lauantai 15. tammikuuta 2011

Hyvä talo

Edward Goreyn kotona.
Aikaisin tiistaina-aamuna heräsin isän kummasti kylmenneeseen taloon kutsumani putkimiehen soittoon:
"Jossain vuotaa ja rajusti, mutta en löydä vuotokohtaa mistään, joten sen täytyy olla rakenteissa. Mitäs nyt tehdään?"
Minä, neuvottomana: "Öö... mitäs tässä voi tehdä?"
Putkimies, epätoivoisen kuuloisena: "No rupeanko minä repimään täältä seiniä alas ja etsimään sitä vuotokohtaa?"
Minä: "Mitä tapahtuu jos et rupea?"
Putkimies: "Talo pysyy kylmänä ja jossain syntyy massiivinen vesivahinko."
Minä, nyt jo ihan kunnolla säikähtäneenä: "No rupea ihmeessä sitten!"

Kahden tunnin kuluttua rikkoutunut putki oli korjattu ja putkimieskin rauhoittunut. Vain yhtä seinää oli revitty auki. Isä istui kärttyisenä sohvallaan hattu päässä, takki päällä ja käsineet kädessä odottamassa talonsa lämpenemistä. Huoli oli vienyt vähäisetkin yöunet.

Vesivahinko ei vaikuttanut pahalta, tarvittavat toimenpiteet tehtiin tuhojen minimoimiseksi. Isän vanha luonnoslehtiö piirroksineen kastui, se suretti, mutta iskän mielestä huoneessa ei ollut mitään suremisen arvoista, ainoastaan arvotonta ja keskeneräistä. Yritin olla eri mieltä.

Episodin jälkeen isä puolusti taloaan ja sen ikivanhoja putkia: "Tämä on hyvä talo". En yrittänyt olla eri mieltä. He ovat yhteenkasvaneet, talo ja omistajansa. He ovat niin yhtä, että rapistuvatkin samaa tahtia. Vain isäni ymmärtää sitä taloa, sen oikkuja ja hienouksia, vain hän rakastaa sitä kaikkine kremppoineen, itkuineen ja purkauksineen.

13 kommenttia:

Kiki kirjoitti...

Voih! Jopas on sattunut! Onneksi saitte minimoitua vahingot.

TH kirjoitti...

Joo. talo on ystävä, sitä pitää rakastaa ja puolustaa, hoitaakin joskus. Hyvää jatkoa molemmille, papalle ja talolle! Voimista sulle, jos olet aamu-unista tyyppiä!

eve kirjoitti...

Huh, onpa teillä ollut hässäkkää!

Psst: sinulle olisi haaste blogissani :)

Liisa kirjoitti...

Hiljaiseksi vetää... aika monenlaisia tunnelmia taisi mahtua tähän episodiin. Voimia kummallekin! Talolle myös :-)

tuike kirjoitti...

Ymmärrän oikein hyvin isääsi. Rakastan myös vanhaa rapistuvaa kouluamme, tahdon vanheta sen kanssa yhtä matkaa. Tämä on hyvä talo, puolustan sitä niinkuin isäsi omaa taloaan.

Onneksi ei mitään suurta vahinkoa...vanhoissa taloissa on aina mahdollisuus tapahtua mitä vaan.

Edellisen postauksen keskustelu oli upea, luin sitä mielenkiinnolla, mutta en jaksanut kommentoida, oikeastaan en jaksanut alkaa järjestellä keskustelun herättämiä ajatuksia.

Olen pitänyt blogia kohta neljä vuotta ja kuherruskuukausi on ollut ohi jo aikoja sitten. Ihan samoja tuntemuksia olen tuntenut kuin keskustelussa tuli esiin: iloa, pettymyksiä, hylätyksi tulemisen tunteita, hyväksyntää - enimmäkseen iloisia asioita. Olen kuitenkin pitänyt pitkiä taukoja, koska olen pohtinut bloggaamiseen käytetyn ajan mielekkyyttä. Ymmärrän oikein hyvin, mitä tarkoitat lehtien lukemisen ja blogimaailmasssa liikkumisen eroilla: minäkin siirryn välillä lehtien lukemiseen, koska siellä voin "olla rauhassa". En tykkää myöskään mielistelyn ja yltiöpäisen kehumisen ilmapiiristä eräissä suosikkiblogeissa, minusta siinä on jotain teennäistä ja epäaitoa. Olen myös kerran sortunut olemaan HIEMAN eri mieltä eräästä asiasta ja sain koko "hovin" silmilleni. Ymmärsin kerrasta, että eräissä blogeissa PITÄÄ kehua ja olla AINA samaa mieltä. Minäkin kommentoin mieluummin blogeja, joissa kommentteja on vähän, koska uskon, että se tosiaan on kirjoittajalle merkityksellisempää kuin 57. kommentti siitä, kuinka ihana koti jne. Sitäpaitsi loistavia, vähän kommentoituja blogeja on paljon; ilmeisesti monet haluavat kuua suosikin seuraan ja kommentoivat suosittuja blogeja, ehkä toiveena saada myös itselle omis lukijoita. Bloggaamisen herättämien tuntemusten myötä olen myös alkanut ymmärtää nettikiusaamista paljon paremmin: täällä ei ole samalla tavalla läsnä puolustamassa itseään tai ajatuksiaan kuin normaalissa, oikeassa elämässä, jossa vuorovaikutus on reaaliaikaista. Huh, sekava sepustus, mutta tarkoitus oli kiittää keskustelusta ja erittäin analyttisista huomioista.

Olen vasta löytänyt blogisi, Hiljan kautta muistaakseni, ja toivon tosiaan, ettet lopettaisi. Mutta jos siltä tuntuu, niin tauko tekee hyvää, kokemusta on :)

Petriina kirjoitti...

Hei,

tulin vastavierailulle ja tulen takuulla uudelleen. Edellisen postauksen kommenttilaatikossa oli mielenkiintoista keskustelua, en ehtinyt sitä kokonaan lukea, mutta palaan asiaan. Ja Dekkarimania, se pitää tutkia myös.

Mukavaa sunnuntaipäivää,

Petriina

Kirjailijatar kirjoitti...

Talot ovat kyllä totisesti persoonia ja vain talossa pitkään asunut voi ymmärtää talon oikut, mutkat ja tavat. Onneksi saitte sentään putket kuntoon, sillä niitä ymmärtää ehkä vain putkimies.

Lumikko kirjoitti...

Kiki, juu melkein säikähdyksellä selvittiin, nyt on kaikki hyvin taas :)

TH, minäkin olen alkanut nähdä talorähjän isäni silmin, saanut katseeseeni hellyyttä. Olen myös oppinut (ja tämä on ihan rakennusalan ammattilaisen vahvistama fakta) että talo on itse asiassa erittäin vahvaa tekoa ja hyvässä kunnossa, vaikkei sitä "maallikko" heti päälle päin uskoisi... Isä on tietysti nähnyt talonsa sisäisen kauneuden koko ajan, onhan heillä jo 32 yhteistä vuotta takana päin.

eve, kiitos haasteesta! Kuulostaa aika vaikealtakin. Mitenköhän keksin paikan, jossa en yleensä käy (minä kun yleensä tallaan näitä tuttuja polkujani), siinä sitä onkin haastetta :)

Liisa, monenlaisia tunnelmia tosiaan oli, ihan oikein aavistelet. Minä ehdin jo kaupungilta tiedustella hätämajoitustakin, mutta sitä ei sitten onneksi tarvittu -en tiedä millä olisin saanut isän lähtemään kotoaan, vaikka lämpötila olisi laskenut nollaan...

tuike, juu mitä vaan voi tosiaan tapahtua, ehdin kyllä jo maalata piruja mieleni seinille. Jännä, miten sekin vaikutti, kun se putkimies oli niin hermona; hänen turhautumisensa jotenkin hätäännytti minutkin (ja epäilemättä myös isän). Hän olikin sitten hälyttänyt paikalle toisen putkimiehen, ja asiat alkoivat onneksi järjestyä.

Samoilla linjoilla siis ollaan bloggaamisen liittyvien ajatusten suhteen. Lohdullista kuulla, että muutkin reagoivat joskus tunteella, että en ole yksin tekemässä kärpäsistä härkäsiä (joskus nimittäin tuntuu siltä, että on ihan hoopoa edes miettiä mitään saatikka pahoittaa mieltään, mutta ei kai tunteitaan oikein voi kieltääkään, eikä varmaan pidä yrittääkään).

En ole lopettamassa, ja jos niin tekisin, en haluaisi tehdä siitä numeroa. Minulla on ollut ihmissuhteissa taipumusta aika jyrkkiinkin vetoihin vaikeuksien yllättäessä, mutta yritän "kasvaa ihmisenä" sietämään hankalia tunteita ja ratkaisemaan ongelmia muutoin kuin eroamalla tai katkaisemalla välit. Tässä bloginpidossahan sitä voi myös harjoitella: ratkaisu voi olla juurikin se tauon pitäminen, eikä lopettaminen.

Petriina, kiva kun poikkesit, palaa toki paremmalla ajalla! Kivaa sunnuntaita sinnekin!

Kirjailijatar, isä kyllä tosiaan tuntee talon tavat, ei oikein antaisi minun koskea mihinkään, kun en "osaa käsitellä"... Ja uskomattoman hyvin hän myös muistaa, mikä löytyy mistäkin, vaikka huoneita on kymmenkunta ja jokainen pullollaan tavaraa. Mutta joku järjestys siinä kaaoksessa ilmeisesti on.

Aija kirjoitti...

Olet hyvin kohtelias ja huomaavainen: kirjoitat henkilökohtaisen palautteen jokaiselle kommentoijalle. Lukija- ja kommentoijamäärä varmaan lisääntyy koko ajan, joten yksi mahdollisuus keventää olisi ehkä vain kiittää kollektiivisesti kommentoijia. Huolestuin väsähtämisestäsi ja toivoisin, että jatkat!

Pellon pientareella kirjoitti...

Ihanasti kirjoitettu, ja mielettömän hieno arvostus isää kohtaan näkyy tästä. Minä olen välillä onnellinen siitä, että tässä talossa ei ole putkia tai liikoja liikkuvia osia ja hienouksia, esim. vesivessaa. Ja kun kaikki on hengittävää, huokoista materiaalia, ei pienet vesivahingot jossain myöskään niin haittaa, jos sellaisia jossain olisi. Paljon helpompaa ja huoltovapaampaa.

Lumikko kirjoitti...

Aija, ihanaa että huolehdit :) Mulle tämä kommenttilootan puolella käytävä keskustelu on niin tärkeä osa tätä harrastusta, että en ainakaan vielä ole kokenut lainkaan rasitteeksi. Kommentteihin voi onneksi vastata silloin, kun on sopiva hetki ja intoa; aina ei ole, ja silloin kannattaa odottaa sen vastaamisen kanssa, jotta ei muutu taakaksi. En usko, että määrä tästä juurikaan kasvaa, mutta jos niin kävisi, niin sitten on ehkä vain vastattava välillä vähän lyhyemmin.

Pellon pientareella, putket ovat kyllä tänä talvena tuottaneet riesaa monille, sikäli olet tosiaan päässyt helpommalla.

Minä olen joutunut vähän kuulostelemaan suhdettani tuohon isäni taloon senkin takia, että tulen sen aikoinani perimään ja voisin silloin halutessani muuttaa siihen asumaan. Eniten hirvittää juuri ison talon arvaamattomuus ja ylläpitoon liittyvät kustannukset, myös yllättävät sellaiset.

Tuon putkirikon yhteydessä paikan päällä kävi yksi tuttu kirvesmies, joka osasi kertoa, että talossa on käytetty juuri noita mainitsemiasi hengittäviä, huokoisia materiaaleja: lattian alla on kuulemma jäkälää ja sammalta, joka kastuessaan vain haperoituu muttei homehdu. Eli vesivahingot eivät ole niin "vaarallisia" kuin uudemmissa taloissa.

On mielenkiintoista oppia vanhan talon anatomiaa ja sielunelämää, se on aika uutta tietoutta mulle, joka olen asunut kerrostalossa viimeiset 17 vuotta. Meijeristäkin olen oppinut yhtä sun toista, sillä on taas ihan erilainen "luonne" kuin hirsitalolla.

Pellon pientareella kirjoitti...

Kyllä minä pidän (rakastan!) ja luotan ennemmin vanhoihin taloihin. Isäsikin talo kuulostaa hyvältä, vaikka ainahän näissä taatusti on tuota tekemistä. Mutta niinpä on jo paljon uudemmissakin taloissa. "Omakotitaloista homeessa jopa 250 000 | Kauppalehti.fi" http://www.kauppalehti.fi/5/i/talous/uutiset/etusivu/uutinen.jsp?oid=20110155027, eli jopa neljännes! En itse luota enkä maksaisi maltaita huonosti, väärin, huonoista materiaaleista ja usein vielä ulkolaisella riistotyövoimalla tehdystä sikakalliista uudesta talosta jollain postimerkin kokoisella tontilla keskellä samannäköisiä taloja... Ennen asbestiaikaa rakennetut vanhat talot ovat parhaita, ei karhunvillaa, ei muovia, ei lateksia... (Sorry, tämä on mulle sydämen asia! ;)

Lumikko kirjoitti...

Isän talokin on uusien talojen saartama, en ymmärrä miten sinne on saanutkin niin tiiviisti rakentaa. Silloin kun isä osti talon vuonna 1978 ja itsekin siellä pienenä asuin, lähistöllä ei ollut kuin pari muuta taloa (ne on nyt purettu). Nyt on suorastaan ahdasta.

Tuota se kirvesmiestuttukin sanoi, että villa ja muovi ovat niitä riskaabeleja matskuja, mutta että iskän talossa niitä ei ole käytetty, kun on tosiaan "ajalta ennen".