Joku sanoi jonkun blogin kommenttilootassa stressaantuvansa herkästi netin sosiaalisista vaatimuksista. Ymmärrän häntä, vaikken tietenkään voi olla varma, mitä hän sanoillaan tarkoitti. Äkkiä ymmärrän myös heitä, jotka vain häviävät, mitään sanomatta. Se voi tulla yllätyksenä heille itselleenkin.
Täällä roikutaan ohuen langan varassa. Jokaisella on vapaus vaieta koska tahansa. Kukaan ei pakota bloggaamaan, kommentoimaan tai avaamaan koko konetta. Viime kädessä kyse on mielekkyydestä. Tai riippuvuudesta. Miten nekin toisistaan erottaisi.
Kreetta Onkelilla oli eilen hyvä kolumni Hesarissa. Siteeraisin, mutta kun luin lehden marketin kahvilassa.
45 kommenttia:
Mielenkiintoinen, vähän mystinenkin postaus...
Saa nähdä mihin kaikkeen lumi vielä pystyy, hyvään ja pahaan, kauniiseen ja rumaan. Mutta toivon, että sinä et häviä minnekään, vaan pysyt täällä ilahduttamassa ja ajatteluttamassa meitä kaikkia! :)
Toivotaan, että uusi taikatalvi saapuu torstaiksi! Näin minä ainakin ajattelen!
Mukavaa päivää sinulle!
Mä ymmärrän myös ton sosiaalisen paineen... omalla tavallani. Mikä on siis ihan hassua toisaalta.. Mä huomaan välillä stressaavani siitä, jos ei tunnu irtoavan aiheita blogiin tai muuten päivitystiheydestä. Mikä on siis ihan hassua, koska eihän täällä kukaan pakota roikkumaan...
Hassu se on vaan, ihmisen mieli. :)
-Päivi-
Tunnustan kirkasotsaisesti, että olen riipuvainen netistä enkä pane sitä ollenkaan pahaksi. Tosin huomaan että minulla on omituisia suhteita tätä kautta. Seuraan lukuisia blogeja ja tiedän ihmisten elämästä juuri sen, mitä he haluavat jakaa muille. Ihmiset ovat oikeita ja uskon, että jonkin verran rehellisäkin, mutta nämä suhteet heihin netissä ovat minulle kysymysmerkki. Kai tämä on jollain tasolla oikeaakin kohtaamista, ainakin minulle merkityksellistä.
Kun aloitin oman blogin päätin päivittää kaksi kertaa viikossa, aina. Nyt on kuitenkin sellainen vaihe, etteivät ajatukset pysy koossa millään eikä uusia juttuja helpolla synny edes tuota tahtia. Kaikki hidastuu. Ei bloggauksesta kannata ottaa painetta suuntaan eikä toiseen; aina ei vaan jaksa, ja lukijatkin häviävät välillä milloin minnekin. Ja sitten yhtäkkiä kaikki ovatkin taas ihmellisesti paikalla.
Ihania nämä loskakelit, kun lumet putoilevat katolta ihan ilman omaa vaivannäköä.:)
Tämä virtuaalimaailma ylipäätään on aika mielenkiintoinen ilmiö tarkasteltuna sitä käyttäytymisen ja ihmissuhteiden kautta.
Just eilen ajattelin, että jostain syystä hyvin paljon blogimaailmassa ilmenee sitä, että sen kirjoittaja tavalla tai toisella ylentää itseään blogin avulla. Blogi on kätevä väline siihen.
Tätä tapahtuu joko tuomalla esille omaa erinomaisuutta, omaa virheetöntä elämäänsä, omia saavutuksia jollain saralla tai omia suhteita (etenkin suhteita suosittuihin bloggareihin!) (mokia, virheitä tai epäonnistumisia kuten myöskään kehittymisen paikkoja ei mainita) TAI alentuvaisilla postauksilla siitä, miten surkeasti pyyhkii ja miten on saanut ikäviä kommentteja kommenttilootaan. Tuo jälkimmäinen on myös eräänlaista itsensä ylentämistä...
Toki on ihan sallittua pitää blogia onnistumisistaan ja kaikesta hyvästä ja kauniista. En sillä. Myöskin se, että tämä blogiharrastus korvaa monelle ihmiselle sosiaalisen verkoston ja -elämän puutteita, on ihan ymmärrettävää.
Se kaikki vain pistää silmään. Ja minusta henkilökohtaisesti joskus tuntuu, että tämän blogikuoren sisus on sittenkin tyhjä.
Jossain blogissa oli juttua siitä, että blogin pitäminen ei innosta, kun ei saa vastakaikua postauksiinsa. Joku siellä kommenttilootassa nosti esille senkin, että olisi myös mukavaa jos blogin pitäjät huomioisivat kommentoinnit eli myös vastaisivat niihin. Ihan hyviä huomioita nämä.
Minun mielestäni vapaus on mahdollista vain, jos myös ottaa vastuuta kannettavakseen.
Toimii ihan hyvänä sääntönä täällä blogimaailmassakin; vastavuoroisuus on keskusteluyhteyden perusta ja eräänlainen velvollisuus meille jokaiselle.
Täällä on tietenkin helpompaa käydä sorkkimassa niillä kentillä, kuin milloinkin huvittaa ja valita ne kentät, joilla tanssii. Olet näkyvä vain kun jätät jälkesi.
Ja periaatteessa kukaanhan ei vastaa siitä, että blogi on koukuttanut useita lukijoita. Mitäs koukuttuvat. Saahan sitä lopettaa blogi ja kommentointi jälkiä jättämättä, jos haluaa. Tylyä se on, toki.
Joskus, kun joku lemppariblogi on lopettanut ja bloggari kadonnut taivaan tuuleen, vaikka tämän koki sielunystävkseen ja luuli hänen olevan aina tavoitettavissa, olen miettinyt että missä kohtaa syntyy se yhteyden ja yhteisymmärryksen illuusio?
Ne sosiaaliset vaatimukset voivat liittyä siihenkin, että blogin pitäminen on sallittua, jos sun blogilla on selkeä teema ja rooli ja onnistut sen ylläpitämisessä siten, että saavutat lukijakunnan, josta tulee myös kannattajakuntasi ja puolustusverkkosi siinä kohtaa, kun ihailun takaa paljastuu vihailuakin ja blogisti alkaa saamaan ikäviä anonyymikommentteja.
Kyllä muakin alkaa stressaamaan, jos satun miettimään blogini järkevyyttä tai lukijoiden tarpeiden tyydyttämistä jokaisen postauksen kohdalla. Sehän on ihan hirvittävä vaatimus. Tuollaiseen pystyy ehkä vastaamaan, jos tosiaan bloggaa tietystä aiheesta, josta pystyy antamaan jotain uutta, mutta jos kirjoittaa omasta elämästä ja havainnoista, niin on mahdotonta lähteä täyttämään muiden odotuksia, eikä pitäisikään...
Ensilumi on aina ihastuttavin.
-junika-
Tuli vähän haikea olo tuosta ensilumesta, vaikka niinhän se on, että kaikella on kierto. Meillä on vielä ensilumi jäljellä ja toivon että talvikin jatkuu vielä pitkään ja että sen jälkeen tulisi oikein nopeasti kevät :) Ei sellaista väliaikaa ollenkaan.
Aloin miettiä, että tänä vuonna on varmaankin lopettanut kaksi blogia, joita seurasin, on vähän haikea olo, koska niissä oli jotain sellaista, johon oli helppo samastua. Jää vähän sellainen tyhjä olo, että mitäs nyt, kun ei sitten kuitenkaan oikeasti tunne ihmistä, että voisi ottaa yhteyttä tai voisihan sitä, mutta ei kuitenkaan aivan uskalla. Ehkä täytyy vain sitten mennä eteenpäin ja ajatella että aikansa kutakin.
Välillä kyllä itsellekin on tullut aikoja, että käy mielessä, että entä jos lopetan. Silloin on ehkä hyvä pitää taukoa. Loppusyksy oli tosi hankalaa kipuilua itsensä kanssa, kun olisi pitänyt keskittyä niin täysin johonkin muuhun ja tavallaan siitä seurasi sellainen koko ajan mieltä painava velvoiteolo, että kaikki sellainen kiva, aika usein esimerkiksi blogien lukeminen ja blogeissa kommentointi muuttui itselle tavallaan kielletyksi, eihän ne olleet kiellettyjä, mutta itse kielsi itseltä sen, ettei muka saanut tehdä mitään sellaista mukavaa, kevyttä, että se aika olisi pitänyt käyttää hyödyllisesti.
Se malli ei kyllä ainakaan minulla toiminut. Kunpa olisi jotenkin järjestelmällisempi, että osaisi tehdä työt omana aikana ja sitten olisi vapaa tekemään mukavia asioita, kiertelemään blogeissa ja kirjoittamaan ajatukset ihan kommenteiksi. Usein sitä tavallaan kommentoi mielessä, muttei sitten saa kirjoitettua sitä asiaa.
Mutta toisaalta sitten olen huomannut senkin, että kun asiat on järjestyksessä, ei ole kiire ja on jotenkin hyvä mieli itsellä, silloin sitä helpommin jättääkin kommentin ja tulee kirjoitettu blogiinkin monenlaista. Ja kai sellainen olisikin hyvä olotila, blogista ei saisi tulla mikään rasite. Minulle ne ovat tavallaan kuitenkin olleet alusta asti kuin lehtiä, aiemmin ostin paljon kaikenlaisia naistenlehtiä, mutta nyt ei enää tarvitse, kun on blogit. Luettavaa ja katseltavaa löytyy ja jotenkin aivan paljon mukavammalla tavalla, vastavuoroisesti.
Ohutta on juu, mutta tavallaan sen kaikki tietävät. Häipymiset, pettämiset, kehumiset, myötätunnon ilmaisut, onnittelut ja muut pursuilut on täällä eetterissä matalamman kynnyksen takana. Se pitää vain hyväksyä, että jää on heikkoa, mutta kaunista. Aikoinaan itse törmäsin siihen, että vahingossa tulin loukanneeksi nettituttuani syvästi, ja kun sitten jopa tapasimmekin, oli kohtamisemme väkinäinen ja vaivautunut. Eli ei tämä kuitenkaan ole irrallista elämästä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, kuten fraasi kuuluu. Vaan paineita ei tulisi ottaa sen enempää täällä kuin live elämässäkään, ei asettaa odotuksia itselle eikä muille. Tehdään se mikä hyvälle tuntuu. Vaikka elämässä ei kaiken kylläkään tarvitse aina tuntua hyvälle :)
Kreetta Onkeli on hyvä kirjoittaja! Aina nyökyttelen kun luen.
Blogiriippuvuus alkaa helposti masentaa. Elämä pyörii aika pientä kehää kun jokin nettikommentti jäytää... puhun itsestäni. Pidin taukoa ja olo parani kun sain oikeasti jotain aikaan IRL. Kommentteihin vastaamisestakin tuli stressi. En vaan ehdi enkä halua istua koneella niin paljon. Elämänvaiheita on erilaisia. Mulla bloggaaminen liittyi vaiheeseen jolloin olin pienten lasten kanssa kotona ja yksinäine. Bloggaaminen voi olla hauskaa mutta se ei voi korvata oikeaa elämää. Ehkä siksikin että se on niin turvallista: blogissa voi olla piilossa, esittää just sellaista kuin haluaa (kuvitella olevansa sellainen), eikä se haasta samalla lailla kuin oikea elämä.
Sara
Meitä bloggaajia on monta lajia, kuitenkin yksi yhteinen piirre on halu jättää oma blogijälki jonnekin bittitaivaalle. Oma blogijuttuni on vasta vajaan vuoden, mutta sen kautta olen saanut kokea monta hienoa ahaa-elämystä. Kuvia, tarinoita, kommentteja löytyy surffaillessa toisten blogeissa. Vaikka omat lätinät tuntuvat vähäpätöisiltä, tuntuvat ne kuitenkin itselle tärkeiltä ja kommentit riemastuttavat. Kritiikkikin on otettava vastaan kiihkottomasti.
Liekö niin, että eläkeläisen päivärutiiniin bloggailu antaa sykettä ja sisältöä. Mitäs pahaa siinä, jos tämä toimii osittain myös sosiaalisten suhteiden ruokkijana. Kivaahan tämä on, enkä pidä tätä piiloleikkinä, vaikka tietty tunnistamattomuus on hyvä säilyttääkin.
Reetta Onkeli on mielenkiintoinen kirjailija, luen suurella innolla hänen tekstejään.
Pellon pientareella, vähän mystinen se oli mulle itsellenikin, joku epämääräinen ja vähän epämukavakin tuntemus siinä yritti ottaa sanallista muotoa... Bloggaamiseni honeymoon-vaihe alkaa selvästi olla ohi, pelkkien hyvien puolien näkemisen rinnalle on tullut kyseenalaistaviakin ajtuksia. Liittyvät mm. ajankäyttöön ja mielekkyyteen. Mutta en usko häviäväni minnekään, ainakaan kovin pitkäksi aikaa!
Nonna, lupaavalta näyttää, lunta tupruaa taivaalta siihen malliin... :)
Päivi, mullekin tulisi varmasti paineita päivitystiheydestä sun muusta, jos olisi niin paljon lukijoita kuin sulla. Nyt ei kyllä ole ollut sitä ongelmaa, pikemminkin postailen varmaan vähän liian usein siihen nähden, miten lukijat ehtivät ja jaksavat seurata... Mutta koska olen pitänyt tätä kuitenkin ensisijaisesti itseäni varten, siis omista tarpeistani lähtien, niin ei kai sillä niin väliä, vaikka osa vakilukijoistakin ehtisi vilkaista vain joka kolmannen postauksen tai jotain... :)
Niina, itse kyllä kärsin nettiriippuvuudesta, jos sitä nyt sellaiseksi voi nimittää. Siis huomaan liiallisen netissä roikkumisen vaikuttavan mielialaan kielteisesti, masentavankin. Kanssakäyminen blogimaailmassa on merkityksellistä minullekin, mutta olen myös tullut yhä tietoisemmaksi täällä syntyvien suhteiden illusorisuudesta, häilyvyydestä ja katoavuudesta.
Marikka, jossain takaraivossa taitaa mullakin olla tuo 2 kertaa viikossa-minimi, mutta aion kyllä pitää kiinni vapaudestani olla bloggaamatta, jos siltä tuntuu. Toistaiseksi juttua on kyllä riittänyt reilusti useamminkin kuin tuon 2xvkossa...
Junika, paljon olisi kommentoitavaa huomioihisi, tässä nyt pikaisesti jotain... Itsensä ylentämisestä: varmasti blogimaailmassa esiintyvät ihanneminät, usein todellisten minuuksien kustannuksellakin. Ajattelen kuitenkin, että siinä voi olla kyse myös positiivisen minäkuvan rakentamisesta ja vahvistamisesta, mikä pysyessään jotakuinkin realistisena ei ole paha asia. Olen ennenkin puhunut täällä myös tarinallisuudesta, oman elämäntarinan kertomisesta (itselle) siten, että se tuntuu mielekkäältä ja merkitykselliseltä.
Tuo on hyvä ja minuakin askarruttanut kysymys, että onko blogikuoren sisus sittenkin tyhjä. En ehkä ajattele niinkään sitä "esittämistä", vaan pikemminkin sitä, ovatko esimerkiksi ihmissuhteet todellisia? Itselleni tulee usein omituinen olo kommenttibokseissa, joissa vallitsee voimakas imartelun ja myötäsukaisuuden kulttuuri. Kehumisessa ja kannustamisessa ei tietenkään ole mitään pahaa, mutta siinä mittakaavassa jossa sitä tietyissä blogeissa harjoitetaan on jotain luonnotonta. Eikö jokapäiväisen ylistämisen sijaan voisi joskus keskustella vaikka ihan oikeista asioista, niin kuin oikeat ystävyksetkin tekevät? Voisiko kaikki se energia, joka purkautuu kommenttiboksien ihastuneina huokauksina ja huudahduksina kanavoitua johonkin hedelmällisempään, aidompaan ja vastavuoroisempaan? En tiedä. Tarkoitus ei ole tällä puheenvuorolla houkutella tänne negatiivisia komentteja, toivon ja luotan siihen että ymmärrät(te) mitä tarkoitan. Ja että yritän tarkastella myös omaa nettikäyttäytymistäni kriittisesti.
Junika, vielä pari sanaa -minäkin olen yhä voimakkaammin sitä mieltä, että jos bloggaaja ei vastaa kommentteihin, hänen ei kannata ihmetellä, jos niitä ei tule. Sehän on ihan päivänselvä asia tosielämässäkin: jos toistuvasti tervehdit naapuriasi, mutta hän ei koskaan vastaa tervehdykseesi, jossain vaiheessa lakkaat tekemästä aloitetta.
Bloggaajan velvollisuudesta lukijoitaan kohtaan: joskus ajattelen, että minulla on kyllä tiettyjä velvollisuuksia niitä kohtaan, joiden tiedän lukevan blogiani, esim. tuo (mieluisa!) velvollisuus vastata kommentteihin. Mutta jos blogissa käy vaikkapa 400 lukijaa päivässä, ja heistä vain 1-2% jättää jäljen käynnistään, voiko olla velvollisuuksia niitä kävijöitä kohtaan, joiden olemassaolosta ei edes tietäisi ilman tilastoja? Bloggaaminen voi olla mielekästä ilman vuorovaikutustakin, mutta mitään velvoitteita sellaiseen yksinäiseen ja yksisuuntaiseen puuhaan ei mielestäni liity.
himalainen, täällä kyllä helposti kadottaa ihmisiä, tai kontakteja, olen sen itsekin kokenut. Muutenkin minut on yllättänyt se, kuinka täällä on koettavissa koko tunteiden kirjo sellaisessa minimittakaavassa. Ne tunteet eivät ole pelkästään positiivisia, vaan joukkoon mahtuu niin pettymyksen, hylätyksitulemisen kuin ulkopuolisuudenkin miniatyyrikokemuksia. Ja kateuden, vaikka siitä ihmisten on useimmiten vaikea puhua muutoin kuin leikillään.
Itselleni tuli yllättävän paha mieli, kun huomasin erään bloggaajan poistaneen minut (siis blogini) omasta blogiluettelostaan. En voinut olla miettimättä, oliko hän loukkaantunut jostakin, mitä olin tehnyt väärin, mikä blogissani oli alkanut ärsyttää? Sen sijaan että olisin ajatellut, että tämä nyt ei vaan ollutkaan sitten hänen teekuppinsa tai sellainen (naisten)lehti, jota hän tilaisi kotiinsa. Toivoisin, etten ottaisi asioita niin henkilökohtaisesti -kaikkia kun ei mitenkään voi miellyttää.
Minä olen vähän palannut takaisin lehtien pariin, juuri siksi että niissä ei ole mukana niitä tuntemisia. Joskus on kiva rentoutua ihan tuntemattomien tekijöiden parissa, neutraalilla maaperällä, ilman minkäänlaista tunnetta tirkistelystä tai ulkopuolisuudesta. Mutta toki mullakin blogit ajavat osittain samaa asiaa (kuin lehdet) edelleenkin.
wihtori, kaikenlainen kommentointi on tosiaan usein aika pursuilevaa täällä, sitä tuossa ylempänä Junikalle ääneen pohdinkin. Hienosti sanottu tuo: "jää on heikkoa, mutta kaunista". Niin se varmasti on.
Sara, samaa mieltä liiallisen netissä/blogeissa roikkumisen masentavuudesta, kuten Niinallekin tuossa ylempänä totesin. Minä huomaan heti eron, jos päivässä on ollut tasapuolisesti kaikenlaista tekemistä eikä vain koneella istumista. Omassa tapauksessani teen tietysti töitäkin koneella, mikä voi olla hyvinkin antoisaa; enemmän tarkoitankin sellaista haahuilua ja hengailua. En siis koe sitä pelkästään palkitsevaksi. Joskus on vaikea sanoa, tuleeko ärtynyt olo sisällöistä vai vain siitä, että tuntee tuhlanneensa aikaansa ja energiaansa johonkin toisarvoiseen ja antanut "elämän" valua sormien läpi (vaikka kyse olisikin vain muutamista tunneista).
anja, aivan totta että bloggaamisessa on lukuisia hyviä puolia, joita olenkin täällä aikaisemmin moneen kertaan hehkuttanut. Enimmäkseenhän tämä on iloa tuottava harrastus ja tähän liittyvä sosiaalisuuskin voi olla hyvin antoisaa. Luulen vain, että omalla kohdallani (melko pitkään jatkunut) ensihuuma on tekemässä tilaa vähän monipuolisemmalle kokemukselle.
Täällä on hienoa, kun syntyy hyvää keskustelua! Minä perustin ja pidän edelleen blogiani ensisijaisesti itseäni varten. Tarvitsin sitä terapiaksi, voimaannuttamiseksi, kadonneen itseni hakemisekti ja löytämiseksi, harrastuksen dokumentoinniksi ja ilmaisukanavaksi (valokuvaus ja kirjoittaminen) ym. Olen ollut yllättynyt, että se on saanut lukijoita niinkin paljon.
En silti aio alkaa pohtia mitähän lukijat mahdollisesti minulta haluaisivat ja miten voisin "palvella" heitä parhaiten. Blogini on sekasotku runoja, kuvia, ajankohtaisia aiheita, ruoka- ja terveysjuttuja ym., ja saa sellainen olla. En aio keskittyä vain yhteen asiaan tai tavoitella mitään kohderyhmää. Blogini on arvaamaton ja sirpaleinen, moniulotteinen kuten minäkin. Tyylilajit ja lähestymistapa vaihtuvat ennakoimattomasti. Olen taatusti välillä TOSI ärsyttävä (esim. siinä vaiheessa, kun alkoi se terveellinen ruoka -tuputus...), varsinkin kun tapanani on innostua hirveästi uusista asioista. Tai vaikutan feikiltä (joo joo taas se v-tun mielenrauha) tai ylimieliseltä. Välillä huomaan, että vakkarilukijat katoavat tai ovat poissa ja uusia tulee, ehkä johtuen juuri tuosta poukkoilusta. Mutta koska tiedän itse, että vaikuttimeni ovat aidot ja olen mielestäni (riittävän) rehellinen, saa lukija omista lähtökohdistaan olla blogistani mitä mieltä tahansa. Kaikkia ei voi miellyttää eikä tavoite ole miellyttää.
Lähtökohtani oli tietoisesti oppia olemaan epätäydellinen (koska perfektionismi vaivaa). Teen kuvat ja tekstit nopeasti, enkä jää niitä liikaa tai sen jälkeen enää fiilaamaan. Se on ollut terapeuttista ja helpottavaa: tämä riittää. Siihen liittyy toki aina se riski, että kirjoitan huonosti, tietyt fiilikset tai sävyt eivät välity tekstissä ja saatan jopa loukata tai vähintäänkin hämmästyttää ihmisiä. Niinkin saa olla. Eikä rehellisyys ole sitä, että tarvitsee koko elämä reväyttää näytille ventovieraille, emme me tee niin oikeassakaan elämässä, mikä velvoite siitä voisi olla blogissa? Jos haluaa kertoa vain kauniista ja kivoista asioista, niin mikäs siinä, en minä sitä ole oikeutettu (enkä tunne tarvetta) kritisoimaan toisen blogissa.
Jos joskun mielestä annan itsestäni, tai esim. maallemuutosta tai "oravanpyörästä hyppäämisestä" (en puhu nyt sinusta Junika) kiillotetun kuvan, niin sittenhän joku on sitä mieltä. Vastuu on kuitenkin lukijalla, miten omat päätöksensä, arvonsa tai toiveensa rakentaa. Minulla ei ole mm. velvollisuutta kertoa raha-asioistani, ohjeistaa downshiftaajia tai avautua esim. kaikista ongelmistani perin juurin. Toki voin halutessani niin tehdä.
Yritän kuitenkin olla rehellinen. Tietysti meissä kaikissa asuu se pieni otus, joka haluaa olla tykätty, ihailtu, pidetty ym. Mutta kyllähän blogi persoonaa heijastaa, ja uskon että samat asiat blogissa näkyvät pitkälti kuin arkielmässäkin. Jos tyyppi on itsekeskeinen itseään kehuvat typerys, näkyy se blogissakin. Samoin lempeys, inhimillisyys ja herkkyys. Ja useimmissa meissä on sekoitusta noita ja miljoona muuta asiaa.
Osa 2
Jos joku blogi ärsyttää, voi ns. "vaihtaa kanavaa". Miksi jonkun blogistin pitäisi vaihtaa tyyliä tai sisältöä, jos hän sattuu jotakuta ärsyttämään, tai lukija on sitä mieltä, että tuo kyllä feikkaa tai jättää kertomatta osan. Tämän kaiken ideanahan on se, että blogisti kirjoittaa miten ja mistä haluaa (toki lain puitteissa). Ei minun kannata kuommittaa mieltäni ärtymällä tai miettimillä kovin syvällisesti jonkun minua ärsyttävän tai loukkaavan bloggarin sielunmaisemaa. Siksi minun ei kannata (olen sortunut siihen jonkin verran parissa blogissa, [ei täällä kommentoivien blogit], myönnän...) jäädä jonnekin viisastelemaan ja pyörimään. Ja on joitain saamiani kommentteja, joista on (itsenikin yllättäen) tullut pitkäksi aikaa ihmeen paha mieli. Loukkaaminen ja loukkaantuminen kuitenkin väkisinkin jossain mielessä kuuluvat blogistaniaan, kuten kaikkeen inhimilliseen vuorovaikutukseen. Omaan käytökseen voi yrittää vaikuttaa.
Pidän blogimaailmaa sosiaalisine suhteineen itselleni myös oppimisen mahdollisuutena. Olen suht helposti kiihtyvä tai ärsyyntyväkin tyyppi. Täällä voin oppia myös kärsivällisyyttä, asioiden mittoihinsa laittamista, etäisyyden ottamista ym. Sitäkin, mistä edellä puhuin. Ja voin oppia myös paljon hyvää, lämmintä, empaattista, antamista ja saamista, vaikka virtuaalistakin.
Sivupalkin blogilistastani en kanna muuta murhetta kuin että se on liian pitkä. Paljon erityyppistä ja -aiheista kamaa. Ei ehdi lukea, eikä oikeastaan niin kauheasti haluakaan lorvia netissä, kun pitäisi elanto hankkia. Muttan sitten vain päätän, että luen jos/kun ehdin ja haluan. En ota paineita. Yritän välillä karsia niitä blogeja, joihin ei oikein saa henkistä yhteyttä tms., mutta aina niitä jostain vain siunaantuu. Maailma on täynnä mielenkiintoisia ihmisiä ja asioita. Pieni on kauneinta.
Minullekin netti ja blogistania on tärkeätä. Olen saanut paljon ajatuksia, vertaistukea ja iloa. Siitä olen kiitollinen. En vertaa niitä "tosimaailman" ystäviin tai laske, onko minulla paljon ystäviä vai korvaanko jotain. Turhaa. Ei ne tosimaailman ystävät siitä lisäänny tai vähene.
Kommentteihin vastaaminen on minullekin selvyys. En voi sille mitään, että tulee vähän outo fiilis, jos bloggari ei koskaan huomioi kommentteja.
Netti- ja pc-riippuvainen olen taatusti. Mutta kyllä tämä on antanut enimmäkseen ja paljon hyvää, enkä usko eläväni valheellisessa unessa, jos uskon, että moni saamani tuki ja lämpö on ihan aitoa. Ja se on ollut tärkeätä varsinkin vaikeina hetkinä.
Tätä kirjoittaessa on ihan muusta syystä lievästi huono fiilis, joten sorry jos se välittyy ;). Ja tästä tuli sairaan pitkä, enkä ehdi nyt sitä enempää fiilata ja järjestellä. Tulipa taas rykäistyä ulos nämäkin. Kaikkea hyvää kaikille!
Tykkään kun täällä on keskustelua ja näin hyviä kommentteja. Musta on hienoa, kun joku osaa/haluaa kirjottaa keskustelua herättävistä aiheista ja muut lähtee siihen mukaan. Ja sitten täytyy sanoa, että musta ei tänään irtoa yhtään mitään, vaan lyhykäisesti kehut (myös) tuolle Kreeta Onkelille, sen kolumnit Hesarissa on aina hyviä.
Voi, musta tämä on kans ihan mahtavaa keskustelua ja olisi vaikka kuinka kommentoitavaa. Jostain syystä tuli nyt sellainen fiilis, että onkohan se suotavaa? Siis jatkaa juttua ja jutunjuurista toisen blogin kommenttilootassa...
Palaan vielä, halusin vain huikata että te kaikki teette oloni jotenkin hirvittävän positiiviseksi ja luottavaiseksi (ihmisten ja ihmisyyden suhteen) näiden ajatuksienne kanssa. Kiitos, että jaatte ajatuksianne!
-junika-
Talvi voisi nyt taikoa itsensä historiaan. Ainakin Helsingissä kadut ovat vaarallisen liukkaita ja likaisten lumi- ja jääkasojen reunustamia.
Sitten sait minut fundeeraamaan blogiriippuvuutta ja sen mahdollisia oireita, bloggaamise(i) mielekkyyttäkin. En saa faacitia kouraani, mutta minusta on mielekästä bloggata, kommentoida, lukea blogeja. Se mielekkyys taas on mahdollisuudessa kohdata ja jakaa.
Täällä Meijerillä puhutaan jatkuvasti kiinnostavia. Olen ollut tosi nettivastainen ihminen, ja juuri esimerkiksi näiden keskustelujen vuoksi asenne vain muuttuu. Löytyy vertaistukea, viisautta, ymmärrystä, inspiraatiota, tietoa.
Ihailen kykyäsi ottaa niin huolella ja sydämellä nämä kommenttitulvat, itse en tiedä pystyisinkö samaan, niin ihanaa kuin se muiden palaute, reagointi ja yhteinen keskustelu onkin.
Toisinaan on aktiivisia aikoja, toisinaan hiljaisia, niin on hyvä. Koen, että on hyvä voida luopua tietokoneesta aina välillä ilman, että sen varjo seuraa tai puute kummittelee.
Ja ehkäpä todella jotkut toisensa näistä maailmoista löytäneet jäävät toistensa elämään, sittenkin kun blogit aikanaan tulevat tiensä päähän.
Pellon pientareella, minustakin on ihanaa kun syntyy keskustelua! Jännä, että sitä näin hyvin syntyi juuri tästä postauksesta, joka oli aika lyhyt ja tosiaan vähän mystinenkin. Olette hyviä lukemaan rivien välistä ja assosioimaan :)
Mielenkiintoinen ajatus tuo, että yrittää opetella pois perfektionismista blogin avulla. Minähän olen perfektionisti myös (kuten varmasti tarkkavainuisimmat lukijat ovat huomanneet!) mutta en ole toistaiseksi kokenut tarpeelliseksi siitä kovin pyrkiä eroon, pikemminkin olen hyväksynyt sen osaksi persoonaani. Kirjoittaessa (ei ehkä tänne mutta muuten) siitä on tietysti hyötyäkin, että on semanttisesti tarkka. Ja kriitikon työssä tietty perusteellisuuskin on hyvästä. Kääntöpuoli on sitten juuri se, että aikaa tuhrautuu sellaiseenkin, millä ei ehkä oikeasti olisi mitään väliä. Sekä tietysti se, että rima nousee helposti liian korkealle.
Samaa mieltä rehellisyydestä, riittää että on riittävän rehellinen, kuten sanoit. Ei tarvitse kertoa kaikkea (eikä todellakaan tehdä selkoa raha-asioistaan!) ja voi myös valita sen, _miten_ kertoo, kuinka suoraan tai verhotusti.
Minullekin blogimaailma on opettanut ja opettaa paljon: ihmisten erilaisuudesta ja toisaalta samanlaisuudesta, ilmaisun ja sävyjen tärkeydestä, ulkokuoren tai ensivaikutelman pettävyydestä (enimmäkseen hyvässä, mutta miksei myös pahassa), ties mistä kaikesta! Se opettaa myös itsestä: miten reagoi asioihin, miten haluaa kohdella muita ja tulla itse kohdelluksi, mitä arvostaa ja mitä vierastaa.
Vielä tosta ärsyttävyydestä: olen huomannut, että joku, mikä "vieraassa" blogissa saattaisi ärsyttää, ei välttämättä "tutun" blogissa hetkauta suuntaan taikka toiseen. Se puhuisi siis sen puolesta, että täällä syntyy samankaltaista ystävyyttä tai toveruutta kuin tosielämässäkin. Ystäviinhän suhtaudumme kai yleensä sallivammin, ymmärtäväisemmin ja anteeksiantavammin kuin ventovieraisiin, ja vaikka välillä ärsyyntyisimmekin, pääsemme sen yli.
sanna, tossa just Pellon pientareelle hämmästelinkin, että juuri tästä postauksesta sai alkunsa näin pitkä ja polveileva ajatustenvaihto, vaikkei siinä oikein edes ollut mitään keskustelua herättävää. Tai siis niin luulin, mutta olihan siinä näköjään. Se on mystistä, mikä saa ihmiset avaamaan sanaiset arkkunsa :)
Onkeli on hyvä, myös kirjansa.
junika, ilman muuta on suotavaa, ainakin tässä blogissa, nyt ja jatkossakin. Vaikka ymmärrän kyllä tuon tunteen, mullakin on joskus tullut samanlainen epäilys jonkun toisen blogissa, että onkohan tämä nyt jotenkin epäkohteliasta jaaritella täällä toisten tontilla näin pitkästi, kun on kuitenkin "vieras" ja kylässä. Mutta sitä(kin) varten nämä kommenttilootat kai ovat olemassa, että ihmisillä on joku kohtaamispaikka; joskus se on meillä, joskus teillä.
Pirkko, talvi saattaa kyllä tuntua tänä vuonna ennätyksellisen pitkältä, kun alkoi niin aikaisin... Kevääseen taitaa olla vielä reilusti matkaa, joten likaisten lumikasojen kanssa on sinniteltävä.
Mielekästä se on minustakin ollut, ja tulee varmaan olemaankin niin kauan kuin sitä kohtaamista ja jakamista todella tapahtuu.
Molly, minutkin tämä blogimaailman kautta tullut vertaistuki ja ymmärrys on yllättänyt, kun en ole ennen tätä osallistunut mihinkään keskustelupalstoille tms. Toisaalta myös orastava nettiriippuvuuteni on syntynyt vasta tämän myötä. Haluaisin pystyä pitämään sen aisoissa; muistan kerran lukeneeni sinun blogistasi, että pidät tietokonevapaita päiviä (oliko se nyt kerran pari viikossa?) ja se kuulosti minusta oikein hyvältä. Todellakin olisi hyvä niin, ettei varjokaan seuraisi, että pystyisi olemaan kaikessa rauhassa ilman nettiä/konetta vaikka vähän pidempiäkin aikoja.
Olen aina rakastanut keskustelua, joten kommenttitulvat ovat mieleeni :) Tietysti minulla on myös paljon aikaa. Helsingissä asuessani minulla oli sekä työyhteisö että paljon vilkkaampi sosiaalinen elämä kuin nyt kun teen töitä yksin ja asun paikkakunnalla, jossa en tunne juuri ketään. Olen siis varmasti myös vähän seurankipeä :)
Hyvä keskustelu. Olen lukenut mielenkiinnnolla ja 'kuunnellut mielenkiinnolla.
Minulle tämä nettimaailma on osa sosiaalista elämää. Asun pienellä paikkakunnalla, ystävät on muuttaneet muualle, työttömyyden myötä toisella paikkakunnalla ollut työyhteisö jäi myös pois kuvioista.
Netin kautta olen kyllä myös löytänyt uuden harrastuksen ja tavannut uusia tuttavuuksia ja näiden uusien tuttavuuksien myötä myös sellaisia harrastajia, jotka eivät nettimaailmassa liiku.
Minulla on tapana viettää myös nettivapaita päiviä aina tilausuuden tullen. Esim. mökille en ole hommaamassa nettiyhteyttä: kesällä noin kerran viikossa kirjaston koneella käynti riittää. Mökillä ollessa luetaan kirjoja ja käydään orpanoimassa. Talvellakaan en ota matkoille nettivälineitä mukaan. Esim. tälläkin viikolla on siten ollut jo kaksi kokonaista nettivapaata vuorokautta. :-)
Voi ei, olisi niin paljon sanottavaa, mutta tän pienen pienen ruudun äärellä ajatus sirpaloituu.
Sopivasti mystiset postaukset ovat parhaita! Liian pureksitut taas omalla tavallaan toki hyviä, mutta ne eivät välttämättä saa jättämään jälkeä kommenttilootaan. Sitä vain lukee ja myötämielii tai ei, mutta tekstin jälkeen sanottavaa ei välttämättä olekaan.
On yllättävän yleistä, että blogikommentit tai huomiotta jääminen alkaa jäytämään. Kyse voi olla monesti ihan omasta sen hetkisestä tilanteesta johtuva "väärin" tulkinta ja on tosi surkeaa, jos niistä kasvaa mörköjä ja se vaikuttaa normaali arkeenkin. Joissakin blogeissa joskus näiden selvittelyihin olen törmännyt ja ulkopuolisena jotenkin kokenut sen "turhaksi".
Se, että jollakulla on oma mielipide, ei välttämättä liity mitenkään kehenkään muuhun bloggaajaan ja jos mielipiteensä pohjalta kommentoi, ei se tarkoita, että olisi asenteellinen toisin ajattelevaa kohtaan, kuten monesti tunnutaan tulkitsevan. Minusta on avartavaa saada kurkistus johonkin toisenlaiseen ajattelutapaan, mutta ilmeisesti tämä avartuminen ei olekaan kaikkien mielestä kiintoisaa?
Toinen asia onkin sitten se, että selvät väärinkäsitykset on hyvä hoitaa ja oikaista.
Mutta mitä tehdä, jos toinen on luonut sinusta mielikuvan jonkin jutun pohjalta ihan omista lähtökohdistaan ja tulkinnoistaan, eikä sitä kuvaa enää mikään muuta?
Henkilökohtaisesti minulla blogini suhteen on se "ongelma" että sinne ajoittain eksyy runsaskin hiljainen lukijajoukko, joka saattaa roikkua siellä viikon, parikin, mutta häipyy sitten, kun sinne ilmaantuu ensimmäinen ihan toisen aihealueen postaus.
Mulla kävi joskus kans niin, että olin jonkun suosikkilistoilla, mutta tipahdin sieltä jonkin synkkämielisen postauksen jälkeen. Tein huomion siitä, ei se minua enempää liikauttanut, mutta sai kyllä pohtimaan näitä mielikuvien syntymisasioita.
Niinkuin Pelllonpientareella täällä toteaa omasta blogistaan, niin minunkin blogi on sirpaleinen ja ei ennustettava. Tiedän, että se on huono asia, jos haluaa blogilleen lukijoita ja suosiota. Se ei kuitenkaan ole koskaan ollut minulle bloggaamisessa tavoite tai tarkoitus, päinvastoin: haluan välttää liikaa julkisuutta. Sen sijaan yritän pitää kiinni siitä "linjasta", jonka blogini suhteen olen mieleen visioinut. Se on oma muistivihkoni, helmien keräyspaikka.
Ja tämä lienee juuri sitä, mitä sinäkin ajat takaa tuolla "positiivisen minäkuvan rakentamisellaa".
Minulle blogista tuli osa arjen ja muistikuvien tasapainottajaa. Jos en olisi alkanut etsimään "helmiä", menneiden vaikeiden vuosien muistikuvina olisi vain niitä ikäviä. Vaikka ne ikävät ja raskaat olivat voimakkaita kokemuksia ja totta, niin yhtä totta olivat kaikki auringonnousut, kävelyn jälkeiset euforiat, oivallukset kokonaiskuvista ja taivaalta tippuvat valkoiset höyhenet ja sen aiheuttamat järistykset.
Mitä aikaisemmin tarkoitin minäkuvan vääristämisellä, liittyy siihen, että jotkut luovat kommenttien ja suosikkilistausten määrällä harhakuvan omasta arvosta. Tämän huomaa niistä ahdistuspostauksista, jotka liittyvät negatiivisiin kommentteihin tai lukijamäärän vähenemiseen. En väitä että tämä olisi kummallista, päinvastoin se lienee luonnollinen reaktio ihmisellä. Mielestäni on vain syytä miettiä hieman blogien luomaa harhaa ja yrittää välttää minäkuvan rakentumista sen VARAAN.
Kuten todettua, heikoilla kantimilla tämä jää loppujen lopuksi. Illuusio saattaa romahtaa koska tahansa.
-junika-
Tulihan sitä tekstiä kuitenkin, sekalaista, pahoittelen. Ei ole aikaa jäsentää riittävästi tätä tekstiä nyt. Piti jakaa myös kahteen osaan, eli loput äsken kirjoittamastani:
Olen samaa mieltä tuosta "imartelun ja myötäsukaisuuden kulttuurista". Siitä, joka ei ole todellista myötäelämistä tai sielunsukuisuutta, vaan pyrkyryyttä, tarkoitushakuista kaveruutta, mielistelyä tai muuta kieroa myötäilyä.
Sitäkin kun on nähty, että jossain blogissa kommenttilootassa on alkuperäistä tekstiä ja sen kirjoittajaa imarreltu, mutta sitten menty omaan blogiin tekemään avaus, josta käy ilmi ihan toisenlainen asenne (taisi olla jossain muoti- tai sisustusblogissa... pieni älämölö tuosta silloin taisi nousta jossain kolmannessa blogissa, en kai muuten olisi asiaan edes huomiota kiinnittänytkään).
Minusta nämä ovat mielenkiintoisia ilmiöitä, mutta toisaalta hieman pelkoakin herättäviä juttuja.
Blogeissa voi myös aidosti myötäelää, tukea ja jakaa asioita, mikä on huisin ihanaa. Siksi tarkoitushakuinen negatiivinen kommentointi tai henkilökohtaisuuksiin menevä kritiikki tuntuukin pahalta, vaikka niitä lukisi satunnaisista vieraista blogeista. Sitä tapahtuu yllättävän paljon, sitäkin.
Se kommenttiboksien "ihastunut huokailu" saattaa toisaalta olla ruuhkavuosien aiheuttaman raskaan arjen vastapainon hakemista ja semmoisenaan se on oikein suotavaakin.
Joskus sitä rakentavaa kritiikkiä ja asiallista keskustelua saa käydä arjessa / työssä / kotona ihan riittävästi. Ehkä silloin halutaan nämä blogit pitää enemmän viihteenä?
Nettivapaita päiviä kannatan minäkin. Otan ajoittain tietoisesti päiviä, jolloin EN suostu avaamaan konetta ja niiden päivien jälkeen olo on kyllä eri tavalla virkeä ja tyydyttynyt. Sitä ehtii tehdä niin paljon kaikkea muuta ja aivot toimivat eri tavalla.
-junika-
Tiina, meillä vähän samankaltaiset tilanteet sitten. Mullakin blogimaailma on ilman muuta täydentänyt tai jopa korvannut "oikeaa" sosiaalista elämää, osittain juuri olosuhteiden (syrjäinen sijainti suhteessa ystäviin ja tuttuihin + yksinäinen työ) takia, mutta osittain myös siksi, että olen löytänyt täältä hengenheimolaisuutta ja kiinnostavaa juttuseuraa. Yritän kuitenkin pitää mielessä, että nettituttavuudet eivät voi korvata pysyviä ja turvallisia lähisuhteita; niistä(kin) on siis pidettävä huolta.
Meilläkään ei mökillä toimi netti kunnolla, se on niin hidas ettei esim. kuvien lataamisesta tule mitään. Huomasin sen aluksi vähän turhauttavan viime kesänä, mutta sitten heitin asian ja koko netin mielestäni ja keskityin muuhun. Se teki hyvää.
junika, itse olen aika tarkka tekstin ja puheen sävyistä, siis yritän kiinnittää niihin huomiota kirjoittaessani. Minusta eriävän mielipiteen tai kritiikinkin voi esittää niin, että se ei ole loukkaava/hyökkäävä/epäkohtelias/provosoiva/riidanhaluinen tms. vaan nimenomaan kutsuu keskustelemaan. Hankalimpia ovat sellaiset kommentit, jotka ovat päällisin puolin asiallisen tai rakentavan rajoissa, mutta joista kuka tahansa kuitenkin huomaa, että rivien väleihin on piilotettu aggressiivisuutta. Täällä en ole (vielä) sellaisiin törmännyt kuin ehkä kerran pari, mutta muualla kyllä.
Siitä kertomastani esimerkistä, jossa blogituttu poisti Meijerin sivupalkistaan: en varmaan olisi ollut siitä moksiskaan, jos kyseessä olisi ollut minulle tuntematon bloggaaja, siis joku jonka kanssa en olisi "jutellut". Olimme kuitenkin kommentoineet toinen toisillemme joitakin kertoja hyvässä hengessä, joten se poistetuksi tuleminen tuntui tosi yllättävältä ja vähän mielenosoitukselliseltakin. Siksi jäin miettimään, mikä sen mahtoi aiheuttaa.
Jatkuu... Tuosta "imartelun ja myötäsukaisuuden kulttuurista" vielä, pelkään tulevani väärinymmärretyksi, joten haluan vielä tarkentaa: ilman muuta on ihan todellista myötäelämistä, tukemista ja kannustamista, eikä siinäkään ole mitään pahaa, että "vain" kehutaan. Kirjoitin itse elokuussa (saamieni tunnustusten yhteydessä) näin:
"Hyvä mieli tuli, myös molempien sanoista. Ja tulee aina, kun joku jotenkin muistaa, kehuu tai kommentoi.
Siitähän näissä tunnustuksissa ja kommentoinnissa yleensäkin on kai kysymys: hyväntahtoisuudesta, hyväksynnästä, hymyilystä. Kuin kehaisisi toista ja katsoisi lämpimästi silmiin, muistaisi kortilla tai antaisi lahjan. Minusta on ihmeellistä ja ihanaa, että ventovieraiden ihmisten välillä voi olla sellaista lämpöä ja ystävällisyyttä".
Ja sitten jaoin tunnustukset eteenpäin, koska "kanssaihmisiä ei voi liikaa kehua ja kannustaa". En siis missään nimessä ajattele, että ystävälliset sanat toiselle (vieraallekin) ihmiselle olisivat jotenkin tyhjänpäiväisiä.
Blogiseikkailuni on kuitenkin kestänyt nyt jo sen verran pitkään, että olen oppinut ja huomannut asioita, joista en vielä elokuussa ollut tietoinen. Kuten sen, että joidenkin blogien kommenttilootissa ei synny lainkaan keskustelua, vaan niissä ainoastaan kehutaan bloggaajaa: hänen valokuviaan, ulkonäköään, kotiaan, kirjoitustyyliään, makuaan, tapaansa olla äiti tai vaimo, tms. Päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Sohaisen varmaan nyt jotain tabua, mutta minusta se menee välillä vähän älyttömyyksiin ja on lisäksi tylsää luettavaa, sekä sisällöllisesti että yksisuuntaisuutensa vuoksi. Olen tosi iloinen siitä, että täällä (ja monessa muussa osoitteessa) on syntynyt keskustelua, joka ottaa muutkin mukaan eikä ole pelkästään minun ja kommentoijan välistä kehumista ja kiittelyä.
Vieläkin jatkuu... Mutta olet Junika varmaan ihan oikeassa siinä, että kaikki eivät edes halua keskustella vaan hakevat nimenomaan sitä vastapainoa, piristystä ja hyvää mieltä, mikä on täysin OK. Minullahan ei ole minkään sortin ruuhkaa, joten aikaa ja energiaa riittää pitkiinkin höpinöihin. Kaikki eivät myöskään halua keskustella näinkään syvällisiä julkisesti, mikä voi olla ihan viisastakin.
Vielä yksi huomio: suosituimpien blogien kohdalla tapahtuu varmasti sama ilmiö kuin julkisuudenhenkilöillä (tai osalla heistä). Jos jokainen postauksesi saa osakseen yli 50 ylistävää kommenttia, senhän on pakko aiheuttaa riippuvuutta. Riippuvuutta siihen euforiaan, jonka positiivisen huomion ja ihailun kohteena oleminen ihan tutkitusti julkkiksille aiheuttaa. Moni bloginsa lopettanut palaa pian, koska ei haluakaan olla ilman sitä suitsutusta. Ymmärrettävää, mutta myös aika hurjaa. Tätäkin tarkoitin sillä mielistelykulttuurin luonnottomuudella (silloin kun se tosiaan saa sellaiset mittasuhteet, että voidaan puhua jonkinlaisesta henkilönpalvonnasta).
Jep, olen pitkälti samaa mieltä kuin sinäkin bloggaukseen ja kommentointiin liittyvistä asioista ja reunailmiöistä.
Vielä tuosta eriävän mielipiteen ja kritiikin antamisesta... minusta on aivan päivänselvää, että kirjoittaessa sävyä tulee harkita tarkoin. Nyt muuten sitten mietin, tulkitsitko kirjoitukseni perusteella jotenkin toisin vai laajensitko vain omaa sanomaasi? :-)
Aina ei voi kuitenkaan tietää sen saajan (siis blogin omistajan) taustalla olevia kokemuksia ja saattaa ihan tahattomastikin tölväistä kohtaan, joka on arka.
Tätäkin ilmiötä olen joskus ollut havaitsevani. Itse en ole nimittäin nähnyt mielenpahoittaneen kommentin takana saati itse kommentissa mitään negatiivista ja kommenetin antajakin on ollut hämmästynyt huomattuaan, että blogin pitäjä on siitä loukkaantunut. Kuka siis on oikeassa?
Vaikka kuinka miettisi sävyjä ja sanamuotoja, sitä sävyä ei välttämättä tulkita tarkoitetulla tavalla. Se on se iso riski näissä virtuaalisissa keskusteluissa. Kun ei nähdä toisen olemusta ja ilmeitä, eikä myöskään olla keskusteluyhteydessä reaaliaikaisesti, tulkintojen vinoon menemisen mahdollisuus moninkertaistuu.
Ajatus siitä, että olisin loukannut pahasti jonkun blogikirjoittajan mieltä ilman, että olisin tullut asiasta edes jälkikäteen tietoiseksi tuntuu nyt yhtäkkiä aika kammottavalta. Etenkin kun en koskaan tahallani sellaista tekisi. Pitäisi tulla aika vahva mielenhäiriö, että tieten tahtoen ketään loukkaisin. Jos tuntuu vähäisessäkään määrin siltä, että kommentoidessa on riski pahoittaa toisen mieli, jätän kommentoimatta. En nimittäin koe, että mielipiteelläni olisi niin suurta merkitystä, että tunkisin niitä kenenkään blogiin, jos se mielipide todennäköisesti aiheuttaisi toiselle pahaa mieltä.
Tosin sitä pahaa mieltä voi aiheuttaa jo sillä, ettei osaa pilkuntarkkaa kirjoittamista ja tekee yhdys sana vihreitä.
Lisäksi tuntuu, että ihmisistä luodaan mielikuva heti kättelyssä omien tulkintojen vuoksi ja sen mielikuvan kautta tulkitaan kaikki muukin kirjoitettu. Silloin sanoipa mitä tahansa, sanoo väärin.
Tää on hieno keskustelu, kiitos tästä!
-junika-
junika, en tulkinnut, en ajatellut nyt lainkaan sinua tai tätä keskustelua vaan ihan muita, muualla käytyjä. Ihan totta tuo, että aina ei kerta kaikkiaan edes tajua loukkaavansa. Minulla on tästä tosi kurja kokemus, kun eräs (tosielämän) ystäväni, jonka en edes tiennyt lukevan tätä blogia, loukkaantui yhdestä postauksestani. Sen jälkeen olen yrittänyt olla varovaisempi.
Olen huomannut, että myös sillä on merkitystä, kuinka "tuttu" kriittisen kommentin jättäjä on. Itse ainakin koen niin, että jos heti ensi kohtaamisella (eli kun ensimmäistä kertaa kommentoi toisen blogia) on kovin kriittinen, tuttavuus ei ala parhaalla mahdollisella tavalla vaan ikään kuin "väärällä jalalla". Negatiivista ensivaikutelmaa voi olla vaikea kääntää. Sen sijaan sitten kun jonkinlainen yhteys ja luottamus toisen hyviin tarkoitusperiin on syntynyt, voi keskustella vapaammin ja olla eri mieltäkin ikään kuin turvallisemmin. Tämä tunne voi syntyä hyvin nopeastikin, kuten minulla on syntynyt sinun kanssasi.
Eli kiitos itsellesi!
Minä ilahduin tästä keskustelusta täällä. Luin juuri Merete Mazzarellan kirjan Täti ja krokotiili ja olen ihan innoissani kirjan syvällisistä pohdinnoista. Tähän sopisi mielestäni Mereten ajatus päiväkirjojen pitämisestä, joka minusta soveltuu myös blogeihin: Päiväkirjan kirjoittaminen voi olla itsetilitystä, itsekritiikkiä tai itsekehua. Se voi olla itsekeskeisyyttä ja siitä voi tulla myös itsetarkoitus.
Meitä on niin monenlaisia täällä blogimaailmassa ja blogien pitäjillä on erilaisia lähtökohtia pitää blogia. Kun kuljeskelee herkällä tunnolla ja teeskentelemättä, täältä saa paljon hyvää. Kirjoitat täällä kommenttiosiossa tuosta imartelun ja myötäsukaisuuden kulttuurista. Sitä olen itse myös paljon pohtinut ja olen samaa mieltä, että se voi mennä liiallisuuksiin, ja silloin läpi paistaa ehkä juuri se kuoren tyhjyys ja tai riippuvuus tuosta mainitsemastasi euforiasta. Monelle tämä blogin pitäminen on kuitenkin jonkinlainen prosessi, joten annetaan kaikkien kukkien kukkia.
Omenaminttu, kiva kuulla sinusta! Kiinnostaisi kyllä lukea Mazzarellan ajatuksia päiväkirjan kirjoittamisesta. Päiväkirja on tietysti sikäli eri juttu, että sitä pitää vain itselleen eikä julkisesti niin kuin blogia. Toisaalta päiväkirjaakin kuulemma kirjoitetaan kuvitteelliselle lukijalle ja dialogia käydään oman itsen kanssa, eli ei sekään ole täysin vailla "yleisöä".
Ilman muuta annetaan kaikkien kukkien kukkia, ja kukkivathan ne joka tapauksessa. Ei varmasti ole oikeaa eikä väärää tapaa blogata tai olla vuorovaikutuksessa toisten bloggaajien kanssa (paitsi asiaton haukkuminen ja ilkeily). Ilmiössä on kuitenkin paljon sellaista, mikä selvästi pohdituttaa monia ja herättää tunteitakin, siksi kai tämäkin keskustelu sai näin hyvin ilmaa siipiensä alle. Toivottavasti kukaan ei ole kokenut, että tässä olisi oltu jotenkin suvaitsemattomuuden asialla.
Niin, ja prosessi tämä tosiaan on, vaiheet seuraavat toisiaan. Siitähän koko postaus sai tavallaan alkunsa, kun koen jotenkin, että oma kuherruskuukauteni alkaa olla lopuillaan ja blogiarki alkamassa.
Kirjoitin aika pitkästi, mutta huomasin toistavani jo sanottuja asioita.
Kiitos kuitenkin kaikille mielenkiintoisesta ja aidosta keskustelusta, näitä asioita onkin tullut pohdittua...
Todella mielenkiintoista keskustelua.
Muistan vielä sen ajan, kun oma kuherruskuukausi blogimaailman kanssa alkoi olla ohitse. Tavallaan osasin odottaa sitä. Minulla on tapana hurahtaa täysillä asioihin ja sitten jossain vaiheessa saapuu juuri tuo haihtuvan lumouksen- hetki. Se on myös todella helpottava hetki ja tuo pikku hiljaa esiin myös ne hurahtamisen aikan piiloon päässeet jutut, tulee taas tilaa hengittää.
Minulle ihmeellisintä blogimaailmassa on ollut varmasti se, että löysin täältä oikean ystävän, jonka kanssa pidämme yhteyttä ns. oikeassa maailmassa. Tässä iässä on todella harvinaista, ainakin minulle, löytää ystävä, jonka kanssa on helppo ja hyvä olla.
Oma blogini on ollut aika pitkälle kuvapainotteinen. Nyt kun en ole jaksanut enkä ehtinyt kuvata, on ollut aika hiljaista. Välillä mietin, että olisi kiva kirjoittaa pitempiä pohdiskeluja, mutta tällä hetkellä kuvat tuntuvat minulle helpommilta. Enkä tahdo tehdä blogista itselleni liian rasrkasta.
Täältä Meijerielämästä olen löytänyt paljon sellaista, mikä aidosti koskettaa, ilostuttaa ja herättää ajatuksia.
Anteeksi tuli kauheasti kirjoitusvirheitä tuohon ylempään.
Heips,
Tulen tänne Junikan kautta ja pidän tätä keskustelua tavattoman mielenkiintoisena. Nyt alkaa taas käydä minulle tyypilliesti: kahmalokaupalla uutta lukemista - vaan mihin riittää aika? Nytkin pitäisi tehdä toimistohommaa, mutta täällä alan kommentoida...
Oma blogihistoriani alkoi 2007, ihan vain uuden, mielenkiintoisen kokeilun vuoksi. Omassa elämässä alkoi sitten myllerrysvuodet, vaihdoin blogini uuteen. Myrsky vain paheni ja niin blogistani tuli yhtäkkiä surublogi. Olen ollut siellä omien tuntemuksieni suhteen rehellinen, melkein rehellisempi kuin elävässä elämässä. Oikeesti olen kokenut saavani tukea ja lämpöä elämäni suurimmassa kriisissä täällä netissä.
Pieni blogikriisi iskee aina silloin tällöin ja just noista teidän keskustelemista asioita. Oman identiteetin löytäminen jälleen kerran.
Taisin taas löytää yhden lukusuosikin: täältä!
Täällähän on mielenkiintoista keskustelua, ja kivassa hengessä. Minusta on mukava lukea erilaisiakin mielipiteitä eri aiheista, jos vain kirjoittajat kirjoittavat positiivisella mielellä. Siis sillä tavoin, että hyväksytään toistenkin ajatukset. Kyllä netissä pitää ottaa huomioon samat asiat kuin reaalimaailmassakin. Ei aina sovi töksäytellä mitä sattuu, ja joskus voi sanoa jotain ihan kannustavaakin, jos huomaa toisen olevan asiasta erikoisen iloinen, vaikka itse tykkäisi eri tavoin. Ei valehdellen tai teennäisesti hehkuttaen, vaan siten että valitsee sanansa sopivasti. Kovin väittelynomaisesta keskustelusta en välitä, sellaisesta jossa väännellään toisen sanoja ja ollaan väkisinkin ymmärtämättä. Niistä useimmiten vetäydyn. Nämä asiat siis ihan vaan yleisenä kommenttina blogikeskusteluista, täältä löytyi hyvää henkeä.
Itse olen ajatellut useinkin vetäytyä blogeista. Minusta turhauttavaa se, että joskus käytän bloggaamiseen paljon aikaa, mutta ketään ei oikeastaan kiinnosta (minkä ymmärrän hyvin, koska valinnanvaraa on niin paljon). Toinen puoli ongelmaa on se, että ihmiset, jotka tuntevat minut reaalielämässä lukevat blogiani, mutta eivät välttämättä ymmärrä kirjoitusteni sävyä, ja siitä tulee välillä hyvinkin epämukava olo, sillä reaalielämässä en jaa ajatuksiani samalla tavalla. Sitten kuitenkin jatkan bloggailua, koska se on helppo kanava ja toisaalta se tuo rutiinin kirjata ajatuksia muistiin, joskus pelkkiä kuviakin.
Tämä on hyvä blogi, keskustelua syntyy. Tällaiset blogit (luen nykyisin ajanpuutteen takia vain muutamaa, toinen suosikkini on Lumiomena) ovat eri "genreä" kuin ne, joita kutsun minäminäblogeiksi (kirjoittaja pitää päväkirjaa ja listaa oman päivänsä tapahtumia & teksti pyörii vain oman navan ympärillä) - niitäkin voi lukea jonkin aikaa mutta aika pian kapea-alaisuus (vaiko itsekeskeisyys?) alkaa kyllästyttää. Mutta totisesti jokainen voi valita blogiviidakosta sen, mikä itseä miellyttää, ihan kuin aikakauslehdissäkin, täällä on valinnanvaraa.
Sara
Onpa hyvää keskustelua. Kiitos teille kaikille!
Tekisi mieli sanoa paljonkin, mutta se vaatisi niin tarkkaa sanojen asettelua ja pidempää pohdiskelua. Nyt liikutaan niin isoissa asioissa.
Arvostan sitä, että puhut niin avoimesti ja ilmaiset myös haavoittuneisuutesi, et panttaa tunteita.
Pilvitarha, minusta ainakin on ollut jotenkin lohdullista kuulla, että muutkin ovat näitä pohtineet. Kiva kun jätit merkin käynnistäsi.
Celia, minulla vähän sama juttu, että täysillä heittäydytään aina kaikkeen, ja sitten jossain vaiheessa palaillaan joko hiljalleen tai kertarysäyksellä lähemmäs maanpintaa. Hyvä huomio, että siihen liittyy myös helpotuksen tunne: ehkä se on tosiaan jotenkin vapauttavaa, kun joku intensiivisesti ja ihanastikin otteessaan pitänyt vähän hellittää. Eihän kukaan voi olla rakastumisen tilassakaan loputtomasti (eikä pidäkään, koska pidemmän päälle siinä hukkaisi itsensä).
Juu, blogista ei kannata tehdä itselleen liian raskasta, työlästä tai vaativaa: siitä seuraa vain turhaa ja itseaiheutettua stressiä. Hienoa, että olet löytänyt täältä "oikean" ystävän!
Pilviharso, kiva kun löysit! On hienoa, että blogi formaattina taipuu elämäntilanteiden mukaan, vaikka sitten surublogiksi ja kantamaan kriisin yli. Kun aloitin bloggaamisen, oletin jostain syystä, että tämä olisi jäykempi ja suvaitsemattomampi maailma. Ilokseni olen huomannut, että täällä on joustavuutta ja sallivuutta, joskus tosiaan enemmänkin kuin tosielämässä. Blogit ovat eläviä organismeja, aivan kuten niiden tekijät ja lukijatkin.
nuttula, minäkin kaihdan väittelyitä (myös tosielämässä), ne tuntuvat useimmiten turhilta ja turhauttavilta ja johtavat umpikujaan. Miehet ovat usein kovin yksisilmäisiä ja jääräpäisiä inttäjiä, tähtäävät ehkä enemmän "voittoon" kuin ymmärrykseen. Naisvaltaisessa blogimaailmassa on onneksi enemmän sitä ihan oikeasti hedelmällistä keskustelua, joka avartaa kaikkia osapuolia.
Bloggaamiseen tosiaan menee sen verran paljon aikaa ja energiaa, että on tottakai palkitsevaa, jos ei ihan yksikseen joudu höpisemään. Ehkä juuri siksi on mielekkyyden kannalta olennaista, että tarve ja tyyli lähtee itsestä ja omista intresseistä; jos kalastelisi vain muiden huomiota ja hyväksyntää, eikä sitä riittävästi saisi, mielekkyysongelma olisi väistämättä vastassa.
Sara, kiitos. Ymmärrän, mitä tarkoitat tuolla minäminä-blogilla, mutta en voi taata, ettetkö täälläkin törmäisi sen tunnustusmerkkeihin. Kuten tuossa Nuttulallekin totesin, tästä menee helposti mielekkyys, jos alkaa liikaa miettiä muiden miellyttämistä. Lähtökohdan on tavallaan oltava itsekäs, jos blogilleen toivoo jatkuvuutta -näin ainakin omalla kohdallani.
Liisa, kiitos sinulle kun jätit merkin itsestäsi ja viitoitit samalla tien omaan blogiisi!
Inabeda, varmaan aika monella bloggaajalla on joskus "morkkis", tunne siitä, että on ehkä sanonut liikaa, puhunut ohi suunsa. Mutta yleensä se menee ohi juuri siksi, että ihmisten kommenteista välittyvä ymmärrys ja sallivuus saavat (ainakin minut) ajattelemaan, että mitä hävittävää tässä nyt muka on, ihmisiähän me ollaan kaikki ja jakamalla avoimesti ajatuksia, tunteita ja kokemuksia voimme kaikki paremmin.
Hienosti kirjoitit, ja minun on jo monta päivää sitten pitänyt tulla kehumaan sitä, ja muutenkin kehumaan taas blogisi kaunista ulkoasua. Ilahduttavan ja pirteän ympäristön blogisi luo.
Ja olenpa nyt ihastuneen yllättynyt, kun näen kommenttien määrän tähän hienoon postaukseesi; tämä aihe on todella tärkeä.
Ja blogimaailmassa, niinkuin elämässä, tai veneilyssä on mahdollisuus suuriin virheisiin. Äkkiä joku on tulossa "kyljestä sisään". Siinä sitten väistellään, ja pyydellään anteeksi.
Aamuyön hämärissä kirjoitetut, hauskoiksi tarkoitetut kommentit eivät ehkä päivänvalossa olekaan enää hauskoja.
Mutta jatketaan kuitenkin täällä. Sillä tämä Blogimaailma on todella hieno paikka. Minäkin olen 15 vuoden tauon jälkeen ryhtynyt lukemaan. Sillä täällä elämä sykkii.
Heikki, voi kiitos! Ja totta puhut. Harmi, että niin blogimaailmassa kuin elävässä elämässäkin virheet ovat usein niin kohtalokkaita; ihmiset voisivat olla vähän armollisempia itselleen ja toisilleen.
Kiva että jätit merkin käynnistäsi!
Lähetä kommentti