Kun koko aikuisikänsä pääkaupunkiseudulla asunut pääsee maalaiselämän makuun, hänet saattaa vallata ennenkokematon vapauden tunne. Se ei liity pelkästään lisääntyneeseen tilaan, aikaan ja rauhaan. Se liittyy rahaan. Kaupungissa eurot tuntuvat hyppivän kukkarosta itsestään kuin kirppupelin nappulat. Rahareikiä on kaikkialla. Jokainen helsinkiläinen asuu suuremmassa rahareiässä kuin muun Suomen asukkaat, eikä siihen vaadita edes postinumeroa kantakaupungissa.
Myös ihmisten tapaaminen tulee helposti kalliiksi. Käydään ravintolassa, elokuvissa ja muissa maksullisissa riennoissa, ajellaan pirssillä ja juodaan erikoiskahveja. Tyyristä lystiä. Kun kulutusmahdollisuuksia on joka kadun kulmassa, kukkaronnyöreissä on kiinni pitelemistä.
Kaupunkilainen joutuu tietysti rahoittamaan elämisensä rahaa nielevässä ympäristössä ahkeralla työnteolla, jolloin saattaa käydä niin, ettei tuhlaamiseen jää aikaa. Siinäkin on puolensa: kun ei jaksa shoppailla eikä ehdi tavata ystäviään, tulee kuin vahingossa säästäneeksi rahaa, jolla voi kamelin selän katketessa ostaa itselleen vapautta.
Sampo Pankki kyseli keväällä 2009 yli tuhannelta suomalaiselta aikuiselta heidän haaveitaan. Vastaukset paljastivat, että suomalaiset haaveilevat materian sijaan vapaudesta. Runsas kolmannes vastanneista haaveili eniten sapattivuoden pitämisestä tai varhaiseläkkeelle jäämisestä.
Minut on tuonut maaseudulle paitsi suku ja sattuma, myös haave vapaudesta. Maalla tilaisuuksia tuhlaamiseen on vähemmän, mutta rahalla myös saa enemmän. Kun menot pienenevät, tulojakaan ei tarvitse hankkia niska limassa. Tulot voi suhteuttaa menoihin, eikä toisinpäin. Ja silloin vapauden näköala levittäytyy silmien eteen kuin avara maisema.
Haaveet voivat tietysti tyssätä siihen, että vaatimatontakaan toimeentuloa ei maaseudulta irtoa. Työn perässähän ihmiset ovat kaupunkeihin vaeltaneet, monet pakon edessä. Mutta pienimuotoisempi muuttoliike toiseen suuntaan on myös tilastollinen tosiasia, joten joku siinä elinkeinon löytämisessä aina onnistuukin.
Ruoho ei välttämättä ole vihreämpää kehäkolmosen ulkopuolella, mutta halvempaa se on. Jos arvostaa aikaa enemmän kuin rahaa, on järkevää hakeutua maisemiin, jotka mahdollistavat vapaudentunteen niin sielullisesti kuin taloudellisestikin.
Vietän loppukesän kaukana kaupungin kiusauksista. Olen löytänyt täältä maalta kaksi sopivankokoista rahareikää, joihin kylvän kaikki liikenevät kolikkoni. Toista isännöi jo ties kuinka monetta vuotta kohtelias nuorimies, toista pyörittävät reippaat tytöt. Puhun tietysti kirkonkylän ja torin laidan jäätelökioskeista.
Kummallakin kioskilla käy tasainen kuhina. Ne harjoittavatkin reilua kauppaa: isot tötteröt, sopuhinta ja hyvä palvelu. Nämä eivät ole itsestäänselvyyksiä nykymaailmassa. Senpä takia sallinkin itselleni jäätelöä pallon päivässä, kaksi parhaassa.
6 kommenttia:
Ihana kolumni. Ja NIIN totta. :) Me ei ihan maaseudulle asti muutettu, mutta pikkukaupunkiin kuitenkin... ja kyllä täällä vaan enemmän on tilaa hengittää. Ja tosiaan, vähemmän niitä rahareikiä. :)
-Päivi-
Kiitos, kiva kuulla että joku on samoilla linjoilla; kaupunkilaiskaverit eivät aina oikein ymmärrä tällaista ratkaisua :)
Harmillisen usein ajatellaan, että sen vapauden voi saavuttaa vasta kun on tehty kunnolla rahaa ja luotu uraa, saatu siis sellainen asema, että vapaaksi taivaanrannanmaalariksi heittäytyminen ei aiheuta sitä, että joutuisi luopumaan mistään aineellisesta mihin on tottunut ja mistä harva meistä luopuisi.
Kuten oli lapsena, vanhanajanvanilja- ja suklaajäätelö on musta parhaita. Pistaasin olen löytänyt hiljattain!
Noita ihanan makuisia Laitilan juomia oon nauttinut tässä lähellä rantakahvilassa.
Ina
Mun tämän kesän suosikkimaku on ollut päärynä. Olin monta vuotta vannoutunut suklaa-nougatin ystävä, mutta täällä maalla on vain Ingmanin kioski, joten täytyi etsiä uusi suosikki... Hauska kuulla sinusta, Ina!
Kiva, että linkitit uusimman postauksesi tähän. Kirjoitat hyvin, ytimekkäästi ja sujuvasti. Tässä oli paljon asiaa ja miettimisen aihetta, kiitos.
Petriina, kiitos, kiva että tykkäsit!
Lähetä kommentti