pakkokin sopeutua, mutta joka ei koskaan voi korvata menetettyä -- kotia, itsenäisyyttä, vapautta, terveyttä ja nuoruutta.

Matkalla vanhuuteen on tärkeä dokumentti monestakin syystä. Se onnistuu välittämään vanhuuteen ja sairauteen liittyvän luopumisen tuskan sekä omaisten että vanhuksen itsensä näkökulmasta. Vaikka tilanne on vaikea ja kuluttava omaisille, liian usein jää ehkä todella ymmärtämättä, kuinka koettelevasta elämänmuutoksesta vanhan ja sairaan ihmisen itsensä kannalta on kyse, oli muistisairautta tai ei.

Niin ymmärrettävää kuin omaisten huoli onkin, se ei saisi jyrätä alleen vanhuksen omia tunteita, toiveita ja tahtoa.

Dokumentti on katsottavissa vielä parin päivän ajan YLE Areenassa.

Keittiöhaaveita, osa 9

2011-08-20T14:23:00.006+03:00

Kirjasta Simply Country.

Femina 8/2010.

Jostain lehdestä saksittu.

Nyt näyttää uskomatonta kyllä siltä, että keittiöhaaveeni (ne kiurutapetit tuolla meijerin itäsiivessä) on toteutumassa. En vielä uskalla asiasta enempää kertoa, mutta jos kaikki menee niin kuin kaiken hartaasti toivon menevän, tämä nykyinen asuntoni olisi vuokrattavissa lokakuun alusta lähtien. Tai miksei ostettavissakin, jos vain raaskin myydä. Jos tunnette jonkun, joka haaveilee (melko ahtaasta) meijeriasumisesta Kaakkois-Suomessa, niin asiasta voi tiedustella meilitse: meijerielamaa@gmail.com

Ella ja Aleksi - Yllätyssynttärit

2011-08-18T14:21:00.003+03:00

Tykkäsin kovasti Ella ja Aleksi-duon ensimmäisestä Lenni Lokinpoikanen-levystä (2004), etenkin loistavasta Tarkastaja Lerppu Koiranen-kipaleesta. Nyt hahmot ja laulut on siirretty valkokankaalle. Ella ja Aleksi - Yllätyssynttärit on mainio pienten lasten animaatioelokuva, jonka parissa vanhempienkin luulisi viihtyvän. Minulla ainakin oli mukavaa!

Animaation piirrosjälki toi mieleen sellaiset omasta lapsuudestani tutut lastenohjelmat kuin Käytöskukka, Kössi Kenguru, Myyrä ja Rosvo Rudolf. Kuvamaailma on paljon lähempänä venäläisiä kansansatuja ja miksei pohjoismaistakin folklorea kuin Disneytä tai animea. Toki kaikki on silattu nykyaikaisella tatsilla, ja musiikki on tietysti hyvin 2000-lukulaista mukaansatempaisevine hiphop-rytmeineen.

50 minuuttia kestävän elokuvan teemat ovat samoja kuin levyillä: suvaitsevaisuus, toisten ihmisten ja eläinten kunnioitus, luonnonsuojelu ja kierrätys. Laulujen hahmot ovat saaneet lihaa luittensa päälle, ja esimerkiksi luonnosta vieraantunut Ripu-Rapu osoittautuu elokuvassa seksuaalivähemmistöön kuuluvaksi muotisuunnittelijaksi.

Voin suositella Ellaa ja Aleksia lämpimästi kaikille 1970-luvulla ja sitä aikaisemmin tai myöhemmin syntyneille! Elokuva tulee ensi-iltaan 16. syyskuuta.

Kuvakirjan uusi elämä

2011-08-15T13:10:00.000+03:00

Mirkan Uuden kuun aikaan-blogissa oli viime viikolla juttua kirjojen uusiokäytöstä. Toisille kirjat ovat esineinä 'pyhiä', eikä niitä sovi leikellä tai käyttää esimerkiksi askartelumateriaalina; toiset taas värkkäävät hylätyistä kirjoista lampunvarjostimia, kelloja, rasioita sun muita käyttö- tai koriste-esineitä.

Kuten Mirkakin blogissaan totesi, maailmassa on paljon sellaisia kirjayksilöitä, joiden elämä kirjana on tullut tiensä päähän. On hiirenkorville luettuja, eläinten pureksimia ja tahriintuneita kirjoja. On myös kirjoja, joista aika on ajanut ohi ja joita kukaan ei enää halua. Tällaisten kirjojen elinkaarta voi pidentää keksimällä niille uusia käyttötapoja.

Jokin aika sitten löysin kirjaston poistokirjojen hyllystä Pikkuaasi Napoleon-nimisen lastenkirjan 50 sentillä. Regine Schindlerin kirjoittama ja Eleonore Schmidin kuvittama kirja ei vaikuttanut miltään lastenkirjallisuuden merkkiteokselta, mutta kuvat mustine lintuineen viehättivät. Olin joskus muinoin askarrellut kanieni repaleisiksi jyrsimien kuvakirjojen sivuista kirjekuoria; Pikkuaasi Napoleon koki saman kohtalon.

Nyt pitäisi vielä innostua kirjoittamaan kirjeitä, jotta kuorille tulisi käyttöä!

Pidä huolta itsestäs ja niistä jotka kärsii

2011-08-14T22:04:00.001+03:00

Lehtikuva / Tony Karumba

"Sillä jokainen, joka apua saa,
sitä joskus tajuu myös antaa"
-Pave Maijanen: Pidä huolta (1981)

Omat huolet asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, kun seuraa Itä-Afrikan nälänhädän uutisointia. Afrikan sarvessa ei ole ollut näin kuivaa kuuteenkymmeneen vuoteen ja sato on sen mukainen. Ruoan hinta on noussut ja väkivaltaisuudet vaikeuttavat maanviljelyä.

Kuivuudesta ja nälänhädästä kärsii ainakin 12 miljoonaa ihmistä, ja Unicefin arvion mukaan yksin Somaliassa kaksi miljoonaa lasta on aliravittuja, heistä 500 000 vakavasti aliravittuja.

Kirkon Ulkomaanavun työntekijöiden mukaan Somaliasta Etopian ja Kenian pakolaisleireille saapuvat ihmiset ovat ennennäkemättömän huonossa kunnossa. Aliravitsemuksen ja nestehukan lisäksi ongelmana ovat tartuntataudit sekä uupumus ja psyykkinen stressi. Myös Etiopia, Kenia ja Djibouti kärsivät kuivuudesta.

Suomalaiset ovat lahjoittaneet hyvin rahaa keräyksiin, mutta avustusjärjestöjen arvion mukaan tilanne Afrikan sarvessa tulee vain pahenemaan syksyn kuluessa. Avun tarve ei siis ole vähenemässä.

Punaisen Ristin nettisivuilla lahjoittaminen on tehty äärettömän helpoksi. KLIKKAA TÄSTÄ, ja pääset kertalahjoituksen tekemiseen tarkoitetulle sivulle, jossa voit itse päättää lahjoittamasi summan suuruuden. Jos haluat kohdentaa lahjoituksesi Itä-Afrikkaan, valitse listasta kohta "Itä-Afrikka". Maksu tapahtuu verkkopankin kautta.

Jos sinulla ei ole verkkopankkitunnuksia, samaisella sivulla on myös puhelinnumero, johon soittamalla tekee lahjoituksen. Tämän postauksen linkkien kautta rahaa voi halutessaan lahjoittaa myös Unicefille tai Kirkon Ulkomaanavulle.

P.S. Myös Pilvitarhalla on haaste käynnissä Afrikan kuivuuteen liittyen.

Joku raja

2011-08-13T03:43:00.002+03:00

Meillä on nyt monella tapaa uudet kuviot. Isä on palannut kotiin, tupakka on palannut suupieleen, kinastelu on palannut välillemme. Kotihoito käy kolmesti päivässä, minä hoidan kaupassakäynnin ja juoksevat asiat. Kaikki hakee vielä vähän muotoaan. On niin paljon sellaista, mihin kumpikaan meistä ei ole valmistautunut. Nyt opettelemme, koska on pakko.

Tämän postauksen kommenteissa puhuttiin kilteistä tyttäristä, rajoista ja jaksamisesta. Kun teimme kotiutumispäivänä lähtöä vuodeosastolta, sain taas kuulla kunniani siitä, etten ollut pitänyt suutani kiinni isän hoitoon liittyvissä asioissa. Se oli liikaa, minulle kävi samalla tavalla kuin silloin kerran toukokuussa. Yht'äkkiä tuntui siltä, että olisin voinut jättää kiukuttelevan isäni siihen sängylle ja kävellä ulos koko tästä elämästä. Tietenkään en olisi tehnyt sellaista, mutta hetken aikaa sisälläni kupli suoranainen raivo.

Olin käynyt katsomassa isää sairaalassa lähes joka päivä vajaan kuukauden ajan, vienyt syötävää, ajanut parinkymmenen kilometrin matkan sinne ja takaisin. En odottanut kiitosta, mutta en myöskään jaksanut kuunnella enää sanaakaan sättimistä. Mitta tuli niin äkillisesti ja kertakaikkisesti täyteen, että en voinut estää tunteitani ja sanojani kuohumasta yli. Jos hoitajat kuulivat riitamme käytävälle, he varmaan säälivät isää, joka joutui lähtemään tällaisen hirviötyttären matkaan.

Välikohtaus meni nopeasti ohi, mutta en ole täysin toipunut siitä vieläkään. Tuttu syyllisyys tunkeutui muiden tunteiden läpi viimeistään samana iltana. Sen rinnalla oli kuitenkin muutakin; uupumusta, kiukkua, luovuttamista. Välittämistäkin tietysti, ja iänikuista, kroonistunutta huolta. Uutena kysymys: onko jatkuvassa joustamisessa sittenkään kyse välttämättömästä sopeutumisesta vai hakeeko kiltti tytär kiltteydellään ja mukautuvuudellaan edelleen (isän) hyväksyntää?

Ennen isän kotiinpaluuta piilotin tupakat ja tuhkakupit, hain apteekista nikotiinilaastaria, leikin ajatuksella savuttomasta isästä, jota olisi helpompi hoivata. Oltuaan muutaman tunnin kotona isä vaati minua kaivamaan tupakat ja tykötarpeet esiin.

Pettymykseni poiki oivalluksen: turha minun on yrittää häntä hallita ja pelastaa, ei se ole tyttären tehtävä, eikä kenenkään muunkaan. Minun on aika keskittyä omiin valintoihini ja antaa isän elää omiensa kanssa. Auttaa voin ja haluan, mutta rajoistani minun on opittava pitämään tiukemmin kiinni.

Värejä, makuja ja matkahaaveita

2011-08-11T18:03:00.008+03:00

Leena Lumi muisti minua muffinssilla, joka on tarkoitus nauttia pienten tunnustusten ja haaveiden kera. Kiitos Leena!

Aloitetaan lempiväristä. Tähän on melkein mahdoton vastata yhdellä värillä, koska värien kauneus syntyy usein kontrasteista, värien suhteesta toisiinsa. Itse asiassa minun olisi helpompi luetella upeita väriyhdistelmiä kuin yksittäisiä värejä: smaragdinvihreä ja vanha roosa, kirkkaanpunainen ja fuksia, musta ja melkein mikä tahansa...

Sisustuksessa suosin lämpimiä värejä, pukeutumisessa kylmiä. Parikymppisenä pidin eniten punaisesta, mutta pikkuhiljaa aiemmin vieraaksi kokemani sininen syrjäytti punaisen. Nykyään punainen on sellainen harkitusti annosteltu juhlaväri, jota en jaksaisi käyttää päivittäin, mutta joka silloin tällöin tuntuu ylelliseltä.

Viileistä punaisista etenkin fuksian-, syklaamin- tai aniliininpunainen miellyttää (en ole ihan varma sen kaikista kauneimman sävyn nimestä), samoin sinipunainen eli violetti, jonka eri sävyt ovat suorastaan yliedustettuina vaatekaapissani. Ehkä sinisellä taitettu punainen on se pitkäaikaisin rakkaus, vaikka sisustukseen en sitä väriä halua ollenkaan.

Country Living 2/2011

Sitten lempiruoka. Se voisi olla jotain venäläistä, koska muistan syöneeni elämäni taivaallisimman kolmen ruokalajin annoksen venäläisessä ravintolassa joskus vuosia sitten. Ateriaan kuului jonkinlainen tatti-alkuruoka, josta muistan vain sen suussasulavan maun. Pääruoka taisi olla kalaa. Yleensäkin rakastan sekä sieniä että kalaa lähes missä tahansa (kypsennetyssä) muodossa, joten ne ovat aika vahvoilla. Samoin erilaiset keitot. Ja etanat.

Toisaalta tykkään myös yli kaiken sellaisista vähemmän hienostuneista mauista, kuten pepperonipizzasta, räiskäleistä ja päärynäjäätelöstä suklaakastikkeella. Ja ehkä kaikkein eniten ihan tavallisesta kotiruoasta: äidin tekemästä kesäkeitosta ruisleivän kera ja A-P:n kanssa yhdessä kokatusta lasagnesta.

Ja sitten viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: minne haluaisin matkustaa juuri nyt? No ihan minne vaan! Meillä on A-P:n kanssa sellainen mentaalinen toivelista, jota aina täydennetään, kun joku houkuttelevan oloinen paikka osuu silmiin vaikkapa televisiossa. Toivelistalla ovat jo pitkään keikkuneet Korsika ja Kap Verde. Myös Dubrovnik on alkanut kiinnostaa. Italia houkuttelee aina, kuten oikeastaan kaikki muutkin Välimeren maat. Armenia. Islantiin haluan mennä uudestaan.

Korsika. Kuva täältä.

Lokrum Island Dubrovnikissa. Kuva täältä.

Jaksoittekohan lukea tänne asti..? Tarjoan puolestani muffinssikahvit Luovaa puuhastelua-blogin Clarissalle, Vielä yksi rivi-blogin Anna Elinalle, Onni on...-blogin Katjushalle ja Täällä toisen tähden alla-blogin Jaanalle (joka ehkä osaisi kertoa, mitä se venäläisessä ravintolassa nauttimani taivaallinen tattiherkku oli?). Toivottavasti maistuu!

*edit* Olin saanut samaisen tunnustuksen myös ihanaisen Ainon Majan RuusuLiisalta, kiitos ja kumarrus myös sinne majaan!

Vackert med vintage

2011-08-08T22:36:00.003+03:00

Tilasin viime kuussa pari kirjaa netistä. Toinen niistä oli Sania Hedengrenin ja Susanna Zacken Vackert med vintage (2011), joka osoittautui hivenen liian hempeäksi omaan makuuni. Kirjassa on paljon kivoja kuvia, mutta vähän liikaa valkoista, kukkakuosia ja irtokirjaimia (tiedättehän, niitä ärriä ja ässiä ja änniä, jotka ilmaantuivat jossain vaiheessa kaikkien sisustuslehtien sivuille ja joiden viehätystä en ole vieläkään oikein tajunnut).

Kirjahyllyt ja taulut sen sijaan loistavat poissaolollaan, mikä on aina miinusta sisustuskirjalle. Mikään Detaljer hemma-kirjan veroinen aarre tämä siis ei ole (ainakaan värikkään ja vähän boheemin sisustustyylin ystäville), mutta ihan mukava silmäiltävä kuitenkin. Kaikki alkuperäiset kuvat ovat Charlie Drevstamin. Tilasin oman kappaleeni täältä, mutta vielä halvemmalla se näkyy löytyvän täältä.

Parempaan

2011-08-06T14:52:00.002+03:00

Minulla oli eilen hyvä keskustelu isän nuoren lääkärin kanssa. Hän kertoi isän kuntoutuneen nyt siihen pisteeseen, johon hänet on ylipäätään mahdollista saada. Veriarvoja seurataan vielä, mutta jos takapakkia ei tule, isä kotiutetaan ensi viikon puolivälissä tai viimeistään sitä seuraavalla viikolla.

Nuori lääkäri kertoi keskustelevansa mieluusti omaisten kanssa suoraan ja kehotti kysymään rohkeasti, jos jokin asia askarruttaa. Lähdin hänen huoneestaan huojentuneena ja kiitollisena saamistani vastauksista.

Olen myös käynyt terapeuttisia puhelinkeskusteluja sekä terveyskeskuksen että kotihoidon sosiaalityöntekijän kanssa. Tarkoitus ei tietenkään ollut terapoida minua vaan keskustella isän tilanteesta, mutta molempien naisten kanssa jutellessani huomasin voivani puhua rehellisesti ja kiertelemättä myös omista tunteistani, mikä tuntui valtavan helpottavalta. Molemmat olivat sitä mieltä, että elämäni helpottuisi kovasti, jos varsinainen hoitovastuu siirtyisi kotipalvelulle.

Olen itsekin ajatellut tehdä tiettyjä muutoksia elämääni, jos muutoksia nyt voi tekemällä tehdä. Muutosten ytimessä ei ole itsekkyys, mutta jostain syystä tuo sana pyrkii pintaan heti kun yritän sanallistaa aikeitani. Se on vähän harhaanjohtavaa, koska itsekkyys on käsitteenä ikään kuin miinusmerkkinen, jostain tai joltain pois. Ja kuitenkin ajatuksena on kasvattaa jotain lisää, ravita ja runsauttaa. Pelkkää plussaa minulle ja sitä kautta ehkä muillekin.

Haluan ottaa elämäni hyllyltä ja puhaltaa siitä pölyt, tehdä sillä mitä huvittaa ja mitä tehtävissä on. Ei sillä, etteikö tämä mennyt aika olisi ollut elämää siinä missä se hyllytettykin. Mutta joku osa minusta istuu odotushuoneessa, enkä enää tiedä, mitä se siellä odottaa ja miksi.

Juteltuani eilen lääkärin kanssa sanoin isälle:
"Sinulla voi kuule olla vielä pitkä elämä edessä".
"Älä pelottele", vastasi isä, muka-tuskastuneena. Sitten hän alkoi pohtia ääneen, mitä herkkuja voisin sillä kertaa tuoda kaupasta.

Suojelisin sinua kaikelta

2011-08-04T21:53:00.001+03:00

Kirjoitin alkuviikosta niistä pienistä ilonpilkahduksista, joita tähän sairaalataipaleeseen on kaiken huolen ja epätietoisuuden ohella mahtunut. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että kurjia asioita on paljon enemmän. Osa niistä liittyy isään ja hänen vointiinsa, osa siihen ympäristöön, jossa tämä kaikki tapahtuu.

On potilaita, jotka istuvat keskellä yötä käytävällä pyörätuoli kaiteeseen köytettynä. On yöhoitajia, jotka eivät suostu tuomaan mehua vaan antavat kraanasta vettä ja tokaisevat: "Juo tai ole juomatta". On säädöksiä, joiden mukaan aliravitulle ihmiselle ei voida antaa ylimääräistä voileipää, vaikka hän ei olisi saanut lainkaan päivällistä paikanvaihdoksen osuttua juuri ruoka-aikaan ja vaikka hän valittaisi nälkäänsä.

On terveyskeskuslääkäreitä, jotka eivät usko lisähappeen, vaikka keuhkolääkäreiden suositusten mukaan ympärivuorokautinen (20-24 h/vrk) happihoito vähentää merkitsevästi keuhkoahtaumataudin aiheuttamaa kuolleisuutta.

On keskusteluja, joissa yksi hoitaja sanoo yhtä ja toinen toista. Sanotaan, että isälle etsitään hoitopaikkaa. Sanotaan, että hoitopaikkoja ei ole tai että isälle on tarjottu hoitopaikkaa, mutta hän on kieltäytynyt siitä. Sanotaan, että isä kotiutetaan ensi viikolla. Sanotaan, että isää ei missään nimessä kotiuteta ensi viikolla. Luvataan apua kotiin. Sanotaan, että apua voidaan järjestää tarvittaessa.

Kerrotaan asioita, joista minä en ole kuullut mitään ja joista isä ei tiedä mitään. Kerrotaan asioita, jotka kumoavat kaiken aikaisemmin kerrotun. Väitetään, että isä on kuvitellut asioita - kunnes joku muistaa jotain, joka vahvistaa isän kertomuksen todeksi.

Ja sitten ovat ne hetket, jolloin istun sairaalasängyn vieressä tuolilla ja katselen kun pikkuruiseksi kutistunut isäni kyyhöttää sängyn laidalla jalat ilmassa roikkuen ja syö ahnaasti perunavelliä. Kyljet kohoilevat kiivaasti syömisen aiheuttamasta rasituksesta. Sairaalapyjaman hihoista pilkistävät tikkumaiset käsivarret, joiden hauras iho on täynnä verikokeiden aiheuttamia mustelmia.

Yritän olla reipas, vaikka itku vaanii kurkussa. Haluaisin suojella häntä kaikelta, mutta kun en pysty.

Ilon päivä

2011-08-01T22:30:00.006+03:00

Kuva kirjasta Simply Country.

Nauroin tänään pitkästä aikaa. Se on kertomisen arvoinen asia, sillä jos nauraa harvoin, ilmoille pääsevä nauru tuntuu jotenkin erityiseltä, yllättävältä. Sitä ikään kuin havahtuu omaan nauruunsa, sen harvinaisuuteen ja vapauttavuuteen. Silloin vasta huomaa, kuinka iloton onkaan ollut.

Isäkin nauroi tänään. Itse asiassa isä oli niin hyvällä tuulella, etten muista nähneeni häntä sellaisena viikkokausiin. Hän kertoi olleensa konsertissa. Konsertti järjestettiin muutaman metrin päässä isän huoneesta, osaston yhteisissä oleskelutiloissa. Kaupunginteatterin näyttelijä oli laulanut (ainakin Nuoruustangon) ja lausunut potilaille runoja (ainakin Kaarlo Sarkiaa ja Eino Leinoa). Isä oli mennyt konserttiin rollaattorilla, yhdessä Paavon kanssa. Aluesairaalassa Paavo oli isän huonetoveri, nyt hän asustaa viereisessä "sellissä".

Kunto-hoitajan kanssa oli taas tehty lenkki osaston käytävillä ja uutena ohjelmanumerona ohjaaja oli jumppauttanut iskää kuntosalilla. Isä kertoi kokemuksesta silmiään pyöritellen ja väitti säikähtävänsä aina tarmokkaan kunto-hoitajan nähdessään, mutta oli ilmiselvästi hyvillään saamastaan huomiosta. Kädetkin nousivat korkeammalle kuin aikoihin, kun isä näytti millaisia liikkeitä he olivat aamulla tehneet.

Viime yönä isä oli syönyt pussillisen pullia, jotka veimme hänelle eilen. Ennen hän ei edes tykännyt pullista. Nyt hän tykkää kaikesta. Isä aikoo kuulemma lihottaa itsensä 66-kiloiseksi. Tavoitteesta uupuu enää 21 kiloa.

***
Olen jo pitkään haaveillut kodista, jonka yhdessä huoneessa olisi keltaiset Kiuru-tapetit. Eilen kävimme katsomassa unelmiemme asuntoa meijerin toisessa päädyssä. Voitte varmaan kuvitella, millainen kohtalonomaisuuden tunne minut valtasi, kun näin millä keittiön seinät oli tapetoitu...

Syksyä ilmassa

2011-07-31T03:51:00.000+03:00

Tänä aamuna olin haistavinani syksyn. Tuuli puhalteli puissa tavalla, joka toi mieleeni Nuuskamuikkusen lähtemiset, aina yhtä äkilliset. Nousin ylös, odottamatonta virtaa saaneena.

Jos ihmisellä voi olla koti vuodenkierrossa, minun kotini on syksy. Silloin on lähes aina hyvä. Tai niin minun muistini väittää, ja mikä voisi olla sitä luotettavampi lähde.

Meijerin vanhasta päädystä vapautuu iso asunto, josta olen salaa haaveillut. Tiedän, ettei meillä ole siihen varaa, mutta mielikuvitukseni viis veisaa realiteeteista.

Viikko elämästä

2011-07-27T00:40:00.001+03:00

Viime viikon sumu alkaa hiljalleen hälvetä, upottava väsymys väistyä ja tunnelmat palautua normaaleiksi. Isä on edelleen sairaalassa, mutta paljon paremmassa kunnossa. Seuraava etappi lienee terveyskeskuksen vuodeosasto, sitä seuraava joko koti tai joku tuettu asumismuoto. Pidän peukkuja jälkimmäiselle: tämän sairaalaviikon aikana isä on ensimmäisen kerran itse epäillyt pärjäämistään kotona, joten aika saattaisi vihdoin olla kypsä ratkaisulle, joka helpottaisi meidän molempien elämää.

Meillä on ollut ihmeen mukavaa sairaalassa. Isä tulee hyvin juttuun huonetovereidensa kanssa, ja kaikilla kolmella on huumorintaju tallella tukalasta olosta huolimatta. Keuhkosyöpää sairastava vierustoveri osoittautui isän vanhaksi armeijakaveriksi. Happiviikset ovat tuoneet värin takaisin isän kasvoille, ruoka maistuu ja paino nousee. Nikotiinilaastari pitää tupakantuskan poissa.

Sairaalassa maailma tuntuu kutistuvan. Kerroin Norjan murhenäytelmästä isälle ja hänen huonetovereilleen, mutta aika pian heidän huomionsa kääntyi takaisin omaan oloon ja tutuksi käyneeseen ympäristöön. Kehon tuntemukset ja toimimattomuus, lääkkeet ja toimenpiteet, uni tai sen puute, ruoka, ikkunasta näkyvä maisema, hengittäminen - siinä se vuodepotilaan elämänpiiri, ulkopuolisen silmin ja korvin tarkkailtuna. Sisäisestä elämästä en osaa sanoa, enkä miesten keskenään käymistä keskusteluista. Saattaisin yllättyä.

Vaikka olenkin viihtynyt mainiosti 70-80-vuotiaiden, raihnaisten ja röhisevien miesten seurassa, oli ihanaa ajaa eilen illaksi ja yöksi Helsinkiin ystäviä tapaamaan. Ruokakaupasta mukaan tarttuneet Chisu ja Jenni Vartiainen soivat autostereoissa, lauloin mukana, tunsin olevani nuori ja elossa minäkin.

Elossa

2011-07-19T22:23:00.002+03:00

Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää kaikista kahteen edelliseen postaukseen tulleista lohdun ja kokemuksenkin sanoista, joiden kannattelevan voiman olen aistinut kaiken ahdistuksen keskelläkin. Olette hyviä ihmisiä.

Eilinen päivä oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Koin vuorokauden sisällä helpotusta, huolta ja suoranaista hätää, surua ja syyllisyyttä. Isä kävi lähellä kuolemaa ja minä istuin siinä pelkääjän paikalla. Se oli minulle entuudestaan tuntematon paikka. Viime viikolla kokemani oli vain kalpea aavistus siitä.

Tänään isän kunto on kohentunut silmissä. Vaikka isä ei muista paljoakaan eilisestä, hän tietää käyneensä rajalla. Asiaa ääneen pohdiskeltuaan isä totesi kallistuvansa sille kannalle, että on kuitenkin aika mukavaa olla hengissä. "Sinulla on vielä isä", hän päätti pohdintansa.

Kiitos vielä kaikille viime päivinä kommentoineille tuesta ja toivotuksista ♥

Ei tälle ole otsikkoa

2011-07-18T22:18:00.000+03:00

Isä on tehostetun valvonnan osastolla. Ensimmäinen itku pääsi jo osaston ovella. Niin paljon kojeita, joiden avulla pidetään ihmisiä hengissä. Vihreisiin pukeutuneita hoitajia. Hämärää.

Meidät ohjattiin omaisten huoneeseen odottamaan. Sieltä muistan parhaiten puolukkakuvioisella liinalla peitetyn pyöreän pöydän ja sen päällä nököttävän nallen. Huoneentaulussa puhuttiin ihmisen kokonaisvaltaisesta kohtaamisesta ja inhimillisyydestä, kirjaimet sumenivat ennen kuin pääsin tekstin loppuun.

Isä näytti samaan aikaan tutulta ja erilaiselta. Hänen takanaan piipittävä monitori säikäytti minut monta kertaa kysymysmerkeillään ja punaisiksi rävähtävillä valoillaan. Ne kertoivat kuulemma vain kosketushäiriöistä, sanoi hoitaja ja kohenteli isästä lähteviä johtoja.

Enimmäkseen isä nukkui. Aina herätessään hän sanoi:
"Olettepas te hiljaisia".

Kun aloimme tehdä lähtöä, isä sanoi ikävöivänsä jo kotiin. Se lause tulee aina olemaan yksi surullisimmista koskaan kuulemistani.

Kaikki on vähän erilaista kuin olin kuvitellut.

Odotus

2011-07-17T21:55:00.001+03:00

Huoli tuntuu koko kehossa. Yritän suostutella isää sairaalaan, hän ei lähde. "Haluan olla tässä", hän sanoo.

Kotona ollessani en osaa ryhtyä mihinkään. Olen kirjoittanut ylös puhelinnumeroja, joihin soitan heti aamulla. Isä ei halua apua mutta minun on tehtävä jotain, en voi vain katsoa sivusta.

Tänään soitin isän sisarelle, jonka olen tavannut aikuisiällä kerran. Se oli hyvä puhelu, hän kysyi miten voisi auttaa. Hän tulee aamulla.

Kesä ja kirjat

2011-07-16T16:46:00.001+03:00

Sköna hem 4/2011

Olen aika hyvin onnistunut pitämään taannoin (itselleni) tekemäni lupauksen, jonka mukaan en osta omaksi kirjoja, jotka saa lainaan kirjastosta. Sallitun poikkeuksen linjasta ovat muodostaneet töiden kannalta olennaiset opukset, todella halvat ja todella paksut kirjat sekä sellaiset taide- ja sisustuskirjat, joihin uskon palaavani useasti.

Tänään kävin virtuaalisesti kiertelemässä Bookplussalla, josta saa tilattua kirjat postimaksutta 25. heinäkuuta asti. Jos hyllytilaa ja rahaa olisi enemmän, olisin sortunut kirjaan jos toiseenkin.

Alle vitosella olisi saanut mm. Imre Kertesziä, Jaan Krossia, Annie Proulxia, Philip Rothia, Andrei Makinea, Yasmine Khadraa, Hanif Kureishia sekä lempidekkaristejani Andrea Camilleria ja Louise Pennyä. Ilkka Raitasuon Kellokosken prinsessa ja Aila Meriluodon Peter-Peter olisivat irronneet vajaalla neljällä eurolla.

Päädyin kuitenkin tilaamaan vain kaksi kirjaa, joista molemmista lisää myöhemmin. Tai itse asiassa kolme: yhden tai useamman kirjan ostaja sai halutessaan valita annetuista vaihtoehdoista kirjan 1,95 euron hintaan, joten lisäsin ostoskoriin vielä Lars Keplerin Hypnotisoijan.

Sköna hem 4/2011

Tällä hetkellä luen Siri Hustvedtin uusinta, ja minun täytyy kyllä sanoa, että joku tässä kirjassa ja sen päähenkilössä ärsyttää. Esimerkiksi tämä virke:

"Hajottuani palasiksi olin kadottanut lujan luottamuksen omien aivojeni rattaisiin, unohtanut oivalluksen, jonka olin tehnyt hiukan ennen kuin täytin viisikymmentä, että vaikka minut saatettaisiin jättää huomiotta, päihittäisin ajattelijana melkein kenet tahansa, että lukeneisuuteni oli muuttanut aivoni synteettiseksi myllyksi, joka pystyi samaan hengenvetoon suoltamaan uumenistaan filosofiaa, luonnontieteitä ja kirjallisuutta."

Tekstin rehellisyydestä ja itseironiasta (?) huolimatta tässä nyt joku tökkii. Mutta olen vasta puolessa välissä, joten ehkä Kesä ilman miehiä vielä valloittaa minut puolelleen.

Sandbergin ihanan lehtevää Raphael-tapettia, tämä kuva tapettitehtaan kotisivuilta.

Tilanteet muuttuu

2011-07-14T14:21:00.001+03:00

Kuva kirjasta Simply Country.

Viime perjantaina syötiin ulkona, isälle maistui munakas, tarjoilija antoi meille kanta-asiakaspassin ja leimasi sen melkein täyteen, koska muisti nähneensä meidät monesti ennenkin. Ruokailun jälkeen istuttiin taas pihalla katselemassa kanoja ja vuohia, kukko kiekui omanarvontuntoisesti, yksi kana oli karannut aitauksesta mutta yritti kaikin keinoin päästä sinne takaisin. Pohdittiin kanan lentoa, sen pituutta ja korkeutta.

Tällä viikolla kaikki on taas toisin. Eilen iltapäivällä jähmetyin makuuhuoneen ovensuuhun, kun näin isän makaavan sängyssä liikkumatta. Sydän villiintyi, peräännyin eteiseen ja pelkäsin ääneen pahinta. Onneksi A-P oli mukana ja kävi puolestani toteamassa, että iskä vain nukkui. "Tältä se sitten tuntuu, ei se tämän pahempaa sitten ole", kuulin sanovani. Ikään kuin sitä voisi harjoitella.

Myöhemmin isä jaksoi olla hetken hereillä, lämmitin pinaattikeittoa, puhuin äänellä, jota en ollut ennen kuullut.

Äiti ja poika

2011-07-13T18:19:00.000+03:00

Löysin kirpputorilta kangaspaloista tehdyn ikonin, joka jotenkin herkisti. Ajattelin jotakuta tekemässä sitä, leikkaamassa ja sommittelemassa pienen pieniä kangaspaloja, luomassa tunnistettavaa kuvaa lähes tyhjästä.

Mietin myös sitä, miten tämä merkillinen pieni taulu oli päätynyt kirpputorille, missä se oli arvioitu 50 sentin arvoiseksi.

Ei se minusta kaunis ole, mutta jotain siinä on.

Keittiöhaaveita, osa 8

2011-07-11T17:32:00.003+03:00

Ihanimmat keittiökuvat löytyvät Liz Bauwensin ja Alexandra Campbellin kirjasta Simply Country. Kuvat on ottanut Simon Brown.
Paljon ikkunoita ♥

Lomaterveiset

2011-07-08T10:49:00.005+03:00

Keskiviikon Hesarissa referoitiin Wall Street Journalin artikkelia bitittömistä digivieroituslomista.

"(...) Tyhjistä huoneista kärsivät majoitusyritykset ovat löytäneet uuden markkinaraon laitteettomista lomista. Niitä tarjoaa jo pieni mutta kasvava joukko hotelleja Yhdysvalloissa, Meksikossa ja Costa Ricassa. Lomia markkinoidaan verkossa Facebookin ja Twitterin kautta.

Konsepti on sama kaikkialla. Bitittömälle lomalle ilmoittautuneet joutuvat jättämään elektroniset laitteensa hotellin vastaanottoon. Älypuhelimia ja tablettitietokoneita vastaan henkilökunta tarjoaa ajankuluksi lautapelejä tai kirjallisuuden klassikkoja. Tarjolla on usein myös rentouttavia ulkoilma-aktiviteetteja informaatioähkyn kyllästämille lomalaisille.

Pakkovieroitus ei kuitenkaan ole lehden mukaan helppoa. Laitteista luopuminen voi aiheuttaa alastomuuden tunnetta, levottomuutta ja hermostuneisuutta.

(...) Vieroitusloman kokeneet myöntävät, että loman jälkeen paluu tuttuihin tapoihin tapahtuu yleensä pikavauhtia."

En siis ole ainoa, jolla on vaikeuksia pitää näpit erossa näppäimiltä. Siitä vakuutuin jo edellisen postaukseni huikean pitkää ja monipolvista kommenttiketjua lukiessani. Olen totisesti onnekas, kun saan käydä näitä keskusteluja kanssanne; siitäkin huolimatta, että ne koukuttavat minua koneelle ehkä tehokkaammin kuin mikään muu.

Oma lomani ei ole ollut täysin bititön enkä ole maksanut kenellekään läppärini takavarikoimisesta. Lehtiä olen lukenut netin kautta kuten ennenkin, mutta blogeissa olen piipahdellut vain satunnaisesti. Sähköpostin vilkuilun olen pyrkinyt rajoittamaan aamuihin ja iltoihin, onnistuen välillä paremmin ja välillä huonommin.

Nyt tuntui hyvältä hetkeltä päivittää pientä elonmerkkiä tännekin. Nähtäväksi jää, viekö verkko taas Lumikkoa vai opinko kohtuukäyttäjäksi. Tämän blogin ihka ensimmäisessä postauksessa arvelin, että "Meijerielämää päivittyy leppoisaan tahtiin ja kohtuullisin väliajoin". Se kuulostaa aika mukavalta suunnitelmalta edelleen.

Aurinkoista viikonloppua!

Kirkonkylän jätskikiska on toiminut samassa puumökissä niin kauan kuin muistan. Hinnat ovat moninkertaistuneet vuosien varrella, kuten on käynyt kaikilla Suomen kioskeilla.

Olen verkon silmässä kala

2011-06-29T00:39:00.001+03:00

Kuva kirjasta Simply Country.

Tämä vanha postaus on jostain syystä keikkunut luetuimpien tekstien joukossa viime päivät. En tiedä miksi. Lukaisin sen itsekin uudestaan. Ei tuntunut yhtään ajankohtaiselta. Mikään ei liiku, olen väsynyt, täysin kyvytön ja haluton moiseen hurmoshenkisyyteen.

Verkko on tuntunut viime aikoina ahtaalta. Se on oma vikani, olen jumiutunut paikalleni tai jos nyt en ihan paikalleni, niin liian pieniin ympyröihin. Joskus tuntuu siltä kuin istuisin ongella, kun todellisuudessa haluaisin seilata maailman meriä.

Minun on vaikea irrottautua verkosta, lakata roikkumasta, tarkistelemasta ja tirkistelemästä. Liian monta tuntia vuorokaudesta tuhlautuu epäolennaisuuksiin. Nyt joku kuvitteellinen opponentti sanoo, ettei koe nettiriippuvuudesta olevan haittaa, että antoisaa ja palkitsevaahan täällä on hengailla. Niin minäkin olen yrittänyt itseäni huiputtaa, mutta se ei toimi enää.

Tuhlaileva ajankäyttö on suurin ongelmani, koska se saa minut varastamaan aikaa ja mahdollisuuksia itseltäni ja jättää jälkeensä tympeän olon. Joskus myös ajattelen olevani liian tunteellinen tai ehkä pikemminkin liian herkkänahkainen pitämään blogia. Se nolottaa minua. Seuraan liian tunteella sitä, kuinka ihmisiä tulee ja menee.

Joku käy aikansa, tuoden sylin täydeltä sanoja tai sydämiä tullessaan, ja häviää sitten vähin äänin, kokonaan tai vain näiltä nurkilta. Ja minä, se ihan oikea minä eikä vain tämä Lumikkona esiintyvä, minä mietin mitä tapahtui, tapahtuiko jotain. Käytännössä siis haikailen jonkun sellaisen perään, jonka tunnen postimerkkiä pienemmästä kuvasta, jossa saattaa olla kukka tai maisema tai ehkä kasvot, ja jolla on joku hassu nimi, ehkä oikea, ehkä keksitty.

Kiteytin ajatukseni tämän postauksen kommenteissa:

"Täällä kyllä helposti kadottaa ihmisiä, tai kontakteja, olen sen itsekin kokenut. Muutenkin minut on yllättänyt se, kuinka täällä on koettavissa koko tunteiden kirjo sellaisessa minimittakaavassa. Ne tunteet eivät ole pelkästään positiivisia, vaan joukkoon mahtuu niin pettymyksen, hylätyksitulemisen kuin ulkopuolisuudenkin miniatyyrikokemuksia. Ja kateuden, vaikka siitä ihmisten on useimmiten vaikea puhua muutoin kuin leikillään."

Kunpa osaisin nyt pysyä täältä tovin poissa. Sitten palaisin jotenkin kevyempänä, tuulettuneena. Ehkä jättäisin nämä raskassoutuisemmat jutut kokonaan pois, tai avaisin niille oman huoneen.

Sitä ennen opettelisin uusille tavoille, löytäisin uusia iloja ja vanhoja, kirjoittaisin jotain muuta, päivettyisin ja lukisin vaikka sen keväällä ostamani Anna Kareninan.

Miesten vuoro

2011-06-26T18:50:00.003+03:00

Muistanette sen Saran kirjoista vuodenvaihteessa lähteneen naiskirjailijahaasteen, johon moni vastasi listaamalla lempikirjojaan, naisten kirjoittamia sellaisia siis. Itse listasin tärkeimpäni täällä. Mietin jo tuolloin vastaavaa postausta miesten kirjoittamista kirjoista, mutta se olisi tuntunut alkuperäisen haasteen hienon idean vesittämiseltä; olihan tarkoitus nimenomaan nostaa naiskirjailijat esiin miesten varjoista.

Nyt kun aikaa on kulunut ja naiskirjailijahaaste tältä erää loppuun(?)kaluttu, tartun ilomielin Sinisen linnan kirjaston Marian jatkohaasteeseen, jossa siis päästetään miehet vuoroon. Valitsin omat suosikkini samalla periaatteella kuin edelliselläkin kerralla. Kirjoitin silloin näin:

"Listani kirjat ovat olleet jollain tapaa käänteentekeviä omassa elämässäni: ne ovat jättäneet jäljen, muokanneet arvomaailmaa, kulkeneet mukana, muuttuneet talismaaneiksi, avanneet silmät jonkin asian suhteen, lohduttaneet, saaneet innostumaan uudesta kirjallisuuden lajista tai pakottaneet kirjoittamaan itse."

Rajan vedin tälläkin kertaa 20 kirjaan, minkä vuoksi päädyin kenties epäreilustikin jättämään lastenkirjat kokonaan listan ulkopuolelle; ne kun olisivat vallanneet puolet sijoista. Tärkeimmät nuortenkirjat ja nuorena luetut aikuisten kirjat sain mahtumaan mukaan.

1. Uolevi Nojonen: Röönpöök
2. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
3. J.R.R. Tolkien: Taru Sormusten Herrasta
4. Sir Walter Scott: Ivanhoe
5. William Golding: Kärpästen herra
6. Peter Høeg: Rajatapaukset
7. Torsti Lehtinen: Kuolemattomat sielut
8. Timo K. Mukka: Tabu
9. Milan Kundera: Elämä on toisaalla
10. Evelyn Vaugh: Mennyt maailma
11. André Brink: Valkoinen kuiva kausi
12. Isaac Bashevis Singer: Shosha
13. Homeros: Odysseia (Pentti Saarikosken suomennos)
14. J.M. Coetzee: Häpeäpaalu
15. F. Scott Fitzgerald: Yö on hellä
16. Per Olov Enqvist: Henkilääkäri
17. Pentti Saarikoski (koko tuotanto)
18. Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni
19. John Updike: Kunnes rakkaus meidät erottaa
20. Andrea Camilleri: Montalbano-sarja

Sanon jotain muutamista. Uolevi Nojonen oli minulle Hellevi Salmisen, Anu Jaantilan ja Taru Väyrysen ohella tärkein nuorten(nyky)kirjailija. Kaikilta neljältä luin kaiken, mitä kirjaston nuortenosastolta löytyi.

Taru Sormusten herrasta oli valtavan vaikuttava ja mieleenpainuva lukukokemus, kun sen muistaakseni 11-vuotiaana kesämökillä ahmin. Se ei kuitenkaan tehnyt minusta tolkienistia; en ole lukenut Tolkienilta mitään muuta.

Peter Høegin Rajatapaukset oli pitkään lempikirjani ja myös paras koskaan lukemani kirja; ihailin suunnattomasti Høegin tapaa kirjoittaa. Nyt lukukokemuksesta on jo niin kauan, että muisto on haalistunut ja kirjan 'parhaimmuus' perustuu ehkä enemmän päätökseen kuin kokemuspohjaiseen arvioon.

Monien rakastama Olemisen sietämätön keveys oli minusta vähän kuivakka ja teoreettinen, mutta 1990-luvulla supersuositun Kunderan Elämä on toisaalla puhutteli lukion ekaluokkalaista. Myös lappilaisen Timo K. Mukan maailma kiehtoi jo nuorena. Luettuani viime vuonna Erno Paasilinnan elämäkertateoksen Timo K. Mukka (1974) kiinnostus kirjailijaa kohtaan on taas vironnut.

Torsti Lehtisen aforismikokoelmasta kirjoitin äidinkielen ylioppilasaineeni. Aforisteista myös Markku Envall ja Samuli Paronen olisivat voineet olla listalla.

Maantieteellisesti Etelä-Afrikka ja Pohjois-Amerikka ovat olleet kotimaan ohella mieluisimpia kirjallisia ympäristöjä minulle. J.M. Coetzee kirjoittaa tavattoman kirkasta ja selkeää proosaa; juuri sellaista, josta pidän. John Updiken Kunnes rakkaus meidät erottaa aiheutti minussa suoranaisen Updike-kuumeen, mutta valitettavasti en innostunut hänen muista suomennetuista kirjoistaan samalla tavalla. Tosin Parit (1968) odottaa vielä lukemistaan; olen vähän säästellyt sitä.

Kotimaisen kirjallisuuden opiskelijana tutustuin tunnetuimpiin kotimaisiin mieskirjailijoihin, mutta yhdestäkään yksittäisestä kirjasta ei tuolloin tullut suoranaista suosikkia. Pentti Saarikosken tuotannon kohdalla on myös niin, että kokonaisuus puhuttelee enemmän kuin yksittäiset runokokoelmat.

Italialainen Andrea Camilleri on lempidekkaristini ja yksi niistä harvoista kirjailijoista, joiden teoksia lukiessani nauran ääneen. Viime aikoina lukemistani kirjoista Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni oli kovasti mieleeni.

Monet tähän haasteeseen tarttuneista ovat luetelleet myös sellaisia kirjoja tai kirjailijoita, joita he ehdottomasti aikovat lukea jossain vaiheessa. Itse voisin mainita ainakin Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden, John Fowlesin Jumalten naamiot, Bo Carpelanin Axelin sekä liudan kotimaisia ja venäläisiä klassikoita.

Tein Lumiomenan tapaan kollaasin lempikirjailijoistani. Ylhäältä vasemmalta myötäpäivään: F. Scott Fitzgerald, Andrea Camilleri, Pentti Saarikoski ja J.M. Coetzee.

Heitänpä minäkin haasteen kirjabloggaajille ja muille himolukijoille: olisi hauskaa, jos innostuisitte esittelemään sen maantieteellis-kirjallisen ympäristön, jossa itse olette parhaiten viihtyneet - parhaine kirjailijoineen ja/tai kirjoineen tietysti.

Löytyvätkö suosikkinne Euroopasta ja jos, niin mistä päin? Jos koette pohjoisamerikkalaisen kirjallisuuden läheisemmäksi, niin oleskeletteko mieluiten itärannikon älykkökaupungeissa, Syvässä etelässä, Keskilännessä vai kenties Kanadassa?

Ehkä henkinen kotinne löytyy venäläisestä kirjallisuudesta? Vai sijaitseeko rakkain kirjallinen kolkkanne sittenkin latinalaisessa Amerikassa, Aasiassa tai Afrikassa? Entä kotimaisen kirjallisuuden ystävät: kaupunki vai maaseutu?

Hyvää juhannusta!

2011-06-24T01:02:00.002+03:00

Kuvat Country Living 3/2011.

Viime vuonna ei vietetty mutta tänä vuonna vietetään. Saamme kylään hyvän ystävän vähän kauempaa ja toisen ystävän tästä läheltä. Vielä vuosi sitten minulla ei ollut täällä maalla ystäviä (eikä kai oikein elämääkään?) mutta nyt on.

Taiantäyteistä juhannusta teille kaikille!

Satavuotias

2011-06-21T22:30:00.000+03:00

Vietimme tänään isoisäni 100-vuotissyntymäpäivää vanhainkodilla. Päivänsankari oli hyväntuulinen ja kehui vieraita kauniiksi. Kättelijät kysyivät "muistatko vielä minut" ja isoisä nyökytteli kohteliaasti.

Useimmat sanat ovat unohtuneet, mutta kaunis on tallella.

Isoisä ja minä 15 vuotta sitten.

Väriä päivääsi

2011-06-20T18:53:00.001+03:00

Himoitsin Shannon Fricken Väreillä kodikasta-kirjaa (WSOY 2010) ja tein kuten niin monet kerran aikaisemminkin: tilasin kirjan käytettynä ulkomailta (alkukielisenä). Kirjan kuvauksessa luki Used - Like New ja sellainen postiluukusta putkahtanut teos totisesti oli: kuin uusi.

Hintaa tälle herkulle tuli noin viisi euroa, postikulut mukaan lukien. Suomenkielinen laitos näkyy maksavan nettikaupoissa 30-40 euroa.

Hyvää unta ja pahaa

2011-06-19T21:43:00.002+03:00

Paikallislehdestä saksittu Muumi-sarjakuva on koristanut meijerin jääkaapin ovea jo monta vuotta. Haisuli on niin hauska.

Saatiinhan Suomeen vihdoin hallitus. Muutamiin muihin tapetilla olleisiin vaihtoehtoihin verrattuna tämä kokoonpano on minulle kuin hyvää unta. Erityisen tyytyväinen olen kulttuuriministerin salkun päätymisestä Paavo Arhinmäelle.

Mutta on tähän viikonloppuun mahtunut myös poliittisia (?) järkytyksiä. Kokoomusnuorten Helsingin piirin varapuheenjohtajan näkemykset avioliitossa tehdyn raiskauksen hyväksyttävyydestä (tai siis eihän kyseessä edes voi olla raiskaus, kun kerran naimisissa ollaan) aiheuttivat ensimmäisen.

"Mikkeliläismies raiskasi vaimonsa ja tuomittiin siitä. Missä maailmassa me oikein eletään?!"

"Pitää olla mahdollisuus lähteä pois, jos vaikka kokee väkivaltaa tai ei muuten kestä avioliitossa, mutta että tuomitaan aviomies raiskauksesta... Pitäisi tietää, kenen kanssa menee naimisiin ja kantaa siitä vastuu."

"Minä en osaa ajatella avioliittoa sukupuolineutraalina instituutiona, vaan mielestäni miehen kuuluu kustantaa vaimon elämää, vaimon kuuluu kantaa vastuu kotitöistä ja lastenhoidosta ja tyydyttää miehen kaikki fyysiset tarpeet."

"[...] Katoliset papit puhuvat naisille usein siitä, että vaikka olisi riitaa ja huonoja aikoja, seksistä ei saa kieltäytyä [aviomiehen kanssa]."

"Jos menen katolisessa kirkossa naimisiin, luovutan puolisolleni vapaan käyttöoikeuden itseeni. [...] Tämä on universaali asia, jonka lapsetkin tietävät."

Huh. Näin siis Kokoomusnuorten Elisa Siekkinen Facebook-sivullaan.

Järkytyksen aiheutti myös tämä kertakaikkisen absurdi ja julma juttu, joka taisi kuitenkin päättyä onnellisesti. Luojan kiitos?