Reykjavik I

Viimeksi ei päästy matkaan, mutta nyt skandinaaviset jumalat olivat puolellamme. Kaikki oli vieläkin ihanampaa ja ihmeellisempää kuin muistin.

Dairy of the Week: The Inky Paw

Lehmä-aiheisia joulukortteja amerikkalaisesta The Inky Paw-verkkokaupasta, joka on erikoistunut eläimellisiin lahjatavaroihin.  
Cow Christmas Cards can be ordered from The Inky Paw-giftshop, specialised in animal theme.

***
Nyt pidän muutaman päivän blogitauon, minkä jälkeen on luvassa jotain ihan muuta... Leppoisaa joulunalusaikaa teille kaikille!

En lue sinua enää

En ole pitkään aikaan kirjoittanut bloggaamisesta mitään, elämässä kun on ollut ja on tietysti edelleenkin paljon tärkeämmiltä tuntuvia asioita. Bloggaaminen ei myöskään ole askarruttanut minua samalla tavalla kuin joskus aikaisemmin. Ehkä harrastus on asettunut oikeisiin mittasuhteisiinsa: se ei vie yhtä paljon aikaa ja energiaa kuin vaikkapa viime talvena, mutta antaa edelleen paljon.

Yhtä bloggaamiseen liittyvää asiaa olen kuitenkin silloin tällöin pohtinut. Pohjustukseksi kerrottakoon, että olen jo aikaa sitten päättänyt olla stressaamatta määristä: kävijämääristä, kommenttien määrästä, lukijoiden määrästä. Olen useasti ihmetellyt blogien ekspansiivisuutta eli pyrkimystä kasvattaa lukijakuntaa esimerkiksi arvonnoilla, joissa voi tuplata voittomahdollisuutensa liittymällä blogin lukijaksi. Tavallisin perustelu lienee se, että on vain luonnollista haluta teksteilleen mahdollisimman suuri yleisö.

Ehkä se on tosiaan luonnollista. Itse ajattelen kuitenkin, että tässäkin asiassa laatu on paljon määrää tärkeämpi asia. Olen iloinen jokaisesta lukijakseni liittyneestä, koska koen siinä olevan kyse ennen kaikkea kannustavasta ja ystävällisestä eleestä bloggaajaa kohtaan. Vieläkin iloisempi olen kuitenkin siitä, että blogissani kyläilee ihmisiä, joita olen alkanut pitää melkeinpä ystävinäni.

Kun kirjoitan jostakin hyvin henkilökohtaisesta, kirjoitan toisaalta heille (teille), toisaalta itselleni. Se, että tekstin lukee moni muukin, on niin abstrakti asia, ettei sitä oikein edes ymmärrä. Ihmiset voivat tulla tutuiksi vain kommenttilaatikon kautta.

Nyt pääsen vihdoin itse asiaan. Vaikka määrällä sinänsä ei olisi väliä, huomaan joskus ihmetteleväni lukijapaneelista (tai miksi sitä nyt kutsutaankaan) eroavien motiiveja. Ehkä olen ymmärtänyt koko lukijuuden funktion väärin, mutta minusta ele tuntuu helposti vähän mielenosoitukselliselta.

Ehkä kyseessä on täysin mekaaninen toimenpide, jonka joku blogin seuraamisen jo aikaa sitten lopettanut henkilö vain jollakin itselleen sopivalla hetkellä toteuttaa -- ottaen kenties samalla etäisyyttä koko internetiin tai ainakin joihinkin muihinkin blogeihin. Mutta toisinaan ajattelen, että eleellä halutaan viestittää jotakin bloggaajalle: blogisi on liian sitä tai tätä, en halua olla enää kaverisi.

Omalla kohdallani lukijoita on hävinnyt toisaalta henkilökohtaisempien postausten, toisaalta esimerkiksi sisustukseen liittyvien "hömppäpostausten" jälkeen. Se voi tietysti olla sattumaakin, mutta tuskin sentään joka kerta. Voisiko kysymys olla siitä, että syvällisempää sisältöä etsivät (ja sitä täältä joskus löytäneetkin?) haluavat boikotoida kevyempää sisältöä ja toisinpäin?

Oli miten oli, ajatus siitä että tuotan jollekin lukijalleni pettymyksen, on häiritsevä. Ei siksi, että haluaisin miellyttää kaikkia, vaan nimenomaan siksi, että ihmisten odotukset ja vaatimukset voivat olla aika epärealistisia. 

Itsekin olen kerran jättänyt erään blogin lukijuuden taakseni. Blogin kommenttilaatikossa käytiin keskustelu, jonka koin loukkaavaksi. Lähtöni oli siis kannanotto.

Miten te muut koette tämän asian? Huomaatteko lukijoiden menevän ja tulevan? Miltä se teistä tuntuu?

Dairy of the Week: Geritom 71

Australialainen Geritom 71 taikoo käytöstä poistetuista lastenkirjoista hurmaavia kortteja ja muistikirjoja. Geritomilla on myös blogi. Sydney-based Geritom 71 turns childrens vintage books into charming cards and notebooks. Check out the blog as well.

Jotain valmista

Lisää kotikuvia, kun nyt kerran vauhtiin pääsin. Toivottavasti kriittisimmät lukijani eivät paheksu tällaista ylenpalttista sisustusekshibitionismia.

Granny Smithin vihreä olkkarimme on uuden kodin ainoa huone, joka alkaa olla niin sanotusti valmis. Keskilattialle on tulossa vielä matto ja toisesta ikkunasta puuttuvat edelleen verhot. Jossain pitäisi olla samanlaiset kuin verhotussa ikkunassa - niiden löytymistä odotellessa siis.

Avoin

Uuden kodin päätyhuone on kaksine ikkunoineen oikein kiva, mutta en saa sitä välittymään kuvissa. Syystalven pimeys, musta seinä tai vain puutteellinen kuvaustekniikkani syö kaiken valon.

Huoneen käyttötarkoitus on vielä avoin. Ehkä se pysyykin sellaisena.

Dairy of the Week: Oh, Little Rabbit

Oh, Little Rabbit on oregonilaisten Jason ja Cara Hibbsin viime vuonna perustama yritys, jossa he käsinpainavat ympäristöystävällisiä kodintekstiilejä. Kaikki printit ovat pariskunnan piirtämiä. Kuvat yrityksen Etsy-kaupasta, jossa on vaikka mitä ihanaa.

Oh, Little Rabbit is oh-so-lovely Oregon-based business, which was founded last year by Jason and Cara Hibbs. All products are illustrated and hand-printed by the couple, and can be bought here.

Miehen yöpöydällä

Hanna haastoi loppukesästä nappaamaan kuvan puolison yöpöydältä mahdollisesti löytyvästä kirjakasasta. Haaste muistui mieleeni, kun huomasin tämän asetelman A-P:n yöpöydällä. Jostain syystä näky hämmästytti ja hymyilytti minua kovin.

Hyvää

Tänään minulla on pitkästä, pitkästä aikaa sellainen olo, että jos joku kysyisi, mitä minulle kuuluu, voisin vastata että hyvää. On sitä kysyttykin. Olen kiitollinen kaikille kysyjille, eri tavoin muistaneille ja lähestyneille.

Se, että tänään tuntuu hyvältä, ei tarkoita sitä, että aikaisemmin olisi kuulunut huonoa. Mutta kyllä elämäni on ollut aika raskasta viime kuukausina, nyt näen sen jotenkin matkan päästä. Vaikka päivääkään en vaihtaisi pois ja kaikki kuuluu elämään, tuntuu tähän suvantovaiheeseen pääseminen helpottavalta.

A-P on työmatkalla Lontoossa, ja minä olen pikkuhiljaa laitellut kotia kuntoon. Isän talon tyhjentämistä en oikein uskalla vielä edes ajatella. Onneksi uudelleen löytämäni sukulaiset ovat luvanneet olla avuksi siinäkin. Ensin haluan kuitenkin olla kaksin isän tavaroiden kanssa, käydä laatikoita ja papereita läpi kaikessa rauhassa.

Perjantaiksi olen varannut hotellihuoneen Helsingistä. A-P:n lento tulee niin myöhään, että hän ei olisi päässyt tänne maalle enää julkisilla. Päätin siis mennä vastaan ja viettää samalla mukavan Helsinki-päivän.

Teidänkin kuulumisianne olen käynyt kurkkimassa, vaikka en oikein ole jaksanut kommentoida. Rakastuneen Auran kirjoitus oli mainio ja niin totta. Celian kuvista ja sanoista saan aina lohtua. Katjan viittä riviä olen makustellut kuin proosarunoa, Kareninan isänpäiväsadusta liikutuin.

Clarissan luona käyn kuin jossakin kuvitteellisessa mummolassa, siellä on niin lämmin ja turvallinen ilmapiiri. Ja millalla on ihana korttiarvonta, johon ei liity minkään sortin "toisen arvan saat rekisteröitymällä lukijakseni"-tyyppistä kikkailua, jolle huomaan allergisoituneeni täysin.

Blogiystäväni, te kaikki, kiitos kun olette!

Suru

Takana raskaat mutta myös antoisat kaksi viikkoa. Kovin vähän mitään, mistä osaisin kertoa. Sen tiedän, että olen taas oppinut lisää ihmisestä, itsestäni, surun luonteesta. Tiedän myös olevani väsynyt. Se näkyy varjoina silmien alla, mielessä.

Ehkä yllättävintä on ollut huomata, että suruun kuuluu myös iloa, naurua. Siihen kuuluu kannattelevaa yhteisöllisyyttä, rehellistä puhetta ja huojentavaa jakamista. Itkua ja ikävää myös. Toisinaan tapahtunut tuntuu epätodelliselta, lopullisuudessaan käsittämättömältä.

Hautajaiset olivat eilen. Ne olivat ensimmäiset koskaan järjestämäni hautajaiset. Siunaustilaisuus oli kaunis; sydämellinen naispappi oli poiminut käymästämme pitkästä keskustelusta olennaisen ja tulkinnut sitä viisaasti. Hän asettui muutenkin tuekseni ja auttoi selviämään monivaiheisesta päivästä.

Myös muistotilaisuus oli onnistunut. Eräästä isän tuttavan puheesta tosin pahoitimme A-P:n kanssa mielemme. Meille tuntematon henkilö antoi huumorin varjolla perin kummallisen kuvan meidän suhteestamme niin toisiimme kuin isäänkin. Onneksi myös isän oma huumori oli tilaisuudessa läsnä.

En ole vuosiin kuunnellut mitään hengellistä musiikkia, mutta isän kuolemaa seuranneen päivän iltana kuuntelin virsiä. Erityistä lohtua sain tästä virrestä. Valitsin sen soitettavaksi myös kappelissa.

En ole vielä koskaan tuntenut itseäni niin aikuiseksi kuin nyt.