Keittiöhaaveita, osa 6

Katsoin Lone Scherfigin 1960-luvun alkuun sijoittuvan An Education-elokuvan (2009) ja ihastuin sen keittiöihin. Ensin ollaan päähenkilö Jennyn (Carey Mulligan) äidinkielenopettajan, neiti Stubbsin (Olivia Williams) avokeittiössä. Tietyistä kuvakulmista Carey Mulligan muuten muistuttaa häkellyttävän paljon nuorta Katie Holmesia.

Ja sitten Jennyn oman perheen keittiössä. Ei yhtään hullumpi sekään. Myös elokuvan alkuteksteistä tykkäsin kovasti (ylin ja alin kuva).

Afrikka tuli luokseni

Afrikka on tullut luokseni tänne maalle. Ensin se tuli ruskeassa kirjekuoressa, kolmen poltetun DVD-levyn muodossa. Sitten se tuli kokonaisena näyttelynä, tanssina, musiikkina ja ruokana.

Tein ennakkojutun Helsingissä ensi viikolla pidettävästä afrikkalaisen elokuvan festivaalista ja sain sitä varten katsottavakseni elokuvia Kamerunista, Etelä-Afrikasta ja Senegalista. Ennakkokatseluun annettavat elokuvat ovat yleensä pelkkiä kiekkoja, ilman kansia ja kansitaidetta. Elokuvan nimi on kirjoitettu levyyn tussilla.

Se ei riitä minulle. Tarvitsen ensivaikutelman. Etsin netistä elokuvan julisteen ja vasta yhdistettyäni mielessäni sen käsillä olevaan, vaatimattomaan kiekkoon, olen valmis katsomaan elokuvan. Olen siis tässä suhteessa ulkonäkokeskeinen. Katsomieni elokuvien julisteet yllä. Aika herkullisia verrattuina pelkkiin poltettuihin kiekkoihin.

En ole vielä nähnyt Kiasman ARS 11-näyttelyä, mutta naapurikaupungissa avatun satelliittinäyttelyn avajaisissa olin. Isä nautti juhlahumusta pyörätuolista käsin, tapasi tuttuja ja tutki taideteoksia.

Taakse on onneksi jäänyt aika, jolloin hän ei suostunut pyörätuoliin istumaan (koska ei muka ollut tarpeeksi sairas). Nyt museon vahtimestarit rientävät hakemaan pyörätuolia heti kun näkevät isän kumaraisen hahmon ovella. Isä antautuu mielellään työnneltäväksi ja nauttii jopa luiskien hurjista alamäistä, jotka mennäänkin vauhdilla.

Meijeri eestä ja meijeri takaa

Joku saattaa muistaakin, kun kerroin minut usein valtaavasta onnen tunteesta, joka liittyy tähän meijeriasumiseen. Tänä viikonloppuna tunne on taas vellonut erityisen voimakkaana, vaikka onhan vappupakolaisuudessa myös melankolian vivahde.

En ole koskaan pelännyt melankoliaa. En kutsu sitä, mutta en liioin osoita ovea, kun se tulee käymäsille. Laitan haikean levyn soimaan ja sitten pidetään ikävää yhdessä. Joskus ollaan luovia.

Nyt sataa räntää.

Kuvat saa klikkaamalla isommiksi. Ne on otettu parin kolmen viime viikon aikana. Lumet ovat lähteneet vauhdilla, niin kuin kaikkialta muualtakin. 

Ruotsi-Britannia 6-0

Katen ja Williamin vihkimistä katsellessani en voinut olla muistelematta Victorian ja Danielin viimekesäisiä häitä. Ruotsalaispari hehkui rakastuneisuutta ja onnea, mutta samaa en huomannut eilen vihityistä. Ei liikutuksen kyyneleitä, ei pitkiä katseita, ei helliä hipaisuja.

Ehkä tiukan protokollan säätelemä tilanne oli nuorelle parille niin kauhistuttava, että kaikki huomio oli keskitettävä siitä kunnialla selviytymiseen. Ainakin itse vihkiminen oli niin jäykän muodollinen, ettei se varmaankaan kannustanut tunteiden näyttämiseen. Tuomiopäivästä muistutettiin ja jumalanpelkoon kehotettiin, mutta rakkaudesta vihkipappi ei tainnut puhua halaistua sanaa.

Kyllä Vickanin ja Danielin häissä oli suurta tunnetta, iloa ja spontaanisuutta monin verroin enemmän kuin näissä eilisissä juhlallisuuksissa. Jos kuninkaalliset häät olisivat maaotteluita, sanoisin että Ruotsi voitti Englannin kuusnolla.

Vappua en tänä(kään) vuonna juhli mitenkään, mutta toivottelen aurinkoisia päiviä niille, jotka suomalaista työtä, ylioppiluutta tai kevään alkamista juhlivat!

Kolme kuvaa

Sain Raitapaidan Pirkolta tunnustuksen, johon liittyi kolmen kuvan haaste. Kiitos Pirkko!

Ideana oli siis julkaista kolme omaan elämään tavalla tai toisella liittyvää kuvaa ja kertoa niistä. Valitsin kolme kuvaa kolmesta eri maasta. Minulla on taipumus matkustaa yhä uudestaan ja uudestaan samoihin maihin ja kaupunkeihin. Kiinnyn ja rakastun niihin kuten ihmisiin, haluan tavata mahdollisimman usein tai edes silloin tällöin, tutustua ja syventyä.

Tämä kuva on Espanjan Andalucíasta, jossa olen viettänyt yli puoli vuotta elämästäni. Andalucíassa rakastan anteliasta aurinkoa, merta ja vuoria, sitruspuita, palmuja ja aniliininpunaisina hehkuvia ihmeköynnöksiä, Sierra Nevadan lumipeitteisiä huippuja, kaupunkien arabivaikutteita, Granadan Albaicinin kapeita kujia, hämäriä teeterioita ja tuaregien makeaa minttuteetä, Cádizin värikkäitä taloja, Gibraltarin apinoita, valtamerien kohtaamista Tarifan edustalla ja hyvällä säällä näkyvää Afrikan rannikkoa.

Tämä kuva on Italian Bolognasta. Rakastan erityisesti Firenzeä ja Ravennaa, mutta myös Riminin fellinimäistä vanhaa kaupunkia, Bolognan katettuja jalkakäytäviä ja Venetsiaa. Pizzaa, pastaa ja proseccoa, piazzoja ja palazzoja.

Roomassa ja Milanossa en ole koskaan käynyt. Toivoisin pääseväni joskus Veronaan. Ja Sisiliaan.

Alin kuva on Pariisista, joka on minulle pääkaupunkien ehdoton ykkönen. Monumentit ja katedraalit luovat komeat puitteet kaupungin suurimmalle nähtävyydelle, joka on sen kaduilla ja kortteleissa tapahtuva elämä itse. Monikulttuurinen Pariisi on niin täynnä aistittavaa, koettavaa ja löydettävää, ettei se koskaan tunnu jo nähdyltä. Toukokuussa teen kahdeksannen inspiraatiomatkani Pariisiin.

Tunnustus on tarkoitus jakaa eteenpäin kolmelle blogille, joten olkaapa hyvät Downshifter Molly, Vuoroveden Katja ja Hippokampustaja!

Keittiöhaaveita, osa 5

Kiva keittiö Helsingin Kampissa, Ruoholahden villoiksi kutsutussa puutalokorttelissa.  
Deko 8/2010, alkuperäiset kuvat Kristiina Kurronen.

Se on sitten kevät

Mietin tänään Marja-Liisa Vartion kirjoja ja niiden nimiä.
Se on sitten kevät
Hänen olivat linnut
Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö

Aloin muistella muitakin kauniita kirjannimiä.

En soisi sen päättyvän
Kyyhky ja unikko
Ja pesäpuu itki
Jumala on kauneus
Kuolismaantie
Laulu laululta pois
Ellei vehnänjyvä kuole
Kuin surmaisi satakielen
Maailma on sana
Samurai nukkuu
Niin kovaa se tuuli löi
Varjo tai kevyt valo
Maa on syntinen laulu
Solveigin laulu 
Ja meille jäi kiireetön ilta

Monet konjunktiolla alkavia. Useimmat kotimaisia. Senköhän takia halusin lukea nimenomaan kotimaista kirjallisuutta yliopistossa?

Kirjojen nimillä on aina ollut minulle suuri merkitys. Lapsena visioin tulevia kirjojani jo ennen kuin osasin kirjoittaa (ensimmäiset "kirjani" olenkin sanellut vanhempieni toimiessa kirjureina). Myös nimiä keksin varastoon: Pöllö joka ei huhuillut, Rusetti ei lähde päästäni, Varpaastani tulee verta. Ainakin viimeisestä minulla oli omakohtaista kokemusta, todennäköisesti myös keskimmäisestä.

Sattumalta törmäsin tänään nimipohdintaan myös täällä. Jennikin on mieltynyt Vartion kirjojen nimiin.

Entäs Sinä, minkä kirjan nimi aiheuttaa läikähdyksen sydänalassa?

Kuvat mökiltä.

Hiljaiseloa

Maailman seitsemänneksi vaikutusvaltaisimmaksi ihmiseksi on rankattu mies, jonka kehittelemässä mobiilipelissä ammutaan ritsalla pikkulintuja, jotka räjähtävät ilmalentonsa päätteeksi kappaleiksi. Elämme omituisia aikoja.

Tänä pääsiäisenä aion kuunnella elävien lintujen laulua, lukea kirjoja (ensimmäinen jo lopuillaan) ja olla mahdollisimman vähän koneella. Blogikin huilii hetken.

Levollisia päiviä kaikille teille!

Kuvat äitini kotoa.

Vanhat ystävykset

Kuva leikekirjastani.

Isäni sai tänään vieraan Helsingistä. Kyseessä oli vanha ystävä, joka oli lähtenyt varta vasten isääni tapaamaan, matkustanut ensin junalla ja sitten bussilla. Huonossa kunnossa hänkin, monenlaista vaivaa ja polvikin sökönä. "Piti tulla nyt, kun vielä pystyy", hän sanoi.

Minä kuskasin kaverukset syömään. Kepin kanssa kulkivat molemmat, toinen vähän toista hitaammin. Isä halusi tarjota sapuskat, syödä samaa kuin ystävänsä.

Ruokapöydässä keskusteltiin karjalanpiirakoista, joita kumpikin syö aamiaiseksi, toinen munavoilla, toinen Gotler-makkaralla. Isä kertoi valmistavansa munavoin nykyään sähkövispilällä. Kananmunan survominen haarukalla ottaa liikaa voimille ja "siihen menee koko päivä".

Sitten puhuttiin aamukahvinkeitosta, johon isällä kuluu tunti. Kun ystävä ihmetteli, mikä siinä niin kauan kestää, isä selosti yksityiskohtaisesti koko proseduurin, ja kyllähän se aikaavievältä kuulosti, kun pelkkä tapahtuman kuvailukin kesti toistakymmentä minuuttia.

Vaaleistakin puhuttiin, Jani Toivolasta ja Jussi Halla-Ahosta, siitä miten ystävä oli asunut lapsena sataman läheisyydessä ja nähnyt merimiehiä kaikkialta maailmasta. Nyt hän asuu Harjutorin laidalla ja näkee ikkunastaan Kotiharjun saunan edustalla vilvoittelevat saunojat.

Kylmästä ja lumisesta talvesta juttu luiskahti talvisotaan. Isä muisteli viettäneensä talvisodan kuukaudet Alavetelissä evakossa, mutta ei muistanut, oliko Pohjanmaalla silloin poikkeuksellisen kylmä. Molemmat kiittivät onneaan, kun eivät olleet koskaan joutuneet sotaan. "Mutta me olemme sodan lapsia", sanoi toinen.

Sitten veimme ystävän junalle ja hän lähti takaisin Helsinkiin. Kun oli vilkutettu hyvästiksi, isäni ihmetteli ääneen: "Kyllä se ihan minua varten tänne tuli, ei sillä ollut mitään muuta asiaa näille kulmille".

Kuva Kotiharjun saunan kotisivuilta.

Entäs nyt?

Kuva Annika Huettin ja Ulf Huett Nilssonin kirjasta Detaljer hemma.

Poliittista historiaa on nyt tehty ja jännitysnäytelmä oli vailla vertaa. Vaaleissa oli useita valopilkkuja, mutta niiden aiheuttama ilo uhkaa hukkua huolestuneisuuteen. Miten tästä eteenpäin, mihin suuntaan ja millä keinoin?

Nyt tuntuu entistäkin tärkeämmältä puolustaa tärkeiksi kokemiaan arvoja niin elämässä kuin blogissakin. Silläkin uhalla, ettei se kirvoita pelkkiä tykkäämisiä.