Rakkaudesta tavaraan

Matkustin tänään täpötäydessä junassa meijerille pääsiäisen viettoon. Junalukemiseksi olin ottanut alkuviikon Hesarit, mutta eihän siellä olisi mahtunut mitään sanomalehtiä levittelemään. Maitojunan kyydissä istuttiin tänään kylki kyljessä, nyssyköitä tiukasti sylissä puristaen. Liian lämmintä talvitakkiakaan ei mahtunut riisumaan.

Loppumatkasta ympärille tuli sen verran tilaa, että mahduin vilkaisemaan maanantain Hesaria. Sen Elämä-sivuilla oli toimittaja Ville Seurin kolumni "Miten taistella tavaratulvaa vastaan?" (HS 29.3.2010). Kolumnissa Seuri valittelee lapsiperheiden tavarapaljoutta ja kaupunkiasumiseen liittyvää varastotilan puutetta. Toisaalta Seuri toteaa, että juuri kaupunkiasumisen ahtaus rajoittaa tavaratulvaa, koska tavaroille ei ole paikkoja. Nurmijärvellä asuminen johtaisi hallitsemattomaan kulutukseen, koska varastotilaa olisi mahdollista rakentaa lisää.

Seuri kirjoittaa tietenkin pilke silmäkulmassa, mutta aloin miettiä tilan suhdetta tavaroiden määrään. Onko tosiaan niin, että mitä enemmän tilaa on käytössä, sitä enemmän tulee haalineeksi rojua? Sama logiikkahan tuntuu pätevän tienaamiseen: menot kasvavat sitä mukaa kuin tulot lisääntyvät.

Itselläni on meijerillä enemmän tilaa kuin kaupungissa, mutta tavaraa on vähemmän. Kaupunkiasunnossa meillä on kahden ihmisen tavarakertymät koko aikuiselämän ajalta, kun taas täällä maalla olen laittanut paikkoja kuntoon vähitellen ja tavarat tarkasti valikoiden. Tänne ei ole tarvinnut ottaa mitään ylimääräistä.

Ville Seuri siteeraa kolumnissaan esseisti Antti Nyléniä, jonka mukaan kulutuskulttuuri ei juonnu rakkaudesta tavaraan, vaan siitä, ettei tavaroita rakasteta riittävästi. "Kun tavaraan ei synny tunnesidettä, sitä voi ostaa ja korvata uudella nopeassa tahdissa". Näinhän se on. Ilmiö on tuttu mm. muotiblogien maailmasta, jossa H&M ja muut nopeatempoiset halpavaateketjut rulettavat.

Kulutuskulttuurin vastavoiman ei tarvitse olla askeettista antimaterialismia

Kiintymällä esineisiin ja antamalla niille merkityksiä vieroitumme kuin huomaamattamme kertakäyttökulttuurista ja tunteettomasta kuluttamisesta. Se alkaa tuntua vastenmieliseltä.

Koska tunneside vaatii usein aikaa tai tarinan syntyäkseen, eikä sitä voi syntyä kaikkeen ja kaikkiin (kuten ihmissuhteista tiedämme), suurin osa tavarasta menettää kiinnostavuutensa ja laatu korvaa määrän kulutuksessa. Laadulla tarkoitan tässä juuri merkityksellisyyttä, en hintaa tai tiettyä brändiä.

Olen yrittänyt soveltaa tätä filosofiaa omassa tavarasuhteessani. Olen pikkuhiljaa hankkiutunut eroon kaikesta, mille ei ole käyttöä tai millä ei ole tunnearvoa. Siis kaikesta käyttökelvottomasta, rumasta ja epäminumaisesta. Kaikesta, mistä voisi olla jollekulle toiselle enemmän iloa tai hyötyä. Pyrkimykseni on ollut, että jäljelle jäisi vain tarpeellisia, rakkaita ja itseni näköisiä esineitä.

Nykyään hairahdun harvoin ostamaan mitään, mistä jonkin ajan kuluttua haluaisin eroon. Taloudellisen tilanteen tiukentumisen jälkeen kulutukseen on tullut entistäkin enemmän harkintaa.

Yritän aina muistaa kysyä itseltäni kolme tärkeää kysymystä: tarvitsenko tätä esinettä todella, luulenko haluavani omistaa tämän esineen vielä vuosienkin päästä ja voisiko tämän esineen saada jostain muualta lainaan, halvemmalla tai ilmaiseksi? Joskus haluan tukea tiettyä liikkeenharjoittajaa, ja silloin viimeiseen kysymykseen ei tarvitse saada myöntävää vastausta.

Paras tapa saada tila riittämään on luopua kaikesta turhasta tai merkityksettömästä ja jättää jäljelle vain rakasta ja tarpeellista. Näiden ominaisuuksien ei tarvitse esiintyä samoissa esineissä. Perunankuorimaveitsi on tarpeellinen, mutta sen ei tarvitse olla rakas. Koriste-esine voi olla rakas, vaikka olisikin näennäisesti tarpeeton.

Yksi aarteistani: tyhjä tulitikkuaski, johon olen kerännyt teepussien mietelauseita. Tikkuaski on tuliainen Tampereen Lenin-museosta. Ylhäällä vasemmalla kuva Tallinnasta ostamastani jääkaappimagneetista.

Vielä Hesarista

Tilasin paperilehden, kun sen sai ilmaiseksi viikon ajaksi. Viime aikoina olen lukenut netistä digilehteä, joka maksaa pari euroa kuussa, jos tilaa sunnuntain tai viikonlopun lehdet paperisina. Täytyy sanoa, että olen mieltynyt digilehden aineettomuuteen ja helppouteen.

Jo viikon lehdet perinteisinä versioina synnyttävät niitä syyllistäviä paperivuoria, joita ei saa luettua läpi, mutta joita ei raaski heittää poiskaan, koska niistä on maksettu ja ne ovat täynnä asiaa, josta tulisi olla perillä. Tarpeeksi pölyttyneinä ja kellastuneina ne vihdoin lähtevät paperinkeräykseen, koskemattomina. Ja silloin harmittaa, saamattomuus ja rahan heittäminen sinne mainosten ja luettujen lehtien joukkoon.

Onneksi edes osa lehdistä tulee luettua. Mutta toivoisin, että Hesarin voisi tilata pelkkänä digilehtenä, ilman kytkyä paperilehden tilaamiseen. Tällä hetkellä on tilattava vähintään sunnuntain paperitiiliskivi saadakseen digilehden lukemiseen tarvittavat tunnukset.