Helpottaa

Country Homes & Interiors, 9/2010

Stressi alkaa hellittää kaikilla elämän osa-alueilla, jos nyt flunssaisena niin voi sanoa - ehkäpä stressi on vain ottanut konkreettisemman olomuodon? Niin tai näin, huomaan saaneeni tarvittavaa etäisyyttä isän asioihin, vaikka ne ovatkin huonommalla tolalla kuin sairaalasta lähdettäessä.

Olen myös järkeistänyt työkuvioitani tai ehkä pikemminkin vapaaehtoiskuvioitani: olen täysin tapojeni vastaisesti vetäytynyt muutamasta jo sovitusta hommasta elämäntilanteeseeni ja priorisointiin vedoten. Yllätyksekseni siihen on suhtauduttu hyvin ymmärtäväisesti, enkä ole tuntenut itseäni luopioksi.

Saran kirjoitus ihanassa Villaruusu-blogissa rohkaisee jatkamaan tällä itsekkäämmällä (vaikka vieläkin vähän vierastan tuota sanaa) linjalla.

Pidä huolta itsestäs ja niistä jotka kärsii

Lehtikuva / Tony Karumba

"Sillä jokainen, joka apua saa,
sitä joskus tajuu myös antaa"
-Pave Maijanen: Pidä huolta (1981)

Omat huolet asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, kun seuraa Itä-Afrikan nälänhädän uutisointia. Afrikan sarvessa ei ole ollut näin kuivaa kuuteenkymmeneen vuoteen ja sato on sen mukainen. Ruoan hinta on noussut ja väkivaltaisuudet vaikeuttavat maanviljelyä.

Kuivuudesta ja nälänhädästä kärsii ainakin 12 miljoonaa ihmistä, ja Unicefin arvion mukaan yksin Somaliassa kaksi miljoonaa lasta on aliravittuja, heistä 500 000 vakavasti aliravittuja.

Kirkon Ulkomaanavun työntekijöiden mukaan Somaliasta Etopian ja Kenian pakolaisleireille saapuvat ihmiset ovat ennennäkemättömän huonossa kunnossa. Aliravitsemuksen ja nestehukan lisäksi ongelmana ovat tartuntataudit sekä uupumus ja psyykkinen stressi. Myös Etiopia, Kenia ja Djibouti kärsivät kuivuudesta.

Suomalaiset ovat lahjoittaneet hyvin rahaa keräyksiin, mutta avustusjärjestöjen arvion mukaan tilanne Afrikan sarvessa tulee vain pahenemaan syksyn kuluessa. Avun tarve ei siis ole vähenemässä.

Punaisen Ristin nettisivuilla lahjoittaminen on tehty äärettömän helpoksi. KLIKKAA TÄSTÄ, ja pääset kertalahjoituksen tekemiseen tarkoitetulle sivulle, jossa voit itse päättää lahjoittamasi summan suuruuden. Jos haluat kohdentaa lahjoituksesi Itä-Afrikkaan, valitse listasta kohta "Itä-Afrikka". Maksu tapahtuu verkkopankin kautta.

Jos sinulla ei ole verkkopankkitunnuksia, samaisella sivulla on myös puhelinnumero, johon soittamalla tekee lahjoituksen. Tämän postauksen linkkien kautta rahaa voi halutessaan lahjoittaa myös Unicefille tai Kirkon Ulkomaanavulle.

P.S. Myös Pilvitarhalla on haaste käynnissä Afrikan kuivuuteen liittyen.

Lomaterveiset

Keskiviikon Hesarissa referoitiin Wall Street Journalin artikkelia bitittömistä digivieroituslomista.

"(...) Tyhjistä huoneista kärsivät majoitusyritykset ovat löytäneet uuden markkinaraon laitteettomista lomista. Niitä tarjoaa jo pieni mutta kasvava joukko hotelleja Yhdysvalloissa, Meksikossa ja Costa Ricassa. Lomia markkinoidaan verkossa Facebookin ja Twitterin kautta.

Konsepti on sama kaikkialla. Bitittömälle lomalle ilmoittautuneet joutuvat jättämään elektroniset laitteensa hotellin vastaanottoon. Älypuhelimia ja tablettitietokoneita vastaan henkilökunta tarjoaa ajankuluksi lautapelejä tai kirjallisuuden klassikkoja. Tarjolla on usein myös rentouttavia ulkoilma-aktiviteetteja informaatioähkyn kyllästämille lomalaisille.

Pakkovieroitus ei kuitenkaan ole lehden mukaan helppoa. Laitteista luopuminen voi aiheuttaa alastomuuden tunnetta, levottomuutta ja hermostuneisuutta.

(...) Vieroitusloman kokeneet myöntävät, että loman jälkeen paluu tuttuihin tapoihin tapahtuu yleensä pikavauhtia."

En siis ole ainoa, jolla on vaikeuksia pitää näpit erossa näppäimiltä. Siitä vakuutuin jo edellisen postaukseni huikean pitkää ja monipolvista kommenttiketjua lukiessani. Olen totisesti onnekas, kun saan käydä näitä keskusteluja kanssanne; siitäkin huolimatta, että ne koukuttavat minua koneelle ehkä tehokkaammin kuin mikään muu.

Oma lomani ei ole ollut täysin bititön enkä ole maksanut kenellekään läppärini takavarikoimisesta. Lehtiä olen lukenut netin kautta kuten ennenkin, mutta blogeissa olen piipahdellut vain satunnaisesti. Sähköpostin vilkuilun olen pyrkinyt rajoittamaan aamuihin ja iltoihin, onnistuen välillä paremmin ja välillä huonommin.

Nyt tuntui hyvältä hetkeltä päivittää pientä elonmerkkiä tännekin. Nähtäväksi jää, viekö verkko taas Lumikkoa vai opinko kohtuukäyttäjäksi. Tämän blogin ihka ensimmäisessä postauksessa arvelin, että "Meijerielämää päivittyy leppoisaan tahtiin ja kohtuullisin väliajoin". Se kuulostaa aika mukavalta suunnitelmalta edelleen.

Aurinkoista viikonloppua!

Kirkonkylän jätskikiska on toiminut samassa puumökissä niin kauan kuin muistan. Hinnat ovat moninkertaistuneet vuosien varrella, kuten on käynyt kaikilla Suomen kioskeilla.

Väriä päivääsi

Himoitsin Shannon Fricken Väreillä kodikasta-kirjaa (WSOY 2010) ja tein kuten niin monet kerran aikaisemminkin: tilasin kirjan käytettynä ulkomailta (alkukielisenä). Kirjan kuvauksessa luki Used - Like New ja sellainen postiluukusta putkahtanut teos totisesti oli: kuin uusi.

Hintaa tälle herkulle tuli noin viisi euroa, postikulut mukaan lukien. Suomenkielinen laitos näkyy maksavan nettikaupoissa 30-40 euroa.

Jäähyväiset päiväpeitolle

Olen melkoisen laiska petaaja ja A-P on jos mahdollista vielä laiskempi. Silti meillä on ollut sellainen ajatus, että sänky pitäisi pedata joka päivä; pienessä asunnossa kun asutaan ja samoissa neliöissä vielä työskennelläänkin.

Suuri ja mahtava sängynpeitto on maannut milloin minkäkin tuolin päällä odottamassa käyttöönottoa. Sitä on siirrelty paikasta toiseen, mutta sänkyyn asti se on päässyt vain kerran pari viikossa.

Petaaminen luonnistuisi meiltä ehkä paremmin, jos sängynpeitto olisi oikean kokoinen. Mutta se on leveän parivuoteen peitto ja sänkymme on vain 120 cm leveä. Sängynpeiton kanssa joutuu siis joka kerta taistelemaan eikä petauksen lopputulos hivele silmää, kun puolet peitosta laahaa lattialla.

Sopivan levyistä peittoa ei tietenkään ole voinut ostaa, koska vanha on periaatteessa mieleinen ja haaveissa on myös leveämpi sänky, jolloin sängynpeitto on sitten just passeli. Siispä sitä ei myöskään ole kannattanut kaventaa.

Nyt on tehty radikaali ratkaisu. Sängynpeitto on pakattu pois tuolien päältä kuljeksimasta ja petausvelvoite rajattu täkkien oikomiseen. Siihen menee ehkä pari sekuntia, joten laiskimmankin luulisi selviytyvän toimenpiteestä päivittäin.

Uusi systeemi pakottaa suosimaan kauneimpia pussilakanoita. Ihan hyvä niin. Opiskelu-aikoina ostetut joutavatkin mökille.

Rahasta ja hyvästä elämästä

Kuvat Country Living 3/2011.

Pienituloisuutta tai vähävaraisuutta käsitellään mediassa yleensä laskennallisten mittareiden kautta. Köyhyys määritellään ulkoapäin, tietyn tulotason omaavien ihmisten olosuhteeksi. Lähestymistapa on perusteltu, sillä se kiinnittää huomiota ilmiöön ja sen laajuuteen, toivottavasti myös syihin ja seurauksiin. Koskettaahan suhteellinen köyhyys tavalla tai toisella noin 700 000 suomalaisen elämää. Huonoimmassa asemassa ovat ne, jotka eivät voi odottaa tilanteensa kohenevan.

Yksilötasolla ihmisten kokemukset ovat kuitenkin moninaisempia kuin median antamasta kuvasta voisi päätellä. Edellisessä postauksessani ruotimani TV2:n Elämää köyhänä-ohjelma sai minut pohtimaan omaa elämänlaatuani, jonka koen pienituloisuudestani huolimatta hyväksi. Tulin siihen tulokseen, että oman pärjäämiseni mahdollistavat minimaaliset menot ja hyvä tukiverkosto. Elämänhallinnan tunnetta lisää tilanteen (kuviteltu?) vapaa-ehtoisuus.

Olen itse määritellyt sen rahasumman, joka minun on vuodessa tienattava pystyäkseni elämään haluamallani tavalla. Tuloni ovat siis riippuvaisia menoistani, eikä toisinpäin. Pyrin tienaamaan elämiseen tarvittavat rahat vähintään kolme kuukautta etukäteen, millä on suuri psykologinen merkitys: se lisää turvallisuudentunnetta ja vähentää stressiä.

Tärkeää on myös se, että koen tekemäni työn ja siitä saamani korvauksen vastaavuuden enimmäkseen hyväksi. Kamalinta olisi uhrata aikansa ja pahimmassa tapauksessa myös terveytensä raskaalle työlle, josta saatavalla palkalla ei tulisi toimeen. Se on todellisuutta monilla aloilla.

Elämänlaadun takaavat omalla kohdallani kohtalaisen terveyden lisäksi hyvät ihmissuhteet, mielekäs tekeminen, vapaus, luovuus sekä henkisesti stimuloiva arki. Elämänlaatua voivat vastaavasti heikentää oikutteleva terveys, kuopat ja töyssyt ihmissuhteissa, tekemisen takkuaminen, saamattomuus ja stressi, mutta nämä asiat eivät uskoakseni ole sidoksissa tulotasoon.

Menot olen saanut pieniksi toimenpiteillä, jotka monen mielestä kaventaisivat elämää liiaksi. Kuten tiedättekin, olen muuttanut Ruuhka-Suomesta pienelle maaseutupaikkakunnalle. Asun halvasti ja ahtaasti. Sähkölasku sisältyy yhtiövastikkeeseen. Ruokakaupat, posti, pankki, apteekki, kirjasto ja juna-asema ovat kävelyetäisyyden päässä. Autoa en omista.

Teen töitä kotona. Luen paljon ja katselen kirjastosta lainaamiani elokuvia. Yhtään maksullista harrastusta minulla ei ole. Sen sijaan minulla on joitakin työsuhde-etuja, kuten mahdollisuus käydä ilmaiseksi elokuvissa Helsingissä ollessani.

Päästyäni eroon jatkuvan ostamisen kierteestä (nimitettäköön sitä nyt vaikka niin) olen tuntenut vain harvoin halua ostaa jotakin pelkän mielihyvän vuoksi. Ruokakaupassa olen aina nuukaillut.

Hummailuun käytän kyllä rahaa käydessäni Helsingissä: tapaan ihmisiä, syön ja juon ulkona. Siihenkin on varaa, jos se ei ole jokaviikkoista. Erilaiset etukortit ja edulliset vakipaikat mahdollistavat pientä extravaganzaakin (enkä puhu nyt laihduttamisesta). Ystäviä voi tavata myös ilmaiseksi, käydä vaikka kävelyllä tai kesäaikaan puistossa istuksimassa.

Suurin vapaaehtoinen menoeräni on matkustelu. Reissaan meijerin ja Helsingin väliä vähintään kerran pari kuussa. Ulkomaille haluan kerran pari vuodessa, en sen useammin. Olen mestari löytämään halpoja lentoja ja hotelleja. Selustan turvaajana luottokortti on välttämätön.

Elämässä pitää olla pientä luksusta. Minulle sitä on mm. Country Livingin tilaaminen, vaikkei se olisi millään muotoa välttämätöntä.

Tilanne tuskin olisi näin auvoinen ilman tukiverkostoa. Osan viikkoa Helsingissä asuvan avopuolison tulot tuovat tiettyä turvallisuudentunnetta ja joustonvaraa. Äitini käy harvoin kylässä tyhjin käsin. Hän myös lainaa autoaan, jolla pääsen katsomaan isääni toiselle paikkakunnalle. Isä vie usein ulos syömään, koska haluaa vaihtelua ateriapalvelun tuomiin ruokiin.

En myöskään ole aina elänyt näin pienellä rahalla. Kaikki suuret hankinnat on tehty silloin kun palkka juoksi ennustettavasti. Kuten Gösta Sundqvist laulaa Onnelliset-kappaleessa: meillä melkein kaikki laitteet on. Vaatteita, astioita ja kirjoja on liikaakin.

Olen saanut kokea myös (suhteellista) yltäkylläisyyttä. Olen matkustellut paljon, shoppaillut sydämeni kyllyydestä (jopa työkseni) ja asunut vuosikausia Helsingin keskustassa. En ole joutunut vain haaveilemaan siitä, mitä rahalla saa. Tällä voi olla merkitystä sen kannalta, että pystyn tyytymään hyvillä mielin nykyiseen elintasoon.

Loppupäätelmäni on, että vaikka suhteellisen köyhyyden laskennalliset kriteerit kohdallani täyttyvätkin (Suomessa suhteellisesti köyhiksi lasketaan ihmiset, joiden käytettävissä olevat vuositulot jäävät alle 60 prosenttiin koko väestön mediaanitulosta), en ole toistaiseksi kokenut puutetta millään elämäni osa-alueella enkä niin muodoin köyhyyttäkään, oli sen objektiivinen määritelmä mikä hyvänsä.

Samanaikaisesti tiedostan olevani monessa suhteessa onnekas ja etuoikeutettu. Tiedän, että minua ei jätetä pulaan, vaan saan tarvittaessa apua. Luullakseni minulla on myös melko hyvät edellytykset työllistyä takaisin perinteisille työmarkkinoille, jos tarve niin vaatii.

Pohdintani inspiroi Elämää köyhänä-ohjelma, jossa kolme hyvätuloista koehenkilöä koetti elää viikon ajan noin satasella. Summasta ei tarvinnut maksaa asumiskuluja, tv-lupaa, puhelin- eikä nettiliittymää. Yhteenvetona voisin todeta, että 78-110 euron viikkotuloilla on mahdollista elää hyvää elämää, ainakin jos:

*joutuu elättämään vain itsensä
*asuu pääkaupunkiseudun ulkopuolella
*asumis- ja lämmityskulut ovat vakiot, eivätkä vaihtele esimerkiksi sään mukaan
*ei joudu käyttämään päivittäin autoa tai joukkoliikennettä
*on suht koht terve
*tukiverkosto on olemassa ja kunnossa
*luottotiedot ovat kunnossa
*on onnistunut sammuttamaan ostoviettinsä, ainakin osittain
*ei joudu tekemään suuria hankintoja
*on vähän nörtti ja tykkää nyhjätä kotona
*on mieltynyt lukemisen, kirjoittamisen tai ulkoilun kaltaisiin ilmaisiin harrastuksiin
*ei tupakoi
*ei notku baareissa, ainakaan usein
*ei ole toteutumattomien materiaalisten haaveiden piinaama

Olen muuten kirjoittanut jokseenkin samasta aihepiiristä myös täällä.

Hyvää viikonloppua!

Elämää köyhänä

Kuvat Country Living (3/2011).

Katsoin TV2:n Silminnäkijä-ohjelmapaikalla maanantaina esitetyn Elämää köyhänä-ohjelman. Siinä tehdyssä köyhyyskokeessa projektipäällikkö, piispa ja life coach yrittivät pärjätä viikon ajan köyhän tuloilla. Tuloista oli vähennetty asumiskulut, tv-lupamaksu, puhelin ja netti.

Projektipäällikön tuli pärjätä osa-aikaisen kaupan kassan palkalla eli 110 eurolla/viikko. Piispa eläytyi toimeentulotukea saavan arkeen: elämiseen jäi 78 euroa/viikko. Life coachilla oli käytettävissään takuueläkkeestä käteen jäävä summa eli 95 euroa/viikko. Mikäli oikein ymmärsin, kaikki kokeeseen osallistuneet asuivat yksin. Puolison tuloista ei siis ollut apua.

Ohjelmaan osallistuvilla oli tietysti sikäli onnellinen tilanne, että heillä "oli jo kaikkea": rahalla ei siis ollut välttämätöntä ostaa esimerkiksi vaatteita, vaan sen pystyi käyttämään enimmäkseen ruokaan ja paikasta toiseen liikkumiseen. Tukanleikkuun saattoi lykätä seuraavaan viikkoon, samoin kosmetiikkaostot.

Ohjelma herätti minussa -taas kerran!- ristiriitaisia tunteita. On toki hienoa, että nämä ihmiset lähtivät kokeiluun mukaan, siitäkin huolimatta että viikonhan nyt seisoisi vaikka aidanseipäänä. Se ei siis vielä vaadi kovin kummoisia uhrauksia.

Viikon kituuttaminen ei kuitenkaan riitä kertomaan todellisesta köyhyydestä tai köyhyyden todellisuudesta. Etenkään kun kaksi kolmesta koehenkilöstä ei lopulta pystynyt elämään kokonaista viikkoa annetulla summalla. Piispa ja life coach ylittivät sallitun budjetin reippaasti. Pakko ei ollut todellinen.

Kaikki koehenkilöt havahtuivat kyllä pohtimaan asioita, joita kaikki tilapäisesti tai pysyvästi köyhtyneet joutuvat kohtaamaan. Ruokavaliota uhkaa yksipuolistuminen. Sairastuminen tulee kalliiksi. Matkoja tai mitään muutakaan varten on vaikea saada säästetyksi. Kaupunkioloissa sosiaaliset suhteet saattavat kärsiä, jos ei ole varaa käydä ystävien kanssa kahvilla, baarissa tai harrastuksissa. Liikkuminen hankaloituu. Spontaanisuus vähenee.

Aloin miettiä omaa köyhäilyäni, sen ehtoja ja edellytyksiä. Sitäkin, että laskennallinen ja kokemuksellinen köyhyys eivät aina kulje käsi kädessä. Nämä pohdinnat ansaitsevat oman postauksensa, jota olenkin muhitellut jo tämän katsomisesta lähtien.

Elämää köyhänä on katsottavissa YLE Areenassa vielä 29 päivän ajan.

*edit* Tarkkaavainen lukija/ohjelman katsoja huomasi, että piispa ylitti annetun budjetin vain parilla eurolla eikä parilla sadalla eurolla, jollaisen kuvan itse olin saanut keskityttyäni enemmän kuuntelemaan kuin katsomaan ohjelmaa. Piispa siis pärjäsi koehenkilöistä parhaiten, ts. pienimmällä summalla.

Elämä ilman rahaa?

Koditon kulkuri Heidemarie Schwermer. Kuva täältä.

FST5 esitti eilen dokumentin Ilman rahaa, jossa seurattiin saksalaisen Heidemarie Schwermerin elämää. 68-vuotias Schwermer on elänyt viimeiset 14 vuotta ilman rahaa. Hän lahjoittaa pois eläkkeensä, asuu ystäviensä ja sukulaistensa luona ja vaihtaa esimerkiksi siivousapuaan ruokaan ja muihin hyödykkeisiin.

Schwermer viettää liikkuvaa elämää: hän on siististi pukeutunut kulkuri, jonka omaisuus mahtuu kahteen matkalukkuun. Kustantajan pyynnöstä Schwermer on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan ja kiertää ympäri Eurooppaa luennoimassa ja markkinoimassa kirjaansa. Nämä matkat yöpymisineen hänelle luonnollisesti maksetaan, mutta muutoin liikkuminen paikasta toiseen on ainoa asia, johon Schwermer käyttää omaa rahaa.

Dokumentti herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Schwermer on oikealla asialla herätellessään ihmisiä pohtimaan arvojaan, kulutusta ja näennäisiä pakkoja. Puhe yhteisöllisyydestä ja jakamisen tärkeydestä tulee sydämestä. Schwermer kannattaa vaihtotaloutta, mutta korostaa, että kyse ei saa olla vain palveluksista ja vastapalveluksista, vaan pyyteettömästä jakamisesta.

Osittainenkin paluu vaihtotalouteen kuulostaa houkuttelevalta. Ihmisillä olisi tosiaan mahdollisuus vähentää rahankäyttöään ja sitä kautta riippuvuuttaan rahasta ja sen tienaamisesta, jos he opettelisivat uudestaan vaihtamaan hyödykkeitä ja palveluksia ja luottaisivat toisiinsa enemmän. Laittamalla niin materiaalinen kuin aineetonkin hyvä kiertämään säästettäisiin paitsi rahaa myös luonnonvaroja.

Schwermerin oma elämäntilanne sen sijaan ei vaikuta lainkaan houkuttelevalta. En usko sen johtuvan pelkästään siitä, että minut on kasvatettu tavoittelemaan ja arvostamaan taloudellista riippumattomuutta. Erityisesti naiselle omat rahat ovat tunnetusti merkinneet jopa enemmän kuin oma huone: ilman omia rahoja oman huoneen pysyvyys ei ole taattu.   

Schwermerillä ei ole omaa rahaa eikä omaa huonetta. Hän asuu muiden nurkissa ja uskottelee itselleen olevansa aina tervetullut ja toivottu vieras. "Olenhan opiskellut psykoterapiaa", Schwermer toteaa puolustellen, viitaten ilmeisesti siihen, että hänen hyvää tekevä läsnäolonsa tarjoaa isännille ja emännille jotakin psyykkisesti palkitsevaa tai eheyttävää.

Ehkä näin onkin. Dokumentissa oli kuitenkin kohtia, joissa oli aistittavissa jännitteitä. Ystävyys- ja sukulaisuussuhteet taitavat joutua aika kovalle koetukselle tällaisessa mallissa. Vaikka siivous- ja keskusteluapu silloin tällöin olisikin tervetullutta, voin kuvitella Schwermeriä majoittavien perheiden joskus miettineen tykönään myös sitä, miten sanoa kohteliaasti ei pennittömälle piika-psykoterapeutille. 

Itse kokisin kodittomuuden ja jatkuvan riippuvuuden toisten ihmisten vieraanvaraisuudesta äärimmäisen ahdistavaksi. Kaipaisin omaa huonetta, rauhaa ja yksityisyyttä. Pysyvyyttä ja turvallisuutta myös. En jaksaisi elää vapaaehtoisen kiertolaisen elämää nyt enkä taatusti 68-vuotiaana.

Realisti (kyynikko?) minussa on myös huolissaan Schwermerin vanhenemisesta. Useimmat meistä sairastuvat ennemmin tai myöhemmin johonkin. Lääkärissäkäynti ei tunnetusti ole ilmaista julkisella puolellakaan. Entä sitten kun Schwermer ei enää jaksa ravata paikasta toiseen? Ehkä hän siinä vaiheessa yksinkertaisesti lakkaa lahjoittamasta eläkkeensä pois ja palaa rahatalouden piiriin. Tai ehkä hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitävät hänestä huolta hautaan asti?

Mene, tiedä. Ajatuksia herättävä dokumentti on katsottavissa YLE Areenassa vielä 30 päivän ajan.

Oma koti kullan kallis.
Meijerin olkkari ja televisio, joka inspiroi tämänkin blogikirjoituksen.

Huili

Rakastamaltani Akateemisen kirjakaupan lehtiosastolta tarttui mukaan lupaavasti nimetty Huili-lehti. Lehden kannessa lukee Uusi lehti kestävään elämään ja sisäsivuilla Uusi ekologinen lifestylelehti. Kolmosnumerosta löytyy juttuja mm. mainosten ylivallasta, Reilusta kaupasta sekä ylisuurista keittiöistä, joissa ei juuri laiteta ruokaa.

Lehteä julkaisee tuuli- ja vesivoimalla tuotettua sähköä myyvä Kraft&Kultur, joten yhtiön asiakkaat saavat lehden ilmaiseksi kotiinsa. Asiakaslehdeksi Huili on harvinaisen sisältörikas ja huolellisesti toimitettu. En olisi edes tajunnut sen olevan (myös) asiakaslehti, jollei ystäväni olisi asiasta maininnut.

Lehden mukavin juttu oli näyttelijä Marja Packalénin haastattelu. Packalén asuu yksin 27 neliön yksiössä "hirveän tyytyväisenä". Erillinen makuuhuone tuntuisi kuulemma siltä, kuin ruumisarkkuun menisi nukkumaan. Minullakaan ei ole vuosikausiin ollut erillistä makuuhuonetta (vain parvi tai makuualkovi), mutta näin positiivisesti en ole asiaa osannut ajatella! Avarista tiloista näyttelijä käy nauttimassa taidemuseoiden korkeissa saleissa.

Kaiken kaikkiaan Huili on omaan makuuni ehkä aavistuksen liian urbaani. En osaa sanoa, mistä vaikutelma syntyy, mutta huomaan kaipaavani sisältöön ja ulkoasuun pehmeyttä. Tämä tietysti kertoo myös omasta asennoitumisestani: olen edelleen tilanteessa, jossa meijeri ja maaseutu edustavat rauhaa ja nimenomaan sitä huilimista, kaupunki hektisyyttä. Näin ainakin mielikuvien tasolla.

Markkinoilla olisi edelleen rako lehdelle, joka keskittyisi hyvinvoinnin ja kestävämmän elämäntavan teemoihin tavalla, joka ei tuntuisi huuhaalta mutta ei myöskään antaisi kipakan kriittisyyden talloa muita sävyjä alleen. Joka ei saarnaisi, syyllistäisi eikä teeskentelisi. Joka ei olisi niin voimakkaasti kallellaan vaihtoehtohoitojen ja new agen suuntaan kuin Voi hyvin, eikä niin kiiltävän kaupallinen ja ulkonäkökeskeinen kuin Bonnier-kustantamon Evita. Joka ei olisi niin kaupunkilainen kuin Voima eikä niin maalainen kuin Kodin Pellervo. Pitäisikö perustaa?

Naisenergiaa

Kloka hem 5/2010

Haastattelin viime viikolla kahta kiinnostavaa naista. Toinen jätti työnsä IT-alalla ja ryhtyi kirjoittamaan dekkareita. Paras päätös ikinä, pieni ja vaalea ruotsalaisnainen sanoi. Ainahan hän oli halunnut kirjoittaa, muttei ollut uskonut, että sitä voisi tehdä työkseen. Että voisi kuunnella ja keräillä ihmisten tarinoita, penkoa arkistojen ja kirjastojen aarteita, hurahtaa historiaan, kuvitella ja koota palapeliä työkseen. Kirjailijatar oli niin vilpittömän innostunut tekemisistään, että tunsin innoittuvani itsekin.

Toinen jututtamani nainen on tehnyt vaikuttavan dokumentin sota-ajasta ja niistä suomalaisnaisista, jotka jäivät viljelemään maata ja hoitamaan lapset, vanhukset ja karjan, kun miehet lähtivät rintamalle. Työn ja voitettavien esteiden määrää on 1970-luvulla syntyneen vaikea käsittää. Fyysinen kuormittavuus, pelko, huoli, ikävä, vastuu, yksinäisyys, luopuminen, pakko. Tärkeä aihe, merkillisen vaiettu.

Tällä viikolla menen puhumaan Martoille hidastamisesta. Häkellyin kutsusta ja kiirehdin oitis tunnustamaan, etten omaa juurikaan Martoille tyypillisiä hyveitä. Mutta heillä on kuulemma korkea erilaisten Marttojen (ja Marioiden?) sietokyky, joten odotan iltaa innolla.

Vierailtuani Marttojen nettisivuilla tulin siihen tulokseen, etten ehkä sittenkään ole ihan niin epämarttamainen kuin äkkiseltään ajattelin. Marttojen kotitalousneuvonnan teema on tänä vuonna Vähänkö hyvää! eli eettinen kuluttaminen. Sivuilla sanotaan näin:  

"Eettinen kuluttaminen on sekä marttamaista että helppoa: se pitää sisällään säästämisen, yhteiskäytön, lainaamisen, kierrättämisen, lähellä tuotetun, reilun kaupan ja palveluiden suosimisen. (...) Luonnonvarojen kulutusta voi hillitä välttämällä kaiken turhan materian ostamista. (...) Kulutuksen lisääminen perustarpeiden tyydyttymisen jälkeen ei tutkitusti lisää kenenkään onnellisuutta."

Marttajärjestöllä on myös meneillään kolmivuotinen teemakampanja Hidastamalla hyvinvointiin 2011–2013.

Välitän tavaroista

Minulle on jäänyt mieleen eräs tänne blogiin jätetty kommentti, joka sisälsi lauseen: en välitä tavarasta. Ymmärrän, mitä kirjoittaja lauseella tarkoitti, olihan puhe kulutuksesta ja kohtuullistamisesta. Tavallaan olen tietysti ihan samoilla linjoilla. Mutta jos tarkastelen tuota mieleeni takertunutta lausetta irrallisena toteamuksena, huomaan hangoittelevani vastaan. Minä nimittäin välitän tavarasta.

Kirjoitin tästä samasta aiheesta jo huhtikuussa otsikolla Rakkaudesta tavaraan, mutta silloin tätä blogia ei tainnut vielä kukaan lukea. Nyt kun siellä on todistetusti ainakin jokunen silmäpari, otan asian uudemman kerran puheeksi.

Keväinen pohdintani inspiroitui Ville Seurin Hesariin kirjoittamasta kolumnista "Miten taistella tavaratulvaa vastaan?", jossa toimittaja valitteli lapsiperheiden tavarapaljoutta ja kaupunkiasumiseen liittyvää varastotilan puutetta. Seuri totesi jutussaan, että toisaalta juuri kaupunkiasumisen ahtaus rajoittaa tavaratulvaa, koska tavaroille ei ole paikkoja.

Kolumnissa siteerattiin myös esseisti Antti Nyléniä, jonka mukaan kulutuskulttuuri ei juonnu rakkaudesta tavaraan, vaan siitä, ettei tavaroita rakasteta riittävästi. "Kun tavaraan ei synny tunnesidettä, sitä voi ostaa ja korvata uudella nopeassa tahdissa". Etenkin jos rahaa on tuhlattavaksi asti.

Kirjoitin huhtikuussa näin:

"Kulutuskulttuurin vastavoiman ei tarvitse olla askeettista antimaterialismia. Kiintymällä esineisiin ja antamalla niille merkityksiä vieroitumme kuin huomaamattamme kertakäyttökulttuurista ja tunteettomasta kuluttamisesta. Se alkaa tuntua vastenmieliseltä.

Koska tunneside vaatii usein aikaa tai tarinan syntyäkseen, eikä sitä voi syntyä kaikkeen ja kaikkiin (kuten ihmissuhteista tiedämme), suurin osa tavarasta menettää kiinnostavuutensa ja laatu korvaa määrän kulutuksessa. Laadulla tarkoitan tässä juuri merkityksellisyyttä, en hintaa tai tiettyä brändiä.

Paras tapa saada tila riittämään on luopua kaikesta turhasta tai merkityksettömästä ja jättää jäljelle vain rakasta ja tarpeellista. Näiden ominaisuuksien ei tarvitse esiintyä samoissa esineissä.  Perunankuorimaveitsi on tarpeellinen, mutta sen ei tarvitse olla rakas. Koriste-esine voi olla rakas, vaikka olisikin näennäisesti tarpeeton."

Ylläsanotusta on kulunut kohta vuosi. Ostamiskynnys on korkeammalla kuin koskaan aikaisemmin. Se ei johdu pelkästään resurssien rajallisuudesta vaan siitä, että jokainen omaisuudekseni pyrkivä tavara käy läpi jonkinlaisen mentaalisen skannauksen. Harva sen lopulta läpäisee. En halua tuhlata rahaa oikeastaan mihinkään, mitä en välttämättä tarvitse tai halua tai minkä saisin ilmaiseksi käyttööni esimerkiksi kirjastosta.

Toisaalta en myöskään halua uhrata kaappien raivaamiselle enempää aikaa ja energiaa, kuin on kohtuullista. Tavaroiden lajittelusta ja karsimisesta voi tehdä itselleen päähänpinttymän, mutta minusta silloin joutuu ojasta allikkoon. Tavaroista eroonhankkiutuminen kun voi muodostua samanlaiseksi pakkomielteiseksi onnenetsinnäksi kuin shoppailu, mikäli materianhallinnalla tavoitellaan täydellistä elämänhallintaa. Tai täydellistä mitä tahansa.

Myös oman kuluttamisen huolelliseen reflektointiin voisi tietysti kulua suhteettoman paljon aikaa ja energiaa, jos pyörisi jatkuvasti kaupoilla ja altistaisi itsensä kulutusmahdollisuuksille. Käyn kuitenkin niin harvoin muissa kuin ruokakaupoissa, että harkinta on helposti toteutettavissa. Pieniä, muutaman euron heräteostoksia sallin itselleni huolettomammin jo senkin takia, ettei ostamisesta pidättäytyminen tuntuisi liian ehdottomalta tai ankaralta ja kääntyisi siten itseään vastaan.

Olen ympäröinyt itseni esineillä, jotka tuottavat päivittäistä iloa ja nautintoa. Arvostan esineiden funktionaalisuutta: villasukkien lämmittävyyttä, teekupin muotoa, kynän pehmeää ja tahraamatonta mustetta. Yhtä tärkeitä ovat sielua hellivät: keraaminen lintu ikkunalaudalla, taulut seinillä ja kansien väliin kätkeytyvät, jo koetut ja vielä tutkimattomat maailmat.

Uskon, että tie maltillisempaan kulutukseen kulkee nimenomaan tavaroista välittämisen kautta. Tunneside saa kunnostamaan vanhaa ja kaihtamaan kertakäyttöisyyttä. Mikä tahansa moska ei kelpaa. Luonnon näkökulmasta nirsous on hyve.

Itseäni olen ohjeistanut näin:

Päätä mitä haluat omistaa ja luovu vähitellen muusta. 

Nauti ja pidä huolta tavaroistasi, käytä ja vaali niitä. 

Ennen kuin ostat uutta, esitä itsellesi ns. kesäkissakysymys: jaksatko huolehtia tästä tavarasta myös jatkossa?

Näköala

Kalenterini ei ole koskaan ollut niin tyhjä kuin nyt. Elokuvien pressinäytösten ajankohtia olen sinne merkannut, mutta ne eivät yhtä lukuunottamatta velvoita mihinkään. Isän keuhkolääkäriä on odotettu niin pitkään, että sen päivämäärän muistan ilman kalenteriakin. Siinäpä ne, tiedossa olevat.

Onnistuin syystalven mittaan kutakuinkin tienaamaan ne rahat, joilla elän tämän kevään. Tienaamista on tietysti jatkettava, kevättä seuraa kesä ja taas syksy, silloinkin on elettävä. Kaikki kevättalven aikana ansaitsemani menee siis säästöön, toukokuun jälkeistä aikaa turvaamaan. Tiukka budjettikuri on tarpeen, mutta se ei haittaa.

Ostin kalenterin, jossa on kaksi viikkoa yhdellä pienellä aukeamalla. Uskon sen riittävän.

Kalenteri ei tietenkään tule pysymään neitseellisessä tilassa. Siihen tulee merkintöjä, myös velvoittavia, takarajoja ja pikkupakkoja. Tiedän sen, luotan siihen. Niistä riippuu toimeentulo, joten niitä ei pidä vältellä.

Olen silti lapsellisen iloinen kaikesta tästä tyhjästä tilasta, myymättömästä ja paloittelemattomasta ajasta. Se on kuin koskematon lumihanki, tyhjä kangas tai huone. Olen näkevinäni siinä ennenkokemattomia mahdollisuuksia. Paljon riippuu minusta itsestäni. Vielä kun lisääntyvä valo herättäisi tästä tahmeasta horroksesta.

En kyllästy meijerin ikkunoista avautuvaan näköalaan. Lumi pukee puut aina niin kauniisti.

Hidastamisen haastajat

Kuvat leikekirjastani.

Lähes kaikilla ilmiöillä on kriitikkonsa. Mitä suositumpi ilmiö, sitä varmemmin se herättää myös vastustusta. Tämä on sinänsä tervettä ja tarpeen, jotta yhteiskunnallinen keskustelu tai keskustelu ylipäätään pysyy hengissä.

Hidastaminenkin on saanut omat haastajansa. En tarkoita mitään järjestäytynyttä vastarintaliikettä tai nopeuttamisbuumia, vaan yksittäisiä soraääniä ja niitä säestäviä taustalaulajia printtimediassa ja blogeissa. Aggressiivisimmat ärsyyntyjät löytyisivät epäilemättä netin keskustelupalstoilta, mutta en nyt välitä lähteä tonkimaan esimerkkejä sieltä.

Minulla ei ole mitään vastustamista vastaan, niin kauan kuin se ei kohdistu kenenkään ihonväriin, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai muihin ei-valittavissa-oleviin ominaisuuksiin. Ei liioin haastamista, niin kauan kuin se ei ole suoranaista riidanhaastamista.

Olen kuitenkin intohimoisen kiinnostunut kieleen piiloutuvista merkityksistä, ja sitä kautta myös vastustajien käyttämästä retoriikasta. Itse asiassa minkä tahansa asian vastustajien (tai puolustajien) mutta tässä tapauksessa siis hidastamisen vastustajien. Mikä ennakkoluulojen kirjo rivinvälien poteroista löytyykään!

Kirjoitin täällä Hyvä Terveys-lehden (13/2010) hidastamiskriittisestä pääkirjoituksesta. Nyt törmäsin yli kolmen kuukauden viiveellä (olen tosiaan aika hidas) Olivia-lehden pääkirjoitukseen, jossa päätoimittaja Niina Leino kirjoittaa:

"Joskus mielipiteestä tulee niin vallitseva, että sen haastaminen tuntuu melkein epäkorrektilta. Ihan pelottaa todeta, että hitaan elämän puolesta kohkaaminen on minusta suhteetonta. Tv:n katsojaluvut todistavat, etten ole ainoa slow lifea jo nyt toteuttava suomalainen.

Downshiftaustakaan ei varmaan sopisi kyseenalaistaa. Minusta olisi silti freesimpää hehkuttaa, että uralla eteneminen tarkoittaa yleensä sitä, että tekee paremmalla palkalla mielekkäämpää työtä."

En rehellisesti sanottuna ymmärrä pääkirjoituksen viimeistä virkettä, joten en nyt pysähdy pohtimaan sitä sen kummemmin. Sen sijaan teen pienen yhteenvedon viime aikoina lukemistani blogikeskusteluista, joissa on Leinon tapaan kritisoitu hidastamista ja siitä kohkaamista. 

Lukemissani kirjoituksissa ja kommenteissa on ihmetelty, miksi ihan tavallista elämää nyt muka pitäisi hidastaa ja todettu siitä puhumisen ärsyttävän ja kyllästyttävän. Hidastamista on pidetty tekemisen vastakohtana, laiskuutena, hömpötyksenä, elämäntapalöysäilynä tai -romantisointina sekä inhottavana muotina. Se on rinnastettu vuoroin television, vuoroin kynttilöiden tuijotteluun.

Hidastajat on niputettu homogeeniseksi ihmisryhmäksi, joka syö ainoastaan tuntikausia haudutettuja ruokia, kasvattaa omat porkkanansa, tekee kolmipäiväistä työviikkoa, asuu mummonmökissä, värjää villalankoja ja tekee huopatöitä. He ovat kaikki joko perijöitä tai entisiä hyvätuloisia, jotka laiskottelevat nyt realisoimansa omaisuuden turvin.

Toisten mielestä hidastajat ovatkin sinisilmäisiä yrittäjiä, joiden ruusuiset kuvitelmat ajavat heidät perustamaan kannattamattomia sisustuspuoteja huonoille liikepaikoille. Erityisesti maallemuuton on nähty yksinäistävän, syrjäyttävän ja johtavan taloudellisiin katastrofeihin.

En tunnista ylläkuvatu(i)sta hidastajan prototyyp(e)istä itseäni, joten yritän vähän monipuolistaa päivittelijöiden ja paremmin tietäjien luomaa kuvaa.

Minua voinee pitää sekä hidastajana että kohtuullistajana, vaikka identiteettini viisveisaisi näistä termeistä. Olenhan irtisanoutunut vakituisesta työpaikasta ja yritän nyt tulla toimeen pienemmällä vaivalla ja rahalla. Asun halvasti ja ahtaasti mutta mukavasti maalla. Pyrin ja olen pienten tulojeni vuoksi myös pakotettu kuluttamaan mahdollisimman vähän, joskin vältän äärimmäisyyksiin menemistä tässäkin asiassa.

Minulla ei ole omaisuutta enkä ole toistaiseksi perinyt ketään. Palkkani oli suomalaisten keskiansion tuntumassa, eli en ollut erityisen hyvätuloinen, mutta tulotasoni on silti romahtanut murto-osaan entisestä. Tällä hetkellä käytän palkkaan nähden runsaasti aikaa työntekoon, sillä kirjoitan melko hitaasti ja teen taustatyöt perusteellisesti. Nautin siitä.

En osaa huovuttaa tai värjätä villalankoja, enkä ole erityisen kätevä käsistäni muutenkaan. En ole myöskään kummoinen kokki. Haudutetut ruoat eivät ole kuuluneet repertuaariin sähkönsäästösyistä, vaikka maukkaita ovatkin.

En asu mummonmökissä, vaan kerrostaloasunnossa. Meijerihän on eräänlainen hybridi asumismuotojen joukossa, mutta eniten se muistuttaa mielestäni kerrostaloasumista yhtiökokouksineen, saunavuoroineen ja yhteisine pihoineen. Lämmitys pelaa eikä lumitöistä tarvitse kantaa huolta.

En kasvata porkkanoita enkä mitään muutakaan, vaikka meijerin takapihalla kasvimaa onkin. Toivon, että saisin sisäisen viherpeukaloni heräämään, mutta pelkään sen nukkuvan ikiunta.

Arvostan aikaa ja vapautta enemmän kuin rahaa. Tykkään kukkua ja nukkua pitkään. Haluan tehdä mahdollisimman paljon mielekkäitä ja mieluisia asioita. Tärkeintä on kuitenkin läheisistä huolehtiminen, silloinkin kun helpommalla pääsisi istumalla palavereissa.

Entä se Olivian pääkirjoituksessakin esiintynyt väittämä, jonka mukaan slow life on yhtä kuin television katsominen? Kumpuaakohan ajatus siitä, että raskaan työpäivän jälkeen ei aina jaksa muuta kuin laittaa aivot narikkaan ja tuijottaa telkkaria?

No, rinnastus lienee huumorilla tehty, mutta todettakoon silti, että oma televisionkatseluni on vähentynyt huomattavasti hölläämisen seurauksena. En oikein malta katsoa sitä, jos jaksan tehdä muutakin. Toisin oli vuosi sitten.

Jäin vielä miettimään sitä, mistä hidastamisvihamieliset asenteet kumpuavat. Voisiko kyse olla siitä, että hidastamispuhe on kulkenut käsi kädessä oravanpyöräpuheen kanssa, ja se on loukannut monia perinteisessä palkkatyössä uurastavia?

Vai siitä, että ilmiöön yhdistetään herkästi jonkinlainen (pseudo)henkinen tai jopa hengellinen ulottuvuus, joka tuntuu vieraalta?

Jos kysymys on yksinkertaisesti saturoitumisesta, kyllästymisestä, liittyykö yliannostus siinä tapauksessa itse ilmiöön vai pikemminkin käytettyyn käsitteistöön?

Oma lukunsa ovat tietysti ne kriitikot, jotka vain tietävät paremmin. Kaiken.

Hidasta vähän, mutta älä liikaa

Country Homes & Interiors, 9/2010

Luin junassa lokakuun Hyvä terveys-lehteä (13/2010). Päätoimittaja Satu Vasantolan pääkirjoitus Hidasta vähän ihmetytti. Lainaan Vasantolaa:

"Hidastaminen on nyt trendikästä, ja hyvä niin. Huomaan itsekin, että mitä enemmän vuosia kertyy, sitä useammin haluan vetäytyä välillä metsään olemaan hetken hiljaa. Silti jokin vähän vieroksuttaa tässä hidastamisbuumissa. Tuntuu että hitaudesta on tullut samanlainen statussymboli kuin kiireestä aiemmin. Jos haluat olla ajatteleva ja ajan hermolla, on syytä hidastaa.

Kaikilla ei ole mahdollisuutta pistää koko elämäänsä uusiksi. En tunne yhtään siivoojaa, joka olisi ostanut vanhan kartanon maalta, ruvennut vapaaksi kirjailijaksi ja alkanut elää leppoisempaa elämää. Aika monta työpaikastaan potkut saanutta tunnen kyllä. Heidän elämäänsä hitaus on tullut pakolla.

Voisikohan työelämän stressiä hellittää vähän vähemmällä, vähän pienemmillä muutoksilla? Vaikka vain varaamalla muutaman illan viikosta perheelle ja ystäville? (...) Jospa vaikka kävisi niin kuin monella laihduttajalla: pienet muutokset kestävät, mutta radikaaliremontin tekijä repsahtaa usein jossain vaiheessa."

Minua vieroksuttaa jokin tässä kirjoituksessa. Voin yhtyä siihen, että stressiä voi hillitä pienilläkin muutoksilla ja monille se riittääkin. Mutta kirjoittajan muita väittämiä on pakko kommentoida. Kursivoidut termit toimittajan tekstistä.

Hidastamisbuumi 

En haluaisi ajatella, että esimerkiksi kulutuksen vähentämisessä on kyse vain ohimenevästä buumista. Pikemminkin ajattelen, että kysymys on ennemmin tai myöhemmin välttämättömäksi muuttuvasta kehityksestä. Kun kulutuskulttuuri on elintason nousun myötä levinnyt yhä väkirikkaampiin maihin, maapallo on todella vaarassa tukehtua tavaraan, jätteeseen ja päästöihin. On ekologinen välttämättömyys, että meno ei jatku nykyisenkaltaisena.

Hidastaminen kulkee useimmiten käsi kädessä kulutuksen kohtuullistamisen kanssa. Rauhoittumisella ja henkisen tilan raivaamisella ympärilleen on toki muitakin hienoja vaikutuksia, joiden ei soisi jäävän buumin tasolle. Stressi on kansanterveydellinen riesa, jonka vähentämisestä hyötyvät sekä yksilöt että yhteiskunta.

Statussymboli

Luulen, että monet oravanpyörästä irrottautuvat, mummonmökkiin muuttajat ja muut tarpeekseen saaneet haluavat nimenomaan etäisyyttä ajan hermoon. Kun virttyneissä verkkareissa haahuilee jossain jumalan selän takana ja puuhailee kaikessa rauhassa omiaan, ei siinä nyt kauheasti mieti, toteuttaako jotain trendiä vaiko ei. Statussymboliajattelun jättää suosiolla naistenlehtien päätoimittajille.

En tunne yhtään siivoojaa, joka olisi ostanut kartanon maalta

En minäkään. En tunne ylipäätään ketään, joka omistaisi kartanon. Ei hidastaminen edellytä maallemuuttoa. Eikä maallemuutto kartanon ostamista.

Fakta sen sijaan on, että mummonmökki maalla on halvempi vaihtoehto kuin kerrostalokaksio pääkaupunkiseudulla, myös siivoojalle.

En tunne yhtään siivoojaa, joka olisi ruvennut vapaaksi kirjailijaksi

Hidastaminen ei myöskään edellytä kirjailijaksi ryhtymistä. Ymmärtääkseni Suomessa ei ole kuin kourallinen ihmisiä, jotka pystyvät elättämään itsensä pelkästään kirjoja kirjailemalla. Kirjoittamalla eläviä on sitten isompi joukko: siihen valtaosa kirjailijoistakin kuuluu.

Minua kiukuttaa siivoojien puolesta: miksi heidät aina kuvataan ammattiryhmänä, jolle mikään ei ole mahdollista? Tunnen eräänkin siivoojan, joka eläkkeelle ja leskeksi jäätyään myi paritalonpuolikkaansa, muutti pienempään asuntoon ja alkoi matkustella lapsenlapsensa kanssa. Eräänlaista leppoistamista sekin.

Aika monta työpaikastaan potkut saanutta tunnen kyllä

Niin minäkin. Monelle potkut ovat loppujen lopuksi osoittautuneet onnenpotkuiksi: elämä on muuttunut paremmaksi uuden työn, opiskelun tai tilapäisen tuumaustauon kautta.

Ja vaikka kaikille ei käykään yhtä hyvin, onko Vasantolan ajatuksessa häivähdys syyllistävää protestanttista etiikkaa: hidastaminen on hienostelua, jos se on vapaaehtoista? Työssäkäyvien on pidettävä kynsin hampain kiinni työpaikoistaan, koska toisilla ei ole töitä ollenkaan ja potkut vaanivat jokaista. Mites sitten suu pannaan, kun on pakko hidastaa?

Radikaaliremontin tekijä repsahtaa jossain vaiheessa

Ohhoh. Aika negatiivinen asenne terveyslehden päätoimittajalta. Kyllä routa porsaan ja niin edelleen. Kun stressittömyys alkaa tympiä, liikaa hidastaneet repsahtavat takaisin oravanpyörän rytmikkäille rattaille.

Repsahdusta odotellessa.

Vuosi sitten lokakuussa

Meijerin ensilumi lokakuussa 2009.

Lopetin työt 31.10.2009. Suunnitelma oli seuraava: ensin unta ja lepoa, sitten gradu valmiiksi, syksyllä takaisin töihin.Tiukka budjetti, jonka turvin suunnitelma olisi mahdollista toteuttaa säästöillä ja opintotuella, jota minulla oli vielä muutama kuukausi jäljellä.

Jo kevättalvella tajusin, etten halua takaisin entiseen. Plan B alkoi muotoutua. Jos eläisin oikein säästeliäästi ja oleskelisin enimmäkseen maalla, voisin vältellä työnhakua pitempään. Älkää käsittäkö väärin: en vieroksu työtä, vaan ainoastaan siihen liittämiäni pakkoja.

Tähän mennessä pakot ovat liittyneet:

* työpaikan sijaintiin (pääkaupunkiseutu)

* työn määrään (on oltava kokopäivätyössä pystyäkseen rahoittamaan asumisen ja elämisen pääkaupunkiseudulla)

* työaikaan (töihin mennään aamulla, kotiin päästään illansuussa)

* työn laatuun (on tehtävä sitä, mistä on jo kokemusta ja mihin koulutus riittää)

* tulotasoon (jos uhraa kolmasosan elämästään työssäkäyntiin, korvauksen on oltava tuntuva)

Tänä vuonna minulla on ollut aikaa ajatella. Useat oivallukseni ovat pieniä ja arkisia, mutta työhön liittyvät ajatukseni tuntuvat suorastaan vallankumouksellisilta huolestuneen suorittajan menneisyyteeni suhteutettuina.

Jäljellä on oikeastaan enää yksi työhön liittyvä pakko: sen verran on tienattava, että elää. Muut pakot ovat menettäneet kuristusotteensa. Nyt ajattelen näin:

* työtä on muuallakin kuin Helsingissä, vaikka tiettyjen alojen työpaikat olisivatkin enimmäkseen siellä

* työtä voi myös luoda itse, tuoda tullessaan ja viedä mennessään

* ainakaan perheettömälle kokopäivätyö ei välttämättä ole taloudellinen pakko, jos asuu pääkaupunkiseudun ulkopuolella tai muuten halvasti

* työtä voi tehdä myös sitoutumatta pysyvästi ulkoapäin määriteltyihin työaikoihin ja -paikkoihin

* työ on niin tärkeä ja aikaavievä osa elämää, että sen mielekkyyteen kannattaa panostaa: voi opetella uusia taitoja, harjoitella, kouluttautua tai oppia tekemällä, vaihtaa alaa, ryhtyä vihdoinkin tekemään sitä mistä on aina haaveillut

* jos edellinen ei ole mahdollista, työntekoon käytetty aika kannattaa yrittää minimoida kestoltaan ja maksimoida nautittavuudeltaan, ja panostaa mielekkääseen vapaa-aikaan

* kun tekemästään työstä nauttii, rahallisen korvauksen määrä menettää merkitystään (tästä moni on eri mieltä, tiedän, mutta puhunkin nyt vain omasta kokemuksestani)

* kun toimeentulo on turvattu, aikaansa voi käyttää mielekkäinä pitämiinsä asioihin hyvällä omallatunnolla ja stressaamatta

* työstä saatava korvaus voi olla myös muuta kuin rahaa, kunhan rahaa(kin) tienaa sen verran, että tulee toimeen

19.10.2009

Aika näyttää, osoittautuvatko nämä ajatukseni idealismiksi. Tällä hetkellä en suunnittele paluuta kokopäivätyöhön enkä Helsinkiin. Minimitoimeentulo on turvattu nyt maaliskuulle.

Ellei minulla olisi lainaa, olisin ikionnellinen. Jos on kovin pienituloinen, eikä budjetissa ole juuri liikkumavaraa, lainoista on tietysti pientä huolta ja murhetta. Onneksi lainanikin ovat suhteellisen pieniä; ostaessani meijerin asunnon muutama vuosi sitten pankkivirkailija totesi, ettei ole näin pientä asuntolainaa tainnut aikaisemmin myöntääkään. 

Mitä muutoksia, isoja tai pieniä, Sinun elämässäsi on vuoden aikana tapahtunut?

Syksyn lehdet

Kirjoitin keväällä suhteestani sisustuslehtiin täällä. Vai onkohan vähän turhan suurellista puhua suhteestaan sisustuslehtiin? No, lainaan kuitenkin itseäni:

Vaikka lehdet ovat pullollaan ihania tavaroita, en yleensä koe houkutusta ostaa esineitä omaksi. Kotini on jo täynnä tavaraa ja hyvä sellaisenaan. Minulle riittää, että saan katsella kuvia. Tarpeessa ja sen tyydyttymisessä on jotain samaa kuin kaunokirjallisuuden lukemisessa: kirjojen kautta saa kokeilla muiden elämää, kokea toisen ajan ja paikan, mutta pitää silti oman elämänsä ja olla tyytyväinen siihen. Myös sisustuslehtien avulla voi laajentaa haaveidensa kehää ja vaellella huoneissa, jotka uhmaavat tosielämän ahtautta. Vaelluksen jälkeen tuota ahtautta katsoo uusin silmin ja toteaa, että se näyttää kotoisalta, omalta.

Nyt suhde on muuttunut. Ei niinkään ylläkuvatun suhteen, mutta muuten. Niin kuin kaikki ostaminen, myös lehtien hamstraaminen on vähentynyt. Kyse ei ole pelkästään lisääntyneestä itsehillinnästä. Itse mieliteko on laimentunut.

Kun lainaan lehden kirjastosta, koen kaksinkertaisen ilon ostamiseen verrattuna. On ihanaa napata sieltä edellisen kuukauden Sköna hem mukaansa ilmaiseksi. Lehteä selaillessaan ei joudu miettimään, oliko investointi kannattava tai mitä muuta kiiltäväpintaisen houkutuksen hinnalla olisi saanut. Säästyneillä rahoilla voi vaikka syödä hyvin.

Yhä useammin vaeltelen lehtien huoneiden sijaan blogien huoneissa. Palaan myös vanhoihin lehtiini, joiden kuvat olen jo unohtanut. Yhtään kotimaista sisustuslehteä minulle ei enää tule tilattuna, ja olen myös lakannut vastaamasta tuntemattomiin numeroihin, koska tiedän soittajien tyrkyttävän lehtiä, enkä halua olla heille epäkohtelias enkä toisaalta tuhlata heidän aikaansa ja minun. Ystävällisyys nimittäin herättää heissä toivon kipinän ja sinnikkäästi he tarjoavat yhä uusia lehtiä ja lopulta pettyvät, joskus vähän suutahtavatkin, kun en tilaakaan mitään.

Myös makuni on muuttunut. Tai ei sentään, ei se ole muuttunut, mutta löytänyt mukaisensa. Inhokkini ovat ennallaan (pompöösi Divaani ja kliininen Plaza Koti) mutta suosikkini vaihtunut. Kyseessä on lehti, jonka kuviin ihastuin muutaman irtonumeron perusteella niin paljon, että tilasin sen itselleni. Hintaa yhdelle lehdelle tulee kotiinkannettuna nelisen euroa. Valittuni on, uskokaa tai älkää, Country Living.

Kaikki kuvat Country Living 10/2010.

Hyvin sanottu

Tykkään Hesarin nykyisistä kolumnisteista. Suosikkini ovat Brooklynissa asuva Anu Partanen, kirjailija Riku Korhonen sekä Johanna Korhonen. Luen kolumnit useimmiten netistä. Yhtenä päivänä luin puolen tusinaa Partasen kolumnia putkeen, ja sen jälkeen tuntui siltä, kuin olisi tehnyt pikavisiitin New Yorkiin.

Joskus joku kolumni liippaa läheltä tai puhuttelee erityisesti. Niin kävi eilen, kun luin Johanna Korhosen tekstin Rohkeutta rauhoittumiseen. Alla ne kohdat, jotka saksin leikekirjaani. Kokonaisuudessaan Korhosen kolumnin voi lukea täältä.

Monella on sisäinen ääni, joka kertoo, ovatko ihminen ja ihmisyhteisö menossa oikeaan suuntaan. Ääni kertoo, että vaatimaton elämäntyyli olisi rahamässäystä turvallisempi valinta. Äänen mielestä ydinvoima ei tunnu hyvältä, koska elämän tarkoitus ei ole halpa sähkö.

Useimmat ihmiset ovat kuusissakymmenissä jo ymmärtäneet elämänsä rajallisuuden ja jotain siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Siksi päättäjien markkinoima ajatus työurien pidentämisestä ei ota tulta. Ihminen haluaa viimein tehdä valintoja.

Systeemiin kuuluu pelotella ihmisiä köyhillä eläkevuosilla, mutta moni tietää sisimmässään, että vähemmälläkin pärjää. Roinasta pääsee eroon, asua voi pienemmin ja matkailematta voi elää, jos tärkeintä on elää.

Päättäjät tavallisesti luulevat, että ihmiset haluavat vain lisää rahaa (...). Arkikokemus todistaa toista. Monelle riittäisi säällinen toimeentulo ja tieto siitä, että joku auttaa, jos tulee hätä.

Hallitusti rauhoittuneessa yhteiskunnassa jokainen ehtisi huomata olevansa olemassa. Kaikkea aineellista olisi vähemmän, mutta aikaa, ajatuksia, unta ja hengitystilaa enemmän.

Kerään ajatuksia: teepusseista talteenpoimittuja mietelauseita tulitikkurasiassa.

Vähemmän rahaa, enemmän jäätelöä

Olen kertonut kirjoittavani kolumnia paikallislehteen ja julkaisevani täällä hivenen muokattuina ne tekstit, jotka sopivat blogin aihepiiriin. Tässä uusin juttu.

Kun koko aikuisikänsä pääkaupunkiseudulla asunut pääsee maalaiselämän makuun, hänet saattaa vallata ennenkokematon vapauden tunne. Se ei liity pelkästään lisääntyneeseen tilaan, aikaan ja rauhaan. Se liittyy rahaan.

Kaupungissa eurot tuntuvat hyppivän kukkarosta itsestään kuin kirppupelin nappulat. Rahareikiä on kaikkialla. Jokainen helsinkiläinen asuu suuremmassa rahareiässä kuin muun Suomen asukkaat, eikä siihen vaadita edes postinumeroa kantakaupungissa.

Myös ihmisten tapaaminen tulee helposti kalliiksi. Käydään ravintolassa, elokuvissa ja muissa maksullisissa riennoissa, ajellaan pirssillä ja juodaan erikoiskahveja. Tyyristä lystiä. Kun kulutusmahdollisuuksia on joka kadun kulmassa, kukkaronnyöreissä on kiinni pitelemistä.

Kaupunkilainen joutuu tietysti rahoittamaan elämisensä rahaa nielevässä ympäristössä ahkeralla työnteolla, jolloin saattaa käydä niin, ettei tuhlaamiseen jää aikaa. Siinäkin on puolensa: kun ei jaksa shoppailla eikä ehdi tavata ystäviään, tulee kuin vahingossa säästäneeksi rahaa, jolla voi kamelin selän katketessa ostaa itselleen vapautta.

Sampo Pankki kyseli keväällä 2009 yli tuhannelta suomalaiselta aikuiselta heidän haaveitaan. Vastaukset paljastivat, että suomalaiset haaveilevat materian sijaan vapaudesta. Runsas kolmannes vastanneista haaveili eniten sapattivuoden pitämisestä tai varhaiseläkkeelle jäämisestä.

Minut on tuonut maaseudulle paitsi suku ja sattuma, myös haave vapaudesta. Maalla tilaisuuksia tuhlaamiseen on vähemmän, mutta rahalla myös saa enemmän. Kun menot pienenevät, tulojakaan ei tarvitse hankkia niska limassa. Tulot voi suhteuttaa menoihin, eikä toisinpäin. Ja silloin vapauden näköala levittäytyy silmien eteen kuin avara maisema.

Haaveet voivat tietysti tyssätä siihen, että vaatimatontakaan toimeentuloa ei maaseudulta irtoa. Työn perässähän ihmiset ovat kaupunkeihin vaeltaneet, monet pakon edessä. Mutta pienimuotoisempi muuttoliike toiseen suuntaan on myös tilastollinen tosiasia, joten joku siinä elinkeinon löytämisessä aina onnistuukin.

Ruoho ei välttämättä ole vihreämpää kehäkolmosen ulkopuolella, mutta halvempaa se on. Jos arvostaa aikaa enemmän kuin rahaa, on järkevää hakeutua maisemiin, jotka mahdollistavat vapaudentunteen niin sielullisesti kuin taloudellisestikin.

Vietän loppukesän kaukana kaupungin kiusauksista. Olen löytänyt täältä maalta kaksi sopivankokoista rahareikää, joihin kylvän kaikki liikenevät kolikkoni. Toista isännöi jo ties kuinka monetta vuotta kohtelias nuorimies, toista pyörittävät reippaat tytöt. Puhun tietysti kirkonkylän ja torin laidan jäätelökioskeista.

Kummallakin kioskilla käy tasainen kuhina. Ne harjoittavatkin reilua kauppaa: isot tötteröt, sopuhinta ja hyvä palvelu. Nämä eivät ole itsestäänselvyyksiä nykymaailmassa. Senpä takia sallinkin itselleni jäätelöä pallon päivässä, kaksi parhaassa.