Tein tänään helmikuun työlistan ja teippasin sen kiinni pöydänkulmaan. Kirjoittamista, sitä edeltävää lukemista ja katsomista. Periaatteessa kiinnostavaa, kivaakin, itse valittua. Huonosti palkattua, totta kai. Stressaavaa: haluaisin saada tekemättömät työt pois takaraivosta jäytämästä ja siirtää ne alitajunnan hedelmälliseen multaan muhimaan. Vai ovatko ne sittenkin yksi ja sama paikka?
Luen parhaillaan hienoa kotimaista romaania, joka sijoittuu jatkosodan aikaiselle Pirkanmaalle. Ihailen
Marja-Liisa Heinon kykyä asettua keksimiensä ihmisten nahkoihin ja kieleen, erilaisiin kokemus- ja ajatusmaailmoihin. En löytänyt syksyllä ilmestyneestä kirjasta yhtään blogitekstiä, vaikka tämä on minusta parempi romaani kuin eräskin Finlandia-voittaja.
6 kommenttia:
Enpä ollut minäkään kuullut tuosta kirjasta; kävin kustantamon sivuilla kurkkimassa ja tarina kuulostaa kiinnostavalta, mutta rankalta. Saako udella, mihin lehteen arviosi tulee ja tulisiko ehkä nettiinkin luettavaksi?
Maria, luen tätä ihan omaksi ilokseni, en työn puolesta :) Ajattelin kyllä kirjoittaa tästä joutessani tuonne Dekkarimanian puolelle, vaikka tämä ei varsinainen dekkari olekaan, ainakaan minusta.
Minulla on ollut tämä kirja kesken jo pari kuukautta. Jostain syystä koen vahvasti tampereenkielisen kerronnan hivenen etäännyttäväksi itselleni, vaikka olen asunut puolet elämästäni Tampereella ja puhun itsekin jo (kuulemma) vahvaa tamperetta. Pitäisi lukea kirja loppuun, tarina itsessään kyllä kiehtoo ja kiinnostaa. :) Jään odottelemaan päivitystäsi tästä.
Sara, murre (tai murteet) kieltämättä hidastavat lukemista, mutta toisaalta Heino käyttää niitä tavattoman taitavasti. Hänen kielensä on hirveän tarkkaa ja mietittyä.
Pistetäänpä "lue joskus"-listalle :)
milla, pistä ihmeessä :)
Lähetä kommentti