tiistai 8. maaliskuuta 2011

Elämä ilman rahaa?

Koditon kulkuri Heidemarie Schwermer. Kuva täältä.
FST5 esitti eilen dokumentin Ilman rahaa, jossa seurattiin saksalaisen Heidemarie Schwermerin elämää. 68-vuotias Schwermer on elänyt viimeiset 14 vuotta ilman rahaa. Hän lahjoittaa pois eläkkeensä, asuu ystäviensä ja sukulaistensa luona ja vaihtaa esimerkiksi siivousapuaan ruokaan ja muihin hyödykkeisiin.

Schwermer viettää liikkuvaa elämää: hän on siististi pukeutunut kulkuri, jonka omaisuus mahtuu kahteen matkalukkuun. Kustantajan pyynnöstä Schwermer on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan ja kiertää ympäri Eurooppaa luennoimassa ja markkinoimassa kirjaansa. Nämä matkat yöpymisineen hänelle luonnollisesti maksetaan, mutta muutoin liikkuminen paikasta toiseen on ainoa asia, johon Schwermer käyttää omaa rahaa.

Dokumentti herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Schwermer on oikealla asialla herätellessään ihmisiä pohtimaan arvojaan, kulutusta ja näennäisiä pakkoja. Puhe yhteisöllisyydestä ja jakamisen tärkeydestä tulee sydämestä. Schwermer kannattaa vaihtotaloutta, mutta korostaa, että kyse ei saa olla vain palveluksista ja vastapalveluksista, vaan pyyteettömästä jakamisesta.

Osittainenkin paluu vaihtotalouteen kuulostaa houkuttelevalta. Ihmisillä olisi tosiaan mahdollisuus vähentää rahankäyttöään ja sitä kautta riippuvuuttaan rahasta ja sen tienaamisesta, jos he opettelisivat uudestaan vaihtamaan hyödykkeitä ja palveluksia ja luottaisivat toisiinsa enemmän. Laittamalla niin materiaalinen kuin aineetonkin hyvä kiertämään säästettäisiin paitsi rahaa myös luonnonvaroja.

Schwermerin oma elämäntilanne sen sijaan ei vaikuta lainkaan houkuttelevalta. En usko sen johtuvan pelkästään siitä, että minut on kasvatettu tavoittelemaan ja arvostamaan taloudellista riippumattomuutta. Erityisesti naiselle omat rahat ovat tunnetusti merkinneet jopa enemmän kuin oma huone: ilman omia rahoja oman huoneen pysyvyys ei ole taattu.   

Schwermerillä ei ole omaa rahaa eikä omaa huonetta. Hän asuu muiden nurkissa ja uskottelee itselleen olevansa aina tervetullut ja toivottu vieras. "Olenhan opiskellut psykoterapiaa", Schwermer toteaa puolustellen, viitaten ilmeisesti siihen, että hänen hyvää tekevä läsnäolonsa tarjoaa isännille ja emännille jotakin psyykkisesti palkitsevaa tai eheyttävää.

Ehkä näin onkin. Dokumentissa oli kuitenkin kohtia, joissa oli aistittavissa jännitteitä. Ystävyys- ja sukulaisuussuhteet taitavat joutua aika kovalle koetukselle tällaisessa mallissa. Vaikka siivous- ja keskusteluapu silloin tällöin olisikin tervetullutta, voin kuvitella Schwermeriä majoittavien perheiden joskus miettineen tykönään myös sitä, miten sanoa kohteliaasti ei pennittömälle piika-psykoterapeutille. 

Itse kokisin kodittomuuden ja jatkuvan riippuvuuden toisten ihmisten vieraanvaraisuudesta äärimmäisen ahdistavaksi. Kaipaisin omaa huonetta, rauhaa ja yksityisyyttä. Pysyvyyttä ja turvallisuutta myös. En jaksaisi elää vapaaehtoisen kiertolaisen elämää nyt enkä taatusti 68-vuotiaana.

Realisti (kyynikko?) minussa on myös huolissaan Schwermerin vanhenemisesta. Useimmat meistä sairastuvat ennemmin tai myöhemmin johonkin. Lääkärissäkäynti ei tunnetusti ole ilmaista julkisella puolellakaan. Entä sitten kun Schwermer ei enää jaksa ravata paikasta toiseen? Ehkä hän siinä vaiheessa yksinkertaisesti lakkaa lahjoittamasta eläkkeensä pois ja palaa rahatalouden piiriin. Tai ehkä hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitävät hänestä huolta hautaan asti?

Mene, tiedä. Ajatuksia herättävä dokumentti on katsottavissa YLE Areenassa vielä 30 päivän ajan.

Oma koti kullan kallis.
Meijerin olkkari ja televisio, joka inspiroi tämänkin blogikirjoituksen.

28 kommenttia:

wihtori kirjoitti...

:) heh, käys vilkaseen mun tämän päivän postaus...samat polut :)
Palaan...

Lumikko kirjoitti...

wihtori, kävin lukemassa ja kommentoimassa :)

Hoo Moilanen kirjoitti...

Olisi mielenkiintoista tietää, että mikä sai Heidemarien ryhtymään kulkuriksi!

Tuollaista elämää elävn ihmisen pitää olla hyvin joustava ja sopeutuvainen. Ei tietoakaan omasta tilasta. Huh!

Katselin juuri Teemalta viimeisen Voimalan. Siellä oli mielenkiintoista jutustelua ravinnosta.

wihtori kirjoitti...

Hyvä, jos tämä -Ilman rahaa-
ohjelma on vielä katsottavissa, sillä se kyllä ehdottomasti on katsomisen arvoinen.
Ja juu, en kirjoituksestasi kateutta aistinut, vaan selvät aiheelliset realiteetit ohjelman naisesta. Hänen omnipotenssi on varmasti sitä luokkaa, että aina ei helppoa ole. Itsekin mietin myös sairastumista ja vanhuutta, ja montaa muutakin käytännön ongelmapaikkaa. Mutta koin, että ne eivät olleet keskeisiä sisällön suhteen. Herättelevänä esimerkkinä ohjelma oli vailla vertaa.

Lumikko kirjoitti...

Hoo Moilanen, ratkaisun syitä taustoitetaan tarkemmin dokumentissa, joten kannattaa katsoa Areenasta. Joustava ja sopeutuvainen on tosiaan pakko hänen asemassaan olla.

Voimala oli kiinnostava, kuten melkein aina. Erityisesti syömishäiriöitä tutkinut Anne Puuronen puhui asiaa. Olen lukenut hänen kirjoittamiaan artikkeleita aiheesta, voin suositella kaikille syömishäiriöistä kulttuurintutkimuksen näkökulmasta kiinnostuneille.

Bullukat kirjoitti...

Kiitos vinkistä. Minulta meni tuo ohjelma täysin ohi. Ei olisi minusta toisten nurkissa elämään, liian vähän sukulaisia ja ystäviä, joiden luona käydä. Tulisi liian usein vierailtua ja varmasti porukat hermostuisivat.

Liisa kirjoitti...

Käyn vielä katsomassa tuon ohjelman ja kiitos myös Voimala-vinkistä, onkohan sekin Areenassa, pitää selvittää.

Sen verran vain että se mielikuva joka minulle heräsi rahatta elämisestä, oli varmaan erilainen kuin ohjelmassa esitetty. En ole koskaan erityisesti ihaillut kulkuriutta, varmaan siksi että lapsuudessani minulla oli sairas vanhapiikatäti, joka tosiaankin kiersi kulkurina sukulaisten luona ja asui jaksottain meilläkin. Tästä todellakin syntyi kovat jännitteet perheeseen mikä varmaan petasi minunkin ammatinvalintaani :-)

Sen sijaan haikailen sellaista elämäntapaa että olisi pieni mökki jossain ja voisi elää omavaraistaloudessa ja niin pois päin. Ei nyt ehkä ihan realistista, tiedän, mutta toisaalta sillä tavalla kyllä elettiin vielä sata vuotta sitten. Omavaraisuutta vaihdolla ja hyvin pienellä käyttörahalla lisättynä - itse asiassa omankin perheeni pienviljelijäelämäntapa oli lähellä tätä silloin 30-50 vuotta takaperin.

Luostareissa eletään lähes kokonaan ilman henkilökohtaista omaisuutta, ja yhteisöinäkin luostarit ovat tietääkseni lähes kokonaan omavaraisia. Siinä on yksi malli mitä voi miettiä, vaikka sitten ihan maalliseltakin pohjalta. Tosin niin vaativa malli, ettei tämä todellakaan monelle sovi.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Liisa, Voimala on Areenalla! (Mistä minä tuon Teeman tempaisin...Sekaisesta päästä?)

Sinulla, Lumikko, on varmasti lukijoita, jotka saattaisivat pitää blogista nimeltä The art of non-conformity (by Chris Guillebeau).

Olen lukenut muutaman tekstin ja vaikuttaa hyvältä!

Luultavasti seuraava Evita jää ostamatta kun tuolta löytyy kiinnostavaa lukemista!

Nonna kirjoitti...

Mekin katselimme samaa ohjelmaa ristiriitaisin tuntein.

Vähemmällä rahanvaihdolla voisi hyvin oppia elämään, mutta kyllä sen oman nurkan tarvitsee, tai minä ainakin tarvitsen. Onkohan tämä rouva viettänyt yhtään yötä taivasalla? Mietimme myöskin, että kukahan maksaa kännykkämaksut, ja tietokonekin rouvalla jossakin kuvassa oli.

Olen asunut lapsuuteni pohjoisessa maaseudulla. Siellä harrastetaan paljon enemmän vaihtotaloutta kuin täällä etelän kaupungeissa. Kasvimaa löytyy lähes joka talosta, ja kalastus ja metsästys ovat tavallisia harrastuksia. Näitä saaliita sitten jaetaan ystäville, kun sattuu enemmän saamaan. Toinen antaa marjoja, ja toinen auraa talvella tiet...

Mielenkiintoinen keskustelu taas!

metsienmamma kirjoitti...

En ole vielä katsonut ohjelmaa, koska olemme olleet maalla mokkulayhteyksien varassa. Mutta voisin kommenttien pohjalta rakentaa silti sanottavaani.

En tiedä, miksi ihmiset automaattisesti ajattelevat syyllistävistä/ajatuksia herättävistä ohjelmista/teksteistä/uutisista, että heidän pitäisi pyrkiä täysin samaan kuin siinä mitä näkevät ja kuulevat? Ja moni jättää lukemiset tai katsomiset keskenkkn juuri sen vuoksi, että "ei minusta ikinä tuollaista tule". Vaikka opittavaa olisi pienissä palasissa. Ihmiset taitavat olla laiskoja. Ja pelokkaita. Että jotain pitäisikin ehkä muuttaa itsessä ja elämässä.

Nykypäivään sopivaa vaihtotaloutta on maaseudulla yhä ihan varmasti. Minäkin autoin naapuria mainostenteossa, kun perustivat pienen yrityksen ja sanoin, että keväällä tarvitaan takuulla traktoria meille hommiin, joten maksetaan sillä sitten mainokset. Yrittäjät vaihtavat paljon. Tosin varoen, sillä eihän se ole laillista. Siinä kai mädännäisin kohta tästä. Yksityiselle olisi helpompaa, mutta vastapalvelus vaatii juuri sitä luottoa. Ystävät voisivat harrastaa vaihtoa kuitenkin helposti keskenään.
Me kerran vaihdettiin ystävän kanssa niin (ei pysyvästi), että lasten lelut olivat lainassa meillä toisillamme kuukauden tai jotain. En tiedä miksi sitä kutsua, mutta tuntuisi kätevältä tehdä useamminkin! Pienet lapset kun varsinkin kokevat lelut aina kiinnostavina ja kuin uusina lyhyen piillossapitämisen jälkeen.
Lastenhoitopalvelua myös tehdään vaihtokauppana, luulisin, en tiedä. Sitä minä tarvitsisin. Että ystäväperheet pitävät lapsia kylässä molemmin puolin kun on tarpeen.

Mutta minulla on valmiiksi jo liikaa kuvioita näistä asioista. Sellaisten ihmisten tulisi noita ohjelmia katsoa, jotka yleensä lopettavat katselemisen kesken. En tiedä, löytyykö tästä blogista heitä. Tuskin.

piilomaja kirjoitti...

Kaikenlainen "vaihtelu" on minusta kannatettavaa jos se ehto täyttyy että molemmat osapuolet katsovat tilanteen olevan tasavertainen. Ellei, voi syntyä ongelmia.
Vaikeutena on varmasti erilaisten asioiden "hinnoittelu".
Raha, vaikka sekään ei ole kaikille sama (100 euroa on toiselle paljon, toiselle ei) on siinä mielessä kätevä juttu että se on selkeä mitta.
Jos lyhennän toisen housut niin riittääkö vastineeksi lounas vai olisiko kirja sopivampi?

Anonyymi kirjoitti...

Minäkin katsoin eilen kyseisen dokumentin ja siinä oli monia mielenkiintoisia ajatuksia, joita varmasti voisi jokainen hyödyntää omassa elämässään. Toki niin radikaalia elämänmuutosta kovin moni tulee tekemään, kuin kyseinen rouva, mutta pienet teot saavat joskus aikaan suuria. Se vaatii vain että niin tekee riittävän moni :). Joskus voisi myös antaa toiselle jotain itselle tarpeetonta, vaikka ei odottaisikaan vastapalvelusta. Joskus se hyvä voi palata takaisin, kun sitä eniten tarvitset. Kuten dokumenttikin kertoo nykymaailma pyörii ehkä liiaksi rahan ja sen tavoittelun ympärillä. Voisimme tosissaan miettiä, tarvitsemmeko me todella kaikkia näitä tavaroita ja miten paljon teemme raskasta työtä sen eteen, että voimme ostaa vaikka sen 20 € maksavan turhakkeen. Minä ainakin olen jo alkanut järkeistämään ostoksiani ja luopumaan turhasta. kodistanu en sentään :). Tällä tavoin voin antaa itselleni enemmän tilaa hengittää ja poistaa paineita tehdä ylitöitä tms.

Maisa

TH kirjoitti...

Kamala ajatus: ei huonetta, ei huonekasveja!

Nyt vaihtamaan multa enkelinsiivelle! Katkaise kaikki varret muutaman sentin tyngälle kun vaihdat multaa, työ on helpompi.

Katkotut varret sitten lyhennetään n. 20 cm:n latvoiksi, jotka veteen juurtumaan, mukana 1-2 lehteä korkeintaan.
Uudet versot puskevat pian mullasta esiin ja kasvavat entistä ehompina, sillä aikaa voit ihailla niitä vaasikukka-latvoja. Pian niilläkin on juuret, joten saat lisää enkelinsiipiä, tai voit antaa jollekin muulle.

Jos et halua niitä istuttaa, niin vaasissa voi kasvatella syksyyn asti, kun vain välillä vaihtaa vettä, ja ravinteita, kun juuret ovat tulleet.

Lumikko kirjoitti...

wihtori, noita käytännön ongelmapaikkoja tuossa elämäntavassa on varmasti useita, minusta dokumentissa olisi voitu käsitellä myös niitä. Nyt kuvasta tuli aika yksipuolinen. Vaikka se italialaiseen show-ohjelmaan osallistuminen ahdisti kyllä ruudun tälläkin puolella; siinä oli vastakkain kaksi niiiin erilaista maailmaa.

Bullukat, kyseinen elämäntapa varmaan vaatii aika laajan sosiaalisen verkoston, ettei tule rasitettua liiaksi lähisukulaisia. Omalla kohdallani tilannetta hankaloittaisi sekin, että niin monet ystävät ja tutut asuvat hyvin ahtaasti yksiöissä ja kaksioissa. Heidemarien tutuilla näytti olevan isot talot.

Liisa, muistelen että äidillänikin oli näitä vanhapiikatätejä, jotka asuivat heillä pitkiäkin aikoja (ja aiheuttivat myös jännitteitä, vaikka olivatkin perheen lasten mieleen).

Joo kyllähän kaikenlaisia lähes-omavaraisia hengellisiä ja maallisia yhteisöjä on olemassa. Minulle sellainen asumismuoto ei sopisi ollenkaan, olen aivan liian omapäinen ja ehkä itsekäskin (ainoa lapsi). Haluan tehdä asiat omaan tahtiini ja omalla tyylilläni, joten kommuunieläminen kaikkine velvollisuuksineen tuntuisi vapautta rajoittavalta.

Hoo Moilanen, pitääpä tsekata tuo blogi.

Nonna, samoihin yksityiskohtiin kiinnitin huomiota minäkin. Tietokonekaan ei ollut mikään vanha romu (sellaisia tosiaan saa ilmaiseksikin) vaan tyylikäs läppäri. Olisiko se voinut olla ennakkoa/lahja kustantajalta kirjan kirjoittamista varten? Rahallista palkkaahan hän ei kirjasta varmaankaan ole huolinut. Ilmaisia nettiyhteyksiä nyt ovat suuret kaupungit pullollaan, eli omaa nettiä kaupunkilaisella ei kyllä tarvitsisikaan olla. Täällä maalla on toisin.

Maalla on tosiaan vaihtotaloutta pilvin pimein. Ja ehkä nimenomaan siinä Heidemarien tarkoittamassa mielessä, eli se ei aina ole yksi yhteen vaihtamista, vaan väljempää: joku antaa/tekee joskus jotain, ja vastapalvelus seuraa viiveellä tai vaikka kokonaan toiselta taholta. Tapahtuu tätä kyllä kaupungissakin, itselläni on aika paljon kokemusta palvelusten ja asiantuntemuksen vaihtamisesta tuttujen kanssa. Kyse voi olla vaikkapa kielenhuollosta, lainopillisista neuvoista tai muutoista (nehän tehdään usein "kaljapalkalla").

Lumikko kirjoitti...

metsienmamma, kai se on jotain peruspsykologiaa, että ihmiset iskevät torjuntavaihteen päälle heti, kun joku vaikuttaa vieraalta, vaikealta tai ahdistavalta. Näitä tunteita vältellään, vaikka niistä voisi oppia.

Netissä toimii sellainen palvelu kuin Netcycler (löytyy googlettamalla), joka olisi aivan loistava idea, jos siellä olisi tarpeeksi paljon aktiivisia käyttäjiä ja jos ihmiset älyäisivät pitää suoranaisen roskan ja lumpun poissa ja tarjoaisivat vaihtoon ainoastaan ihan oikeasti käyttökelpoista tavaraa. Olen Netcyclerissä kohta vuoden päivät roikkunut, mutta vain yksi vaihto on toteutunut juuri edellämainituista syistä. Uskon silti että konseptilla on tulevaisuutta. Siellä vaihdon ei tarvitse olla kahdenvälistä, vaan vaihtorinkien kautta antamani esine voi päätyä yhdelle henkilölle ja saamani esine olla peräisin tyystin toiselta henkilöltä.

piilomaja, tässä Heidemarien mallissa ideana oli juuri se, että vaihtaminen ei olisi kaupankäyntiä, vaan pikemminkin pyyteettömien palvelusten tekemistä toinen toisilleen. Pitkällä aikavälillä kaikki kuitenkin hyötyisivät. Tämä ajattelutapa on minusta idealistisuudessaankin kannatettava, vaikka en H:n tavoin uskaltaisi laskea elämääni sen varaan.

Maisa, kanssasi samaa mieltä olen. Tuossa Netcyclerissäkin idea alkaa kunnolla toimia vasta sitten, kun mukana on riittävän moni. Ja hyvällä on tosiaan taipumus kiertää takaisin myös antajalleen, ehkä yllättävästäkin suunnasta. Joskus juuri silloin, kun sitä eniten tarvitsee (kokemusta on).

TH, voi kuulostaapa väkivaltaiselta -ihanko oikeasti meinaat, että minun olisi katkottava nuo pitkät oksat?

sanna kirjoitti...

En katsonut tuota ohjelmaa, vaikka siitä luinkin. Kommentoinpa silti. Kun olen kuullut vanhempien ihmisten kertovan asumisesta esim. miehen vanhempien luona, täytyy sanoa, että on hyvä, ettei sellainen monen perheen/sukupolven asumismuoto ole enää (täällä) kovin yleistä. Tai ehkä pitäisi sanoa, että hyvä kun se nykyään on usein vapaaehtoisempaa. Toisaalta en pidä sitäkään niin ihanteellisena, kun kuuntelen ihmisiä jotka valittaa päiväkausia siitä kun kerran vuodessa yökylässä käyvä sukulainen halusi auttaa ja täytti astianpesukoneen "väärin" tms. Noin yleistäen, nykyihmiset voisivat mielestäni olla pikkaisen joustavampia.
Vaihtamisesta voisin allekirjoittaa piilomajan kirjoituksen.

sanna kirjoitti...

Enpäs lopetakaan kommentoitiani vielä! Luin tuon vastauksesi piilomajalle. Onhan tuo pyyteettömien palvelusten teko toisille oikein hyvä ajatus, idealistina kannattan sitä ehdottomasti. Mutta sitten käytännössä olen huomannut, että juuri se ei aina toimi kovin hyvin. Vai onko se sitten enää pyyteetöntä, jos auttaa muita ja kuitenkin olettaa joskus saavansa vastapalveluksia? Ikävä kyllä tiedän näitäkin tapauksia, että autetaan pyyteettömästi ja se otetaankin vastaan niin itsestäänselvyytenä, että palveluksen saaja suuttuu, jos joku kerta tämä auttaja/tekijä ei vaikka pääsekään paikalle.

Lumikko kirjoitti...

sanna, noissa useampien sukupolvien yhteisasumisissa olisi tänä päivänä sekin vaikeus, että ihmiset (ainakin kerrostaloissa) asuvat melko ahtaasti. Ennen vanhaan parempiosaisilla oli isot talot ja paljon lääniä ympärillä, ehkä sellaisissa oloissa ne sukulaisetkin menivät helpommin joukon jatkeena ja olivat oikeasti myös avuksi, en tiedä.

Itse ajattelen, että ihmisillä olisi varaa jakaa omaisuuttaan/tietotaitoaan/apuaan ihan pyyteettömästikin. Ideana olisi silloin luopua kokonaan tuosta palvelusten ja vastapalvelusten ajattelumallista ja olla kyttäämättä sitä, tuleeko nyt varmasti vastapalvelluksi. Kyse on tavallaan laajemmasta elämänfilosofisesta, eettisestä ajattelumallista, joka ei olisi sidottu kaupankäynnin lainalaisuuksiin, ja joka palkitsisi myös aineettomalla tavalla (tutkittu juttuhan on mm. se, että vapaaehtoistyön tekeminen onnellistaa ihmisiä). Siihen liittyisi tuo Maisankin mainitsema luottamus siihen, että hyvä kyllä kiertää takaisin (myös) antajalleen, muodossa tai toisessa. Sen ei minusta tarvitse merkitä vastapalveluksen odottamista, vaan pikemminkin sitä, että pyyteettömistä(kin) teoista voi seurata asioita, joita ei ikimaailmassa olisi osannut odottaa tapahtuviksi.

Eri asia on sitten se, että omaa ammattitaitoaan vaihtaa sopiviksi/riittäviksi katsomiinsa hyödykkeisiin. Itse kirjoitan jonkin verran elokuvista ns. leffapalkalla: palkkioksi vaikkapa elokuvafestivaalin esittelemisestä pääsen festareille ilmaiseksi ja saan katsoa elokuvia ennakkoon dvd:ltä. Olen itse määritellyt sen riittävän motivoivaksi korvaukseksi työstä, jota yleensä teen rahasta.

Kuukki kirjoitti...

En nähnyt ohjelmaa, mutta sinulta sain siitä hyvän kuvauksen ;-) Minusta jokaisen aikuisen pitäisi tulla periaatteessa toimeen omillaan ts. omat rahat + oma huone pitäisi olla. Sehän ei tarkoita sitä, etteikö voisi auttaa sukulaisia tai ystäviä ja päinvastoin. Mutta ensimmäinen ajatukseni tästä rouvasta oli, että voi kauhistus, mikä riesa hän on kaikille! En haluaisi tällaista tuppautujaa, enkä myöskään itse haluaisi olla sellainen. Luulen myös, että tuollainen kiertolaiselämä olisi rasittavaa, koska aina pitäisi löytää seuraava majapaikka. Eihän elämänarvojen pohtimista ja oman elämän muuttamista vähemmän tuhlailevaksi estä se, että on oma katto pään päällä ja rahaa lompakossa ;-)

TH kirjoitti...

Niin minä teen, kun juurille tulee parempaa multaa niin sieltä puskee esiin paksumpi ja parempi verso, se on loppukesällä jo entisen kokoinen.
Mutta jos säälittää, niin ota vain yksi katkaisuhoitoon, jätä loput.

Sirkku kirjoitti...

Minusta tuon dokumentin parasta antia oli se, että ajatukset pääsivät kulkemaan vähän uusia väyliä: eli sain uutta pohdittavaa.
Käytännössähän tänä päivänä hyvin harva pystyisi noin tekemään kuukautta kauempaa.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Olen Lumikko kanssasi samoilla linjoilla: ankeaa, jos kaikkeen tarvitsee sotkea raha. Suorastaan surullista, jos vaikka naapuruston äidit eivät kaitse tarpeen tullen toistensa lapsia ilman että mittaavat viivottimella kuka on mitäkin velkaa kenellekin.

Lumikko kirjoitti...

Kuukki, kovin rasittavalta kuulostaa kiertolaiselämä minustakin, vaatii varmasti tietynlaisen luonteen ja melkoisen epävarmuuden sietokyvyn.

TH, en taida raaskia katkoa noita oksia, kun ovat niin pitkiksi ja komeiksi vuosien saatossa kasvaneet. Mutta mullat lupaan vaihtaa!

Sirkku, samaa mieltä, ajatuksia se herätti ja sai tarkastelemaan taas uudemman kerran tätä omaa (vähäistä) rahankäyttöä.

Hoo Moilanen, ankeaa minustakin.

Rita kirjoitti...

Huomasin tuon dokumenttiohjelman, mutta en sitä sitten seurannut. Yleensä suhtaudun epäillen tuollaisiin alleviivattuihin elämäntapaesittelyihin. Onko taustalla huomiontarve ja halu tuoda itseään esille, vaikkapa ”massasta” poikkeavalla erikoisella elämäntavalla? Mutta onko monen tällaisen ihmisen kohdalla kuitenkin niin, että vilpittömästi uskovat asiaansa eivätkä tiedosta pyrkimyksiään. Tällaiset ja vastaavanlaiset dokumenttiohjelmat saavat meidät mahdollisesti ajattelemaan ja punnitsemaan omia elämäntapojamme ja -arvojamme, ok. Ihminen joka on vaikutteille altis, pälyillen ympärilleen kysyvästi ”kuinka kuuluisi oikein elää”, saattaa saada tällaisista dokumenteista herätyksen. Sillä seurauksella, että potee huonoa omaatuntoa ja huonommuutta omasta kulutuselämästään ja jopa syyllisyyttä siitä, että itse ei uskalla/pysty samanlaiseen ”luopumiseen”.

Katjusha kirjoitti...

Täytyypä käydä katsomassa, kiitos vinkistä!
Kuulostaa ahdistavalta, ei olis minusta tuohon, toisten nurkkiin...

Lumikko kirjoitti...

Rita, minusta on ihan oikein, jos ihmiset kokevatkin vähän huonoa omaatuntoa omasta kulutuselämästään. Jos se on ainoa tapa saada ihmiset havahtumaan ympäristöongelmiin, niin so be it. En kuitenkaan usko, että kovinkaan moni potee syyllisyyttä siitä, ettei pysty elämään ilman rahaa -ei sellaista kukaan keneltäkään odotakaan (ei edes dokumentin Heidemarie S.). Sen sijaan omien kulutustottumusten tarkastelu ei olisi kenellekään länsimaisessa yltäkylläisyydessä elävälle haitaksi.

Siitä olen kanssasi samaa mieltä, että kaikenlainen dogmatismi ja ehdottomuus on yleensä haitallista ja kääntyy myös helposti itseään vastaan, asiassa kuin asiassa.

Lumikko kirjoitti...

Katjusha, toisten nurkissa luuhaaminen ja kiertolaisena eläminen tuntuisi minustakin aika mahdottomalta elämäntavalta... Meitä on niin moneen lähtöön!

vaarihiiri@gmail.com kirjoitti...

Mulle tulee vain yksi ajatus mieleen tuosta ... Mitä Heidemarie pakoilee ?

Yhtynen täysin teidän ajatusiinne ja kysyn, miksi ?