Lukijalle

Olen miettinyt tämän postauksen tekstiä pitkään. Mitä sanoisin, miten sen sanoisin. Jotain on sanottava, ei voi vain laittaa lappua luukulle kaiken sen jälkeen, mitä te olette sanoneet minulle.

On vaikea löytää sanoja, jotka eivät paisuisi pitkäksi pulinaksi bloggaamisen ihanuudesta ja kurjuudesta. En halua päättää tätä analyysiin. Joku syy on kai kuitenkin annettava. Tavallaan se on kerrottu tässä kesäkuussa kirjoittamassani postauksessa. Mikään ei ole olennaisesti muuttunut sen jälkeen.

Olen päättänyt sulkea tämän blogin. Koska en osaa käyttää nettiä kohtuudella vaan päädyn yhä uudestaan antamaan sille pikkusormen sijaan koko käden. Ja koska mietin liikaa sitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Itse asiassa minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että vähänkin suuremmalle lukijakunnalle bloggaaminen edellyttää keskimääräistä parempaa itsetuntoa. 

Minua on myös alkanut kaihertaa se, että niin paljon sisimpiä tuntojani ja herkimpiä kohtiani on täällä vapaasti kellumassa. En kadu sitä, että olen jakanut vaikeitakin asioita -- päinvastoin, olen ikuisesti kiitollinen teille, jotka autoitte kommenteillanne selviämään viime kesän ja syksyn rankoista kuukausista. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että haluan säilöä tiettyjä tänne kirjaamiani muistoja ja ajatuksia vain omiin, yksityisiin arkistoihini.

Blogin alkuaikojen hidastamis- ja kohtuullistamisteemoihinkaan ei tunnu enää luontevalta palata. Aihepiiriä käsitteleville blogeille on epäilemättä edelleen tilausta, mutta omani ei taivu enää siihen. Elän pitkälti sellaista elämää, josta blogia perustaessani haaveilin, enkä oikeastaan koe enää tarpeelliseksi analysoida tämän elämäntavan edellytyksiä. En usko, että minun on määrä kirjoittaa downshiftaamisesta, vaan jostain ihan muusta.

Bloggaamisen visuaalisesta puolesta olen nauttinut kovasti, mutta pidemmän päälle huomaan kyseenalaistaneeni senkin mielekkyyden. Miksen voisi vain ihailla kauniita kukkia maljakossa; miksi minun täytyy ottaa niistä kuva, ladata se koneelle, käsitellä ja julkaista se? Joskus minusta tuntuu, että jatkuva oman elämän ja itsen representoiminen (mitä bloggaaminen pohjimmiltaan on) latistaa kokemista, välineellistää sen.

Blogini oli pitkään hyvin pienen yleisön blogi, mutta viime talvena täällä alkoi käydä enemmän väkeä. Kevätkuukausina kävijöitä oli noin 10 000 kuukaudessa. Omaisena-tunnisteen alle sijoitettujen kirjoitusten lisäännyttyä kävijämäärä laski, mutta minulle itselleni tämä blogi oli tärkeimmillään juuri tuolloin. 

Vajaaseen kahteen vuoteen on mahtunut valtava määrä kohtaamisia, mukavaa jutustelua, syvällistä keskustelua, sielunsukulaisuuden häivähdyksiä. Myös katoamisia, pettymyksiä ja sitä Tuomas Kyrön myötä naureskelun kohteeksi joutunutta mielensäpahoittamista. Mutta enimmäkseen -- hetkellisyydessäänkin -- hyvää ja kaunista.

Analyysihän siitä tuli.

Vielä kerran se tärkein:
Kiitos ♥

Masennuksen uhallakin

Katselin toisella silmällä Nelosen Hyvät ja huonot uutiset-ohjelman, koska Pekka Haavisto oli siinä vieraana. Ohjelmassa sivuttiin uutista, joka oli mennyt minulta ohi. Sen mukaan ihmiset voivat masentua sosiaalisen median käytöstä, koska muut ihmiset vaikuttavat siellä onnellisemmilta.

Ystävän yllyttämänä perustin Meijerille oman Facebook-sivun. Lupaan välttää myös siellä liiallisen onnellisuuden vaikutelmaa. Yritän olla masentumatta, vaikka tykkääjien määrä pysyisi yhdessä (terveisiä vaan Amerikan enolle sinne rapakon taakse!). Tutuille en paria poikkeusta lukuunottamatta aio sivusta kertoa, joten jutustelen siellä joko teidän kanssanne tai en ollenkaan.

Tervetuloa siis tutustumaan ja kenties keskustelemaankin Facebookin sirpaleisemmassa mutta myös spontaanimmassa ympäristössä. Naamakirjaa kaihtaville voin vakuuttaa, että täällä Bloggerissa kaikki jatkuu entiseen malliin.

Tunnustuksellista bloggausta?

Yksi lempikirjallisuudenlajeistani on jo teini-iästä lähtien ollut ns. tunnustuksellinen proosa, jonka voidaan kai sanoa tarkoittavan kaunistelematonta omaelämäkerrallista fiktiota. Tyylin kotimaisista edustajista tulevat ensimmäisinä mieleen suomenruotsalaiset Christer Kihlman ja Henrik Tikkanen. Aila Meriluoto tietysti. Pentti Saarikoski, jonka kohdalla voi puhua myös tunnustuksellisesta lyriikasta.

Lisäksi luen mielelläni elämäkertoja, muistelmia ja matkakertomuksia, joita ei ole yritettykään naamioida tai terästää fiktioksi, mutta jotka eivät välttämättä ole sen totuudellisempia kuin omaelämäkerrallisen proosan kategoriaan luokiteltavat teokset. Totuutta sellaisenaan kun ei olemassa, ainakaan ihmisen kokemusmaailmasta puhuttaessa.

Elämäkerrallinen kirjallisuus on suosittua sekä Suomessa että maailmalla, ja esimerkiksi historiantutkimuksessa ja sosiologiassa sitä on käytetty tutkimuksen lähdeaineistona jo pitkään. Tutkijoita kiinnostavat myös tavallisten ihmisten omaelämäkerralliset tekstit; kertovathan ne paitsi kirjoittajistaan myös ajoista, tavoista ja ympäröivästä yhteiskunnasta.

Olen viime aikoina törmännyt useammassakin paikassa ajatukseen, jonka mukaan omasta elämästä kirjoittaminen netissä on vähintäänkin arveluttavaa ellei peräti vaarallista. Varoittelijat ja paheksujat vetoavat toisaalta netin "ikuisuuteen" (kaikki mitä sinne laittaa pysyy siellä aina), toisaalta -- ja ehkä vielä painokkaammin -- yksityisyydensuojan pyhyyteen ja koskemattomuuteen (minun elämäni ei kuulu muille eikä tulisi mieleenikään siitä kaikelle kansalle kertoa). Jälkimmäisessä asenteessa paheksunta on sisäänrakennettuna: vaikka näennäisesti puhuisikin vain omasta puolestaan, mielipide myös toisin toimivista tulee selväksi.

Minusta on jotenkin nurinkurista, että kirjojen kansiin "ikuisesti" talletetut omaelämäkerralliset tekstit -- proosa ja lyriikka, kirjeet ja päiväkirjat, muistelmat ja kirjoituskilpailuvastaukset -- eivät ole vaarallisia tai paheksuttuja, mutta vastaavat tekstit verkossa saavat toisenlaisen kohtelun. Kirjoja ja arkistojen aarteita pidetään paitsi kiinnostavina ikkunoina inhimilliseen elämään, ajatteluun ja kokemiseen myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaina dokumentteina. Samat ikkunat netissä leimataan helposti haitallisiksi kirjoittajille itselleen ja jotenkin kiusallisiksi muille.

Eihän omaelämäkerrallisiin teksteihin kai koskaan ole suhtauduttu lähtökohtaisen hyväksyvästi. Sekä Tikkasen, Kihlmanin että Meriluodon teokset otettiin aikoinaan vastaan paheksuvan kohun saattelemina, eikä esimerkiksi Meriluodon arvostus kirjailijana ole aina ollut hääviä. Väkisinkin tulee mieleen, että omaelämäkerralliseen nettikirjoitteluun kohdistuva kritiikki ja huoli liittyvät välineen (= internet) suhteelliseen uutuuteen. Suhtautuminen tulee ehkä muuttumaan ilmiön arkistuessa entisestään.

Itse olen joka tapauksessa kiitollinen lukuisille kirjoittajille, jotka ovat rohkeasti jakaneet kokemuksiaan joko fiktion tai muistelmien muodossa. Kenties juuri kaiken kirjoista -- ja kirjeistä! -- saamani vuoksi arvostan inhimillisen kokemuksen verbaalista jakamista myös verkossa. Vaikka oma kirjoittamiseni on hyvin varovaista ja (itse)säädeltyä tunnustuksellisiin prosaisteihin ja omaelämäkertureihin verrattuna, ilahdun aina kun joku kertoo saaneensa teksteistäni jotain, mihin peilata omia kokemuksiaan tai ajatuksiaan.

On tietysti mahdollista, että kaikki tuomiopäivän ennustajat ovat oikeassa, ja jonakin päivänä tämäkin bloginpito kostautuu jotenkin. Siihen asti aion nauttia siitä, että voin ajatella "ääneen" ja saada vastakaikua ajatuksilleni.

Kiitos kun teette sen mahdolliseksi.

P.S. Paulan Luen ja kirjoitan-blogiin on koottu linkkilista, jonka kautta löytää lukemaan kirjablogeissa viime vuonna julkaistuja juttuja kirjailijoiden (oma)elämäkerrallisista teoksista. Paulan postauksessa on myös melko tuore kuva hymyilevästä Aila Meriluodosta; ei näytä kovin onnettomalta, vaikka menikin kertomaan kaiken!

Kuva täältä.

Tämän postauksen soundtrackiksi sopii hyvin tämä pelottelukappale, jota tykkään lallatella.

En lue sinua enää

En ole pitkään aikaan kirjoittanut bloggaamisesta mitään, elämässä kun on ollut ja on tietysti edelleenkin paljon tärkeämmiltä tuntuvia asioita. Bloggaaminen ei myöskään ole askarruttanut minua samalla tavalla kuin joskus aikaisemmin. Ehkä harrastus on asettunut oikeisiin mittasuhteisiinsa: se ei vie yhtä paljon aikaa ja energiaa kuin vaikkapa viime talvena, mutta antaa edelleen paljon.

Yhtä bloggaamiseen liittyvää asiaa olen kuitenkin silloin tällöin pohtinut. Pohjustukseksi kerrottakoon, että olen jo aikaa sitten päättänyt olla stressaamatta määristä: kävijämääristä, kommenttien määrästä, lukijoiden määrästä. Olen useasti ihmetellyt blogien ekspansiivisuutta eli pyrkimystä kasvattaa lukijakuntaa esimerkiksi arvonnoilla, joissa voi tuplata voittomahdollisuutensa liittymällä blogin lukijaksi. Tavallisin perustelu lienee se, että on vain luonnollista haluta teksteilleen mahdollisimman suuri yleisö.

Ehkä se on tosiaan luonnollista. Itse ajattelen kuitenkin, että tässäkin asiassa laatu on paljon määrää tärkeämpi asia. Olen iloinen jokaisesta lukijakseni liittyneestä, koska koen siinä olevan kyse ennen kaikkea kannustavasta ja ystävällisestä eleestä bloggaajaa kohtaan. Vieläkin iloisempi olen kuitenkin siitä, että blogissani kyläilee ihmisiä, joita olen alkanut pitää melkeinpä ystävinäni.

Kun kirjoitan jostakin hyvin henkilökohtaisesta, kirjoitan toisaalta heille (teille), toisaalta itselleni. Se, että tekstin lukee moni muukin, on niin abstrakti asia, ettei sitä oikein edes ymmärrä. Ihmiset voivat tulla tutuiksi vain kommenttilaatikon kautta.

Nyt pääsen vihdoin itse asiaan. Vaikka määrällä sinänsä ei olisi väliä, huomaan joskus ihmetteleväni lukijapaneelista (tai miksi sitä nyt kutsutaankaan) eroavien motiiveja. Ehkä olen ymmärtänyt koko lukijuuden funktion väärin, mutta minusta ele tuntuu helposti vähän mielenosoitukselliselta.

Ehkä kyseessä on täysin mekaaninen toimenpide, jonka joku blogin seuraamisen jo aikaa sitten lopettanut henkilö vain jollakin itselleen sopivalla hetkellä toteuttaa -- ottaen kenties samalla etäisyyttä koko internetiin tai ainakin joihinkin muihinkin blogeihin. Mutta toisinaan ajattelen, että eleellä halutaan viestittää jotakin bloggaajalle: blogisi on liian sitä tai tätä, en halua olla enää kaverisi.

Omalla kohdallani lukijoita on hävinnyt toisaalta henkilökohtaisempien postausten, toisaalta esimerkiksi sisustukseen liittyvien "hömppäpostausten" jälkeen. Se voi tietysti olla sattumaakin, mutta tuskin sentään joka kerta. Voisiko kysymys olla siitä, että syvällisempää sisältöä etsivät (ja sitä täältä joskus löytäneetkin?) haluavat boikotoida kevyempää sisältöä ja toisinpäin?

Oli miten oli, ajatus siitä että tuotan jollekin lukijalleni pettymyksen, on häiritsevä. Ei siksi, että haluaisin miellyttää kaikkia, vaan nimenomaan siksi, että ihmisten odotukset ja vaatimukset voivat olla aika epärealistisia. 

Itsekin olen kerran jättänyt erään blogin lukijuuden taakseni. Blogin kommenttilaatikossa käytiin keskustelu, jonka koin loukkaavaksi. Lähtöni oli siis kannanotto.

Miten te muut koette tämän asian? Huomaatteko lukijoiden menevän ja tulevan? Miltä se teistä tuntuu?

Hyvää

Tänään minulla on pitkästä, pitkästä aikaa sellainen olo, että jos joku kysyisi, mitä minulle kuuluu, voisin vastata että hyvää. On sitä kysyttykin. Olen kiitollinen kaikille kysyjille, eri tavoin muistaneille ja lähestyneille.

Se, että tänään tuntuu hyvältä, ei tarkoita sitä, että aikaisemmin olisi kuulunut huonoa. Mutta kyllä elämäni on ollut aika raskasta viime kuukausina, nyt näen sen jotenkin matkan päästä. Vaikka päivääkään en vaihtaisi pois ja kaikki kuuluu elämään, tuntuu tähän suvantovaiheeseen pääseminen helpottavalta.

A-P on työmatkalla Lontoossa, ja minä olen pikkuhiljaa laitellut kotia kuntoon. Isän talon tyhjentämistä en oikein uskalla vielä edes ajatella. Onneksi uudelleen löytämäni sukulaiset ovat luvanneet olla avuksi siinäkin. Ensin haluan kuitenkin olla kaksin isän tavaroiden kanssa, käydä laatikoita ja papereita läpi kaikessa rauhassa.

Perjantaiksi olen varannut hotellihuoneen Helsingistä. A-P:n lento tulee niin myöhään, että hän ei olisi päässyt tänne maalle enää julkisilla. Päätin siis mennä vastaan ja viettää samalla mukavan Helsinki-päivän.

Teidänkin kuulumisianne olen käynyt kurkkimassa, vaikka en oikein ole jaksanut kommentoida. Rakastuneen Auran kirjoitus oli mainio ja niin totta. Celian kuvista ja sanoista saan aina lohtua. Katjan viittä riviä olen makustellut kuin proosarunoa, Kareninan isänpäiväsadusta liikutuin.

Clarissan luona käyn kuin jossakin kuvitteellisessa mummolassa, siellä on niin lämmin ja turvallinen ilmapiiri. Ja millalla on ihana korttiarvonta, johon ei liity minkään sortin "toisen arvan saat rekisteröitymällä lukijakseni"-tyyppistä kikkailua, jolle huomaan allergisoituneeni täysin.

Blogiystäväni, te kaikki, kiitos kun olette!

Pinkkiä rinnassa

Kellujat-kuva täältä.

Tänään vietetään valtakunnallista Roosa nauha-päivää. Amman lukuhetki-blogissa kehotetaan bloggaajia pukemaan bloginsa tavalla tai toisella pinkkiin päivän kunniaksi, joten vaaleanpunainen rusetti koristakoon banneriani viikonlopun yli.

Tänä vuonna kampanjan teema on Periytyvä rintasyöpä. Omassa suvussani rintasyöpää ei ole juuri esiintynyt (muita syöpiä sitten senkin edestä), mutta kymmenisen vuotta sitten jouduin itse elämään muutaman tuskallisen päivän rintasyöpäpelon kanssa. Rinnassani oli kysta, eikä syövän mahdollisuutta pystytty heti sulkemaan pois. Kysta osoittautui vaarattomaksi, mutta en koskaan unohda sitä syöveriä, johon hetkeksi jouduin.

Onneksi rintasyöpä ei ole kuolemantuomio, vaan varhaisessa vaiheessa todetuista syövistä jopa 90% voidaan parantaa. Silti rintasyöpään kuolee vuosittain noin 800 naista. Suomalaisnaisten yleisin syöpä koskettaa tavalla tai toisella useimpia meistä, vaikka emme itse siihen sairastuisikaan.

* * *
Sitten asiaan, joka on tuntunut suorastaan pakahduttavana sydänalassa eilen ja tänään. Edelliseen postaukseen tulleet kommentit ovat antaneet minulle niin paljon voimaa, että kaikki bloggaamiseen ja kokemusteni julkiseen jakamiseen liityvät epäilykseni ovat kaikonneet. On uskomattoman upeaa ja kannattelevaa saada olla osa tällaista fiksujen, kokeneiden ja empaattisten naisten yhteisöä. Te olette parasta terapiaa. En olisi ikinä uskonut, että blogin perustamisesta voi seurata näin paljon hyvää. Kiitos ♥

Haluan vastata viikonlopun aikana kaikkiin kommentteihin vielä erikseen, koska jokainen niistä herätti ajatuksia ja olen jokaisesta kiitollinen.

Viisi sanaa

Tai oikeastaan kuusi. Sain omani Marialta.

1. Metsä
Ensimmäinen lapsuudenkotini oli metsän laidassa. Takapiha sulautui pikkumettään, jossa puut olivat harvassa. Sen takana oli niitty, jonka reunasta alkoi isomettä. Siellä puut olivat korkeita ja melkein mustia. Kuvittelin metsän olevan ääretön.

Äitini oli himosienestäjä, ja muistan syvälle metsän uumeniin ulottuneita sieniretkiä. Minun oli määrä tarkkailla kanttarelleja ja orakkaita. Murrosikäisenä kyllästyin metsään. Monet kerrat muistan istuneeni tienposkeen parkkeeratussa autossa ja tiirailleeni pöpelikköön: "Tulis nyt jo".

Metsä on vahvasti alitajunnassani. Joskus mielikuvitukseni tekee metsästä pelottavan. Ehkä metsää kuuluukin vähän pelätä, tai jos nyt ei ihan pelätä niin kunnioittaa, kuten merta.

2. Linnut
Taas ajattelen lapsuutta, ikkunaan törmänneitä tai auton kolhaisemia lintuja, joita hoivattiin toiveikkaasti ja kuskattiin jopa Heinolan lintusairaalaan. Useimmat kuolivat, mutta ainakin yksi tervehtyi. Muistan vieläkin miltä tuntui nähdä sen lentävän vapauteen, voimansa takaisin saaneena.

Kotona minulla on lintuja vähän siellä täällä: tauluissa, tekstiileissä, astioissa. Pöllöjä, papukaijoja, korppeja, variksia, pikkulintuja. Tulen surulliseksi kun kuulen ihmisten puhuvan variksista tai lokeista roskalintuina. Miten eläin voisi olla roska?

3. Tapetilla
Tästä tulee toisaalta mieleen ajankohtaisuus, toisaalta Kiurujen yö, jonka perässä muutan kohta majaa. Aika vaikutusvaltainen tapetti!

4. Kirjoittaminen
Kirjoittaminen on usein vaikeaa, mutta en osaisi kuvitella itseäni ilman sitä. Ennen kuin osasin kirjoittaa itse, sanelin tuotoksiani vanhemmilleni, jotka toimivat kirjureina. Kun sitten opin kirjoittamaan, minua ei pidätellyt mikään: tekstiä syntyi vihkokaupalla. Vanhan, romuluisen kirjoituskoneen saatuani tahti vain kiihtyi.

Koulu pakotti asiatekstin kurkustani alas niin tehokkaasti, että elän tällä hetkellä asiatekstin kirjoittamisesta. Toivon yhä, että se ei koituisi sen toisenlaisen, mielikuvituksesta lähtevän kirjoittamisen kohtaloksi.

5. Taide ja viihde
Isäni on ammatiltaan kuvataiteilija, joten taide on aina ollut luontevasti läsnä elämässäni. Tarvitsen sanoja, kuvia, elokuvia ja toisinaan myös musiikkia tunteakseni itseni kylläiseksi ja ravituksi. Viihdyn parhaiten taiteen saartamana, joten siinä mielessä se on minulle myös viihdettä.

Viihdekin voi olla taidetta. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla sitä ollakseen hyvää, tyydyttävää. Arvostan monenlaista viihdettä televisiosarjoista iskelmiin ja dekkareista stand up-komiikkaan. Hyvän viihteen tekeminen vaatii lahjakkuutta ja taitoa. Roska on asia erikseen.

Jos haluat saada minulta omat, mittatilaustyönä Sinulle mietityt sanat, jätä viesti kommenttilaatikkoon.

Pöllö joka ei huhuillut

Pöllö-tapetti Tapettitalosta.

Toivoisin jaksavani tehdä postauksia vähän iloisemmista aiheista, mutta se ei nyt tunnu onnistuvan. Tunnen ylipäätään olevani jotenkin väärällä aaltopituudella.

Vaikka olen ainakin vuoden päivät puhunut sen puolesta, että ilon ohella myös suru saisi näkyä täällä, huomaan tulleeni epävarmaksi. Positiivista sanottavaa ja annettavaa tuntuu olevan niin vähän, että en tiedä, kuinka jatkaisin. Ollako hiljaa ja palata vasta sitten kun pahin on ohi? Vai kirjoittaako elämästään sellaisena kuin se nyt on (hyvin, hyvin valikoidusti), siitäkin huolimatta että se karkottaa lukijoita ja aiheuttaa sitä kautta lisää epävarmuutta? Vai lopettaako koko blogi?

Joku 'pulinat pois'-henkinen tyyppi saattaa ihmetellä, mitä järkeä näitä kysymyksiä täällä on pyöritellä. Omahan on blogisi, tee niin kuin tykkäät. Onhan se niinkin. Mutta toisaalta: jos teitä lukijoita ei olisi, voisin yhtä hyvin kirjoittaa kukalliseen päiväkirjaani ja ainoastaan sinne. Kirjoitan siis teille. Itselleni myös, mutta ennen kaikkea teille. Siksi koen tarvetta jakaa bloggaamiseen liittyviä tuntemuksiani täällä, teidän kanssanne.

Yhdestä asiasta olen joka tapauksessa varma. On arvokasta, että olen tullut dokumentoineeksi isän kanssa kulkemaani taivalta edes tänne. Vaikka muistiinmerkitsemäni lakkaisi elämästä virtuaalissa, osana tätä blogia, se olisi kuitenkin tallessa, olemassa.

Otsikko on lapsena keksimäni kirjannimi.

Mitähän lieneekään edessäpäin

Kiitos vielä kaikille tähän postaukseen vastanneille. Lupasin arpoa jotain pientä syksyistä kaikkien vastanneiden kesken, ja ilokseni arpaonni suosi meijerillä jo pitkään vieraillutta Millaa Töppövilla-blogista. Nakkaa mulle sähköpostilla osoitteesi, niin sujautan posteljoonin kannettavaksi pienen paketin.

En haluaisi olla bloggaaja, joka jatkuvasti ja itsekeskeisesti kriiseilee oman bloggaamisensa kanssa, mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että sellaista se välillä on. Niinpä pidänkin nyt pienen syysloman, nautin punaisten plyyshipenkkien syleilystä ja yritän taas vaihteeksi keskittyä olennaiseen.

"Mun elämä on nyt vähän niin ja näin.
Mitähän lieneekään edessäpäin?"

Teille kaikille syyslahjaksi tämä. Sävel ja sanat Asko Raivion (1947-1989).

Puhutaanko vaihteeksi teistä

Sköna hem 4/2011

Tein viime vuoden marraskuussa postauksen, jossa kyselin teistä lukijoista. Kirjoitin silloin näin:

"Koska en ehdi nyt muutamaan päivään bloggaamaan, ajattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja kysyä Teistä, lukijoista: keitä te olette? Olen hirveän otettu, iloinen ja hämmästynytkin siitä, että niin monet ovat löytäneet tänne. Että bloggaamiseni ei ole (enää) pelkkää yksinpuhelua.

Ilahtuisin, jos kertoisit jotain pientä itsestäsi. Juuri sen verran kuin haluat, ei yhtään enempää. Vaikka vain yhdellä lauseella. Toki täällä saa vierailla myös vähin äänin, jälkiä jättämättä."

Koska tuohon marraskuiseen postaukseen tulleita vastauksia oli todella mukava lukea, ajattelin taas houkutella teitä lukijoita kertomaan jotain itsestänne.

Tutumpien kävijöiden kohdalla se voi olla vaikka jotain sellaista, mitä en vielä tiedä. Kovasti ilahtuisin, jos teistä hiljaa lukevistakin jokunen uskaltautuisi sanomaan hei ♥

Arvon kaikkien vastanneiden kesken jotain pientä kivaa syksyistä.

Kun olen poissa

Huomio blogosfääristä: mitä pitempään täältä on poissa, sitä vaikeampi tänne on palata. Tämä ajatus tuli mieleeni vajaan viikon totaalitauon jälkeen. Virtuaalissa viikkokin on olevinaan pitkä aika. Se mietityttää minua vähän, sillä oikeasti viikko ei ole kovin pitkä aika. Ei minusta.

Jos täältä on kovin pitkään poissa, koko bloggaaminen hyvin todennäköisesti jää. Ajankäyttö muuttuu. Rutiinit muuttuvat. Kynnys kasvaa kasvamistaan, kunnes ei ehkä enää edes tiedä, miksi se pitäisi ylittää. Ketä varten?

Bloggaajien yhteisöstäkin vieraantuu nopeasti. Voi tuntua siltä, että pysyäkseen sen osana on oltava jatkuvasti aktiivinen. Passiivirekisteriin jättäytyminen saattaa tuntua yllättävän vapauttavalta. Eihän tosielämän ystävyyssuhteitakaan tarvitse ylläpitää päivittäin tai edes viikottain, miksi virtuaalissa olisi toisin? Silti mielessä käy epäilys: voinko olla osa yhteisöä, jos en jatkuvasti päivitä, kommentoi ja osallistu keskusteluun? Haluanko olla?

Nämä eivät oikeastaan ole omia kokemuksiani, mutta ne voisivat olla. Tiedän, että jo kuukauden mittainen tauko saisi minut luultavasti pohtimaan jotain yllä kuvatun kaltaista.

Myönnettäköön nyt tässä yhteydessä sellainenkin seikka, että minussa asuu pieni misantrooppi. Se voi olla pitkiäkin aikoja hiljaa, mutta toisinaan se nostaa päätään, myös täällä virtuaalissa.

Ei tarvita kuin tottelemattomat sormet näppäimistöllä ja masokistinen visiitti sivustolle, joka saa henkiset niskavillat nousemaan pystyyn. Tai tahaton eksyminen jonnekin, missä hoetaan Vain positiiviset ihmiset ovat kivoja-mantraa tai jotain muuta tälle ajalle tyypillistä, suggestiivista diibadaabaa (nyt on siis se misantrooppi äänessä). Silloin tekee mieli tehdä sirkkaturkat ja vetäytyä jonnekin nettiyhteyksien ulottumattomiin kaulailemaan hevosten kanssa.

Välttelemällä sosiaalista mediaa voi väistää myös nämä harhaliikkeet, joita syystä tai toisesta tulee aina aika ajoin tehtyä ja jotka aiheuttavat virtuaalikrapulaa. Mutta silloin jäävät koluamatta myös ne kyläpaikat, joiden virtuaaliasukkaita huomaa totaalitauonkin aikana ajattelevansa. Lämmöllä.

Lomaterveiset

Keskiviikon Hesarissa referoitiin Wall Street Journalin artikkelia bitittömistä digivieroituslomista.

"(...) Tyhjistä huoneista kärsivät majoitusyritykset ovat löytäneet uuden markkinaraon laitteettomista lomista. Niitä tarjoaa jo pieni mutta kasvava joukko hotelleja Yhdysvalloissa, Meksikossa ja Costa Ricassa. Lomia markkinoidaan verkossa Facebookin ja Twitterin kautta.

Konsepti on sama kaikkialla. Bitittömälle lomalle ilmoittautuneet joutuvat jättämään elektroniset laitteensa hotellin vastaanottoon. Älypuhelimia ja tablettitietokoneita vastaan henkilökunta tarjoaa ajankuluksi lautapelejä tai kirjallisuuden klassikkoja. Tarjolla on usein myös rentouttavia ulkoilma-aktiviteetteja informaatioähkyn kyllästämille lomalaisille.

Pakkovieroitus ei kuitenkaan ole lehden mukaan helppoa. Laitteista luopuminen voi aiheuttaa alastomuuden tunnetta, levottomuutta ja hermostuneisuutta.

(...) Vieroitusloman kokeneet myöntävät, että loman jälkeen paluu tuttuihin tapoihin tapahtuu yleensä pikavauhtia."

En siis ole ainoa, jolla on vaikeuksia pitää näpit erossa näppäimiltä. Siitä vakuutuin jo edellisen postaukseni huikean pitkää ja monipolvista kommenttiketjua lukiessani. Olen totisesti onnekas, kun saan käydä näitä keskusteluja kanssanne; siitäkin huolimatta, että ne koukuttavat minua koneelle ehkä tehokkaammin kuin mikään muu.

Oma lomani ei ole ollut täysin bititön enkä ole maksanut kenellekään läppärini takavarikoimisesta. Lehtiä olen lukenut netin kautta kuten ennenkin, mutta blogeissa olen piipahdellut vain satunnaisesti. Sähköpostin vilkuilun olen pyrkinyt rajoittamaan aamuihin ja iltoihin, onnistuen välillä paremmin ja välillä huonommin.

Nyt tuntui hyvältä hetkeltä päivittää pientä elonmerkkiä tännekin. Nähtäväksi jää, viekö verkko taas Lumikkoa vai opinko kohtuukäyttäjäksi. Tämän blogin ihka ensimmäisessä postauksessa arvelin, että "Meijerielämää päivittyy leppoisaan tahtiin ja kohtuullisin väliajoin". Se kuulostaa aika mukavalta suunnitelmalta edelleen.

Aurinkoista viikonloppua!

Kirkonkylän jätskikiska on toiminut samassa puumökissä niin kauan kuin muistan. Hinnat ovat moninkertaistuneet vuosien varrella, kuten on käynyt kaikilla Suomen kioskeilla.

Olen verkon silmässä kala

Kuva kirjasta Simply Country.

Tämä vanha postaus on jostain syystä keikkunut luetuimpien tekstien joukossa viime päivät. En tiedä miksi. Lukaisin sen itsekin uudestaan. Ei tuntunut yhtään ajankohtaiselta. Mikään ei liiku, olen väsynyt, täysin kyvytön ja haluton moiseen hurmoshenkisyyteen.

Verkko on tuntunut viime aikoina ahtaalta. Se on oma vikani, olen jumiutunut paikalleni tai jos nyt en ihan paikalleni, niin liian pieniin ympyröihin. Joskus tuntuu siltä kuin istuisin ongella, kun todellisuudessa haluaisin seilata maailman meriä.

Minun on vaikea irrottautua verkosta, lakata roikkumasta, tarkistelemasta ja tirkistelemästä. Liian monta tuntia vuorokaudesta tuhlautuu epäolennaisuuksiin. Nyt joku kuvitteellinen opponentti sanoo, ettei koe nettiriippuvuudesta olevan haittaa, että antoisaa ja palkitsevaahan täällä on hengailla. Niin minäkin olen yrittänyt itseäni huiputtaa, mutta se ei toimi enää.

Tuhlaileva ajankäyttö on suurin ongelmani, koska se saa minut varastamaan aikaa ja mahdollisuuksia itseltäni ja jättää jälkeensä tympeän olon. Joskus myös ajattelen olevani liian tunteellinen tai ehkä pikemminkin liian herkkänahkainen pitämään blogia. Se nolottaa minua. Seuraan liian tunteella sitä, kuinka ihmisiä tulee ja menee.

Joku käy aikansa, tuoden sylin täydeltä sanoja tai sydämiä tullessaan, ja häviää sitten vähin äänin, kokonaan tai vain näiltä nurkilta. Ja minä, se ihan oikea minä eikä vain tämä Lumikkona esiintyvä, minä mietin mitä tapahtui, tapahtuiko jotain. Käytännössä siis haikailen jonkun sellaisen perään, jonka tunnen postimerkkiä pienemmästä kuvasta, jossa saattaa olla kukka tai maisema tai ehkä kasvot, ja jolla on joku hassu nimi, ehkä oikea, ehkä keksitty.

Kiteytin ajatukseni tämän postauksen kommenteissa:

"Täällä kyllä helposti kadottaa ihmisiä, tai kontakteja, olen sen itsekin kokenut. Muutenkin minut on yllättänyt se, kuinka täällä on koettavissa koko tunteiden kirjo sellaisessa minimittakaavassa. Ne tunteet eivät ole pelkästään positiivisia, vaan joukkoon mahtuu niin pettymyksen, hylätyksitulemisen kuin ulkopuolisuudenkin miniatyyrikokemuksia. Ja kateuden, vaikka siitä ihmisten on useimmiten vaikea puhua muutoin kuin leikillään."

Kunpa osaisin nyt pysyä täältä tovin poissa. Sitten palaisin jotenkin kevyempänä, tuulettuneena. Ehkä jättäisin nämä raskassoutuisemmat jutut kokonaan pois, tai avaisin niille oman huoneen.

Sitä ennen opettelisin uusille tavoille, löytäisin uusia iloja ja vanhoja, kirjoittaisin jotain muuta, päivettyisin ja lukisin vaikka sen keväällä ostamani Anna Kareninan.

Tilastojen pauloissa

Tilastot ovat kiinnostaneet minua vuodesta 1996 lähtien. Sosiologian perusopintoihin kuulunut väestötieteen peruskurssi oli monien mielestä pakkopullaa, mutta minusta se oli yksi kiehtovimmista kursseista, joille olen koskaan osallistunut.

Powerpointit odottivat vielä keksimistään, joten katsoimme kalvoja kalvojen perään. Tilastoja syntyvyydestä, kuolleisuudesta, hedelmällisyydestä, sairastavuudesta, itsemurhista, rikollisuudesta, koulutuksesta, ties mistä. Käyrät puhuivat korutonta kieltä, joka jätti paljon tulkinnanvaraa. Tilasto alkaa elää vasta tultuaan tulkituksi.

Harkitsin jopa erikoistumista väestötieteeseen, mutta ongelmaksi olisi ennen pitkää muodostunut matemaattinen lahjattomuuteni tai laiskuuteni. Kompastuin tilastomatematiikkaan melko varhaisessa vaiheessa opintojani. Vedin johtopäätökset: minua kiinnostavat nimenomaan valmiit tilastot, ei niiden laatiminen.

Tämän pitkän johdatuksen jälkeen päästään postauksen varsinaiseen aiheeseen eli Bloggerin tilastoihin. Nyt kun tiedätte taustani, voitte kuvitella, kuinka kiinnostuneena seuraan blogieni synnyttämiä tilastoja. Kiinnostukseni ei ole niinkään määrällistä, vaan laadullista. Tulihan minusta sitten loppujen lopuksi kuitenkin humanisti.

Haun avainsanat on suosikkikohtani Bloggerin tilastoissa. Ylivoimaisesti useimmin tähän blogiin on tultu googlettamalla sana meijerielämää (3 161 kertaa). Lasten piirroshahmot ovat hämmästyttävän hyvin edustettuina kärkikymmenikössä: Rosvo Ruudolf, Kurnu ja Loikka sekä Jaki ja Nuka ovat kiinnostaneet monia. Myös kukkakuvia kaivanneet ovat päätyneet toisinaan tänne, mutta pelkään pahoin tuottaneeni heille lievän pettymyksen.

Suosittuja hakuja ovat olleet myös elämä ilman rahaa, jaffa juliste ja mummon keittiö. Kuvittaja Kaisi Koivumäki on houkutellut paikalle koko joukon ihmisiä.

Näitä suosituimpia hakuja kiinnostavampia ovat kuitenkin yksittäiset haut. Vai mitä sanotte vaikkapa näistä:

Vaikka se joskus hidastaakin virtaa
Mä tunnen taas lumouksen
Pitkän iän salaisuus
Mitä Dingon laulua Kirsi esittää
Pakkanen saa mut epävireeseen
Merkitys sanalle lumottu
Onnellinen tässä hetkessä
Köyhät on kamalia (!?)
Maitotonkan arvo
Liian nuorena
Merestä syntynyt miljoonasade
Täältä takaa tähtitaivaan, häntääni mä heilutan

Aika paljon tänne on tultu hidastamiseen ja kohtuullistamiseen liittyvillä hauilla:

Elämän hidastaminen työelämässä
Vaatimaton elämäntyyli
Miten elää ilman rahaa

... ja niin edelleen. Näitä on oikeastaan päivittäin.

Erityisen ilahtunut olin eräästä viime viikolla tehdystä hausta:

Keuhkoahtaumatautia sairastavan omaisena

Jos joku voi siihen saada täältä vertaistukea, niin olen enemmän kuin iloinen.

Toinen kiinnostava kohta tilastoissa liittyy liikenteen lähteisiin: mistä osoitteista tai miltä sivustoilta ihmiset tänne ohjautuvat.

Ylivoimaisesti eniten on tultu Googlen kautta, seuraavaksi eniten Blogilistan kautta. Hyvänä kolmosena on ihana Pilvitarhan paja, joka lähettää luokseni paljon lukijoita joka päivä. Päivin Matkalla Kotiin tuo kävijöitä neljänneksi eniten ja viidentenä on Maelkan Unelmien mummonmökki.

Kuudenneksi eniten täällä on käyty Marikan Pientä elämää etsimässä-blogista, seitsemänneksi eniten Marian Mamman uunista ja kahdeksanneksi eniten jo kuopatusta Alice in Wonderland-blogista, jota luotsannut Liisa istuskelee nykyään Mummon akkunalla. Yhdeksänneksi vilkkaimpana liikenteen lähteenä on toiminut värikäs Jokkemaa ja kymmenenneksi eniten luonani on käyty Downshifter Mollyn luota.

Kun katsotaan hieman tuoreempia tilastoja eli viimeisen kuukauden ajalta, yllä mainittujen lisäksi Anna Elinan Vielä yksi rivi ja Nonnan Apinalandia ovat tuoneet huomattavan määrän kävijöitä.

Kiitos ja kumarrus kaikille Meijerin suuntaan vilkuttaville liikenteenohjauksesta! Linkitys on ele, joka lämmittää.

Teksteistäni ylivoimaisesti suosituin on edelleen Hyvä terveys-lehden pääkirjoituksesta inspiroitunut Hidasta vähän mutta älä liikaa. Kakkosena on parhaita suomalaisia rock-kappaleita jäljittänyt Rock on rajaton riemu, joka roikkuu jatkuvasti luetuimpien listalla (syystä, jota en ymmärrä; haun avainsanatkaan eivät tarjoa vastausta tähän mysteeriin).

Kolmantena on kiivaan keskustelun synnyttänyt Mikä olisi sen mittaluokan onnettomuus, että se näkyisi blogimaailmassakin?. Top kympissä on myös neljä muuta bloggaus-aiheista postausta.

Vielä yksi tilastoista löytyvä kuriositeetti. Kävijäni ovat enimmäkseen Suomesta, mutta myös Virosta, Saksasta ja Belgiasta on vierailtu ahkerasti. Näitä kolmea maata selkeästi harvemmin mutta kuitenkin mainitsemisen arvoisesti täällä piipahdetaan Yhdysvalloista, Britanniasta, Tanskasta, Hollannista, Venäjältä ja Sveitsistä.

Ruusuilla tanssia?

Kuva Butte aux Caillesista.

Luin muutaman päivän viiveellä blogimaailmankin kannalta kiinnostavan kolumnin Hesarista. Kirjoittaja on lehden uutispäällikkö Jussi Pullinen. Näin hän kirjoittaa:

"Facebookin tarjoama käsitys tuttavien tavallisesta päivästä on sumutusta. Kun työkaveri latoo lomallaan kuvia paratiisisaarten auringonlaskuista, ajattelen, että onpa hänen vapaa-aikansa upeaa - ja itse kävin vain Tallinnassa. Unohdan ne päivät, jolloin hän ei päivittänyt mitään: ehkä hän silloin istui kotonaan, kiroten yksinäisyyttä. En tiedä.

Kun tuttava julkaisee kuvia iloisesta vauvastaan, ajattelen, että onpa lapsiperheen arki onnellista - ja oma elämäni tyhjää ja merkityksetöntä. Unohdan, että ennen kuvaa on ehkä valvottu öitä, joista ei päivitetty mitään. (...)

Näin Facebook ja muut verkon yhteisösivustot saavat meidät pahimmillaan tuntemaan itsemme tylsiksi luusereiksi. Jokainen valikoi sivustoille itsestään parhaat puolet (...). Kaikesta tästä seuraa, että käsitämme muiden elämän onnellisemmaksi kuin se onkaan.

Stanfordin yliopiston tutkijat kertoivat joulukuussa, että ihmiset arvioivat jopa hyvin läheisten tuttaviensa olevan onnellisempia kuin he oikeasti ovatkaan. Kun ihmiset vertaavat tätä omaan elämäänsä, he kokevat itsensä yksinäisemmiksi ja onnettomammiksi. Tutkimuksessa ei keskitytty vain verkkoon, vaikka Facebook työtä inspiroikin. (...)

Yhteisösivustoista on silti tullut niin väkevä ihmisten yhdistäjä, että niissä haluaisi nähdä muutakin kuin pelkkiä elämän kohokohtia. On ristiriitaista mutta totta, että Facebookista voisi tulla monelle parempi mieli, jos statuksessa kerrottaisiin avoimesti, että nyt ahdistaa, stressaa tai masentaa aivan suunnattomasti."

Lihavointi minun, Pullisen kolumni kokonaisuudessaan on luettavissa täältä.

Oman kokemukseni mukaan blogimaailmassa ollaan tietyllä tavalla rehellisempiä kuin Facebookissa, mikä selittynee ainakin kahdella asialla. Ensimmäinen on se, että blogimaailmassa esiinnytään yleensä peitenimellä ja kommunikoidaan enimmäkseen vieraiden ihmisten kanssa -- ei niinkään työtovereiden tai sukulaisten kanssa, esimiehistä tai entisistä luokkakavereista puhumattakaan.

Toinen on se, että blogin pitäminen on mielekkäämpää ja antoisampaa, jos kirjoittaessa saa olla jotakuinkin oma itsensä, sikäli kuin se nyt on mahdollista tällaisessa formaatissa. Tarkoitan siis sitä, että jos blogin todellisuus on kovin kaukana omasta todellisuudesta, bloggaamisen anti jää todennäköisesti vähäisemmäksi. Itseilmaisun palkitsevuus edellyttää jonkinasteista autenttisuutta.

Näistä erityispiirteistään huolimatta blogimaailmalla on myös Pullisen kolumnissaan mainitsemia ominaisuuksia. Oman kokemukseni mukaan siihen ei edes erityisemmin toivota muutosta. Monien mielestä ikävät asiat eivät kuulu blogeihin ainakaan kahdesta syystä:

1) Bloggaaja itse ei halua elämänsä nurjasta puolesta julkisesti puhua, eikä ikävien (ainakaan henkilökohtaisten) asioiden katsota sopivan blogin tunnelmaan tai aihepiiriin.

2) Lukijat hakevat blogeista nimenomaan positiivisia, kepeitä asioita ja hyvää mieltä. He eivät siis halua lukea ikävistä asioista.

Ensimmäinen kohta on täysin ymmärrettävä, mutta Pullisenkin esiintuomien ajatusten valossa toinen kohta on kyseenalaistettavissa. Minusta tuntuu siltä, että lukijat ovat kyllä kiinnostuneita ihmiselämästä kokonaisuutena, iloineen ja suruineen. Poikkeuksiakin toki on, mutta noin niin kuin yleensä.

Oikeastaan kaikki inhimillinen kanssakäyminen on ihmisenä olemisen tutkailua yhdessä. Se mikä ei ole ihmiselämälle vierasta, ei ole jakamisenkaan ulottumattomissa. Ei ainakaan pitäisi olla. Miksi kaikille ihmisille yhteisistä tai ainakin ennen pitkää tutuiksi tulevista kokemuksista pitäisi yhteisessä keskustelussa vaieta?

Pako todellisuuteen

Olen kirjoittanut tässä blogissa useaan otteeseen bloggaamisesta ja sivunnut kommenttien puolella myös sitä, miten kaikki lukijat eivät välttämättä ole ystävällismielisiä. Sain tänään hyvin konkreettisen muistutuksen tästä, sähköpostitse.

Aloin jälleen kerran pohtia blogimaailman kummallisuuksia, joissa ei loppujen lopuksi taida olla mitään kummallista, jos niitä verrataan mihin tahansa sosiaaliseen ympäristöön. Koulun pihaan, työpaikan kahvihuoneeseen, sanomalehden yleisönosastoon, internetin keskustelupalstaan. Samat kuviot ja nokkapokat kaikissa, joskus vakavampaakin vahingoittamista.

Blogimaailmalla on kuitenkin omat erikoispiirteensä. Reaalimaailmasta blogimaailma eroaa mm. siinä, ettemme pääsääntöisesti tiedä toistemme oikeita nimiä, emme tunne toistemme taustoja tai välttämättä nykyisyyksiäkään, minuuksien syvimmistä kerroksista puhumattakaan. Tästä syystä täällä voi ainakin yrittää olla ottamatta itseensä omaan persoonaan kohdistuvaa arvostelua: arvostelijoillahan ei onneksi ole siihen itseen samalla tavalla pääsyä kuin reaalimaailman lähisuhteissa.

Myös yleisönosastoista ja keskustelupalstoista blogimaailma eroaa siinä suhteessa, että täällä me ainakin kuvittelemme tuntevamme toisiamme edes vähän. Se synnyttää heikkoa yhteisöllisyyttä, ehkä jopa ystävyyttä, mutta saattaa myös vääristää keskustelua ja tehdä siitä henkilökohtaista varsin hedelmättömälläkin tavalla. Mielikuvat ja vaikutelmat keskustelevat keskenään, lähentävät ja etäännyttävät meitä, loukkaavatkin joskus. Väärinkäsityksillä on tilaa rehottaa, ja hyvin usein ne jätetään oikaisematta --ehkä siksi, että täältä puuttuu luonteva kahdenkeskisyys.

Minulle bloggaamisen suurin kysymysmerkki on tämä: miten kirjoittaa vilpittömästi ja vapautuneesti, kun tietää että lukemassa käy myös sellaisia ihmisiä, jotka pistäytyvät kuin pirut raamattupiirissä? Joiden en oikeastaan haluaisi tietävän minusta edes sitä vähää, minkä olen täällä jakanut?

Olen surullisen tietoinen siitä, että tämänkin tekstin tulee lukemaan joku, jonka mielestä olen taas ylentämässä itseäni tai jotain muuta vastaavaa. Hänelle haluaisin kertoa uskovani vakaasti eräänlaiseen kosmiseen oikeudenmukaisuuteen, joka tiivistyy sanonnassa minkä taakseen jättää, sen eestään löytää. Jos olen itseni ylentänyt, voit olla varma, että tulen myös alennetuksi. Lohdullinen ajatus, vai mitä?

***
Onneksi virtuaalimaailmaa voi paeta todellisuuteen, sen ihanaan monimutkaisuuteen, sen ehkä sittenkin aika yksinkertaiseen ytimeen. Onneksi koneen saa kiinni.

Toivotan aurinkoista toukokuun jatkoa kaikille blogiystävilleni!

Lumikon tarina

Törmäsin hauskaan meemiin selatessani Clarissan Luovaa puuhastelua-blogin tekstejä taaksepäin. Se kuului kutakuinkin näin:

"Mistä bloginimesi on peräisin? Blogistania on täynnä mitä mielenkiintoisimpia bloginimiä, mistä ne tulevat? Mikä on niiden tarina? Mikä on sinun tarinasi? Kerro blogisi nimen ja/tai nimimerkkisi tarina ja haasta muut mukaan."

Minäpä kerron lyhyesti oman tarinani. Oikeassa nimessänikin esiintyy sana lumi, ja lempinimeni ovat enimmäkseen olleet erilaisia väännöksiä siitä. Eräs entinen työkaverini keksi nimittää minua Lumikoksi, ja tykästyin nimeen kovasti.

Soitin takavuosina levyjä erinäisissä tilaisuuksissa, ja yksien iltamien julistetta varten minun oli keksittävä itselleni DJ-nimi. Tiesin heti, että haluan olla DJ Lumikko. Siitä lähtien soittelin levyjä Lumikkona.

Meijerielämää-blogi syntyi yhdessä hujauksessa, ilman sen kummempaa etukäteissuunnittelua. Nimi tuntui niin itsestäänselvältä, etten edes harkinnut muita nimiä.

Clarissan nimen tarina on hieno, kannattaa lukea. Ovela ja hauska on myös Karenina Unskan nimimerkin tausta, jonka hän kertoo tämän postauksen kommenteissa. Samalla saavat selityksensä myös blogin nimi (Uneksin arkana) ja osoite (kirkuen ansaan).

Olisi hauska kuulla teidän bloginimienne tai blogienne nimien tarinoita. Osasta muistan lukeneenikin, mutta mistä ovat saaneet nimensä vaikkapa Töppövilla, Bamarik, Mamman uuni tai Teillä on oikeus pysyä vaiti? Entä bloginimet Pilvitarha ja Wihtori?

Kiitos...

...kaikille teille, jotka kommentoitte edelliseen postaukseen. A-P on Pietarissa ja ystävän kanssa käydystä pitkästä puhelinkeskustelusta (kiitos Johanna!) huolimatta olen selvästi kaivannut kokemuksen perusteellisempaa purkamista ja jakamista. Kiitos kun teidän avullanne sain sen tehdä, nyt on jo paljon parempi olo. Kuva: Clare Melinsky.

Tuleeko blogimaailma uniinne?

Minun uniini se joskus tulee. Ei aluksi, mutta nykyään.

Eilen päiväunilla etsin Facebookista yhtä bloggaria nimellä Leena Mohring. Ei löytynyt. Kyseessä oli kyllä ihan todellinen blogiystävä, jonka kaiken lisäksi tiedän olevan myös Facebookissa, mutta en usko että hänen oikea nimensä on Leena Mohring.

Muistan myös toisen unen, jossa olin bloggaajien konferenssissa (!). Olin itse vasta aloittanut bloggaamisen ja paikalla oli varsinaisia blogimaailman konkareita. Sieltä jäi mieleeni erityisesti yksi bloggaaja (todellinen henkilö hänkin), joka oli tosi sympaattinen, joskin aika erilainen kuin olin kuvitellut.

Vielä yhden unen muistan. Siinä tutustuin yhteen sellaiseen bloggaajaan, jonka kanssa en täällä virtuaalimaailmassa ole juurikaan ystävystynyt. Mutta unimaailmassa meillä synkkasi. Ajattelin saaneeni henkilöstä turhan yksipuolisen kuvan täällä.

Todellisuuden tai todellisen käsite menee muuten aika monikerroksiseksi, kun puhutaan samassa yhteydessä sekä unimaailmasta että virtuaalimaailmasta että reaalimaailmasta. Melkein kursivoin nuo todelliset (virtuaalimaailmasta tutut henkilöt ja blogiystävät) erotukseksi unimaailman hahmoista. Vai korostaakseni eroa reaalimaailman todellisiin?

Yhtä uniinkin tunkevan Facebookin Relationship Status-vaihtoehtoa lainaten: It's complicated.

Tämän postauksen tunnisteeksi sopisi hyvin se Pienen mökin emännän väläyttämä metablogistiset tekstit, mutta menköön nyt tuolla tylsällä bloggaus-tunnisteella.

101 syytä juhlaan

Lupasin juhlistaa sadan lukijan rajapyykin ylittymistä pienellä arvonnalla. Tässä se nyt tulee! Palkinnoksi yritin keksiä jotain edes etäisesti meijeriin liittyvää, mutta sujahtaa pakettiin muutakin.

Peltipostikortin kuvassa on vanha, saksalainen margariinimainos. Astiapyyhkeen olen ostanut pienestä liinavaatekaupasta Madeiralta. Liinassa on vihreitä, keltaisia, oransseja, vaaleansinisiä ja violetteja kahvikuppeja vaalealla pohjalla.

Arpajaisvoiton täydentää vapaavalintainen pokkari (iskemätön). Valittavissa Michael Ondaatjea, Doris Lessingiä tai Helinä Siikalaa. Ja lisäaineettomilla lehmäkarkeilla suut makiaks!

Arvontaan voi osallistua jättämällä kommentin tähän postaukseen viimeistään 14. huhtikuuta. Olisi valaisevaa kuulla samalla teidän mahdollisista toiveistanne. Mistä aiheista haluaisit lukea lisää? Postausehdotuksia?

Huhtikuun puolenvälin paikkeilla arvon sitten kahvikuppiliinalle, kirjalle, kortille ja karkeille voittajan jollain matemaatikkosiippani kehittämällä metodilla, mikäli en entten tentten teelikamentten-tyylillä arpomisesta selviä.

En nyt aio houkutella teitä linkittämään tai liittymään lukijoiksi, mutta arvontaa saa toki halutessaan mainostaa omassa blogissaan!

Lykkyä pyttyyn ja ISO KIITOS teille kaikille, jotka olette liittyneet lukijoiksi tai muuten käytte ja luette!