 |
| Meijerin ensilumi lokakuussa 2009. |
Jo kevättalvella tajusin, etten halua takaisin entiseen. Plan B alkoi muotoutua. Jos eläisin oikein säästeliäästi ja oleskelisin enimmäkseen maalla, voisin vältellä työnhakua pitempään. Älkää käsittäkö väärin: en vieroksu työtä, vaan ainoastaan siihen liittämiäni pakkoja.
Tähän mennessä pakot ovat liittyneet:
* työpaikan sijaintiin (pääkaupunkiseutu)Tänä vuonna minulla on ollut aikaa ajatella. Useat oivallukseni ovat pieniä ja arkisia, mutta työhön liittyvät ajatukseni tuntuvat suorastaan vallankumouksellisilta huolestuneen suorittajan menneisyyteeni suhteutettuina.
* työn määrään (on oltava kokopäivätyössä pystyäkseen rahoittamaan asumisen ja elämisen pääkaupunkiseudulla)
* työaikaan (töihin mennään aamulla, kotiin päästään illansuussa)
* työn laatuun (on tehtävä sitä, mistä on jo kokemusta ja mihin koulutus riittää)
* tulotasoon (jos uhraa kolmasosan elämästään työssäkäyntiin, korvauksen on oltava tuntuva)
Jäljellä on oikeastaan enää yksi työhön liittyvä pakko: sen verran on tienattava, että elää. Muut pakot ovat menettäneet kuristusotteensa. Nyt ajattelen näin:
* työtä on muuallakin kuin Helsingissä, vaikka tiettyjen alojen työpaikat olisivatkin enimmäkseen siellä
* työtä voi myös luoda itse, tuoda tullessaan ja viedä mennessään
* ainakaan perheettömälle kokopäivätyö ei välttämättä ole taloudellinen pakko, jos asuu pääkaupunkiseudun ulkopuolella tai muuten halvasti
* työtä voi tehdä myös sitoutumatta pysyvästi ulkoapäin määriteltyihin työaikoihin ja -paikkoihin
* työ on niin tärkeä ja aikaavievä osa elämää, että sen mielekkyyteen kannattaa panostaa: voi opetella uusia taitoja, harjoitella, kouluttautua tai oppia tekemällä, vaihtaa alaa, ryhtyä vihdoinkin tekemään sitä mistä on aina haaveillut
* jos edellinen ei ole mahdollista, työntekoon käytetty aika kannattaa yrittää minimoida kestoltaan ja maksimoida nautittavuudeltaan, ja panostaa mielekkääseen vapaa-aikaan
* kun tekemästään työstä nauttii, rahallisen korvauksen määrä menettää merkitystään (tästä moni on eri mieltä, tiedän, mutta puhunkin nyt vain omasta kokemuksestani)
* kun toimeentulo on turvattu, aikaansa voi käyttää mielekkäinä pitämiinsä asioihin hyvällä omallatunnolla ja stressaamatta
* työstä saatava korvaus voi olla myös muuta kuin rahaa, kunhan rahaa(kin) tienaa sen verran, että tulee toimeen
 |
| 19.10.2009 |
Ellei minulla olisi lainaa, olisin ikionnellinen. Jos on kovin pienituloinen, eikä budjetissa ole juuri liikkumavaraa, lainoista on tietysti pientä huolta ja murhetta. Onneksi lainanikin ovat suhteellisen pieniä; ostaessani meijerin asunnon muutama vuosi sitten pankkivirkailija totesi, ettei ole näin pientä asuntolainaa tainnut aikaisemmin myöntääkään.
Mitä muutoksia, isoja tai pieniä, Sinun elämässäsi on vuoden aikana tapahtunut?
13 kommenttia:
Arvostan tapaasi irtautua oravanpyörästä ja opetella tulemaan toimeen vähemmällä. Se on mahdollista, mutta niin kuin sanoit, se voisi olla hankalampaa, jos on perhettä.
Minunkin vuoteeni on kuulunut isoja muutoksia, joista merkittävin on liittynyt juuri työn tekemiseen. Muutos on tuntunut hyvältä. Olen joutunut tottumaan myös pienempiin tuloihin, mutta bonuksena olen saanut työn, joka stressaa vähemmän. Tosin edelleen minulla on aika ajoin melkoinen kiire :)
Onnea sinulle seuraavaankin vuoteen Meijerillä!
Tiedätkö, ihailen todella rohkeuttasi irroittautua. On ihan mahtavaa, että löytää sen "jujun" elämässä, sen asian tai ne asiat, jotka sen onnen tuo. Ei se välttämättä ole johtotason työpaikka ja monien tuhansien tulot, vaan aivan jotain muuta.
Meille tämä kulunut vuosi on todellakin ollut muutosten täyteinen. Molemmat jätimme vakityömme vanhaan kotikaupunkiin ja hyppäsimme tänne pikkukaupungin rauhaan. Kuten ehkä olet lukenutkin, matka ei ole pelkästään ollut auvoisa, mutta nyt taas näyttäisi, että aurinko paistaa. Päivääkään en pois vaihtaisi. :)
Sulla on ihana paikka siellä Meijerillä, pidä siitä kiinni. :)
-Päivi-
Kiitos sinne meijerille! Olen seurannut muutaman viikon blogiasi ja tykännyt kovasti. Kirjoituksesi oli tämän aamun pelastus.
Itse olen hyppäämässä pois opettajan työstä, osin tosi huonolla omallatunnolla. Tässä tilanteessa on mukavaa lukea niiden ajatuksia, jotka ovat omat, isot muutoksensa tehneet ja niistä selvinneet. Ja viettävät nyt mielekästä, tyydyttävää elämää!
Täällä mylläävät samantapaiset muutospohdinnat. Uskaltaako vai ei. Missä haluan kasvattaa lapset? Mikä paikka olisi sellainen "tynnyri", jossa saisi lapset pidettyä pois pahasta maailmasta? Mitä haluan isona tehdä? Millaisella rahamäärällä voi elää? Miksi pitäisi pysytellä pääkaupunkiseudulla? Jne.
Kitos mukavasta blogista!
anu
Oi miten hyviä ajatuksia. Tämä elämä ja vain kerran ja se on juuri sun.
Minä, ja siinä samassa mies ja kaksi lasta, teimme reilu vuosi sitten suuren loikkauksen pois entisestä. Päätin lähteä tavoittelemaan sitä unelmaa mikä jo lapsesta asti oli ollut minun. Sain unelmien opiskelupaikan ja muutimme toiseen maahan.
Mieheni sanoin suurin osa ongelmista joita elämäntapamuutos ehkä tuo on pelkkiä käytännön pulmia, ehkä suurehkojakin, mutta ylitsepäästäviä! Se henkinen askel päätökseen on se vaikein.
Vaikka muutos oli valtava, niin siitä syntyi meille kaikille mukavampi, leppoisampi arki. Ei kaikki ole tietenkään pelkkää hattaraa, vaikeitakin jaksoja on ollut ja opinnot ovat vaativat. Kumminkin lapset ovat lähellä, ihanassa päivähoidossa, meidän ei tarvitse nousta kukonlaulun aikaan (tai tulla kotiin ihan liian myöhään), saamme nauttia pitkistä leppoisista aamuista, vietämme enemmän aikaa yhdessä jne. Täällä (ja suomessakin) pystyy elämään paljon pienemmällä tulotasolla kun uskoisi ja kumminkin elämänlaatu on huomattavasti noussut.
Nyt kun katsomme taakse niin näemme että se entinen tie olisi kävelty loppuun aika pian - työmatkat, stressi ja onneton olo olisi luultavasti johtanut suurempaan loppuunpalamiseen kun mitä ne jo kerran aiheuttivat. Teimme ratkaisumme intuitiolla ja se kannatti.
Toivon että kaikki saisivat tuntea sen, että elämä on sellainen kuin mitä sen haluaisi olevan, oman näköinen. Ei aina helppo, mutta nautittava.
Ihana blogi! Olen vasta äskettäin löytänyt tänne ja nyt kahlaan läpi kirjoituksia :-)
Se vanha viisaus "varo mitä toivot" tuntuu ainakin välillä pitävän paikkansa. Tai sitten se on vaan intuitio, joka ohjaa, jos sitä osaa ja jaksaa kuunnella. Mitä kiireisempi ja stressaantuneenpi, sitä vähemmän aikaa kuunella itseään?
Itse toivoin pari vuotta sitten että löydän työn, jota voi tehdä pääsääntöisesti etänä (maalta). Työ löytyi ja teen sitä yhä. Nyttemmin olen haaveillut taloprojektista, ja sekin taitaa olla juuri aluillaan.
Mukavaa marraskuuta meijeriin!
Tuulella, kiitos onnentoivotuksista! On totta, että erilaiset elämäntilanteet asettavat erilaisia rajoituksia. Haluan silti ajatella, että mahdotonta muutos ei ole kenellekään.
Minusta stressi kannattaa ehdottomasti vaihtaa pienempään, vaikka samalla pienenisivät tulotkin. Ja pieni kiirehän voi olla mukavaakin, ns. positiivista stressiä -kunhan se ei saa yliotetta.
Päivi, luin blogistasi, että asiat ovat saaneet positiivisen käänteen, hienoa! Elämä kantaa. Pikkukaupunkielämänne kuulostaa kyllä juuri sellaiselta, että riski kannatti ottaa.
Oma muutokseni on tuskin alkua pidemmällä, joten rohkeutta tarvitaan edelleenkin. Juju on kuitenkin löytynyt, ja koen ihmeellisiä onnen tunteita esimerkiksi iltaisin sängyssä maatessani. Vaikka ympärillä on huoltakin aiheuttavia asioita, suunta on nyt oikea, sen tuntee.
Sirpa, oi, ihana kuulla! Toteamuksesi pelasti oman aamuni:) En tiedä, mistä podet huonoa omaatuntoa, mutta uskallan epäillä, että podet sitä turhaan. Toivon sinulle rohkeutta ja intoa uuteen elämänvaiheeseen, toivottavasti kommentoit jatkossakin!
Anu ja Ninja, tynnyriä ei ehkä löydy mistään, mutta varmasti paikoissa on eroja. Ja hinnoissa! Lapsiperheen elämä on takuuvarmasti halvempaa pienemmällä paikkakunnalla tai maalla. Ja todennäköisesti myös turvallisempaa, vaikka siitähän ei koskaan eikä missään ole takeita.
Kiitos kiitoksista ja kiva kun kommentoitte!
onnenpäivänen, juuri näin :)
Anonyymi, kuulostaa kiinnostavalta ja rohkealta vedolta. On niin inspiroivaa kuulla muiden ratkaisuista, toivottavasti kommentoit toistekin ja kerrot lisää!
Anne, nimenomaan tuo on totta, että kiire ja stressi ja väsymys ja kaikki tohotus puurouttavat helposti omat ajatukset ja tuntemukset, eikä niitä ole helppo kuulla tai tunnistaa. Minulla kesti monta kuukautta ennen kuin "sumu hälveni".
Mieluusti kuulisin lisää (etä)työstäsi ja siitä, miten olet saanut homman toimimaan. Tunnelmallista marraskuuta myös sinne!
Minä tein ratkaisuni eli otin lopputilin päivätyöstäni viime keväänä. Työ oli periaatteessa ihan ok, mutta epätyydyttävää pitkälti, koska tunsin luovuuteni katoavan myydessäni aikani työnantajalleni.
Nyt teen jatko-opintoja ja kaikenlaista mikä milloinkin miellyttää. Tahti on yleensä hidas, joskus nopeakin, mutta aina "omani".
Olen myös huomannut, että yllättävän vähällä tulee toimeen. Mistään oikeasti tärkeästä ei tarvitse luopua.
Anna, ymmärrän tuon epätyydyttävyyden hyvin, minulla vähän samat tunnelmat loppuvaiheessa, vaikka alun alkaen tykkäsin työstäni kovastikin.
Nimenomaan omaan tahtiin tekeminen on palkitsevinta: minua ei haittaa, vaikka välillä tekisin pitkiäkin päiviä deadlinen lähestyessä, kun tiedän että valinta on tavallaan omani ja voin jutun valmistuttua ottaa taas rennommin.
Sama havainto minullakin: päiväbudjettini on nyt puolet siitä mitä ensimmäisinä vapauden kuukausina, ja vieläkin voisin ehkä vähän nipistää. Kekseliäisyys on lisääntynyt ja turhat "tarpeet" karsiutuneet.
mun työni on aina ollut kauhean epämääräistä, kestoltaan, sijainniltaan, palkkaukseltaan, mutta kun ei muunlaista ole kokenut, se tuntuu omalta. minuakin kyllä ahdistaisi se että joka aamu menisi samaan paikkaan samaan aikaan, tekisi päivän jotain mistä olisi vain puolittain kiinnostunut, ja illalla kotiin.
työ on tosiaan niin iso osa elämää, että sitä todella kannattaa miettiä miten sen tekee. ja tehdä rohkeita valintoja. kertaheitolla tai pitkin matkaa.
hirmu mielenekiintoista oli lukea sinun ajatuksia ja muidenkin.
onnea tulevaan!
outi, minulla oli pitkään epäilys, että miten kestäisin (taloudellista) epävarmuutta, jos en olisi säännöllisessä, kuukausipalkkaisessa työssä. Mutta ihmeen vähän olen stressannut, se suhteellinen vapaus on kuitenkin niin palkitsevaa että sen eteen on valmis vähän uhraamaankin (tulojen lisäksi yöunia).
Kiitos onnentoivotuksista!
Lähetä kommentti