perjantai 25. maaliskuuta 2011

Rahasta ja hyvästä elämästä

Kuvat Country Living 3/2011.
Pienituloisuutta tai vähävaraisuutta käsitellään mediassa yleensä laskennallisten mittareiden kautta. Köyhyys määritellään ulkoapäin, tietyn tulotason omaavien ihmisten olosuhteeksi. Lähestymistapa on perusteltu, sillä se kiinnittää huomiota ilmiöön ja sen laajuuteen, toivottavasti myös syihin ja seurauksiin. Koskettaahan suhteellinen köyhyys tavalla tai toisella noin 700 000 suomalaisen elämää. Huonoimmassa asemassa ovat ne, jotka eivät voi odottaa tilanteensa kohenevan.

Yksilötasolla ihmisten kokemukset ovat kuitenkin moninaisempia kuin median antamasta kuvasta voisi päätellä. Edellisessä postauksessani ruotimani TV2:n Elämää köyhänä-ohjelma sai minut pohtimaan omaa elämänlaatuani, jonka koen pienituloisuudestani huolimatta hyväksi. Tulin siihen tulokseen, että oman pärjäämiseni mahdollistavat minimaaliset menot ja hyvä tukiverkosto. Elämänhallinnan tunnetta lisää tilanteen (kuviteltu?) vapaa-ehtoisuus.

Olen itse määritellyt sen rahasumman, joka minun on vuodessa tienattava pystyäkseni elämään haluamallani tavalla. Tuloni ovat siis riippuvaisia menoistani, eikä toisinpäin. Pyrin tienaamaan elämiseen tarvittavat rahat vähintään kolme kuukautta etukäteen, millä on suuri psykologinen merkitys: se lisää turvallisuudentunnetta ja vähentää stressiä.

Tärkeää on myös se, että koen tekemäni työn ja siitä saamani korvauksen vastaavuuden enimmäkseen hyväksi. Kamalinta olisi uhrata aikansa ja pahimmassa tapauksessa myös terveytensä raskaalle työlle, josta saatavalla palkalla ei tulisi toimeen. Se on todellisuutta monilla aloilla.

Elämänlaadun takaavat omalla kohdallani kohtalaisen terveyden lisäksi hyvät ihmissuhteet, mielekäs tekeminen, vapaus, luovuus sekä henkisesti stimuloiva arki. Elämänlaatua voivat vastaavasti heikentää oikutteleva terveys, kuopat ja töyssyt ihmissuhteissa, tekemisen takkuaminen, saamattomuus ja stressi, mutta nämä asiat eivät uskoakseni ole sidoksissa tulotasoon.

Menot olen saanut pieniksi toimenpiteillä, jotka monen mielestä kaventaisivat elämää liiaksi. Kuten tiedättekin, olen muuttanut Ruuhka-Suomesta pienelle maaseutupaikkakunnalle. Asun halvasti ja ahtaasti. Sähkölasku sisältyy yhtiövastikkeeseen. Ruokakaupat, posti, pankki, apteekki, kirjasto ja juna-asema ovat kävelyetäisyyden päässä. Autoa en omista.

Teen töitä kotona. Luen paljon ja katselen kirjastosta lainaamiani elokuvia. Yhtään maksullista harrastusta minulla ei ole. Sen sijaan minulla on joitakin työsuhde-etuja, kuten mahdollisuus käydä ilmaiseksi elokuvissa Helsingissä ollessani.

Päästyäni eroon jatkuvan ostamisen kierteestä (nimitettäköön sitä nyt vaikka niin) olen tuntenut vain harvoin halua ostaa jotakin pelkän mielihyvän vuoksi. Ruokakaupassa olen aina nuukaillut.

Hummailuun käytän kyllä rahaa käydessäni Helsingissä: tapaan ihmisiä, syön ja juon ulkona. Siihenkin on varaa, jos se ei ole jokaviikkoista. Erilaiset etukortit ja edulliset vakipaikat mahdollistavat pientä extravaganzaakin (enkä puhu nyt laihduttamisesta). Ystäviä voi tavata myös ilmaiseksi, käydä vaikka kävelyllä tai kesäaikaan puistossa istuksimassa.

Suurin vapaaehtoinen menoeräni on matkustelu. Reissaan meijerin ja Helsingin väliä vähintään kerran pari kuussa. Ulkomaille haluan kerran pari vuodessa, en sen useammin. Olen mestari löytämään halpoja lentoja ja hotelleja. Selustan turvaajana luottokortti on välttämätön.

Elämässä pitää olla pientä luksusta. Minulle sitä on mm. Country Livingin tilaaminen, vaikkei se olisi millään muotoa välttämätöntä.
Tilanne tuskin olisi näin auvoinen ilman tukiverkostoa. Osan viikkoa Helsingissä asuvan avopuolison tulot tuovat tiettyä turvallisuudentunnetta ja joustonvaraa. Äitini käy harvoin kylässä tyhjin käsin. Hän myös lainaa autoaan, jolla pääsen katsomaan isääni toiselle paikkakunnalle. Isä vie usein ulos syömään, koska haluaa vaihtelua ateriapalvelun tuomiin ruokiin.

En myöskään ole aina elänyt näin pienellä rahalla. Kaikki suuret hankinnat on tehty silloin kun palkka juoksi ennustettavasti. Kuten Gösta Sundqvist laulaa Onnelliset-kappaleessa: meillä melkein kaikki laitteet on. Vaatteita, astioita ja kirjoja on liikaakin.

Olen saanut kokea myös (suhteellista) yltäkylläisyyttä. Olen matkustellut paljon, shoppaillut sydämeni kyllyydestä (jopa työkseni) ja asunut vuosikausia Helsingin keskustassa. En ole joutunut vain haaveilemaan siitä, mitä rahalla saa. Tällä voi olla merkitystä sen kannalta, että pystyn tyytymään hyvillä mielin nykyiseen elintasoon.

Loppupäätelmäni on, että vaikka suhteellisen köyhyyden laskennalliset kriteerit kohdallani täyttyvätkin (Suomessa suhteellisesti köyhiksi lasketaan ihmiset, joiden käytettävissä olevat vuositulot jäävät alle 60 prosenttiin koko väestön mediaanitulosta), en ole toistaiseksi kokenut puutetta millään elämäni osa-alueella enkä niin muodoin köyhyyttäkään, oli sen objektiivinen määritelmä mikä hyvänsä.

Samanaikaisesti tiedostan olevani monessa suhteessa onnekas ja etuoikeutettu. Tiedän, että minua ei jätetä pulaan, vaan saan tarvittaessa apua. Luullakseni minulla on myös melko hyvät edellytykset työllistyä takaisin perinteisille työmarkkinoille, jos tarve niin vaatii.

Pohdintani inspiroi Elämää köyhänä-ohjelma, jossa kolme hyvätuloista koehenkilöä koetti elää viikon ajan noin satasella. Summasta ei tarvinnut maksaa asumiskuluja, tv-lupaa, puhelin- eikä nettiliittymää. Yhteenvetona voisin todeta, että 78-110 euron viikkotuloilla on mahdollista elää hyvää elämää, ainakin jos:

*joutuu elättämään vain itsensä
*asuu pääkaupunkiseudun ulkopuolella
*asumis- ja lämmityskulut ovat vakiot, eivätkä vaihtele esimerkiksi sään mukaan
*ei joudu käyttämään päivittäin autoa tai joukkoliikennettä
*on suht koht terve
*tukiverkosto on olemassa ja kunnossa
*luottotiedot ovat kunnossa
*on onnistunut sammuttamaan ostoviettinsä, ainakin osittain
*ei joudu tekemään suuria hankintoja
*on vähän nörtti ja tykkää nyhjätä kotona
*on mieltynyt lukemisen, kirjoittamisen tai ulkoilun kaltaisiin ilmaisiin harrastuksiin
*ei tupakoi
*ei notku baareissa, ainakaan usein
*ei ole toteutumattomien materiaalisten haaveiden piinaama

Olen muuten kirjoittanut jokseenkin samasta aihepiiristä myös täällä.

Hyvää viikonloppua!

24 kommenttia:

Anu ja Ninja kirjoitti...

Pienillä tuloilla pärjää yllättävän hyvin, mutta kieltämättä tilillä olisi hyvä olla jonkin kokoluokan puskuri. Tuntuu, että menot aina kasautuvat. Usein hajoaa vaikkapa parikin kodinkoneita peräjälkeen. Me ollaan muututtu kahden auton perheestä yhden auton perheeksi, mutta valitettavasti se ainokainen auto aiheuttaa kohtuuttomia menoeriä. Me voitaisiin suvilointia lukuunottamatta pärjätä suuri osa viikosta ilman yhtään autoa, mutta meillä auto varmistaa tietyn määrän perheen yhteistä aikaa, jos autoa ei olisi, isompi osa ajastamme menisi aikuisten matkustaessa joukkoliikennevälineissä.

Anu

Maria/Sinisen linnan kirjasto kirjoitti...

Tuo on ihan totta, että köyhyyden kokemiseen vaikuttaa hyvin paljon sen pysyvyys, se, voiko odottaa leveämpää elämää. Hyvä kun nosti esille sen, että olet joskus saanut shoppailla mielin määrin. Itse jäin kesken opintojen äitiyslomalle, joten emme ole koskaan olleet kahden tulonsaajan perhe. Välillä olenkin miettinyt, että olisi hauskaa vaihtelua kokea sellainen tilanne, että on rahaa yllin kyllin :). Mitään erityistä en haikaile, mutta jotenkin -- uusi kokemus sekin :).

Mari A. kirjoitti...

Ihanaa lukea tervejärkinen postaus. Mua ahdistaa se, että jokaisen tulisi pyrkiä löytämään mahdollisimman iso lukaali mahdollisimman läheltä ruuhka-Suomen keskipistettä (mikä se sitten onkaan, kuulosti vain hyvältä).

Itse olen maalta kotoisin ja kun käyn siellä maalla tapaamassa ystäviäni, on elämä niin erilaista, että sitä on välillä melkein mahdotonta oivaltaa. Itselleni iskee pakokauhu viikon välein ja ryntään kylän K-kauppaan tuhlaamaan vaikka viikon naistenlehtiin rahojani. Kuluttaminen jotenkin tuntuu kuuluvan kovasti kaupunkilaiseen elämänmenoon, juurikin tuo, että sitä tuntee elävänsä vasta kun käy ostamassa 2 euron kahvin. Edelleen maalainen äitini on oppinut nyt täällä meillä kyläillessään ostamaan sen kalliin kahvin aseman kahvilassa...

Minua myös järkyttää se, miten mieheni ja hänen ystävänsä ja ystäväperheensä pystyvät olemaan kuluttamatta. Rahaa ei vain käytetä: jos he tapaavat ystäviä, he tapaavat ystäviä kotonaan ja tarjoavat siellä ruokaa; huonekaluista ostetaan ne välttämättömimmät; asutaan meikäläisittän ahtaasti, kun joku sukulainen on jakamassa huoneistoa. Tai parikin sukulaista; nuukimmat elävät kaupungin asunnoissa, vaikka ovat jo vuosia pyörittäneet menestyksekästä ravintolaa ja varaa olisi vaikka käteisellä ostaa oma asunto. En itse pysty samaan sitten millään, mutta sitä aina näkee vähän toisenlaisesta näkökulmasta asian. Se, mikä meille on köyhäilyä, on toisille normaali tapa elää.

Samalla mua huvittaa: kun joku näistä ystävistä ostaa ravintolan/baarin, saa hän toimeentulonsa siitä, että me käymme ulkona syömässä ja juomassa. Jos taas me emme tuhlaisi niin paljon, ja raha jaettaisiin tasaisemmin maailmassa, ei heidän 'tarvitsisi' tulla tänne meille ansaitsemaan rahaa meidän tuhlailulla. Joskus jäkyttää tajuta, millainen hullunmylly maapallomme on.

Opiskelunyhertämisen jälkeen täytyy myöntää, että tulojen kasvaessa myös menot ovat kasvaneet samassa suhteessa. Vaikka aina venytän senttiä kaupassa kuin toisessakin, niin vähemmällä pärjäisi ja olisi ihanne, jos niin osaisi tehdä.

Löysin blogiisi Lumiomenan blogin kautta ja olen mielenkiinnolla seurannut.Kiitos tästä piristyksestä!

Lumikko kirjoitti...

Anu, joku puskuri on tosiaan hyvä olla. Senkin takia tykkään tienata palkkani etukäteen. Onhan se vähän pakkokin, kun menot ovat säännölliset mutta tulot eivät ole.

Mulla puskurin virkaa toimittaa myös luottokortti. Se on hyvä olla olemassa juuri yllättäviä menoja varten, edellyttäen tietysti että se ei polttele taskussa ja yllytä tuhlaamaan. Ja että selviää lyhennyksistä.

Pienen mökin emäntä, niinpä. Opiskelijan kituuttaminen on (tai sen ainakin pitäisi olla) väliaikaista, kun taas vaikkapa työkyvyttömyys- tai sairaseläkettä saava ei välttämättä pysty tekemään mitään taloudellisen tilanteensa kohentamiseksi (koskaan).

Liioittelinkohan vähän, kun sanoin saaneeni shoppailla mielin määrin... No, työn puolesta ainakin. Ja muutenkin. Oikein kaduttaa välillä kaikki se vaatteisiin ja kosmetiikkaan hassattu raha :)

sanna kirjoitti...

Mielenkiintoisia nämä kirjoitukset rahasta, köyhyydestä ja hyvästä elämästä. Sen kummemmin niitä kommentoimatta, tulin vaan sanomaan moi, kiva kun olet täällä taas!

Lumikko kirjoitti...

Mari A., kiva kun löysit tänne! Tuota olen paljon miettinyt, tuota ostamisen "pakkoa" ja rahankäytön kautta tulevaa elämänhallinnan tunnetta. Tai kuten sanoit: että tuntee elävänsä vasta kun saa käyttää rahaa, vaikka vain vähänkin. Kuvailit myös minulle tuttua tunnetta: kun on päästävä sinne markettiin ostamaan se naistenlehti. Sekin on koettu, että kotiin päästyä koko lehti jää avaamatta. Kun ostohimo on tyydytetty, tuote lakkaa kiinnostamasta.

Olen pikku hiljaa vieroittunut ostamispakosta, mutta se ei käynyt käden käänteessä. Enkä nyt siis puhu mistään himoshoppailusta, vaan sellaisesta tavallisen huolettomasta kaupunkilaismeiningistä. Tällä hetkellä nautin suunnattomasti siitä, että en koe haluavani tai tarvitsevani oikeastaan mitään. Se tuntuu mielettömän vapauttavalta.

Lumikko kirjoitti...

sanna, täällähän minä :)

Niina kirjoitti...

Taas paljon ajatuksia herättävä kirjoitus. Tykkään tavastasi pohtia erilaisia asioita.

Maalla tosiaan ei kulu kovinkaan paljon rahaa, lähinnä ruokaan. Itselläni on auto, jonka pitäminen maksaa tosi paljon, mutta en halua luopua siitä, koska silloin en pääsisi liikkumaan minnekään.

Olen työkyvyttömyyseläkkeellä, mikä vuosien kanssa tehnyt sen, ettei enää ole mitään puskuria äkillisiin menoihin. Myöskään luottokorttia ei auta käyttää, koska se rokottaa seuraavassa kuussa. Harmittaa ettei ole mahdollisuuksia tienata lisää rahaa. Tällä hetkellä haaveilen siitä, että saisin myytyä muutaman keramiikkatyöni ja siten paikattua talouttani.

Minä en voi matkustella, mikä välillä ottaa päähän. Ainoa kallis ylellisyys, on kahden sanomalehden tilaaminen. Ainahan voi keskustella, mitä todella tarvitsee tai mitkä asiat/tavarat ovat tarpeellisia. Onneksi minulla on kaikki tarpeellinen, sellaisiin ei enää mene rahaa. Tosin jos tarpeelliset ja iäkkäät kodinkoneet menevät rikki, tuleekin ongelmia korjauksen maksamisessa tai uusien hankkimisessa.

Köyhänä joutuu myös miettimään, onko varaa käydä yksityislääkärillä, kun kunnan terveyskeskuksessa ei ole lääkäreitä ja ne pari ovat täysin tumpeloita. Eilen pulitin 75 € lääkärille, joka kertoi ikäviä asoita. Halusin kuitenkin selvyyden terveyteeni liittyvistä asioista, vaikka se teki talouteeni ison loven. Sain tietää sairastavani fibromyalgiaa, mikä tuntuu vievän pohjaa pois kaikelta. Olen vielä ihan sekaisin ko. tiedosta. Onneksi minulla on ystäviä ja Peräläinen.

Anna kirjoitti...

Erik Assadourian kirjoitti Maailman tila 2010:ssä:
- Jos siis pyytää kulutuskulttuurissa elävää ihmistä lopettamaan kuluttamisen, on kuin pyytäisi häntä olemaan hengittämättä.

Muutos, myös kulutuskulttuurissa tapahtuva muutos, vie usein aikaa sopeutua.
Anna

Lumikko kirjoitti...

Niina, minullakaan ei kulu täällä rahaa juuri muuhun kuin ruokaan. Auto on tosiaan melkoinen rahareikä. Meillä on nyt sikäli hyvä tilanne, että äitini auto (joka muuten olisi vajaakäytössä) liikenee lainaan aina tarvittaessa. Jossain vaiheessa oman auton hankkiminen tulee varmaan ajankohtaiseksi.

Kurja juttu tuo fibromyalgia. Toisaalta on helpottavaa saada tietää, mistä oireet johtuvat, vaikka tietysti diagnoosi voi olla myös järkytys. Onneksi sinulla on Peräläinen!

Anna, minulla on kestänyt ainakin vuoden saada sellaista etäisyyttä kulutuskulttuuriin, että pystyn katsomaan mainoksia tai kulkemaan vaikkapa Stockalla vailla minkäänlaisia ostoimpulsseja. Olisi kiinnostavaa tietää, onko tämä muutos asenteissa ja mielihaluissa pysyvä, vai ajautuisinko heti takaisin vanhoihin tapoihini, jos tulot taas kasvaisivat.

Clarissa kirjoitti...

Kun ostohimo on tyydytetty, tuote lakkaa kiinnostamasta. Siinä on oikeastaan koko asian ydin.
Niin kauan kuin muistan, olen sanonut, että en halua antaa rahalle elämässäni liian suurta merkitystä. Jos rahaa on enemmän, sitä vain on enemmän, mutta pärjään kyllä, kun sitä on vähemmän. Sen tiedän kokemuksesta opiskeluajoiltani niiltä vuosilta, kun lapset olivat pieniä.
Olen nyt asunut jo niin pitkän ajan maaseudulla, että voin sanoa olevani aivan eri mieltä tuosta rahankulutuksesta täällä verrattuna kaupunkilaisten menoihin. Maaseudulla, jos ei nyt puhuta vanhemmasta polvesta, on kaikilla oltava heti kotoa pois muutettua iso talo, isot autot, isot lainat, isot traktorit, sillä naapureillehan on näytettävä, kuinka hyvin tässä pärjätään. Siis niin kauan kuin pärjätään. Maaseudulla on aika paljon myytävänä olevia uusia taloja!
Kaupungissa ei ole samaa näyttämisen tarvetta, saa olla köyhä tai rikas ilman että sitä pahemmin noteerataan. Voi sanoa, että tässä suhteessa siellä on on helpompi hengittää. Kaikkea vaihtoehtoisuutta, siis myös ei-kulutushysteerisiä ihmisiä, katsotaan yleensä maaseudulla kielteisesti ihmetellen. Jos ei ihan kaukana korvessa asuta, lähdetään lähikaupunkiin kerran viikossa shoppailemaan, sillä merkkivaatteet ovat todella tärkeitä. Muistan, kun tytöilläni oli itsekudotut myssyt, oli koulukavereiden kommentti: hienot, mutta itsekudotut!

Tulipa maaseutukielteinen juttu, vaikka viihdyn maaseudulla. Rahasta ja hyvästä elämästähän tässä taisi olla kysymys:)
Suhtautumiseni rahaan ja omistukseen tuli aikoinaan selväksi ostettuamme kesäpaikan. Eräs sukulainen sanoi, että eikö ole hienoa kun tämä kaikki on omaa. Suuni taisi jäädä hämmästyksestä auki, sillä se ei ollut tullut minulle edes mieleen. Olin typerästi nähnyt vain paikan kauneuden.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Niina, pakko heittää nopea tähän väliin: ala syödä msm:ää! Puolen kilon pussi maksaa vähän toistakymppiä ja riittää parisen kuukautta.

Et tiedäkään kuinka moni nivelrikkoinen / reumainen/ kuka tahansa happovoittoinen (eli jokainen joka ei elä lähes pelkästään raakaravinnolla) on päässyt kivuistaan ja kolotuksistaan sen avulla ilman haittavaikutuksia!

TH kirjoitti...

Tytöt puhuu ASIAA! Maailmassahan on niin paljon kaunista ja kiinnostavaa, kun tarkastelee luontoa ja sen erilaisia ilmiöitä. Rahat ei tule mieleenkään. Se, kuinka luonnonilmiöt toimivat vuorovaikutuksessa ja miten raaka-aineet kiertävät luonnonenergian avulla on aina oppitunti säästäväisestä ja taitavasta taloudenpidosta.

Mutta jos alkaa omistaa mielessään sitä luontoa, joka on ympärillä, tulee äkkiä tiukkapipoinen luonnonsuojelija, joka vahtii, ettei sitä muuteta (eli turmella?). Pitäisi muistaa, että mikään luonnossa ei ole ikuista, kuten Bernstein aikoinaan sen ilmaisi, liike ja muutos on tärkeintä.

Katja / Lumiomena kirjoitti...

Tähän tekisi mieli kommentoida enemmänkin, mutta uni painaa silmiä... Mutta apurahalla elävänä kulttuurintutkijana totean vain, että löysin tekstistäsi paljon tuttua. Ja kun en harrasta mitään maksullista ja kirjojakin saan paljon eri väylien kautta ihan maksutta, niin 1-2 kertaa vuodessa jää varaa matkustamiseen. Olen kotihiiri, mutta joskus on pakko päästä pois. :)

Nonna kirjoitti...

Mielenkiintoista!

Minusta tuntuu hassulta ja surulliseltakin, miten meidän sukupolvemme on tottunut tuohon jatkuvaan kulutushysteriaan. Kuluttaminen ja shoppailu tuovat sisältöä elämään. Vanhempieni sukupolvi on sotien jalkoihin syntyneenä tottunut puutteeseen ja jopa "ylisäästämiseen", mutta kyllä nyt ollaan menty toiseen ääripäähän.

Ne, jotka tietoisesti pyrkivät vähempään uuden tavaran hankkimiseen, ovat jotenkin erikoisia ja massasta erottuvia. Ei sen näin pitäisi olla.

Ei ole myöskään helppoa kasvattaa omista lapsistaan järkeviä kuluttajia, kun ympärillä pyörii perheitä, joissa ostetaan kaikkimulleheti... Yritettävä kuitenkin on!

Mukavaa sunnuntaipäivää!

Rita kirjoitti...

Sinulla on selkeä kokonaisnäkemys omasta elämisestä, kulujen suhteesta ansioihin. Terveellä pohjalla vaikuttaa olevan.

Olen ollut työelämässä aivan nuoresta pitäen, kaikkiaan kohta 35 vuotta. Hoitoalalla ei työttömyydestä ole ollut pelkoa. Pitkän työurani varrella on ollut onneksi mahdollisuus erilaisiin työjärjestelyihin, mm työnkiertoon, opiskeluun, vuorotteluvapaaseen ja osa-aikatyöhön. Järjestelyillä on ollut tietenkin välitön vaikutus ansiotuloon. Vaikka tulot ovat tipahtaneet, korvaa tilalle saatu vapaa-aika vajeen antamalla luovuudelle sijaa ja sitä myöten kekseliäisyydelle säästäväisempään elämään. Näin se on ainakin omalla kohdallani hyvin toiminut. Tällaisilla irtiotoilla, ”turvavyöhykkeeltä” irrottautumisilla on mahtava vaikutus omalle kehittymiselle, niin uskon. Omalla kohdallani ainakin se on vapauttanut minua turhasta pelosta mahdollisista epäonnistumisista yms vastoinkäymisistä ja antanut uskallusta toimia ja tehdä mitä sydän sanoo. Tällä hetkellä teen kokopäivästä tosi (minulle) haastavaa työtä. Mutta olen luvannut itselleni (vastoin vallitsevaa suuntausta) löysääväni, ehkä jo jättäytyväni työelämästä 60 vuotiaana.

Aika vaatimattomasti olemme aina asuneet täällä maalla. Aikoinaan miehen vanhemmat ostivat tämän tilan vaikka maataloutta eivät tehneet. Nyt se on meidän koti. Monesti nuorempana mielessä kapinoi, että uusi olisi parempi. Mutta sitten ne tunnesiteetkin, appiukon taitavan työmiehen tekemä talo, onhan siitä huolehdittava. Asumme taajaman ulkopuolella, metsässä peltojen ympäröimänä. Täällä on tilaa ja rauhaa, jota suuresti rakastamme. Koen olevani melkoisen rikas, kun saan asua näin ”leveästi”.

Lumikko kirjoitti...

Clarissa, voi olla noinkin, mitä tulee maaseudun "kilpavarusteluun". Itse olen asunut täällä vasta niin vähän aikaa, etten ole asiaan kiinnittänyt huomiota. Toisaalta en myöskään asu ihan maalla vaan taajamassa.

Täällä meillä päin taloja on myynnissä vain vähän, ollaan nimittäin katseltu Oikotiellä aina välillä "sillä silmällä". Kaiken kaikkiaan kokemukseni on se, että täällä on paljon suvaitsevaisuutta ja ennen kaikkea epäsovinnaisuutta. Jopa yllättävän paljon omiin, kaupunkilaisiin odotuksiini nähden.

TH, hyvä muistutus, tuolta kantilta asiaa tulee harvemmin katsottua.

Katja / Lumiomena (en osaa ratkaista, puhuttelisinko sinua jatkossa Katjaksi vai Lumiomenaksi vai tällä yhdistelmällä? Miten itse toivoisit?), vähän samanlainen tilanne siis :) Oi, olisipa kiva kuulla mitä tutkit, mutta et ehkä täällä halua sitä kertoa..?

Lumikko kirjoitti...

Nonna, äärimmäisyydestä toiseen on tosiaan menty, suuret ikäluokat edellä, pienemmät perässä. Voin kuvitella että lasten kasvatus voi olla aika haasteellista tässä suhteessa. Mukavaa sunnuntaita sinnekin!

Rita, tuo on erittäin tärkeä pointti, että omaa työuraa ja jaksamista on järkevää itse säädellä siten, että ennaltaehkäisee loppuunpalamista tai leipääntymistä. Vuorottelu-, sapatti- ja opiskeluvapaat sekä osa-aikatyö ovat hyviä tapoja, jos vain talous antaa myöten.

Eräänlainen ennaltaehkäisy oli minullakin taka-ajatuksena kun irtisanouduin entisestä työstäni. Olin kuitenkin ollut 23-vuotiaasta lähtien eli 10 vuotta putkeen vakituisessa työssä ja opiskellut samalla. Päätoimista opiskelua olin kokenut lukion jälkeen ainoastaan vuoden (eikä se kyllä silloin oikein sopinutkaan minulle, työnteosta sain paitsi rahaa myös rytmiä elämääni).

Tästä voisi puhua enemmänkin, olen sitä monesti ajatellut. Siis siitä, ettei hidastaminen välttämättä olekaan itsekästä yhteiskuntavastuun pakoilua vaan nimenomaan päinvastoin: vastuunkantoa omasta jaksamisesta ja työkyvystä.

Evita kirjoitti...

Voi Lumikko! Kyllä olet viisas ja syvällinen nuori nainen. Uskoni tulevaisuuteen vahvistuu sinun ja kaltaistesi ajatuksiin tutustuessani.

Olen usein ajatellut koska tulee maailmassa yleinen "kylläisyys-piste" eli kaikki Afrikan, Aasian ja koko maapallon köyhien ihmisten tarpeiden täyttymys on samalla viivalla. Silloin kaikilla on tarpeeksi ja yltäkyllin. Ei olisi jäljellä muuta kuin henkinen köyhyys? Aina on ja tulee olemaan ihmisiä, joille ei koskaan riitä mikään. Kateus ja katkeruus köyhdyttää mieltä. Siteeraan taas kerran mielilausettani Kiekusta ja Kaikusta eli " Tärkeintä ei ole tavara, vaan sydän lämmin avara". Tämä ei varmasti tunnu lohduttavalta v. 2011 todellisten köyhien mielestä. Henkisen rikastumisen aika on siis tervetullut. - Hienoa Lumikko että olet olemassa.

Lumikko kirjoitti...

Evita, voi että, niin kauniisti sanoit taas. Kiitos samoin, hienoa että Sinä olet olemassa!

Pahaa pelkään, etteivät kaikkien ihmisten tarpeet tule ikinä olemaan kaikkien ihmisten näkökulmasta samalla viivalla, vaikka objektiivisesti ajateltuna niin tietysti on tai pitäisi olla.

Kieku ja Kaiku ovat aika mainioita kukonpoikia :)

Petriina kirjoitti...

Klik-klik, olen täällä taas. Kävin siis aiemminkin lukemassa tämän, mutta harhauduin tuosta antamastasi linkistä eteenpäin.

Tämä oli mielenkiintoista lukea, kiitos taas kerran. Olet ihan oikeassa tuossa köyhyyden määrittelyssä: se ei suinkaan tarkoita pelkästään sillä hetkellä käyettävissä olevia tuloja, vaan ihmisen lähtökohtia ( esim. juuri tuo, että isot hankinnat on tehty ), tilanteen pysyvyydestä ja mahdollisuudesta vaikuttaa tilanteeseen, hallita sitä.

Ja mitä tulee tuohon listaan, jonka teitm niin se kelpaisi esimerkiksi ihan kaikille paremman elämän eväiksi, niin monta hyvää kohtaa siinä oli. Siis muussakin kuin talouskasvatusmielessä :-)

Lumikko kirjoitti...

Petriina, klik-klik, kiva kun käyt :) Paremman elämän eväistä: moni on varmaan eri mieltä tuosta pk-seudun ulkopuolella asumisesta. En minäkään sitä minään onnen oikotienä tarjoile, mutta se ehkä toistuu näissä talouspostauksissa sen vuoksi, että en ihan oikeasti pärjäisi näillä tuloilla Helsingissä (lähinnä korkeiden asumiskustannusten vuoksi). Se on ihan uskomatonta kuinka paljon halvemmalla täältä maalta saa oman asunnon tai talon!

Nörttiyttäkään ei varmaan kaikille voi suositella, mutta halvaksi sellainen kotona viihtyvän lueskelijan luonteenlaatu kyllä tulee :)

Petriina kirjoitti...

Lähinnä sen johtopäätöksen vedin itse, että edullisemminkin voi asua ( ahtaammin ja ehkä ilman jättikokoista asuntolainaa ) ja mielestäni nörttiyttä voisi suositella kaikille ;-)

Lumikko kirjoitti...

Petriina, hyvä, oikean johtopäätöksen vedit :) Ihanaa, että nörttiys on nykyään taas arvossaan!