Kirjoitin tästä samasta aiheesta jo huhtikuussa otsikolla Rakkaudesta tavaraan, mutta silloin tätä blogia ei tainnut vielä kukaan lukea. Nyt kun siellä on todistetusti ainakin jokunen silmäpari, otan asian uudemman kerran puheeksi.
Keväinen pohdintani inspiroitui Ville Seurin Hesariin kirjoittamasta kolumnista "Miten taistella tavaratulvaa vastaan?", jossa toimittaja valitteli lapsiperheiden tavarapaljoutta ja kaupunkiasumiseen liittyvää varastotilan puutetta. Seuri totesi jutussaan, että toisaalta juuri kaupunkiasumisen ahtaus rajoittaa tavaratulvaa, koska tavaroille ei ole paikkoja.
Kolumnissa siteerattiin myös esseisti Antti Nyléniä, jonka mukaan kulutuskulttuuri ei juonnu rakkaudesta tavaraan, vaan siitä, ettei tavaroita rakasteta riittävästi. "Kun tavaraan ei synny tunnesidettä, sitä voi ostaa ja korvata uudella nopeassa tahdissa". Etenkin jos rahaa on tuhlattavaksi asti.
Kirjoitin huhtikuussa näin:
"Kulutuskulttuurin vastavoiman ei tarvitse olla askeettista antimaterialismia. Kiintymällä esineisiin ja antamalla niille merkityksiä vieroitumme kuin huomaamattamme kertakäyttökulttuurista ja tunteettomasta kuluttamisesta. Se alkaa tuntua vastenmieliseltä.
Koska tunneside vaatii usein aikaa tai tarinan syntyäkseen, eikä sitä voi syntyä kaikkeen ja kaikkiin (kuten ihmissuhteista tiedämme), suurin osa tavarasta menettää kiinnostavuutensa ja laatu korvaa määrän kulutuksessa. Laadulla tarkoitan tässä juuri merkityksellisyyttä, en hintaa tai tiettyä brändiä.
Paras tapa saada tila riittämään on luopua kaikesta turhasta tai merkityksettömästä ja jättää jäljelle vain rakasta ja tarpeellista. Näiden ominaisuuksien ei tarvitse esiintyä samoissa esineissä. Perunankuorimaveitsi on tarpeellinen, mutta sen ei tarvitse olla rakas. Koriste-esine voi olla rakas, vaikka olisikin näennäisesti tarpeeton."
Toisaalta en myöskään halua uhrata kaappien raivaamiselle enempää aikaa ja energiaa, kuin on kohtuullista. Tavaroiden lajittelusta ja karsimisesta voi tehdä itselleen päähänpinttymän, mutta minusta silloin joutuu ojasta allikkoon. Tavaroista eroonhankkiutuminen kun voi muodostua samanlaiseksi pakkomielteiseksi onnenetsinnäksi kuin shoppailu, mikäli materianhallinnalla tavoitellaan täydellistä elämänhallintaa. Tai täydellistä mitä tahansa.
Myös oman kuluttamisen huolelliseen reflektointiin voisi tietysti kulua suhteettoman paljon aikaa ja energiaa, jos pyörisi jatkuvasti kaupoilla ja altistaisi itsensä kulutusmahdollisuuksille. Käyn kuitenkin niin harvoin muissa kuin ruokakaupoissa, että harkinta on helposti toteutettavissa. Pieniä, muutaman euron heräteostoksia sallin itselleni huolettomammin jo senkin takia, ettei ostamisesta pidättäytyminen tuntuisi liian ehdottomalta tai ankaralta ja kääntyisi siten itseään vastaan.
Olen ympäröinyt itseni esineillä, jotka tuottavat päivittäistä iloa ja nautintoa. Arvostan esineiden funktionaalisuutta: villasukkien lämmittävyyttä, teekupin muotoa, kynän pehmeää ja tahraamatonta mustetta. Yhtä tärkeitä ovat sielua hellivät: keraaminen lintu ikkunalaudalla, taulut seinillä ja kansien väliin kätkeytyvät, jo koetut ja vielä tutkimattomat maailmat.
Uskon, että tie maltillisempaan kulutukseen kulkee nimenomaan tavaroista välittämisen kautta. Tunneside saa kunnostamaan vanhaa ja kaihtamaan kertakäyttöisyyttä. Mikä tahansa moska ei kelpaa. Luonnon näkökulmasta nirsous on hyve.
Päätä mitä haluat omistaa ja luovu vähitellen muusta.
Nauti ja pidä huolta tavaroistasi, käytä ja vaali niitä.
Ennen kuin ostat uutta, esitä itsellesi ns. kesäkissakysymys: jaksatko huolehtia tästä tavarasta myös jatkossa?
42 kommenttia:
Tätä oli ilo lukea! Tuo ajatus, että vapautuu ostamisinnosta, kun kiintyy siihen, mitä omistaa, on tosi tärkeä (ja vähemmän mainostettu) ja toimii myös.
Lisäksi siinä, että ympärillä on merkityksellisiä esineitä, on jotakin tosi hoitavaa.
Katsoin joskus kauhulla sisustusohjelmaa (Justin & Colin) jossa sisustajat menevät uusimaan ihmisen kodin ja ostelevat kerralla hyllyt täyteen koriste-esineitä ym. - siis vieraita tavaroita, joilla ei ole mitään henkilökohtaista historiaa. En viihtyisi sellaisen keskellä, en ollenkaan. Pidän siitä, että tiedän, mihin tietyt esineet elämässäni liittyvät ja aion yrittää arvostaa sitä jatkossa vieläkin enemmän. En silti halua tarrautua kaikkeen millä on "muistoarvoa"... Tasapainottelua siis tässäkin.
Minulla alkaa olla keittiössä sellainen for-better-or-worse tilanne, tilaa ei ole (eikä tule) enempää, kasvun rajat ovat selvillä. Yhtään uutta astiaa ei mahdu / tarvita, joten näiden kanssa eletään, kunnes kuolema tai muu rikkoutuminen meidät erottaa. Kuluttamiseen tämä auttaa kummasti: jos haikailen uuden rakkauden (vaikka teekannun) perään, pitäisi entinen (opiskeluajoista mukana kulkenut ja monet hyvät keskustelut kuunnellut kannu) hylätä kylmästi. Siispä vaalin rakkautta siihen, mitä minulla jo on.
Omassa blogissani palasin taas mm. vedenkeitin teemaan. Entinen kun meni rikki ja kokeilin elämää ilman... Ja nyt esittämiesi kysymysten valossa näyttää aivan selvältä, ettei uuden vedenkeittimen ostaminen tule kyseeseen. Olen oppinut vanhoille tavoille ja selviän ilman. En ole valmis huolehtimaan kesäkissasta, siis en halua vaivakseni kalkinpoistoa tms. Ja jos hankkisin vedenkeittimen tähän tilanteeseen, jäisivät vesipannu ja termari vallan työttömiksi. Ja minä olen jo sen verran kiintynyt niihin, etten halua heittää niitä kaapin perukoille (jossa ei olisi tilaa muutenkaan). Tarvike, jota ennen luulin lähes välttämättömäksi, onkin osoittautunut minun tilanteessani tarpeettomaksi! Ja olin muuten ennen tätä vähällä siirtää kierrätykseen tuon ennen käyttämättömänä lojuneen vesipannun, vaikka nyt kun käytän sitä, ymmärrän, että sillä on tärkeä tarina, joka on silta suoraan omaan lapsuuteeni... Olisi ollut sääli luopua sellaisesta turhaan.
Oi miten osuva kirjoitus. Itse olen pyöritellyt tätä "rojuterapiateemaa" aktiivisesti muutaman kuukauden ja päätynyt juuri tuohon tunnesiteeseen. Eli katselen tavaroitani sillä silmällä, että pidänkö niistä oikeasti, ja jos en, on aika luopua niistä. Toki sitten kun taloudessa asuu useampi henkilö, ei asia olekaan näin yksinkertainen.
Olen huomannut myös, että tavaroista eroonpääsemisestä tulee helposti pakkomielle. Päätin itse hieman höllentää otettani, kun päässä alkoi suunnilleen surrata asiaa pohtiessani.
Nyt olen myöskin nauttinut muutamasta ostamastani kukkakimpusta ja sisustuslehdestä. Niistä on helppo päästä eroon.
Mukavaa sunnuntaita kauniiden tavaroiden keskelle!
Meillä taloudessa kun asuu useampia henkilöitä, on tilanne kuitenkin se, että minun jäljiltäni tulleita tavaroita on silti eniten ja eniten epäjärjestyksessä.
Pahinta sellaisessa terapianomaisessa eroonpääsyssä tavaroiden suhteen on se vimma, että alkaa viskoa niitä säkkeihin ja kaatopaikalle tai jätepisteelle, jotta saisi ne äkkiä silmistään. Ihan harkitsematta puhdistaa omaatuntoaan, vaikka voisi odottaa ja pohtia parempaa ratkaisua eroonpääsemiseksi.
Tästä syystä, että pohdin viikon tässä välissä, ajattelin siirtää vielä omaa raivaamistani sen verran, josko kevään koittaessa pitäisi pikkuruisen kirpputorin tai huutokaupan ihan tavallisista tavaroista ja vaatteista. Ystäville ja tuttaville, niille jotka jaksaa tulla. Ja jos sen jälkeenkin jaa tavaraa, sitten vasta vuokrata kirpparipöytä ja lajitella jätteeksi.
Mietin siis, että miksi ei vielä paria kuukautta sietäisi tavaramääriä, kun on sietänyt vuositolkulla? Kun tekee tämänkin huolella, saattaa ehkä tulla parempi mieli. en tiedä, mutta jos kokeilisi.
Voi kuinka minä pidän tavaroista! Niitä on niin ihana hypistellä ja järjestellä. Eri värejä ja muotoja. Röykkiöittäin. En halua luopua niistä.
Minulle myös tavarat ovat olleet tärkeitä ja huushollini onkin tavarataivas. Olen keräilijä ja nyt raja tullut vastaan. Katselen ja hypistelen käsissäni rakkaimpia esineitäni, niitä, joihin liittyy muistoja lapsuusajalta. Niissä on minulle elettyä elämää. Mutta sitten; mihin tämän ikäinen enää tarvitsee nallekokoelmaa, linturasioita, kermanekkoja sadoittain, hevosia kaappikaupalla, kirjoja kymmeniä hyllymetrejä, jne jne. Jälkipolvella ei ole tunnesiteitä näihin ja ovat ongelmissa minun jälkeeni näiden kanssa. Järki sanoo, että itse hankkimansa on myös itse ehdittävä hävittämään. Mutta ei ehkä ihan vielä....
Vaatehuoneen sisältö sensijaan on saanut jo siivet alleen...
Tuo hylly näyttää mielenkiintoiselta! Kaikkea kaunista olet sinne kerännyt!
Minä olen samanlainen: välitän tavarasta, rakastan kaikkea kaunista! Myös meillä on ongelmana tilanpuute. Olisi mukava saada kaikki keräämäni esineet hienosti esille. Vaikka toisaalta, kun kaikki ei ole esillä samanaikaisesti, voi niitä vaihdella ja tulee tunne, että on taas uutta tavaraa. Heh. Harmittaa tietysti kun kaappitilaa on rajoitetusti ja koska en ole hyvä pitämään niissä järjestystä, meinaa tavara tulla päälle. Ja kun verkkokellariinkaan ei mahdu enää mitään. Kierrätän tunneköyhää tavaraa tosi mielelläni ja koska olen hyvin aktiivinen ja valveutunut kierrättäjä, en koe tunnontuskia rakkaudestani kauniisiin tavaroihin.
Hyvä aihe ja keskustelu!
Olen aina vierastanut sitä, että suuri osa sisustusta tai vaikka astioita vaihdettaisiin kerralla. Tavaraan pitää liittyä muistot oman elämän varrelta, jotta ne tuntuisivat kotoisilta. Minulla on edelleen äidin ostamat ensimmäiset lautaseni, ehkä vuodelta -79, jolloin olin nuori tyttö. Ja vieläkin tykkään niistä.
Olen samaa mieltä, että haluan pitää kotonani sellaisia tavaroita, jotka miellyttävät silmääni. Elämän varrella nurkkiin ja kaappeihin kertyy kuitenkin kaikenlaista ei-niin-miellyttävää tavaraa, joista oikeastaan haluaisi luopua, mutta vaikkapa tunnesyistä ei halua. Rojuterapiasta puhutaan nyt paljon, mutta sellaiseen radikaaliin tavaran vähentämiseen en tunne tarvetta. Sen sijaan olen jo pitkän aikaa ajatellut, että voin kyllä "vapauttaa" itseni joistakin tavaroista, jotka eivät tuo minulle hyvää mieltä. Yksi työkaverini kiitti minua tästä vinkistä, sillä häntä ahdisti se, että hänen kaapeissaan oli mm. edesmenneen anopin käyttämättömiä kahvikuppitusinoita ulkomaista halpaposliinia.
Tätä filosofiaa ajattelin itsekin noudattaa kun siivoan kaappeja seuraavan kerran.
Minä olen aina ollut kiinnostunut astioista, ja aamuisin minulle on tärkeää, että saan juoda kahvini sellaisesta kupista, joka sillä hetkellä sopii tunnelmaani. Kuulostaa hölmöltä ja teennäiseltä, mutta sehän on vain sitä, että jokin astia tuo sillä hetkellä hyvää mieltä. Ja miksipä ei aloittaisi aamuaan hyvillä mielin.
Tuosta tilan ja tavaran yhteydestä olen ihan samaa mieltä. Joka kerta, kun olen/olemme muuttaneet isompaan asuntoon, kaikki kaapit ja varastotilat ovat kohta täyttyneet. Ja välillä ihan useammassakin huushollissa :) Mutta jossakin se raja tulee vastaan, ja silloin on ihan tervettä reagoida edes lempeämmällä otteella.
Kirjoititpa mukavasti minullekin läheisiä ajatuksia. Minun tavaroillani on kaikilla tarina ja koska elämää on jo aika pitkälti takana, rakkaita esineitä on paljon. Minun kotini on kuiten MINUN, eikä siitä milloinkaan tule, eikä tehdä siistiä, minimalistista edustustilaa, jossa esillä on trendikkäästi vain muutamia ajan henkeen sopivia esineitä.
Kukin eläköön tavallaan, kunhan ei kohtuuttomasti kuormita luontoa. Meille ostetaan uutta vain silloin, kun todella tarvitaan ja silloinkin suositaan kierrätystä (kierrätämme esim siskon ja äitini kanssa verhoja ja muita sisustustekstiilejä). Sisustusta ja astioita ei tosiaankaan, minunkaan mielestäni, tarvitse uusia aina, kun muotiväri vaihtuu..
Linkitin tämän omaan blogiini, kun kirjoitit asiasta niin hyvin. Toivottavasti on ok ?
Itse koen olevani vasta matkan alussa ja siksi tunnen tällä hetkellä kovaa vetoa tavaroiden karsimiseen. Perimmäisenä tarkoituksena on kuitenkin kulutuskäyttäytymisen kriittinen tarkastelu pidemmällä aikavälillä, harkinta ja jo olemassa olevien tavaroiden arvostaminen ja käyttö. En ainakaan itse hae materianhallinnalla täydellistä elämänhallintaa, mutta toki tiettyä selkeyttä kyllä ja helpotusta ajankäyttöön. Enkä ole luopumassa täysin ostamisesta, mutta haluan hankkia vain mieluisia ja pitkäikäsisiä asioita.
Mukavaa sunnuntaipäivää !
Aloitetaan hurskaasti näin että olen ihan samaa mieltä! Rakastan tavaraa, joitakin esineitä enemmän, toisia vähemmän. Lasten tekemät jutut ovat ihania, samoin itse tehdyt, miehen tekemät, korjatut, uuden elämän saaneet.
Omasta mielestäni meillä on paljon tavaraa, mutta ehkä ei kuitenkaan liikaa. Suurin osa on sellaista että en tahtoisi luopua.
Luulen kuitenkin että jos olisin rahakas, saattaisi vaihtelunhaluni tarkoittaa myös paljon turhaa tavaraa ja hetken hurma-ostoksia. En luota ollenkaan että silloin jaksaisin/viitsisin harkita jokaista hankintaa...
Rojun hävittäminen on myös kaksipiippuinen juttu, kuten jo aiemminkin on todettu. Viime keväänä tein suursiivouksen vintillä ja heitin pois paljon tavaraa. Kirppikselle vein kaiken minkä katsoin olevan kelpo kunnossa, mutta silti kaatopaikalle meneviä säkkejä tuli lähes kymmenen. En saanut puhdistunutta oloa vaan krapulan siitä miten paljon kamaa tulisi mätänemään kaatopaikalla.
Ihana, kamala tavara. Tässäkin pärjää parhaiten sillä maalaisjärjellä, jota sinun kirjoituksesi edustaa. Omasta mielestäni. :)
Oi, tämä oli kyllä ihana kirjoitus! Kyllä minäkin rakastan monia tavaroita, olen niihin oikein kiintynyt. Joistakin en ikimaailmassa luopuisi. Etenkin rakastan esimerkiksi isäni rakentamia huonekaluja, räsymattoja, muutamia tauluja, vanhoja valokuvia, mummilta saatuja astioita, kirjoja...
Ongelmahan tulee siitä, että jostain syystä ympärille kertyy liikaa myös niitä juttuja, joihin ei ole kiintynyt. Osa on hyvinkin tarpeellisia, etenkin kun ottaa huomioon sen, että perheessä on kolme lasta ja harrastuksia. Ja kaikkein suurin ongelma on se, että en voi käsitellä liikaa ärsykkeitä ympäristössäni. Ne eivät ole kauniisti hyllyssä kuten sinulla, ne ovat hajallaan ympäriinsä, kävelen ympäri taloa ja hermostuksissani tungen niitä kaappehin, jotta en näkisi niitä koko ajan.
Ainoa vaihtoehto on todellakin vähentää tavaraa ympärilläni, päätyä vain kaikkein rakkaimpiin. Kunpa ne vielä olisivat yhtä kauniisti ja järjestyksessä esillä :)
Amen! Tosi hyvää ja kiinnostavaa pohdintaa, olen paljolti samaa mieltä. Aihe on tiuhaan esillä nykyään, ja tuntuu kuin vähemmän omistamisesta olisi tullut kerskan aihe kerskakuluttamisen sijaan. Samaan tapaan kuuluu puhuttavan esimerkiksi tv:n katsomisesta tai muusta ('siis minähän en katso juuri ollenkaan tv:tä' on lause, joka usein multakin karkaa, ja joka väistämättä sisältää arvoajattelua, identiteettityötä).
Kotiani puhutellaan usein siitä, ettei esillä ole paljoa tavaraa, ja se vähäkin on kaunista ja tarinoita sitovaa. Se hivelee! Ehkä (ja onneksi!) kulttuuri, joka kerran rakasti materiaa on hiljalleen alkanut kääntyä... Nonnan tavoin minäkin piristän usein itseäni "semi-materiaalilla" eli ostamalla kirppikseltä lehden tai nappaamalla ruokakaupasta mukaan tulppaanikimpun. Monessa hankinnassa olen alkanut noudattaa kahden viikon sääntöä: odotan kaksi viikkoa, ja tarkastan sitten vieläkö hankinta tuntuu kannattavalta. Jos kyllä, niin sitten hankin. Useimmat mieliteot karisee parissa viikossa :-) Toisaalta en jaksata piiskata itseäni siitä, että haluan ja rakastan jotakin. Tunne ratkaisee.
Ihanaa keskustelua ja niin tarpeellista ! Tärkeintä varmaan on se, että ylipäänsä on miettinyt suhdettaan tavaroihin. Pohtinut kulutustaan ja ostoksiaan ja osaa olla tyytyväinen omien mieltymystensä kanssa.
Esim. minä ahdistun oikeasti ostoskeskuksissa ja uutuuttaan kiiltelevissä siustuskaupoissa. Alkaa rintaa puristaa ja nousee suru silmiin, ja päästävä äkkiä pois. Eli en mene niihin.
Teimme viimevuonna remontin, ja saimme uuden olohuoneen, joka tuli sisustaa. Kaikki huonekalut ja koriste-esineetkin hommasin huutokaupoista ja kirpputoreilta. Pieneen päähäni ei mahdu miksi kaiken pitäisi olla uutta ja sitämyötä luontoa ja maapalloa rasittavaa tehtailua.
Mutta joskus kouraisee sydäntä myös kirppiksillä, kun ne on täynnä kaikennäköistä krääsää ja rompetta, joista melkein heti näkee, että niitä ei olla ehditty rakastaa ostamisen jälkeen. Kannatan kierrätystä, mutta en nopeaa sellaista.
Ugh ;)
Kiitos taas ajatuksia herättävästä kirjoituksesta, Lumikko! Sinulla on taito tarttua aiheisiin jotka herättävät paljon vastakaikua, ja tehdä se myös tavalla, joka saa miettimään että mitenkäs meillä...
Minulla on loppujen lopuksi aika samanlaiset periaatteet tavaran suhteen kuin sinulla. Omalla kohdallani ne ovat hioutuneet viimeisten seitsemän-kahdeksan vuoden aikana, eli sen jälkeen kun kaikki lapset olivat aloittaneet koulun. Ennen sitä tuntui, etten mahtanut tavarapaljoudelle mitään. Mutta kun muutenkin tein aika isoja muutoksia elämässäni tuohon aikaan, mietin myös tavarasuhdettani aika tarkkaan. On ollut hyvä mieli siitä että aika vähän on tarvinnut suoranaisesti heittää pois, vaikka karsinkin tavaroita jatkuvasti - ehkä siksi että tämä on ollut vuosien projekti. Viimeksi vuosi sitten tyhjensin vaatekaappini ja jätin vain oikeasti rakkaat/tarpeelliset jäljelle - eipä jäänyt paljon. Minäkään en, niinkuin Nuttulakin totesi, kestä ärsyketulvaa ja siksi meille tuskin enää mitään tavarakaaosta tuleekaan.
Tavaramäärän vähyys tai suuruus ei kuitenkaan taida olla se varsinainen pointti, vaan todellakin se millainen suhde itsellä on tavaraan. Ajattelen että tavarasta tulee herkemmin ongelma tai taakka silloin, kun sillä yrittää korvata tai paikata jotain elämästä puuttuvaa. Silloin kun tavara kantaa omaa elämänhistoriaa tai jollain tavalla on elämisen apuna, se on ihan paikallaan.
Varmaan tästäkin tulee vielä jälkikaikuja tuolle minun puolelleni. Kiitos näistä virikkeistä!
Marikki, tykkään tuosta ajatuksesta, että ympärillä olevat, merkitykselliset esineet hoitavat. Siihen kai osaltaan liittyy sekin, etteivät vanhat ihmiset halua lähteä kotoaan, vaikka asuisivat yksin. Kotona kun ovat ne kaikki tutut ja tärkeät esineet, omilla paikoillaan. Nythän se taas nähtiin, kun oli niitä sähkökatkoksia Savossa, ja vanhuksille tarjottiin mahdollisuutta lähteä evakkoon; uutisissa haastatellut mummot vastasivat hymyssä suin, että "mihinkäs sitä nyt kotoaan lähtisi"!
Vedenkeittimessä on tietty se etu, että se vie vähemmän sähköä kuin liesi. Mutta mullakaan ei ole enää keitintä just sen takia, että ne tuntuvat olevan oikein erityisen helposti rikkoutuvia vempaimia; itseltäni on mennyt jo kolme keitintä rikki enkä enää halua sitä rikkinäistä roinaa itseni ja ympäristön riesaksi.
Nonna, juu olen törmännyt viime aikoina niin monessa paikassa tuohon tavaroista eroonpääsemiskampanjointiin, että vähän pakkomielteiseltä se on alkanut tuntua. Minustakin kannattaa laittaa jarrut päälle, jos tavararulianssi uhkaa ottaa yliotteen; elämässä on kuitenkin niin paljon muutakin kuin ne tavarat :) Minäkin nautin "harmittomista" pikkuostoksista, kuten just lehdistä; ne on tosiaan helppo kierrättää eteenpäin.
metsienmamma, hosumisessa on sekin huono puoli, että silloin voi tulla hävittäneeksi sellaista, mille sitten kuitenkin olisi käyttöä myöhemmin. Ja siinähän nyt ei ole mitään järkeä, että sitten on mentävä kauppaan ja ostettava uusi tavara sen vanhan ja käyttökelpoisen tilalle, vain siksi että harkitsemattomasti hankkiutui siitä eroon.
Jokke, sinun tyylisi onkin aika maksimalistinen, sinua ei totta tosiaan voisi kuvitella mihinkään kovin "riisuttuun" ympäristöön :)
anja, minustakin on tärkeää huomioida myös jälkipolvet ja ymmärtää, ettei heillä ehkä ole halua tai edes mahdollisuuksia säilyttää kaikkea perimäänsä. Minä tulen ainoana lapsena olemaan juuri noissa mainitsemissasi ongelmissa, mutta se on sitten sen ajan murhe :)
Kiki, kiitos! Hyvä termi tuo "tunneköyhä tavara". Minäkin teen välillä löytöretkiä komeroihini ja "shoppailen" sieltä "uusia" vaatteita ;)
Tuulella, minustakin sellaiset "kaikki kerralla uusiksi"-repäisyt ovat ihan kamalia, en ymmärrä miten kukaan voi tuntea oloaan kotoisaksi huushollissa, jossa ei ole mitään omaa eikä mitään kerrostumia. Kuten Marikkikin sanoi, sellaiset sisustusohjelmat, joissa näitä radikaaliremontteja tehdään, lähinnä kauhistuttavat. Yhden huoneen make-overin ymmärrän, etenkin jos se on joku vähän neutraalimpi tila, kuten kylpyhuone, takkahuone tai joku sellainen.
Millan, tuota juuri olen miettinyt, että eihän se tavaroiden hävittäminen auta luontoa millään tavalla; ainoastaan kulutuksen vähentäminen ja ostamatta jättäminen auttaa. Eli jos tavaraa on jo reilusti, ei se luonto siitä riemuitse, että kaiken kuskaa kaatopaikalle. Siitä se sen sijaan kiittää, jos olemassa olevilla yrittää pärjätä mahdollisimman pitkälle ja lakkaa haalimasta lisää roinaa.
Petriina, ei tietenkään haittaa linkitys :) Karsintaa teen minäkin, mutta kuten metsienmammakin sanoi, maltti on joskus valttia. Sen avulla voi esim. saada muutettua omaisuuttaan paremmin rahaksi. Ite myyn dvd-elokuviani pikku hiljaa pois huuto.netissä; en edes viitsisi laittaa sinne kaikkea kerralla, siinähän olisi hirveä homma! Nyt laitan sitä mukaa kun olen leffoja tai sarjoja katsonut, ottamatta mitään stressiä.
Pilvitarha, juu kyllä se helposti menee niin, että mitä suuremmat tulot, sitä suuremmat menot. Eli jos rahaa on, sitä myös menee; se on yksi syy, miksi halusin kokeilla tätä köyhäilyä/hidastamiskohtuullistamista. Että jospa pääsisin turhasta ostamisesta eroon.
Aika usein tuntuu siltä, että kirppareita käytetään oikeuttamaan kuluttamista. Että kaikenhan voi viedä kirpparille, jos ei sitten ite tykkääkään tai tule käytettyä. Kuitenkin kirpparitkin ovat niin pullollaan tavaraa, että ei se kaikki roju tule ikinä löytämään uutta kotia. Kaatopaikalle nekin tavarat lopulta päätyvät, joko uuden kodin kautta tai suoraan. Eli tunnistan tuon "krapulan" tunteen ja pidän sitä paljon realistisempana tunteena kuin puhdistautumista, johon liittyy ehkä vähän sellainen "poissa silmistä, poissa mielestä"-aspekti.
nuttula, kiitos -voi kuule ei meilläkään kaikki ole kauniisti esillä ja järjestyksessä! Hyllyt ovat ehkä aika hyvällä tolalla, koska niitä tykkään järjestellä, mutta pöydät ja keskilattia ovatkin sitten toinen juttu :) Tuo ärsykeahdistus on erittäin tuttua mullekin, ja joskus mietinkin, että miten ikinä kestäisin sitä sekasortoa, jos kahden hengen perheemme tästä laajentuisi. Mutta ilmeisesti kaikkeen tottuu :)
maijja, tota just yritin tavoitella tuossa kirjoituksessani, että onkos siinä nyt mitään mieltä, jos himoshoppailun korvaa himohävitys. Tavaran ympärillähän ne ajatukset pyörii kummassakin tapauksessa eli korvataanko siinä sitten yhtä tyhjiötä toisella?
Minä olen aina ollut kova television puolustaja :) Eihän kukaan pakota katsomaan sieltä sitä moskaa tai kanavasurffailemaan aivottomasti, vaan ihan itse voi valita, mitä katsoo. Teemallakin ihan huikea tarjonta!
Useimmat mieliteot tosiaan menevät ohi, jopa unohtuvat, aika nopeasti. Minä piristän itseäni "shoppailemalla" kirjastossa: voi sitä riemua, kun löytää uutuushyllystä jonkun uunituoreen romaanin ja lehtisalista lähtee mukaan pino sisustuslehtiä. Tulee ihan yhtä hyvät (ellei paremmat) kicksit kuin ostamisesta.
wihtori, ymmärrän tuon ostoskeskusahdistuksen; mullekin tulee niissä useimmiten sellainen olo, kuin olisin jollain vieraalla, autiolla planeetalla, että niillä ei ole kerta kaikkiaan mitään annettavaa minulle. Mutta hyvä niin.
Itse en juurikaan käy kirppareilla, koska en tarvitse sieltä(kään) mitään. Omat "kirpparini" löytyvät pikemminkin sukulaisten luota. Mutta esim. viime kesänä kun pyörin pari tuntia Turun kierrätyskeskuksessa, tuli vähän murheellinen olo siitä, kuinka paljon käyttökelpoista tavaraa hylätään eikä se kaikki tosiaan tule ikinä kelpaamaan kenellekään. Eli allekirjoitan osuvan lauseesi: "kannatan kierrätystä, mutta en nopeaa sellaista".
Liisa, eipä kestä :) Iloitsen kaiuista. Minäkään en ole (vielä) juurikaan joutunut heittämään mitään pois, siis roskiin, lähinnä joitakin rikkinäisiä tavaroita. Mutta olen kyllä hyvin tietoinen siitä, ettei tavaroiden säilyttäminen ja lopulta kierrättäminen tarkoita sitä, etteivätkö ne viime kädessä kuitenkin muuttuisi jätteeksi. Voi vain toivoa, että niistä sitä ennen olisi jollekulle toiselle iloa tai hyötyä.
Onneksi nykyisillä jäteasemilla on niinkin tarkka lajittelu ja materiaaleja osataan hyödyntää. Mutta minusta sillä ei saisi liikaa lohduttautua, kuten ei kirppareillakaan: ratkaisevaa on viime kädessä se, että uuden roinan tuottamista ja ostamista (tai toisin päin, kysyntähän säätelee tarjontaa) vähennetään. Tällä on tietysti kansantaloudellisia seurauksia, siksi tarvittaisiin aika perustavanlaatuista ajattelutavan muutosta. Sellaiset ovat hitaita prosesseja.
Olen käynyt kirpputoreilla ostoksilla jo parikymmentä vuotta ja ihan selkeä muutos tapahtunut juuri siinä, että monet ajattelevat niin, että voivat ostaa jotain kertakäyttöistä tavaraa, halpoja vaatteita ja asusteita esimerkiksi, ja sitten sesongin päätyttyä myydä ne pois, kun kaikesta pääsee niin kätevästi eroon kirpputorilla. Ja sittenhän voi taas ostaa uutta tilalle... kierrättämisen idea kyllä kärsii, ei sen ole tarkoitus kannustaa ketään kuluttamaan lisää. Toki tietysti parempi, että tavarat päätyvät edes jollekin käyttöön ( ennen päätymistään kaatopaikalle ). Ostan paljon käytettyä vaatetta ja olen miettinyt tästäkin näkökulmasta asiaa, käytetyn ostamisessakin pitäisi käyttää enemmän harkintaa.
Dejunking taitaa olla trendi-ilmiö, mutta ajattelen niin, että se saattaa kuitenkin antaa monelle oikeastikin ajattelemisen aihetta. Kuten allekirjoittaneelle.
Mukavaa alkavaa viikkoa !
Minäkin mietin sitä, että kulutanko nyt turhaan sähköä, kun ei sitä vedenkeitintä ole. Kun minulla oli vedenkeitin, se oli niin helppo ja nopea, että en koskaan laittanut kiehunutta vettä termokseen (vaikka juon teetä pitkin päivää...) vaan kieheutin sen aina uudestaan, jos se oli ehtinyt jäähtyä. Eli en käyttänyt sitä kovin energiatehokkaasti. Nyt yritän olla tarkka siinä, että keitän pannullisen ja kaadan heti termariin. Joskus termarissa oleva jää käyttämättä, jos aikaa kuluu liikaa ja se ehtii jäähtyä liikaa. Yritän myös yhdistää teen keittämiseen muun ruuanlaiton, eli teen sitten sillä jo lämmenneellä levyllä usein muutakin - mutta en tiedä onko tällä todellista merkitystä. Mutta, koska tosiaan nuo laitteet ovat olleet järkyttävän lyhytikäisiä, kulutan mieluummin sitten vaikka sen vähän enemmän sitä sähköä.
Petriina, joo saman havainnon olen tehnyt minäkin. Samoin tuntuu siltä, että kirppareille ja kierrätyskeskuksiin viedään toiveikkaasti tavaraa, joka kuuluisi oikeastaan kaatopaikalle; luulen tämän johtuvan siitä, että ihmisille tulee parempi omatunto kierrättämisestä kuin roskiin heittämisestä. Helposti unohtuu se, että jos yritetään kierrättää kenellekään kelpaamatonta, kaatopaikalle se kuitenkin päätyy; "likaisen työn" tekevät sitten vain kierrätyskeskuksen työntekijät.
Kivaa viikkoa sinnekin!
Marikki, ihan totta, että jos keittimellä kiehauttelee pitkin päivää, niin siinähän se säästö sitten meneekin. Ihan samaa muistelen omasta vedenkeittimen käytöstäni; monesti laitoin veden kiehumaan ja unohdin sen sitten tykkänään. Sitten vaan uusi kiehautus. Tätä ilmiötä ei ole esiintynyt enää sen jälkeen, kun olen keitellyt veden liedellä.
Minäkin muistan tuon Antti Nylénin kommentin. (Fiksu mies on muutenkin.) Ajattelen samoin.
Minulla ei ole ongelma niinkään esineiden ym. kanssa vaan paperitavaran. Onko täällä muita samanlaisia?
Siis miten oppia karsimaan postikortteja, kirjeitä, päiväkirjoja, valokuvia, printtejä, piirustuksia, monisteitä, lehtileikkeitä, täysinäisiä osoite- ja muistikirjoja, vanhoja aikakaus- ja sarjakuvalehtiä, luentomuistiinpanoja, tuntisuunnitelmia, moniste- ja koepohjia? (Kirjoja en tässä mainitse, koska myyn välillä kotikirjastoon tilaa tai annan opuksia eteenpäin.)
Meillä on vinttihäkki täynnä pahvilaatikoita, joissa on tuota sorttia ja kotona sama jatkuu. Joka puolella notkuvia pinoja, esillä ja piilossa kaappien kätköissä. En osaa luopua. Keksin aina uusia käyttötarkoituksia ja muita varmuuden vuoksi -säästämisiä. Tänä jouluna heitin ekan kerran joulukortteja joulun jälkeen roskiin. Pari vuotta sitten annoin hävittää peruskouluaikaisia koulukirjoja, jokusen säästin. Olisi korkea aika tehdä uusi tyhjennys.
Katja, mulla kaksijakoinen suhtautuminen Nyléniin. En ole hänen esseitään lukenut, mutta julkisuudessa lausumistaan kommenteista olen toisinaan ollut hyvinkin eri mieltä. Fiksu varmasti joo, mutta joskus turhan ehdoton.
Tuttu ilmiö ainakin mulle tuo paperin kertyminen. Kirjeet, valokuvat ja päiväkirjat eivät ole ongelma, ne säästän ilman muuta, mutta kaikenlainen sälä: monisteet, esitteet, kaikki opintoihin tai töihin liittyneet liplappuset, ne joulukortit... Paljon on myös sellaista, mistä olen epävarma, että "saako" niitä hävittää: pankin ja verottajan papereita, ikivanhoja. Jospa joku vielä joskus niitä keksii kysyä (as if!) ;)
Ja vanhat lehdet ovat ikuinen ongelma, kun niitä en tahdo raaskia hävittää, jos en ole ainakin selannut ensin. Ja siihen puuhaan taas ei ikinä tunnu olevan aikaa/intoa.
Ymmärrän minäkin tavallaan sen ajatuksen, "ettei välitä tavarasta". Sehän on äärettömän vapauttavaa. Jos ei olisi kiintynyt romuihinsa, olisi oikeasti täysin vapaa ihminen. Tai ainakin aika lähellä sitä.
Minä haen suhteessani tavaraan sitä rajapintaa. Sitä, missä menee kohtuullisuuden ja kohtuuttomuuden raja. Tyyliin, en voi muuttaa asumaan pienempään taloon, koska haalimani tavaramäärä ei sopisi sinne. Olen tietoisesti opetellut luopumaan tavarastakin. Tai luopumaan kiintymyksestä niihin. En enää aijo saada raivareita, vaikka lapset rikkovatkin juuri ne designmaljakkoni....
Mutta esteetikkona ja romanttisuuteen taipuvaisena ihmisenä minä todellakin kiinnyn tavaraan. Välillä suorastaan hullaannun niistä. Uusista JA vanhoista.
Ymmärrän myös tuon, että kun välittää tavarasta (omaisuudestaan), siitä pitää parempaa huolta.
Ja se, jos mikä, on paitsi taloudellista myös järkevää kaikin puolin.
Minun mielestäni on järkevää kunnostaa vanhaa ja huolehtia uuden tavaran puhtaudesta ja toimivuudesta, mikäli sillä on merkitystä käyttöiän suhteen.
En voi käsittää ajatusmallia, jossa kaikki tavara on (kerta)käyttötavaraa. "Ainahan voi saada uuden, kun entinen menee likaiseksi tai muutoin epäkuntoon". Olipa kyse sitten alusvaatteista tai polkupyöristä. Molempia heitetään surutta roskiin, kun uutta saa vähällä vaivalla ja pienellä rahalla ja uusi on aina jotenkin ihanampi.
Ennenkaikkea minua tavarassa viehättää se, että ne kantavat mukanaan tarinoita. Niiden avulla voi myös luoda omaa tarinaansa. Tämä tietenkin on joidenkin mielestä säälittävää. Mutta minulle se luo sitä jo mainittua turvallisuuden tunnetta...
-junika-
Voi miten tämä kaikki keskustelu teki hyvää!Olen samaa mieltä varsinkin tuosta että "välittäminen" antaa tavaralle tavallaan oikeuden olla ilona ja lähellä tarpeellisenakin arjessa.Usein vähän määrällisesti riittää.Tämä aika on minusta vahvistanut monille ostamista jonkun ulkoisen tarpeen takia sekä ostamista tai kierrättämistä todellisen tarpeen takia.Tiukka budjetti tekee minusta ainakin nauttijan joka iloitsee onnistuneista löydöistä kirppiksillä niin kotiin,lapsille kuin joskus itsellekin.
Kuvasi ovat herkulliset Lumikko!Tykkään kovasti.
Tuo Välitän tavaroista tuntuu kivalta otsikolta, sellaiseltä myöntävältä, hyväksyvältä, että kyllä ne tavarat kuitenkin ovat tärkeitä, että on sillä tavalla epätäydellinen tässä elämässä ja kiintyy niihin, mutta myös kiintyy sillä tavalla, että huolehtii niistä. Että niillä on pitkä elämä.
Välillä on ihana olla tyhjässä tilassa, mutta sitten tulee sellainen olo, että mitä siellä tekisi. Sopiva kaaos tavaraa ympärillä toimii ainakin meillä. Täällä asuu neljä tavaran jemmaajaa, mitään ei heitettäisi pois, mutta onneksi me voidaan aika paljon pysytellä pois kaupoista, se on kai meille paras tapa, ettei käydä ostoksilla ja vanhasta täytyy keksiä uutta.
Lauantaina kyllä tein kirpparilla sellaisen löydön, josta olen aivan tavarahurmoksissa. Löysin kahdet metsäretkisukset viidellä eurolla. Jotenkin aivan hykertelen siitä vieläkin ;-)
Minäkin voin tässä kohtaa yhtyä Nylénin ajatuksiin. En tunne hänen esseitään, mutta tuossa nimen omaisessa lauseessa hän on minustakin oikeassa. Jos omistaisimme vain tavaroita, joista oikeasti välitämme, omistaisimme paljon vähemmän.
Minusta oli ihana hiljattain muuttaa, kun jouduin karsimaan niin paljon tavaroita. Oli pakko luopua ja sitten se tuntuikin kovin vapauttavalta. Ihan kuin hengittäisi keveämmin.
Mutta minullakin on paljon tavaroita, joista en millään haluaisi luopua. Nimenomaan tunneside kiinnittää niihin.
Samoin mä. Siis yhdyn Nylénin ajatuksiin.
Mulle on kehittynyt tunneside moniin tavaroihini, ja niihin kaikkiin liittyy jokin tarina. Muisto lapsuudesta (Kodak Instamatic -kamerani), mummonvinttinostalgiaa (veivattava grammari), jne. jne. Esimerkkejä on useita. Olen luonteeltani keräilijä. Ja kierrättäjä. Esim. vanhoista lehdistä olen tehnyt kirjekuoria, eikä niitä (siis kuoria) ole tarvinnut sen jälkeen enää kaupasta ostella.
Joskus sorrun, ja saatan heräteostaa 5 min. ennen sulkemisaikaa vaatekaupasta kassillisen vaatteita joita en välttämättä tarvitsisi. Mutta en halua soimata siitä itseäni, tai olla liian ehdoton. Sallin itselleni kirpparit, vanhat tavaralöydöt jne. jne. Mutta rima ostamiseen on useimmiten korkealla, ja tavallaan mielessäni on jo "kierrätyssuunnitelma" jos en esim. pidäkään tavarasta enää vuoden päästä.
Hyvä oli kirjoitus! Ja aivan.Näin on. Jonkun mielestä meilläkin on paljon "tavaraa", itse en mistään luopuisi, asioilla kun on muistoja ja tarinoita, ei niitä voi pois surutta heittää. Maalauksissani yhden teksti kuuluukin : Ympäröi itsesi asioilla, joista pidät niin voit hyvin. Ja kissa on kietoutunut kukkaköynnökseen ja pikkuisiin ystäviinsä...
Tykkäsin tästä kirjoituksesta ja se sai kyllä ajattelemaan tätä asiaa. Kiitos. Itse ajattelen jotenkin näin, että jos hetken huumassa karsin kaikki sen hetken turhat tavarat pois niin voi käydä niin, että esimerkiksi vuoden päästä tarvitsenkin juuri sellaista tavaraa. Esimerkiksi käyttöesineet. Sitten joutuisin ostamaan uuden tai kierrätetyn, mutta kuitenkin sellaisen hankkimaan. Siis jos todella sen tarvitsisin.. eli kohtuullistaminen kaikella tavalla on varmasti tarpeen. Niin tavaroiden ostossa kuin niiden pois heittämisessäkin. Äitini sanoo aina, että "Ei sitä heitetä roskiin, sitä voi vielä tarvita". Joo, joskus tarvitaan ja joskus ei. Tuli vaan tästä kirjoituksesta heti äitini mieleen. Itse kyllä pidän ja välitän tavaroista ja myönnän, joskus liikaakin. Eli voisi sanoa itsellekin, että joku roti. Ainakin välillä :)
Olen alkanut kysymään ostamista harkitessani, että "mitä minä haluan itselleni tällä tavaralla?" Jos vastaus - rehellinen!!! - on jotain epäuskottavaa ja kehiteltyä, en osta.
Toisaalta minua vaivaa ajatus siitä, että kun laitan jonkin vempeleen kierrätykseen, tarvitsenkin sitä kipeästi heti huomenna. Pitäisiköhän uskaltaa kokeilla. Enpä ole vaatteitanikaan kaipaillut.
nättiä tavaraa, minäkin tykkään
Mukava kirjoitus, joka helpotti huonoa omaatuntoani. Minä nimittäin rakastan tavaroitani. Pikkuhiljaa sitä vaan on kertynyt aivan liikaa kirpputoreilta ja roskakatoksesta löytynyttä. Itseäni kiusatakseni olen nykyään seurannut tv:stä "Himohamstraajat"-ohjelmaa. Nykyään kotiin ei tulekkaan uutta tavaraa, ennenkuin olen tarkkaan miettinyt, "tarvitsenko sitä todella". Vanhaa raivataan pikkuhiljaa koko ajan roskikseen ja kirpputorille. Pienten säröjen ja kulumien takia tavaraa ei kuitenkaan hävitetä. Miksi ostaa uutta jos vanhakin on vielä käyttökelpoinen.
Toiset pitävät minua pihinä, omasta mielestäni olen luontoa säästävä :D
Tärkeä aihe! Uskon lujasti siihen, että harkittu ja jopa "harras" suhde tavaroihin pitää tavaratulvan aisoissa. Kantapään kautta opin, että karsimisen todellakin pitäisi tapahtua vähitellen. Meillä on takana muutto suuresta omakotitalosta suhteellisen pieneen keskusta-asuntoon, ja karsimme varsin ronskilla kouralla todella paljon tavaraa. Homma meni niin vauhdikkaasti, että vasta jälkeenpäin ymmärsin, että pesuvesien mukana meni muutama lapsikin.
junika, ei minusta siinä ole mitään säälittävää, että tavaroiden(kin) avulla luo omaa tarinaansa. Esiäideillemme ja -isillemme tämä on ollut itsestäänselvää; vasta nykyinen kertakäyttökulttuuri on tuonut välinpitämättömyyden ihmisten ja esineiden suhteisiin.
Luopumisen taitokin on tärkeä. Ja sen ymmärtäminen, että vaikkapa tulipalo ei ole yhtä kuin maailmanloppu.
Maria, olet aivan oikeassa siinä, että tämä aika on lisännyt sekä kuvitteellisia että _todellisia_ tarpeita. Hyvä että toit tämän näkökulman esiin; puute ei ole hävinnyt mihinkään, eivätkä _kaikki_ tosiaankaan tuskaile näiden ylimääräisten tavarakertymien kanssa.
Minutkin niukka budjetti saa iloitsemaan hyvistä ja edullisista löydöistä; tunne on ihan toinen kuin silloin, kun rahaa oli reilusti yli omien tarpeiden.
himalainen, mullakin välillä tyhjän tilan kaipuu, mutta en minä sellaisessa osaisi elää. Tarvitsen kirjoja ja kuvia ympärilleni, ne ravitsevat ja juttelevat, tekevät kodin. Ja pehmusteita täytyy olla: tyynyjä, peittoja, vilttejä, villasukkia.
Hienon kirppislöydön teit!
Kirjailijatar, juu kyllä nimenomaan sellaisesta ylimääräisestä ja taakaksi muodostuneesta tavarasta on ihanan vapauttavaa päästä eroon. Itselleni sellaisia ovat mm. kaikki pieniksi jääneet vaatteet, rumat astiat ja kaikki muukin sellainen, mitä ei oikein silmissään siedä.
Anua, keräilijäluonne minäkin, tosin koko ajan vähemmän. Kierrätyskärpänen on purrut monia, minua ei niinkään, ainakaan vielä (siis puhun nyt kaikenlaisesta tuunaamisesta ja materiaalien uusiokäytöstä omiin tarpeisiin, kierrätän tietysti kaikki jätteet!).
TiaNina, muistot ja tarinat ovat tärkeitä, mitä niitä pois heittämään :)
milla, kohtuu kaikessa, niinhän sitä sanotaan. Hetken huumassa ei tosiaan kannata heittää mitään pois, silloin voi tulla huteja.
Liina, yksi hyvä neuvohan on se, että pakkaa tavaroita pois muttei vielä anna niitä mihinkään. Jos (sanotaan nyt vaikka) vuoden päästä ei ole lainkaan kaivannut poispakattuja, ne voi melko huoletta antaa pois.
Hannele, kiitos, kiva kun piipahdit!
Sude, hamsterin vikaa on minussakin, mutta olen ihme ja kumma saanut oireilun hallintaan :) Pihiys kunniaan, jos se säästää luontoa!
Pirkko, juu muutot ovat kyllä sellaisia paikkoja, että niissä niitä lapsia tuppaa menemään pesuveden mukana väkisinkin. Minua harmittaa, kun äitini on hävittänyt omien muuttojensa yhteydessä niin paljon kaikkea lapsuuteeni kuulunutta (hänen silmissään rojua, mutta minulle tunnearvokasta).
Mistä ihmeestä sä olet saanut näin monisanaisesti ja syvällisesti asioita pohdiskelevia lukijoita!!
Minulle tuli ihan ensisilmäyksellä tunne, että pitääpä liittyä lukijoihisi.
Ihana väriharmonia tuossa hyllykuvassa ja täydentää hyvin aihetta.
Sirkku, kiva kun liityit, tervetuloa! Välillä sattuu tosiaan aihe, josta lukijat innostuvat keskustelemaan -se on hienoa :)
Voisinpa yhtyä Sirkun sanoihin, ja lukijaksikin rupean :)
Anni, tervetuloa, sinulla on ihana nimi ja tuo kuvakekuva!
Pitkän tauon jälkeen pääsen taas tänne lukemaan, ja johan on tullut hyvää tekstiä, hyviä kommentteja ja paljon! Olen ihan samaa mieltä. Tosin toivoisin itselleni todellakin sitä tavaranpoistointoa, en pakonomaisesti, mutta että saisin oikeasti vintin muuttolaatikoita läpikäytyä ja toivottavasti realisoitua osan ehkä rahaksikin, jotain pientä. Mutta jutussa oli hyvä pointti, ei itse tavarassa tai omistamisessa ole mitään vikaa, vaan kyse on juuri siitä, miten ja mitä omistamme.
Lähetä kommentti