torstai 20. tammikuuta 2011

Hyvän päivän ilta

Tänään on ollut hyvä päivä. Heräsin jo kahdeksalta, lähes olemattomien yöunien jälkeen, mutta täynnä tarmoa. Naputtelin pari keskeneräistä juttua valmiiksi, valkkasin niihin kuvat ja lähetin maailmalle.

Ykkösen aamu-tv piti seuraa taustalla, koskakohan olisin viimeksi katsonut sitä reaaliaikaisesti enkä iltapäiväkoosteena? Tai edes iltapäiväkoosteena? Siellä oli se naistoimittaja, josta en aluksi tykännyt yhtään, mutta josta tuli sittemmin suosikkini. Ja uusi, lupsakka miestoimittaja. Ja presidentti.

Kiertelin heti aamutuimaan blogeissa ja uudemman kerran iltapäivällä. Koin oikein hyvän mielen humauksen parissakin paikassa. Hymy korvissa keittelin teetä ja söin tuoretta jättijuustosarvea (juustosarvitaksi toi). Sovin yhdestä uudesta haastattelusta.

Lueskelin postin eilen tuomaa lehteä ja otin siitä kuvia teidänkin iloksenne. Tykkään tämän lehden kotikuvista ja muistakin kuvista edelleen eniten. Paljon lintuja ♥

Eilen oli hyvä kohtaaminen. Ilmassa on alkuvuoden raikkautta, uuden uumoilua, intoa ja optimismia. Kinoksista huolimatta tunnen kulkevani kohti kevättä, valoa, ystävyyttäkin.

Hyviä päiviä teille kaikille!

15 kommenttia:

Kirjailijatar kirjoitti...

Kivoja kuvia ja interiöörejä. En muista vuosiin selanneeni tuota lehteä. Ja minäkin olen vähän heikkona lintuihin. Se ikuinen toive, että voisi lentää.

Minäkin kohtasin eilen ihmisen, jonka kanssa oli niin hyvä heti. Se on ihmeellistä. Että näin aikuisena voi vielä kohdata, ehkä ystävystyäkin. Se tuntuu lahjalta.

Lumikko kirjoitti...

Kirjailijatar, minä "löysin" lehden joskus viime keväänä, olin luullut että se olisi paljon romanttisempi/konservatiivisempi ja yllätyin tosi positiivisesti.

Linnut, niin, onkohan se tosiaan se lentämisen kyky? Vaikka minun lempilintuni ovat sellaisia kököttäjiä: puluja, variksia, pöllöjä, sekarotuisia siivekkäitä. Ja korppi, ehdottomasti. Näin kesällä korpin, ai että se oli komea.

Kyllä aikuisena voi ystävystyä, uskon siihen vahvasti, tiedänkin sen. Mutta totta, jotain ihmeellistäkin siihen liittyy, lahjana se on otettava.

Lapsuuden ja nuoruuden ystävyydet ovat usein sellaisia kiinnikasvamisia (ja myöhemmin ehkä erilleenkasvamisia) mutta aikuisena se ystävyys valitaan. Voisiko olla?

Pilvitarha kirjoitti...

Hienoin lintu on kyllä tuo liidulla piirretty, selvästi kököttäjätyyppiä. Itse tykkään myös tarmokkaista pyrähtelijöistä. Toissa kesänä sinitiainen teki pesän ulko-oven yläpuolella olevaan koloon, se vasta oli luksusta! Saatiin kuunnella poikasten sirputusta pöydän ääressä. Äänestä kuuli kuinka ne kasvoivat siellä :)

Nyt on talossa kissat ja sirputus vaihtunut varoittaviin käkätyksiin...

piilomaja kirjoitti...

Sananen omista kokemuksistani mitä tulee ystäviin ja ystävystymiseen. Minun paras ystäväni on ajalta jolloin olin 6 ja hän 4. Toinen erittäin hyvä ystävä tuli elämääni kun olin 18.
Vielä yksi pitää mainita johon tutustuin kun olin 15.

Aikuisiällä on ollut työ- ja opiskelujuttuihin liittyviä tuttavuuksia, kavereita, mutta en yhdenkään kohdalla voi puhua varsinaisesta ystävyydestä.

Eri maissa asuessani on ollut joitakin aika läheiseksikin tulleita ihmisiä, mutta he ovat jääneet kun maa on vaihtunut. Se on mennnyt aivan lunnollisesti näin ilman mitään dramatiikkaa.

Blogien ja netin ansiosta ylipäätään olen tutustunut kolmeen ihmiseen. Kaikkien kanssa tunnen samuutta, nautin seurastaan jne. vaikka emme tietysti usein voi tavata.
Joskus mietin: onko tärkeää ylipäätään nimetä onko joku tuttavuus muuttunut ystävyydeksi.

Parhaina ystävinä säilyvät kuitenkin ne kaksi jotka ensin mainitsin.

Lumikko kirjoitti...

Pilvitarha, liidulla piirretty on juu niin kököttäjä, että tokkopa osaa lentääkään :) Pienet pyrähtelijätkin ovat kyllä kivoja, vaikka olenkin heikkona isoihin lintuihin. Unohdin muuten mainita papukaijat, mulla on peräti kolme taulua, joissa kuvataan papukaijoja.

piilomaja, minustakaan ei tunnu tärkeältä määritellä ihmissuhteiden laatua, että onko kyse ystävyydestä, kaveruudesta vai mistä. Minulle ovat tulleet yhä tärkeämmiksi sellaiset merkitykselliset kohtaamiset, jotka eivät välttämättä vakiinnu pysyväksi ystävyydeksi tai yhteydenpidoksi, mutta joissa kuitenkin tapahtuu jotain syvällistä. Tällaisia on ollut lukuisia (aikuis)elämän aikana, ja osan kohdalla voisi varmaan puhua ystävyydestäkin, vaikka se ei olekaan tarkoittanut tiivistä yhteydenpitoa.

Mitä tulee näihin "oikeisiin" ystäviin, niin itse olen valitettavasti menettänyt monta. Osa on ollut näitä klassisia erilleen ajautumisia, kun toinen on vaikkapa muuttanut ulkomaille, ei mitään dramatiikkaa niissä. Mutta sitten on myös välirikkoja, jotka tuntuvat melkein siltä, kuin ruumiinjäsen olisi amputoitu. Eniten suren ystävää ja sielunsisarta, johon tutustuin 16-vuotiaana Tanskassa mutta joka irtisanoi minut elämästään kolmenkympin kynnyksellä. Hänellä on ollut hirvittävän rankka elämä ja hän on sairas, joten hänen toimintaansa pitää (yrittää) ymmärtää sitä taustaa vasten, mutta ei se ole tehnyt menetyksestä yhtään helpompaa.

Tätä nykyä läheisimmän ystäväni tapasin muutama vuosi sitten, töissä.

Liina kirjoitti...

Lintuhullu minäkin. Pöllöt, västäräkit, mustarastaat, lokit. Ja tuo lehti on suosikkejani. Olen vaan yrittänyt pitää yllä jonkinlaista irtonumeron osto- lakkoa, sillä joka paikka tulvii jotain läpyskää. Pitää varmaan tilata suoraan kotiin!

Ihanan posetiivinen postaus.

Pellon pientareella kirjoitti...

Samoja ajatuksia :). En minäkään määrittele määrittelyn vuoksi. Minusta on ihan ihmeellisen upeaa ja tuntuu hyvältä, jos voi sanoa jostakusta "hyvä ystäväni". Se on ollut minulle melko harvinaista. Minutkin on muutama ystävä aikoinaan "jättänyt", se oli ihan murskaavaa, varsinkin kun toisesta ei koskaan saanut tietää miksi (vain aavisteli) ja toisessa syy oli ihan mahdoton.

Minäkin muuten pidän variseläimistä eniten, ja petolinnuista. Variseläimet ovat niin viisaita ja tulevat toimeen vähällä. Täällä pellon pientareella on kolmisen viime vuoden aikana ollut tosi paljon korppeja, ovat ihan vakituisia vieraita, pitävät meteliä ja lentelevät korkealla, temppuilevatkin. Kerran iso pöllö lensi edelläni tien päällä kun ajoin kylille, hurjan hieno. Toinen seisoi kerran ladon katolla ja tuijotti minua. Tuossa vähän matkan päässä metsässä asuu iso ukkometso, se aina lehahtaa lentoon kun tulemme koirien kanssa. Pelloilla tuossa on usein muuttoaikaan joutsenia ja kurkia. Tänä talvena olen syöttänyt pikkulintuja, talitiaisia lähinnä, ja sitten yksi sellainen ihastuttava pyöreänisopäinen harmaamusta pikkuveijari, mikä lie (minulla eivät lintulajit vain jää kaaliin, vaikka miten opiskelisin...), se on tosi söpö ja rohkea. Tilhet ja tikat ovat varsinaisia häiriköitä, tiputtavat talipallot ja hakkaavat seinään. Rastaita tietysti paljon. Ja muita kanalintuja ja kesällä jatkuva kyyhkysten kurnutus.

Innostaisivatkohan tuollaiset lehdet tekemään remontin loppuun ja siivoamaan...? En ole koskaan oikein ostellut aikakausilehtiä, jotenkaan en ole raaskinutkaan, vaikka moneen muuhun asiaan osaan kyllä rahani syytää. Ensi kesänä kyllä pistän tuulemaan ja teen valmiiksi tuon yhden huoneen! :) Hyvää viikonloppua!

Hilja kirjoitti...

Mun lemppari ykkösen aamuteeveessä on se vähän höpsö Mika, se on symppis. Se oli välillä radiossa töissä mut on nyt näköjään palannut telkkariin. Muistan kun se oli jossain talvikisoissa toimittajana (ei hajuakaan mitkä kisat...) Itävallassa ja Italiassa vai? No joka tapauksessa se Mika teki jutun Borsalino-hatuista, se juttu oli klassikko jo syntyessään...

onnenpäivänen kirjoitti...

Lapsuuden ystävistä miekin olen kasvanut irti ja tavannut upeita ihmisiä ihan vasta näin vanhempana :)

Lumikko kirjoitti...

Liina, no sen melkein huomaa jo tuosta profiilikuvastasikin :) Pingviinitkin ovat tosi symppiksiä. Eivätkä osaa lentää, jänniä lintuja sikäli. Monilla (etenkin helsinkiläisillä) on jonkinasteista lokkivihaa, mutta minullekin ne ovat tärkeitä; lokkien kirkuna tuo aina mieleen veden, joko kesän ja mökin ja järven tai sitten Helsingin ja meren. Parasta Helsingissä on minusta aina ollut meri.

Mulle tulee Country Living kotiin, tilattuna se maksaa n. 4 euroa/nro, ei paha minusta. Etenkään kun en tilaa sen lisäksi kuin yhtä lehteä, Psychologies-nimistä, samanhintainen ja todella tuhti ja kiinnostava lukupaketti.

Pellon pientareella, minä olen aina käyttänyt aika varoen tuota "hyvä ystäväni"-nimitystä; oikeasti hyviä ystäviä ei nimittäin ole ollut montaa (tosin niin kai se on useimmilla). Toiset taas puhuvat lähes kaikista kavereistaan hyvinä ystävinään, mm. isäni, joka elää käytännössä erakkona! Eli ilmeisesti se on myös asennekysymys, että miten kokee sen ystävyyden tai kaveruuden; itse olen kai aika "vaativa" siinä mielessä, että en ystävän arvonimeä kovin helposti anna. No, kuulostipas hölmöltä, mutta ehkä ymmärrätte mitä tarkoitan. Siis arvostan ystävyyttä niin korkealle, että ihan kaikkia tuttavuuksia tai kaveruuksiakaan ei minusta mitenkään voi ystävyyksiksi nimittää. Ja kuten sanottu, ei niillä nimityksillä niin väliä muutenkaan, kunhan aito kiintymys ja kunnioitus välittyy, jos sitä on.

Lumikko kirjoitti...

Pellon pientareella vielä, ihana tuo lintuhavaintojesi potpuri! Täällä meillä päin on kyllä hienot lintukannat, ihmekös tuo että P-P Peteliuskin lintubongaa just täällä :)

Varikset ovat lokkien lisäksi toinen aliarvostettu ja suotta inhottu lintulaji, vaikka ovat niin viisaitakin. Surettaa, että ihmisten roskaruoka on tehnyt monista poikasista lentokyvyttömiä, mulla omakohtainen kokemus viime kesältä (lentokyvytön variksenpoikanen haahuili pihapiirissä koko kesän, kunnes tuli ehkä ketun syömäksi). Valkoisen huuhkajankin olen täällä nähnyt, kuolleena tosin, luultiin sitä toissa keväänä luminokareeksi.

Mulla on mennyt rahaa lehtiin ihan katumukseen asti, silloin kun olin varoissani ostelin aika surutta niitä. Kyllä niistä siivous- ja sisustusintoa saa, ainakin teoriassa :) Edelleenkin sallin itselleni jokusen lehden silloin tällöin, mutta kirjastosta saatavia en ole enää pariin vuoteen ostanut.

Hilja, oiskohan se sitten ollut just se Mika..? Vähän höpsö se nimittäin oli, aika hupaisa, hyviä lipsahduksia ja ilmeitä. Vähän meinasi karata mopo käsistä, sitä oli just vähän jännäkin seurata. Ja se nainen (ei hajuakaan nimestä) on mukavan rempseä ja aito, vaikka aluksi sekoili pahasti sanoissaan.

onnenpäivänen, nii-in, vähän sama kokemus mulla, joten kyllä se ihan mahdollista on! Tosin olen ollut huomaavinani, että ne joilla on kovin tiivis kaveripiiri jo lapsuuden/nuoruuden peruina, eivät ehkä niin helposti ystävystykään aikuisina, ei ehkä ole tarvetta?

Pellon pientareella kirjoitti...

Lumikko, ihan samaa yritin sanoa ystävistä. Tällä hetkellä minulla on yksi "hyvä ystävä" ja olen siitä todella onnellinen. Ollaan käyty aika syvissä vesissä, jaettu vaikeita asioita, tapeltukin (joka mulle ja hällekin on vaikeaa) ja edelleen ystäviä. Eli ystävä on jotain todella harvinaista, hienoa ja harvinaista :). Ja täällähän voi bongata ihan mitä vain! ;)

Lumikko kirjoitti...

Pellon pientareella, se on ihan mahtavaa jos voi tapella ja pysyä silti ystävinä, se oikeasti vahvistaa luottamusta. Sen nykyisen lähimmän ystäväni kanssa on myös ollut pari riidanpoikasta ja/tai väärinkäsitystä, ja kun ne on saatu selvitettyä ja puhuttua halki, on ollut tosi luottavainen ja hyvä olo. Kaikki suhteeni eivät ole tappeluja kestäneet: joko ei ole tapeltu laisinkaan, loukkaannuttu vain, tai sitten riitaa ei ole osattu sovitella.

Riitely on kyllä tavallaan sellainen tosiystävyyden testi. Vaikka mieluiten tietysti välttäisin kokonaan kaikki riidat ja väärinkäsitykset, niin pitkässä tai tiiviissä suhteessa niitä voi tulla väkisinkin, jolloin anteeksipyytämisen ja -antamisen taito nousee arvoon arvaamattomaan.

vaarihiiri@gmail.com kirjoitti...

Lumikko, se syvyys on ystävyydessä se juttu. Sen vuoksi kait sitten ajautuu niistä joistain vanhemmista tai lapsuuden aikaisista ystävistä kauemmas. Syvyys syntyy kokemuksesta, historiasta.

"Törmäsin" minäkin joku aika sitten ihmiseen ja oivalsin tuon tason eli syvyyden. Samat kokemukset olivat heittäneet meidät tiettyyn syvyyteen, tasoon.

Ja nyt ymmärrän sen, minkä vuoksi ne hiekkalaatikko ajoilta lähtien olevat "ystävät" eivät enää ole ystäviä.

Lumikko kirjoitti...

vaarihiiri, niin se ehkä on, vaikka kyllä mulla oli jo 16-vuotiaana hyvinkin syvällinen ystävyyssuhde, eli ei se syvyys minusta pitkää ikää edellytä, enemmänkin sellaista rehellistä kohtaamista, ehkä myös jotain yhteistä kokemuspohjaa. Mutta lapsuuskavereiden kanssa minullakaan ei sitä ollut; enemmänkin oltiin sattuman yhteen heittämiä, samalla luokalla koulussa tms. ja sitten vaan "totuttiin" toisiimme, kiinnyttiinkin tietysti.