Radio Days

Meni vuosia, etten kuunnellut lainkaan radiota (paitsi television Uutisikkunan taustalla pyörivää Yöradiota). Ei vain tullut kuunneltua. Töissä ei voinut, kotona radion oli korvannut telkkari. En ajatellut jääväni mistään paitsi.

Ehkä en jäänytkään, mutta viimeisen vuoden sisällä olen joka tapauksessa löytänyt radion uudelleen. Meillä on nyt kolme radiota eri puolilla huushollia, ja niihin on ohjelmoitu Radio Suomi, Yle Puhe ja Ylen Ykkönen. Autossa kuunnellaan lisäksi Suomipoppia, Iskelmää ja Radio Aaltoa. Paras ei-yleisradio eli Radio Helsinki ei täällä kuulu.

Monet vanhat suosikkini ovat edelleen olemassa, kuten Kadonneen levyn metsästäjät ja Miten minusta tuli minä. Lapsuuden lempiohjelmani Onnenpäivä on korvautunut Nousevan auringon talolla (ilmeisesti jo vuosikymmen sitten), mutta ei se haittaa; onhan äänessä edelleen lapsena suuresti ihailemani Jake Nyman, jolla on sekä täydellinen radioääni että kadehdittava populaarimusiikintuntemus.

Olen tehnyt myös uusia löytöjä. En varmaankaan kuulu Selkouutisten kohderyhmään, mutta tykkään tavattomasti konseptista: että vaivaudutaan lukemaan uutiset niin hitaasti ja ymmärrettävästi, että vähän verkkaisemminkin ohjelmoitu ihminen pysyy kärryillä ajankohtaisista tapahtumista. Yle Puheen Politiikkaradiokin on ollut hyvä löytö.

Isällä oli aina radio auki. Silloinkin kun hän katsoi olohuoneessa televisiota, makuuhuoneen ikivanha transistoriradio pulputti taukoamatta olemattomalle kuulijakunnalle. Radio oli päällä ympäri vuorokauden ja piti isälle seuraa yön pitkinä, unettomina tunteina. Toisinaan hän oli epävarma, oliko kuullut jotakin radiosta vai nähnyt unta.

Kun isä kuoli, radio jatkoi tasaista jutteluaan sängyn vieressä. Ääni oli hiljaisella, ohjelma musiikkipitoista. Tulen muistamaan huoneessa tuolloin viettämäni hetket lopun ikääni, ja olen jollakin selittämättömällä tavalla kiitollinen siitä, että radio oli läsnä tilanteessa. Se rauhoitti ja lohdutti minua, kuten se oli rauhoittanut ja lohduttanut kuolemaa odotellutta isää. Suljin radion vasta, kun isä oli viety pois.

Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että Jake Nymanhan siellä ehkä soitteli levyjään, olihan sunnuntaiaamupäivä.

Himohamstraajan tytär

Olemme aloittaneet isän talon tyhjentämisen. Apunamme meillä on ollut pitkäaikainen perhetuttu, jolla on pakettiauto ja hyvin pragmaattinen, tunteilematon asenne.

Vielä kuukausi sitten minusta tuntui vaikealta kajota isän luona mihinkään. Kaikki oli jähmettynyt niille sijoilleen: esineet, aika, elämisen ja kuolemisen jäljet. Isälle syksyllä ostamani aamutakki roikkui pesun jäljiltä henkarissa olohuoneen ja ruokahuoneen välisessä oviaukossa. Sen näkeminen nostatti aina palan kurkkuun.

Nyt tavarat ovat taas muuttuneet tavaroiksi, roju rojuksi. Joukossa on paljon minulle arvokasta, selittävää ja avaavaa, yllättävääkin.

Toisaalta olen iloinen siitä, että isä on säästänyt kaiken. Valokuvat, koulutodistukset, pankkikirjat, kirjeet ja kortit, lahjapaperit. Sotilaspassin, röntgenkuvat, ystävien kuolinilmoitukset. Minun piirustukseni, lapsena saamani onnittelukortit, hänelle eron jälkeen jääneet leluni ja kirjani.

Toisaalta tunnen olevani keskellä Himohamstraajat-sarjan jaksoa. Tallella ovat myös vanhat puhelinluettelot, kenkälankit, käytetyt sytkärit, pullonkorkit.

Vaikeinta ja haikeinta on ollut isän sängyn riisuminen. Isä nukkui puisen kävelykeppinsä kanssa, ja pedattuani vuoteen kuolinpäivänä asettelin kepin peiton päälle. Rannekello ja tupakat jäivät yöpöydälle. Tähän asetelmaan pystyin koskemaan vasta eilen.

En voi moittia isää kaiken säästämisestä, olenhan itse melkein samanlainen. Rumasta ja rikkinäisestä tahdon eroon, mutta kaikki muiston hippusetkin säästän.

Laulujen nainen

Tutkailin yhtenä iltana Facebookin Timelineani taaksepäin ja törmäsin aika hauskaan juttuun, jonka olin tehnyt elokuussa 2009. Siihen aikaan tuli vielä tartuttua kaikenlaisiin haasteisiin, jotka sittemmin ovat jääneet FB:ssa noteeraamatta.

Haasteen idea oli yksinkertainen: piti valita yksi artisti ja vastata valmiiksi laaditun kysymyspatteriston kysymyksiin kyseisen artistin kappaleiden nimillä. Valitsin Kauko Röyhkän ja vastailin näin:

Oletko nainen vai mies?
Kaunis eläin

Kuvaile itseäsi:
Mielummin vanha kuin aikuinen

Miltä tuntuu?
Joko-tai

Paikka jossa asut?
Kotikaupunkini

Jos voisit mennä minne tahansa, minne menisit?
Vladivostok

Lempikulkuvälineesi?
Disko-Datsun

Paras ystäväsi on:
Hän toiselta puolelta

Sinä ja parhaat ystäväsi olette:
Menneisyyden taikaa etsimässä

Millainen sää on nyt?
Jälleen yksi sateinen päivä

Päivän mieluisin ajankohta?
Kotona taas

Jos elämäsi olisi TV-sarja, mikä sen nimi olisi?
80-luvun absurdismi

Mitä elämä merkitsee sinulle?
Mutta, mutta

Parisuhteesi?
Sun puolella

Mitä pelkäät?
Jos alkaa pelkäämään

Mikä on paras neuvo, jonka voit antaa?
Olennainen välittyy

Päivän mietelause?
Ollaan niin kuin haluttais olla

Miten haluaisit kuolla?
Steppaillen

Sielusi tila?
Ennen olin kokonaan toinen

Mottosi?
Mun täytyy elää tällaisena

(Kysymykset käännetty vapaasti englannista)

Huomasin muuten vastanneeni samoihin kysymyksiin myös blogissa, mutta silloin vastauksia etsittiin kirjahyllystä.

Jos joku teistä on tehnyt tämän joskus tai innostuu tekemään nyt, niin kiva olisi lukea vastauksianne. Artisti voi siis olla kuka tahansa, suomalainen tai ulkomainen.

Olen fanittanut Kauko Röyhkää jo yli 20 vuotta. En palvovasti enkä oikeastaan edes ihailevasti, vaan sillä tavalla arkisesti. Ensimmäiset Kauko-muistoni liittyvät ystävän lapsuudenkotiin, kesäyöhön ja Mielummin vanha kuin aikuinen-levyyn, jonka B-puolen viimeistä kappaletta kuuntelimme yhä uudestaan ja uudestaan.

Täysi-ikäistyttyäni aloin käydä Kaukon keikoilla; hän esiintyi usein silloisessa kotikaupungissani. Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen käynyt kuuntelemassa miehen eri kokoonpanoja livenä vain muutaman kerran, mutta levysoittimessa vanhat suosikit pyörähtävät edelleen useammin kuin monet ikätoverinsa.

Ja kas, tässähän on oivallinen tilaisuus listata omat Kauko Röyhkä-suosikkinsa (huomaa parantumaton listamaanikko):

1. Talo meren rannalla
2. Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo: Hiekkarantaa
3. Kauko Röyhkä ja Riku Mattila: Helvetti 
4. Hardi Tiidus
5. Hän toiselta puolelta
6. Kevät
7. Ihmelapsen viimeiset hetket
8. Malagalainen
9. Hän elää yksin
10. Soitellaan

Riittävän hyvä

Uuden vuoden kortti islantilaisesta antikvariaatista.

Vuosi lähenee loppuaan. Meillä on syöty hyvin, mutta muuten päivä on ollut ihan tavallinen. Olen kirjoittanut ensimmäisen lehtijuttuni omassa työhuoneessa ja katsonut viimeiset jaksot tanskalaisesta Kyllä nolottaa-sarjasta, jota luulin sarjan pohjalta tehdyn elokuvan perusteella inhoavani, mutta johon yllättäen jäinkin koukkuun (katson periaatteessa kaiken tanskalaisen, minkä käsiini saan -- ihan jo kielitaidon ylläpitämisen takia mutta myös lievittääkseni maahan kohdistuvaa ikävää).

Puhuin myös entisen avomieheni kanssa puhelimessa. Hän oli kuullut isäni kuolemasta ja tarttunut sen vuoksi puhelimeen. On mukavaa olla ystävällisissä väleissä ihmisen kanssa, josta on eronnut jo vuosia sitten. Jota tapaa ehkä kerran vuodessa ja silloinkin sattumalta. Jotain epämukavaakin siinä kuitenkin on.

Mies on menestynyt sanan vanhakantaisessa merkityksessä, ja huomaan tuntevani itseni helposti pieneksi ja mitättömäksi oltuani puheissa hänen kanssaan. Hän kertoo oleskelustaan taiteilijaresidensseissä, saamistaan palkinnoista, lahjakkaan avovaimonsa saavutuksista. Ja kysyy, eikö minulle tosiaan kuulu mitään muuta, mitään enempää.

Kateus on se piirre, jota itsessäni eniten hyljeksin. Vaikka se vain häivähtäisi.

Nyt en kuitenkaan halua katsoa menneeseen enkä varsinkaan jäädä kieriskelemään sinne kuuluvien ihmisten sanoihin. En myöskään halua lastata tulevaisuutta odotuksilla tai lupauksilla. Olen aivan hyvä ja riittävä tällaisena, ja tulevana vuonna minun ei tarvitse ylittää tätä nykyistä itseäni millään tavalla.

Lause on Marimekon suunnittelijan Erja Hirven. Bongasin sen Mari Savion ja Kati Rapian mainiosta Surrur-kirjasta, jonka lainasin itselleni kirjastosta "joululahjaksi" aatonaattona.

Oikein hyvää uutta vuotta ihan jokaiselle!

P.S. Clarissan blogista luin, että kiinalaisen horoskoopin mukaan nyt on alkamassa lohikäärmeen vuosi ja että lohikäärmeen vuonna syntyneitä pidetään onnekkaina. Tieto jotenkin ilahdutti tätä lohikäärmettä. Koululaisena tosin ihmettelin, miten kiinalaisen horoskoopin perusteella voi tehdä minkäänlaisia luonneanalyyseja; olihan luokallani peräti 32 lohikäärmettä.

Elämä on unta

Isän siunannut pappi kävi meillä viikkoa ennen hautajaisia ja jutteli kaikenlaista. Tai oikeastaan minä puhuin ja hän kuunteli. Puhetta oikein pulppusi minusta, hämmästyin itsekin sanojen määrää ja sensuroimattomuutta.

Pappikin sai paitsi kahvia juodakseen myös jokusen lauseen ujutettua johonkin väliin. Erityisesti mieleeni painui hänen ennusteensa siitä, että saattaisin tuntea tulevina kuukausina epätavallisen suurta väsymystä.

Ehdin jo luulla ennusteen olleen väärä, sillä olen porskuttanut kuin duracell-pupu (jos tällaisesta kroonisesti vähäenergisestä ihmisestä nyt niin voi sanoa) isän kuolemasta aina näihin päiviin saakka. Hautajaisjärjestelyistä ja kaikesta muusta nopeaa reagointia edellyttävästä selvittyäni olen keskittynyt työntekoon ja kodin laittamiseen, matkusteluunkin. Tarmoa on ollut vaikka muille jakaa.

Nyt joulunpyhinä minuun on kuitenkin iskenyt --A-P:n sanoin-- unitauti. Voisin nukkua vuorokauden ympäri. Eräänä päivänä nukuin pitkälle iltapäivään nukahtaakseni uudestaan illansuussa. Iltayöstä olin muutaman tunnin hereillä, sitten nukahdin taas kymmeneksi tunniksi.

Isä esiintyy usein unissani. Useimmiten hän on niissä niin pieni ja kevyt, että voisin kantaa häntä sylissäni. Sellainenhan hän oli oikeastikin. Kun isä kesällä vietiin sairaalaan, mieshoitaja kantoi hänet portaat alas ambulanssiin. Se oli isän mielestä niin ihmeellistä, että hän palasi tapahtuneeseen usein.

Eräässä unessa törmäsin isään kaikkialla minne menin. Näin hänet istumassa yksin jonkinlaisessa odotusaulassa. Hän katsoi minua hieman eksyneen näköisenä, muttei puhunut mitään. Minäkään en lähestynyt häntä. Toisessa "kohtauksessa" olin kääntymässä kulman taakse, kun näin hänen takkinsa hihan pilkottavan sieltä.

Kysyin psykologilta, oliko normaalia, että näin isän milloin missäkin, vaikka hän oli kuollut. Psykologi vastasi, että ei.

En tiedä, voiko unissa tavattuihin psykologeihin luottaa.

P.S. Posti toi tänään Anna Calvin levyn. Mahtava, kuunnelkaa vaikka tätä.

Miesten vuoro

Muistanette sen Saran kirjoista vuodenvaihteessa lähteneen naiskirjailijahaasteen, johon moni vastasi listaamalla lempikirjojaan, naisten kirjoittamia sellaisia siis. Itse listasin tärkeimpäni täällä. Mietin jo tuolloin vastaavaa postausta miesten kirjoittamista kirjoista, mutta se olisi tuntunut alkuperäisen haasteen hienon idean vesittämiseltä; olihan tarkoitus nimenomaan nostaa naiskirjailijat esiin miesten varjoista.

Nyt kun aikaa on kulunut ja naiskirjailijahaaste tältä erää loppuun(?)kaluttu, tartun ilomielin Sinisen linnan kirjaston Marian jatkohaasteeseen, jossa siis päästetään miehet vuoroon. Valitsin omat suosikkini samalla periaatteella kuin edelliselläkin kerralla. Kirjoitin silloin näin: 

"Listani kirjat ovat olleet jollain tapaa käänteentekeviä omassa elämässäni: ne ovat jättäneet jäljen, muokanneet arvomaailmaa, kulkeneet mukana, muuttuneet talismaaneiksi, avanneet silmät jonkin asian suhteen, lohduttaneet, saaneet innostumaan uudesta kirjallisuuden lajista tai pakottaneet kirjoittamaan itse."

Rajan vedin tälläkin kertaa 20 kirjaan, minkä vuoksi päädyin kenties epäreilustikin jättämään lastenkirjat kokonaan listan ulkopuolelle; ne kun olisivat vallanneet puolet sijoista. Tärkeimmät nuortenkirjat ja nuorena luetut aikuisten kirjat sain mahtumaan mukaan.

1. Uolevi Nojonen: Röönpöök
2. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
3. J.R.R. Tolkien: Taru Sormusten Herrasta
4. Sir Walter Scott: Ivanhoe
5. William Golding: Kärpästen herra
6. Peter Høeg: Rajatapaukset
7. Torsti Lehtinen: Kuolemattomat sielut
8. Timo K. Mukka: Tabu
9. Milan Kundera: Elämä on toisaalla
10. Evelyn Vaugh: Mennyt maailma
11. André Brink: Valkoinen kuiva kausi
12. Isaac Bashevis Singer: Shosha
13. Homeros: Odysseia (Pentti Saarikosken suomennos)
14. J.M. Coetzee: Häpeäpaalu
15. F. Scott Fitzgerald: Yö on hellä
16. Per Olov Enqvist: Henkilääkäri
17. Pentti Saarikoski (koko tuotanto)
18. Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni
19. John Updike: Kunnes rakkaus meidät erottaa
20. Andrea Camilleri: Montalbano-sarja

Sanon jotain muutamista. Uolevi Nojonen oli minulle Hellevi Salmisen, Anu Jaantilan ja Taru Väyrysen ohella tärkein nuorten(nyky)kirjailija. Kaikilta neljältä luin kaiken, mitä kirjaston nuortenosastolta löytyi.

Taru Sormusten herrasta oli valtavan vaikuttava ja mieleenpainuva lukukokemus, kun sen muistaakseni 11-vuotiaana kesämökillä ahmin. Se ei kuitenkaan tehnyt minusta tolkienistia; en ole lukenut Tolkienilta mitään muuta.

Peter Høegin Rajatapaukset oli pitkään lempikirjani ja myös paras koskaan lukemani kirja; ihailin suunnattomasti Høegin tapaa kirjoittaa. Nyt lukukokemuksesta on jo niin kauan, että muisto on haalistunut ja kirjan 'parhaimmuus' perustuu ehkä enemmän päätökseen kuin kokemuspohjaiseen arvioon.

Monien rakastama Olemisen sietämätön keveys oli minusta vähän kuivakka ja teoreettinen, mutta 1990-luvulla supersuositun Kunderan Elämä on toisaalla puhutteli lukion ekaluokkalaista. Myös lappilaisen Timo K. Mukan maailma kiehtoi jo nuorena. Luettuani viime vuonna Erno Paasilinnan elämäkertateoksen Timo K. Mukka (1974) kiinnostus kirjailijaa kohtaan on taas vironnut.

Torsti Lehtisen aforismikokoelmasta kirjoitin äidinkielen ylioppilasaineeni. Aforisteista myös Markku Envall ja Samuli Paronen olisivat voineet olla listalla.

Maantieteellisesti Etelä-Afrikka ja Pohjois-Amerikka ovat olleet kotimaan ohella mieluisimpia kirjallisia ympäristöjä minulle. J.M. Coetzee kirjoittaa tavattoman kirkasta ja selkeää proosaa; juuri sellaista, josta pidän. John Updiken Kunnes rakkaus meidät erottaa aiheutti minussa suoranaisen Updike-kuumeen, mutta valitettavasti en innostunut hänen muista suomennetuista kirjoistaan samalla tavalla. Tosin Parit (1968) odottaa vielä lukemistaan; olen vähän säästellyt sitä.

Kotimaisen kirjallisuuden opiskelijana tutustuin tunnetuimpiin kotimaisiin mieskirjailijoihin, mutta yhdestäkään yksittäisestä kirjasta ei tuolloin tullut suoranaista suosikkia. Pentti Saarikosken tuotannon kohdalla on myös niin, että kokonaisuus puhuttelee enemmän kuin yksittäiset runokokoelmat.

Italialainen Andrea Camilleri on lempidekkaristini ja yksi niistä harvoista kirjailijoista, joiden teoksia lukiessani nauran ääneen. Viime aikoina lukemistani kirjoista Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni oli kovasti mieleeni.

Monet tähän haasteeseen tarttuneista ovat luetelleet myös sellaisia kirjoja tai kirjailijoita, joita he ehdottomasti aikovat lukea jossain vaiheessa. Itse voisin mainita ainakin Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden, John Fowlesin Jumalten naamiot, Bo Carpelanin Axelin sekä liudan kotimaisia ja venäläisiä klassikoita.

Tein Lumiomenan tapaan kollaasin lempikirjailijoistani. Ylhäältä vasemmalta myötäpäivään: F. Scott Fitzgerald, Andrea Camilleri, Pentti Saarikoski ja J.M. Coetzee.

Heitänpä minäkin haasteen kirjabloggaajille ja muille himolukijoille: olisi hauskaa, jos innostuisitte esittelemään sen maantieteellis-kirjallisen ympäristön, jossa itse olette parhaiten viihtyneet - parhaine kirjailijoineen ja/tai kirjoineen tietysti.

Löytyvätkö suosikkinne Euroopasta ja jos, niin mistä päin? Jos koette pohjoisamerikkalaisen kirjallisuuden läheisemmäksi, niin oleskeletteko mieluiten itärannikon älykkökaupungeissa, Syvässä etelässä, Keskilännessä vai kenties Kanadassa?

Ehkä henkinen kotinne löytyy venäläisestä kirjallisuudesta? Vai sijaitseeko rakkain kirjallinen kolkkanne sittenkin latinalaisessa Amerikassa, Aasiassa tai Afrikassa? Entä kotimaisen kirjallisuuden ystävät: kaupunki vai maaseutu?

Satavuotias

Vietimme tänään isoisäni 100-vuotissyntymäpäivää vanhainkodilla. Päivänsankari oli hyväntuulinen ja kehui vieraita kauniiksi. Kättelijät kysyivät "muistatko vielä minut" ja isoisä nyökytteli kohteliaasti.

Useimmat sanat ovat unohtuneet, mutta kaunis on tallella.

Isoisä ja minä 15 vuotta sitten.

Tilastojen pauloissa

Tilastot ovat kiinnostaneet minua vuodesta 1996 lähtien. Sosiologian perusopintoihin kuulunut väestötieteen peruskurssi oli monien mielestä pakkopullaa, mutta minusta se oli yksi kiehtovimmista kursseista, joille olen koskaan osallistunut.

Powerpointit odottivat vielä keksimistään, joten katsoimme kalvoja kalvojen perään. Tilastoja syntyvyydestä, kuolleisuudesta, hedelmällisyydestä, sairastavuudesta, itsemurhista, rikollisuudesta, koulutuksesta, ties mistä. Käyrät puhuivat korutonta kieltä, joka jätti paljon tulkinnanvaraa. Tilasto alkaa elää vasta tultuaan tulkituksi.

Harkitsin jopa erikoistumista väestötieteeseen, mutta ongelmaksi olisi ennen pitkää muodostunut matemaattinen lahjattomuuteni tai laiskuuteni. Kompastuin tilastomatematiikkaan melko varhaisessa vaiheessa opintojani. Vedin johtopäätökset: minua kiinnostavat nimenomaan valmiit tilastot, ei niiden laatiminen.

Tämän pitkän johdatuksen jälkeen päästään postauksen varsinaiseen aiheeseen eli Bloggerin tilastoihin. Nyt kun tiedätte taustani, voitte kuvitella, kuinka kiinnostuneena seuraan blogieni synnyttämiä tilastoja. Kiinnostukseni ei ole niinkään määrällistä, vaan laadullista. Tulihan minusta sitten loppujen lopuksi kuitenkin humanisti.

Haun avainsanat on suosikkikohtani Bloggerin tilastoissa. Ylivoimaisesti useimmin tähän blogiin on tultu googlettamalla sana meijerielämää (3 161 kertaa). Lasten piirroshahmot ovat hämmästyttävän hyvin edustettuina kärkikymmenikössä: Rosvo Ruudolf, Kurnu ja Loikka sekä Jaki ja Nuka ovat kiinnostaneet monia. Myös kukkakuvia kaivanneet ovat päätyneet toisinaan tänne, mutta pelkään pahoin tuottaneeni heille lievän pettymyksen.

Suosittuja hakuja ovat olleet myös elämä ilman rahaa, jaffa juliste ja mummon keittiö. Kuvittaja Kaisi Koivumäki on houkutellut paikalle koko joukon ihmisiä.

Näitä suosituimpia hakuja kiinnostavampia ovat kuitenkin yksittäiset haut. Vai mitä sanotte vaikkapa näistä:

Vaikka se joskus hidastaakin virtaa
Mä tunnen taas lumouksen
Pitkän iän salaisuus
Mitä Dingon laulua Kirsi esittää
Pakkanen saa mut epävireeseen
Merkitys sanalle lumottu
Onnellinen tässä hetkessä
Köyhät on kamalia (!?)
Maitotonkan arvo
Liian nuorena
Merestä syntynyt miljoonasade
Täältä takaa tähtitaivaan, häntääni mä heilutan

Aika paljon tänne on tultu hidastamiseen ja kohtuullistamiseen liittyvillä hauilla:

Elämän hidastaminen työelämässä
Vaatimaton elämäntyyli
Miten elää ilman rahaa

... ja niin edelleen. Näitä on oikeastaan päivittäin.

Erityisen ilahtunut olin eräästä viime viikolla tehdystä hausta:

Keuhkoahtaumatautia sairastavan omaisena

Jos joku voi siihen saada täältä vertaistukea, niin olen enemmän kuin iloinen.

Toinen kiinnostava kohta tilastoissa liittyy liikenteen lähteisiin: mistä osoitteista tai miltä sivustoilta ihmiset tänne ohjautuvat.

Ylivoimaisesti eniten on tultu Googlen kautta, seuraavaksi eniten Blogilistan kautta. Hyvänä kolmosena on ihana Pilvitarhan paja, joka lähettää luokseni paljon lukijoita joka päivä. Päivin Matkalla Kotiin tuo kävijöitä neljänneksi eniten ja viidentenä on Maelkan Unelmien mummonmökki.

Kuudenneksi eniten täällä on käyty Marikan Pientä elämää etsimässä-blogista, seitsemänneksi eniten Marian Mamman uunista ja kahdeksanneksi eniten jo kuopatusta Alice in Wonderland-blogista, jota luotsannut Liisa istuskelee nykyään Mummon akkunalla. Yhdeksänneksi vilkkaimpana liikenteen lähteenä on toiminut värikäs Jokkemaa ja kymmenenneksi eniten luonani on käyty Downshifter Mollyn luota.

Kun katsotaan hieman tuoreempia tilastoja eli viimeisen kuukauden ajalta, yllä mainittujen lisäksi Anna Elinan Vielä yksi rivi ja Nonnan Apinalandia ovat tuoneet huomattavan määrän kävijöitä.

Kiitos ja kumarrus kaikille Meijerin suuntaan vilkuttaville liikenteenohjauksesta! Linkitys on ele, joka lämmittää.

Teksteistäni ylivoimaisesti suosituin on edelleen Hyvä terveys-lehden pääkirjoituksesta inspiroitunut Hidasta vähän mutta älä liikaa. Kakkosena on parhaita suomalaisia rock-kappaleita jäljittänyt Rock on rajaton riemu, joka roikkuu jatkuvasti luetuimpien listalla (syystä, jota en ymmärrä; haun avainsanatkaan eivät tarjoa vastausta tähän mysteeriin).

Kolmantena on kiivaan keskustelun synnyttänyt Mikä olisi sen mittaluokan onnettomuus, että se näkyisi blogimaailmassakin?. Top kympissä on myös neljä muuta bloggaus-aiheista postausta.

Vielä yksi tilastoista löytyvä kuriositeetti. Kävijäni ovat enimmäkseen Suomesta, mutta myös Virosta, Saksasta ja Belgiasta on vierailtu ahkerasti. Näitä kolmea maata selkeästi harvemmin mutta kuitenkin mainitsemisen arvoisesti täällä piipahdetaan Yhdysvalloista, Britanniasta, Tanskasta, Hollannista, Venäjältä ja Sveitsistä.

Lumikon tarina

Törmäsin hauskaan meemiin selatessani Clarissan Luovaa puuhastelua-blogin tekstejä taaksepäin. Se kuului kutakuinkin näin:

"Mistä bloginimesi on peräisin? Blogistania on täynnä mitä mielenkiintoisimpia bloginimiä, mistä ne tulevat? Mikä on niiden tarina? Mikä on sinun tarinasi? Kerro blogisi nimen ja/tai nimimerkkisi tarina ja haasta muut mukaan."

Minäpä kerron lyhyesti oman tarinani. Oikeassa nimessänikin esiintyy sana lumi, ja lempinimeni ovat enimmäkseen olleet erilaisia väännöksiä siitä. Eräs entinen työkaverini keksi nimittää minua Lumikoksi, ja tykästyin nimeen kovasti.

Soitin takavuosina levyjä erinäisissä tilaisuuksissa, ja yksien iltamien julistetta varten minun oli keksittävä itselleni DJ-nimi. Tiesin heti, että haluan olla DJ Lumikko. Siitä lähtien soittelin levyjä Lumikkona.

Meijerielämää-blogi syntyi yhdessä hujauksessa, ilman sen kummempaa etukäteissuunnittelua. Nimi tuntui niin itsestäänselvältä, etten edes harkinnut muita nimiä.

Clarissan nimen tarina on hieno, kannattaa lukea. Ovela ja hauska on myös Karenina Unskan nimimerkin tausta, jonka hän kertoo tämän postauksen kommenteissa. Samalla saavat selityksensä myös blogin nimi (Uneksin arkana) ja osoite (kirkuen ansaan).

Olisi hauska kuulla teidän bloginimienne tai blogienne nimien tarinoita. Osasta muistan lukeneenikin, mutta mistä ovat saaneet nimensä vaikkapa Töppövilla, Bamarik, Mamman uuni tai Teillä on oikeus pysyä vaiti? Entä bloginimet Pilvitarha ja Wihtori?

Ruotsi-Britannia 6-0

Katen ja Williamin vihkimistä katsellessani en voinut olla muistelematta Victorian ja Danielin viimekesäisiä häitä. Ruotsalaispari hehkui rakastuneisuutta ja onnea, mutta samaa en huomannut eilen vihityistä. Ei liikutuksen kyyneleitä, ei pitkiä katseita, ei helliä hipaisuja.

Ehkä tiukan protokollan säätelemä tilanne oli nuorelle parille niin kauhistuttava, että kaikki huomio oli keskitettävä siitä kunnialla selviytymiseen. Ainakin itse vihkiminen oli niin jäykän muodollinen, ettei se varmaankaan kannustanut tunteiden näyttämiseen. Tuomiopäivästä muistutettiin ja jumalanpelkoon kehotettiin, mutta rakkaudesta vihkipappi ei tainnut puhua halaistua sanaa.

Kyllä Vickanin ja Danielin häissä oli suurta tunnetta, iloa ja spontaanisuutta monin verroin enemmän kuin näissä eilisissä juhlallisuuksissa. Jos kuninkaalliset häät olisivat maaotteluita, sanoisin että Ruotsi voitti Englannin kuusnolla.

Vappua en tänä(kään) vuonna juhli mitenkään, mutta toivottelen aurinkoisia päiviä niille, jotka suomalaista työtä, ylioppiluutta tai kevään alkamista juhlivat!

Kolme kuvaa

Sain Raitapaidan Pirkolta tunnustuksen, johon liittyi kolmen kuvan haaste. Kiitos Pirkko!

Ideana oli siis julkaista kolme omaan elämään tavalla tai toisella liittyvää kuvaa ja kertoa niistä. Valitsin kolme kuvaa kolmesta eri maasta. Minulla on taipumus matkustaa yhä uudestaan ja uudestaan samoihin maihin ja kaupunkeihin. Kiinnyn ja rakastun niihin kuten ihmisiin, haluan tavata mahdollisimman usein tai edes silloin tällöin, tutustua ja syventyä.

Tämä kuva on Espanjan Andalucíasta, jossa olen viettänyt yli puoli vuotta elämästäni. Andalucíassa rakastan anteliasta aurinkoa, merta ja vuoria, sitruspuita, palmuja ja aniliininpunaisina hehkuvia ihmeköynnöksiä, Sierra Nevadan lumipeitteisiä huippuja, kaupunkien arabivaikutteita, Granadan Albaicinin kapeita kujia, hämäriä teeterioita ja tuaregien makeaa minttuteetä, Cádizin värikkäitä taloja, Gibraltarin apinoita, valtamerien kohtaamista Tarifan edustalla ja hyvällä säällä näkyvää Afrikan rannikkoa.

Tämä kuva on Italian Bolognasta. Rakastan erityisesti Firenzeä ja Ravennaa, mutta myös Riminin fellinimäistä vanhaa kaupunkia, Bolognan katettuja jalkakäytäviä ja Venetsiaa. Pizzaa, pastaa ja proseccoa, piazzoja ja palazzoja.

Roomassa ja Milanossa en ole koskaan käynyt. Toivoisin pääseväni joskus Veronaan. Ja Sisiliaan.

Alin kuva on Pariisista, joka on minulle pääkaupunkien ehdoton ykkönen. Monumentit ja katedraalit luovat komeat puitteet kaupungin suurimmalle nähtävyydelle, joka on sen kaduilla ja kortteleissa tapahtuva elämä itse. Monikulttuurinen Pariisi on niin täynnä aistittavaa, koettavaa ja löydettävää, ettei se koskaan tunnu jo nähdyltä. Toukokuussa teen kahdeksannen inspiraatiomatkani Pariisiin.

Tunnustus on tarkoitus jakaa eteenpäin kolmelle blogille, joten olkaapa hyvät Downshifter Molly, Vuoroveden Katja ja Hippokampustaja!

Vanhat ystävykset

Kuva leikekirjastani.

Isäni sai tänään vieraan Helsingistä. Kyseessä oli vanha ystävä, joka oli lähtenyt varta vasten isääni tapaamaan, matkustanut ensin junalla ja sitten bussilla. Huonossa kunnossa hänkin, monenlaista vaivaa ja polvikin sökönä. "Piti tulla nyt, kun vielä pystyy", hän sanoi.

Minä kuskasin kaverukset syömään. Kepin kanssa kulkivat molemmat, toinen vähän toista hitaammin. Isä halusi tarjota sapuskat, syödä samaa kuin ystävänsä.

Ruokapöydässä keskusteltiin karjalanpiirakoista, joita kumpikin syö aamiaiseksi, toinen munavoilla, toinen Gotler-makkaralla. Isä kertoi valmistavansa munavoin nykyään sähkövispilällä. Kananmunan survominen haarukalla ottaa liikaa voimille ja "siihen menee koko päivä".

Sitten puhuttiin aamukahvinkeitosta, johon isällä kuluu tunti. Kun ystävä ihmetteli, mikä siinä niin kauan kestää, isä selosti yksityiskohtaisesti koko proseduurin, ja kyllähän se aikaavievältä kuulosti, kun pelkkä tapahtuman kuvailukin kesti toistakymmentä minuuttia.

Vaaleistakin puhuttiin, Jani Toivolasta ja Jussi Halla-Ahosta, siitä miten ystävä oli asunut lapsena sataman läheisyydessä ja nähnyt merimiehiä kaikkialta maailmasta. Nyt hän asuu Harjutorin laidalla ja näkee ikkunastaan Kotiharjun saunan edustalla vilvoittelevat saunojat.

Kylmästä ja lumisesta talvesta juttu luiskahti talvisotaan. Isä muisteli viettäneensä talvisodan kuukaudet Alavetelissä evakossa, mutta ei muistanut, oliko Pohjanmaalla silloin poikkeuksellisen kylmä. Molemmat kiittivät onneaan, kun eivät olleet koskaan joutuneet sotaan. "Mutta me olemme sodan lapsia", sanoi toinen.

Sitten veimme ystävän junalle ja hän lähti takaisin Helsinkiin. Kun oli vilkutettu hyvästiksi, isäni ihmetteli ääneen: "Kyllä se ihan minua varten tänne tuli, ei sillä ollut mitään muuta asiaa näille kulmille".

Kuva Kotiharjun saunan kotisivuilta.

Kotikatsomo

Olen aina rakastanut vaalilähetyksiä. Isoon pajaan saapuvien puoluejohtajien jännittyneitä ilmeitä, politiikan toimittajien ylöskäärittyjä hihoja, Tarmo Ropposta ja Sami Borgia. Historian siipien havinaa.

Kyyneliäkin olen vaaleja valvoessani tirauttanut, ainakin silloin kun Suomi sai ensimmäisen naispresidenttinsä, joka oli kaiken kukkuraksi kirkkoon kuulumaton ja naimaton yksinhuoltaja. Harvoin olen ollut niin ylpeä suomalaisuudestani, suomalaisten äänestäjien ennakkoluulottomuudesta ja epäsovinnaisuudesta.

Vaaleilla oli osuutta jopa ensirakkauteni syttymiseen. Oli ihmeellistä tavata toinen 17-vuotias, joka oli intohimoisen kiinnostunut silloisista presidentinvaaleista (Ahtisaari-Rehn) ja halusi katsoa kanssani tuloslähetystä pikkutunneille asti. Kyseinen ilta oli ensimmäinen sovittu tapaamisemme. Siitä kului vielä viikko ensisuudelmaan, mutta kyllä nuo vaalivalvojaiset sinetöivät (neljä vuotta kestäneen) kohtalomme.

Tätä iltaa odotan yhtä suurella innolla ja mielenkiinnolla kuin kaikkia aikaisempiakin vaalilähetyksiä. Ehkä jopa suuremmalla.

Äänestysiloa ja jännittävää vaali-iltaa teille kaikille!

Tuleeko blogimaailma uniinne?

Minun uniini se joskus tulee. Ei aluksi, mutta nykyään.

Eilen päiväunilla etsin Facebookista yhtä bloggaria nimellä Leena Mohring. Ei löytynyt. Kyseessä oli kyllä ihan todellinen blogiystävä, jonka kaiken lisäksi tiedän olevan myös Facebookissa, mutta en usko että hänen oikea nimensä on Leena Mohring.

Muistan myös toisen unen, jossa olin bloggaajien konferenssissa (!). Olin itse vasta aloittanut bloggaamisen ja paikalla oli varsinaisia blogimaailman konkareita. Sieltä jäi mieleeni erityisesti yksi bloggaaja (todellinen henkilö hänkin), joka oli tosi sympaattinen, joskin aika erilainen kuin olin kuvitellut.

Vielä yhden unen muistan. Siinä tutustuin yhteen sellaiseen bloggaajaan, jonka kanssa en täällä virtuaalimaailmassa ole juurikaan ystävystynyt. Mutta unimaailmassa meillä synkkasi. Ajattelin saaneeni henkilöstä turhan yksipuolisen kuvan täällä.

Todellisuuden tai todellisen käsite menee muuten aika monikerroksiseksi, kun puhutaan samassa yhteydessä sekä unimaailmasta että virtuaalimaailmasta että reaalimaailmasta. Melkein kursivoin nuo todelliset (virtuaalimaailmasta tutut henkilöt ja blogiystävät) erotukseksi unimaailman hahmoista. Vai korostaakseni eroa reaalimaailman todellisiin?

Yhtä uniinkin tunkevan Facebookin Relationship Status-vaihtoehtoa lainaten: It's complicated.

Tämän postauksen tunnisteeksi sopisi hyvin se Pienen mökin emännän väläyttämä metablogistiset tekstit, mutta menköön nyt tuolla tylsällä bloggaus-tunnisteella.

1-vuotias

Blogi täyttää tänään vuoden. Se sai alkunsa iltayön tunteina. Muistan kuinka kömmin sänkyyn ja kuiskasin A-P:lle perustaneeni (vielä yhden) blogin. Ensimmäisen postauksen rustasin vasta seuraavana päivänä, kun seinät oli pystyssä ja meijerinvalkoisella maalattu.

Tehtaan valossa

Näkymä isäni talon takapihalta.

Olen kasvanut tehdaspaikkakunnalla. Meillä päin d-kirjain ei äänny, joten tehdas on tehas. Tietyssä valaistuksessa tehas on suorastaan lumoavan kaunis, iltapimeällä se loistaa kuin avaruusalus.

Lapsena tehtaan pillin ujellusta oli kuunneltava tarkasti: jos ujellus nousi ja laski kerran, kaikki oli hyvin. Jos ääni olisi lähtenyt laskun jälkeen uuteen nousuun, kyseessä olisi ollut kloorihälytys. Silloin olisi pitänyt sulkea ovet ja ikkunat ja pysyä sisällä, sen muistan.

Naisten vuoro

Petriinan blogista löysin jo aikaa sitten naiskirjailijahaasteen, joka oli saanut alkunsa Saran kirjoista. Sara oli huomannut, että sanomalehdissä ja sosiaalisessa mediassa pyörinyt 100 kirjaa, jotka jokaisen olisi luettava ennen kuolemaansa-lista koostui enimmäkseen miesten kirjoittamista kirjoista, ja koonnut oman listansa pelkästään naiskirjailijoiden teoksista.

Koska kaihdan kaikenlaista kanonisointia sekä pitäisi- ja tulisi-alkuisia kehotuksia, innostuin Petriinan ja Lumiomenan tavasta soveltaa listaa: he luettelivat kumpikin 50 itselleen tärkeää naiskirjailijan kirjoittamaa teosta. Minä sovellan tätä edelleen, ja listaan vain 20 erityisen mieleenpainuvaa.

Merkillepantavaa on se, että useimmat listani kirjoista olen lukenut nuoruudessani. Ehkä kirjat muovaavat kasvavaa ihmistä eri tavalla kuin kasvamisessaan jo hidastunutta aikuista. Olen tottakai aikuisiälläkin lukenut lukuisia vaikuttavia kirjoja, mutta niillä on keskenään tasa-arvoisempi asema mieleni arkistoissa. Ne ovat ikään kuin asettuneet hyviksi kirjoiksi toisten hyvien joukkoon.

Listani kirjat ovat olleet jollain tapaa käänteentekeviä omassa elämässäni: ne ovat jättäneet jäljen, muokanneet arvomaailmaa, kulkeneet mukana, muuttuneet talismaaneiksi, avanneet silmät jonkin asian suhteen, lohduttaneet, saaneet innostumaan uudesta kirjallisuuden lajista tai pakottaneet kirjoittamaan itse.

1. Margery Williams: Samettipupu 
2. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli
3. Hellevi Salminen: Sivari
4. Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt (koko sarja)
5. Harriet Beecher-Stowe: Setä Tuomon tupa
6. Leena Krohn: Ihmisen vaatteissa
7. S.E.Hinton: Me kolme ja jengi
8. Veronika Pimenoff: Loistava Helena
9. Annika Idström: Veljeni Sebastian
10. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
11. Sylvia Plath: Lasikellon alla
12. Agatha Christie: Neiti Marple-sarja
13. Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu
14. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen
15. Sirkka Turkka: Niin kovaa se tuuli löi
16. Tua Forsström: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen
17. Kyllikki Villa: Pakomatkalla
18. Pirkko Saisio: Voimattomuus
19. Louise Penny: Naivistin kuolema
20. Elina Brotherus: Decisive Days

Setä Tuomon tupa oli ensimmäinen kirja, jota lukiessani muistan itkeneeni. Ajan ja paikankin muistan, istuin 50-luvulla rakennetun omakotitalomme verannalla iso kirja sylissäni, kun itku tuli. Ulko-ovi oli auki, piha vihreä. Rotusyrjinnän sietämätön vääryys ja orjuuden epäoikeudenmukaisuus aiheuttivat ennenkokemattoman tunnekuohun tehdaspaikkakunnan tytön sisimmässä.

Olin nähnyt ehkä yhden tummaihoisen ihmisen siihen astisen elämäni aikana, mutta minusta tuli kiihkeä apartheidin vastustaja. Koulussa pidin esitelmän Harriet Beecher-Stowesta ja muutamaa vuotta myöhemmin pakolaisista. Heitä kävin haastattelemassa entisen hotellin tiloihin perustetussa vastaanottokeskuksessa, vuosi oli 1990.

Isotätini kanssa kävin naapurikaupungissa katsomassa Huuto vapaudelle-elokuvan, joka oli lähes yhtä järisyttävä kokemus kuin Setä Tuomon tupa. Hiukan vanhempana muistan maanneeni lattialla ja kuunnelleeni kun Peter Gabriel lauloi radiossa Steve Bikosta.
                
Äiti osti Leena Krohnin Ihmisen vaatteissa-kirjan minulle, kun lähdin 15-vuotiaana vaihto-oppilaaksi. Se oli lohtukirjani, eräänlainen amuletti, viisas pieni helmi kirjaksi, edelleen rakas.

Elina Brotheruksen Decisive Days-valokuvakirjaa kävin hypistelemässä Akateemisen kirjakaupan kolmannessa kerroksessa vuoden päivät, ennen kuin raaskin ostaa sen. Kirjasta tuli jonkinlainen pakopaikka. Työpäivän jälkeen saatoin poiketa Akateemiseen vain selatakseni kirjaa hetkisen ennen kotiinmenoa. Kuvien avulla sain kosketuksen johonkin, joka muuten tuntui vellovan vailla hahmoa ja nimeä, painaen ja puristaen.

Jokaisesta voisin sanoa. S.E. Hintonin nuortenkirjat ovat täydellisiä, siten haluaisin itsekin kirjoittaa. Selja-sarjan luin monta kertaa ja kirjoitin siitä oman versionikin, vain päästäkseni takaisin Rauha S. Virtasen luomaan maailmaan. Dekkarin toinen tuleminen elämääni on osittain Louise Pennyn ansiota, siitä ensimmäisestä tulemisesta vastasi Agatha Christie.

Ja jos minulla olisi idoli, se olisi Sirkka Turkka.

Kuva leikekirjastani
(Sirkka Turkan haastattelu Hesarin kuukausiliitteessä joskus vuosia sitten)

Brumbo ja tähdet

Yksi rakkaimmista lastenkirjoistani kertoi teddykarhun yöllisestä avaruusseikkailusta. Osasin kaikki kirjan kuvat ja aukeamat ulkoa. Jossain vaiheessa kirja katosi, annoin sen kadota.

Viime kesänä minulle tuli pakottava tarve löytää tuo kirja uudestaan. Muistin, että nallekarhun nimi oli Dumbo. Sama nimi kuin Disneyn norsulla siis. Mutta ei sillä nimellä löytynyt mistään mitään muuta kuin niitä norsuja. Kun valitin ongelmaani äidilleni, hän tokaisi: "Eihän se mikään Dumbo ollut vaan Drumbo!".

Mutta Drumboa Google ei tuntenut lainkaan. Kärsivällisesti etsin nallea heinäsuovasta, kunnes lopulta törmäsin viestiketjuun, jossa joku toinenkin haikaili Drumbon perään. Viesti oli herättänyt vastakaikua, muillakin oli hataria muistikuvia Drumbosta. Sitten keskusteluun liittyi mukaan joku, jolla oli varmaa tietoa. Teddykarhun nimi ei ollutkaan Drumbo vaan Brumbo. Niinpä tietysti!

Alkoi Brumbon metsästys. Kirjastosta kirjaa ei enää saanut, eikä lupaavalta näyttänyt muutenkaan. Kunnes tupsahdin ruotsalaiseen nettiantikvariaattiin, jossa myytiin alkuperäistä Brumbo och stjärnorna-teosta, sen ensipainosta vuodelta 1947.

Tilasin kirjan itselleni syntymäpäivälahjaksi. Brumbon on kuvittanut Lucie Lundberg ja kirjoittanut Gallie Akerhielm. Tässä järjestyksessä, myös kirjan kansilehdellä. Brumbo ja tähdet on nimenomaan kuvakirja, maagisten piirrosten ja värien juhlaa. Olemme taas yhdessä.

Kylmät väreet

Maanantaina olin väsyneempi kuin koskaan, eilenkin aika nukuksissa, mutta tänään tuntuu virtaus suonissa vilkastuneen. Heräsinkin monta tuntia aikaisemmin kuin yleensä. Sähköpostissa odotti ilahduttava tieto: juttuehdotukseni oli hyväksytty ja pääsen kirjoittamaan Krzysztof Kieslowskin elokuvista. Kieslowski olisi täyttänyt 70 vuotta kesäkuussa.

Kuva täältä.

Asuessani 16-vuotiaana Tanskassa tapasin vähän vanhemman pojan, jonka mielestä muistutin Veronikan kaksoiselämän päähenkilöä. Kun 17-vuotiaana vihdoin näin elokuvan, olin imarreltu vertauksesta, mutta jouduin toteamaan että Veronika eli Irene Jacob oli kyllä paljon kauniimpi.

Elokuva teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, sen tunnelma, mystiikka ja Zbigniew Preisnerin pakahduttavan kaunis musiikki, tämä kappale erityisesti. Kappaleen on säveltänyt kuvitteellinen 1700-luvun hollantilaissäveltäjä Van den Budenmayer, todellisuudessa siis Preisner.

Elokuvan nähtyäni menin silloisen kotikaupunkini levykauppaan kysymään elokuvan soundtrackia. Heillä ei tietenkään ollut sitä mutta he tilasivat sen minulle Digeliuksesta, Helsingin Viiskulmasta. Se oli ensimmäinen cd-levyni. Cd-soitinta minulla ei ollut, mutta isoisälläni oli, menin sinne kuuntelemaan ja värisemään.

Kuva täältä.

Tapasin sen tanskalaisen pojan viime talvena. Emme olleet nähneet viiteentoista vuoteen. Hän tuli Helsinkiin seminaariin ja vietimme hauskan illan ystävien seurassa. Olemme opiskelleet toisistamme tietämättä samaa alaa. Pojasta on tullut mies, hänellä on vaimo ja pieni poika. Pitkä tukka on nyt lyhyt, ollut kai jo vuosia.

Kieslowskin Krakova on totta, näin sen täällä.