Lukijalle

Olen miettinyt tämän postauksen tekstiä pitkään. Mitä sanoisin, miten sen sanoisin. Jotain on sanottava, ei voi vain laittaa lappua luukulle kaiken sen jälkeen, mitä te olette sanoneet minulle.

On vaikea löytää sanoja, jotka eivät paisuisi pitkäksi pulinaksi bloggaamisen ihanuudesta ja kurjuudesta. En halua päättää tätä analyysiin. Joku syy on kai kuitenkin annettava. Tavallaan se on kerrottu tässä kesäkuussa kirjoittamassani postauksessa. Mikään ei ole olennaisesti muuttunut sen jälkeen.

Olen päättänyt sulkea tämän blogin. Koska en osaa käyttää nettiä kohtuudella vaan päädyn yhä uudestaan antamaan sille pikkusormen sijaan koko käden. Ja koska mietin liikaa sitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Itse asiassa minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että vähänkin suuremmalle lukijakunnalle bloggaaminen edellyttää keskimääräistä parempaa itsetuntoa. 

Minua on myös alkanut kaihertaa se, että niin paljon sisimpiä tuntojani ja herkimpiä kohtiani on täällä vapaasti kellumassa. En kadu sitä, että olen jakanut vaikeitakin asioita -- päinvastoin, olen ikuisesti kiitollinen teille, jotka autoitte kommenteillanne selviämään viime kesän ja syksyn rankoista kuukausista. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että haluan säilöä tiettyjä tänne kirjaamiani muistoja ja ajatuksia vain omiin, yksityisiin arkistoihini.

Blogin alkuaikojen hidastamis- ja kohtuullistamisteemoihinkaan ei tunnu enää luontevalta palata. Aihepiiriä käsitteleville blogeille on epäilemättä edelleen tilausta, mutta omani ei taivu enää siihen. Elän pitkälti sellaista elämää, josta blogia perustaessani haaveilin, enkä oikeastaan koe enää tarpeelliseksi analysoida tämän elämäntavan edellytyksiä. En usko, että minun on määrä kirjoittaa downshiftaamisesta, vaan jostain ihan muusta.

Bloggaamisen visuaalisesta puolesta olen nauttinut kovasti, mutta pidemmän päälle huomaan kyseenalaistaneeni senkin mielekkyyden. Miksen voisi vain ihailla kauniita kukkia maljakossa; miksi minun täytyy ottaa niistä kuva, ladata se koneelle, käsitellä ja julkaista se? Joskus minusta tuntuu, että jatkuva oman elämän ja itsen representoiminen (mitä bloggaaminen pohjimmiltaan on) latistaa kokemista, välineellistää sen.

Blogini oli pitkään hyvin pienen yleisön blogi, mutta viime talvena täällä alkoi käydä enemmän väkeä. Kevätkuukausina kävijöitä oli noin 10 000 kuukaudessa. Omaisena-tunnisteen alle sijoitettujen kirjoitusten lisäännyttyä kävijämäärä laski, mutta minulle itselleni tämä blogi oli tärkeimmillään juuri tuolloin. 

Vajaaseen kahteen vuoteen on mahtunut valtava määrä kohtaamisia, mukavaa jutustelua, syvällistä keskustelua, sielunsukulaisuuden häivähdyksiä. Myös katoamisia, pettymyksiä ja sitä Tuomas Kyrön myötä naureskelun kohteeksi joutunutta mielensäpahoittamista. Mutta enimmäkseen -- hetkellisyydessäänkin -- hyvää ja kaunista.

Analyysihän siitä tuli.

Vielä kerran se tärkein:
Kiitos ♥

Tällä hetkellä

Mamman uunin Marialta poimin matkaani tällaisen kivankepeän jutun, jonka Maria oli löytänyt uusimmasta Sköna hem-lehdestä:

Vapaa-aika limittyy ja lomittuu työajan kanssa. Tähän kaipaisin muutosta.

Inspiroidun lukemastani ja näkemästäni. Maisemista, auringosta, elokuvista, matkahaaveista, saunasta.

Salatut ominaisuuteni. En tiedä, kuinka salattuja nämä tai mitkään muutkaan ominaisuuteni ovat, mutta sanotaan nyt laiskuus ja perusteellisuus (eivät kumma kyllä sulje toisiaan pois).

Haluan lukea tänä keväänä paljon. Historiaa, kaunokirjallisuutta, elämäkertoja. Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa, P.D. Jamesia, vielä lukematta olevat Kyllikki Villat (Myrskyssä ja Elämän korkea keskipäivä).

Suosikkifilmi juuri nyt. Hiljattain dvd:llä ilmestynyt Soutaen sydämeesi. Rakastan New Yorkiin sijoittuvia elokuvia, ja toivon aina että ne olisivat hyviä. Tämä oli.

Ihana ruoka. Joku höyryävä uuniruoka. Omenamintun ohjeilla tehtyä munakoisovuokaa meillä on syöty useasti.

Pukeudun nyt vähän "kevyemmin" kuin viime viikolla. Edelleen kuitenkin kerroksittain. Lattiat ovat meillä niin kylmät, että jalassa on nyt toista viikkoa kolmet villasukat päällekkäin.

Philip Seymour Hoffman ja ihana Amy Ryan elokuvassa Soutaen sydämeesi.

P.S. Osaisiko joku neuvoa, miten siihen uuteen kommenttisysteemiin vaihdetaan..? Ja kannattaako siihen ylipäätään vaihtaa? Välillä siihen vaihtaneilta puuttuu kokonaan se "Lähetä kommentti"-laatikko, tosin vain tilapäisesti (myöhemmin kun tulee takaisin, se onkin siinä). Omissa kommenttiasetuksissani näkyy olevan vain ne samat kolme vaihtoehtoa kuin tähänkin asti.

Ensimmäiset kaksi kuukautta

Katsoin joulukuun alussa Katja Gauriloffin ohjaaman Säilöttyjä unelmia-dokumentin, joka pyörii parhaillaan elokuvateattereissa. Upea, vaikuttava elokuva, jonka trailerikin on hieno.

Gauriloff on sanonut, että elokuvan tarkoitus ei ole lopettaa lihansyöntiä. Minulle kävi kuitenkin niin, että astuttuani ulos elokuvateatterista tiesin, että en halua enää syödä toisia nisäkkäitä. Vaikka itse teurastamisen raadollisuus ei tullut minulle yllätyksenä, sikojen ja nautojen psyykkinen hätä hätkähdytti. Se oli niin samanlaista kuin meillä ihmisillä. Pelkoa, kauhua, itkua. En voinut olla ajattelematta keskitysleirejä ja muita ihmisten joukkoteurastuksia.

Nyt olen sitten ollut kaksi kuukautta ilman punaista lihaa. On liian aikaista sanoa, jääkö muutos pysyväksi, mutta ihan lupaavalta näyttää. Kalaa syön edelleen ja aion syödä jatkossakin. Kanaa olen syönyt muutaman kerran, mutta siitä voisin hyvin kuvitella luopuvani.

Havaintoja näiden kahden kuukauden ajalta:

* vaa'an mukaan en ole laihtunut, mutta olo on selvästi kevyempi

* kasviksia ja kalaa tulee tietysti syötyä paljon enemmän

* pihviä tai muitakaan tymäköitä liharuokia ei ole tehnyt kertaakaan mieli, mutta pepperonipizzaa olen himoinnut muutaman kerran

* ruo'asta ei tule enää ähkyä

* lihan himo onkin useimmiten roskaruoan (rasvan ja suolan) himoa; tarvittaessa siihen voi napostella jotain pientä suolaista, kuten sipsejä

* nälän tunne yllättää useammin kuin ennen; ilmeisesti en vielä osaa syödä tarpeeksi usein/ravitsevasti

* makeaa (etenkin suklaata) tulee syötyä enemmän, samoin muitakin välipaloja

(joskus huomaan syöväni suklaata nälkään!)

* ravintoloissa on nykyään tosi hyvin kasvisvaihtoehtoja, mutta maussa on toisinaan toivomisen varaa

* soijarouhe on aivan loistava jauhelihan korvike, ja esimerkiksi soijalasagne on minusta parempaa kuin tavallinen lasagne

* tammikuussa suupielet olivat auki, mutta en usko sen liittyneen lihan poisjättämiseen

Teissä lukijoissa on varmasti paljon kasvissyöjiä tai kasvispainotteisesti syöviä. Osaatteko antaa hyviä vinkkejä näihin muutamiin ongelmakohtiin? Mitä ja miten kannattaisi syödä, jotta nälän tunne ei pääsisi yllättämään iltaisin ja malttaisin pysyä poissa suklaakätköltäni?

Uskalletaan jatkossakin

Kuten olen ennenkin täällä kertonut, rakastan vaalilähetyksiä melkein yhtä paljon kuin itse äänestämistä. Tänä iltana jännitettävää ei ennakkoäänten julkistamisen jälkeen juuri ollut, joten päätin katsomisen sijaan kuunnella lähetystä loppuillan ja maalata samalla yhden isän luota tuodun piirongin.

Vaalien tulos oli tietysti odotettu. Oma ennusteeni oli 39-61% Niinistön hyväksi, mikä siis heitti noin 1,5 prosenttiyksiköllä. Vaikka oma tunnelmani ei siinä maalia sutiessani ollutkaan katossa, Haaviston yli miljoonan äänen potti on kuitenkin taustatekijät huomioon ottaen mieletön saavutus. Haluan uskoa, että hänen hieno kampanjansa kantaa hedelmää vielä pitkään.

YLE:n vaalilähetyksen kommentaattoreista Anni Sinnemäki puki minunkin ajatuksiani sanoiksi puhumalla presidentinvaaleista tilana, jossa käydä yhteiskunnallista keskustelua. Jatkuvasti toisten kommentaattoreiden päälle puhunut Jörn Donner ärsytti vähättelemällä Haaviston seksuaaliseen suuntautumiseen kohdistunutta asenteellisuutta. Johannes Koskinen yllätti minut skarpeilla ja tarkan analyyttisillä kommenteillaan.

Viimeisten kahden viikon aikana minua henkilökohtaisesti on ihmetyttänyt ja vähän järkyttänytkin kaksi asiaa: homofobian laajalevikkisyys sekä poliittisen mielipiteenilmaisun paheksuttavuus joidenkin ihmisten silmissä. Toisaalta olen ollut positiivisesti yllättynyt näiden ilmiöiden vastavoimien runsaudesta. Suomessa on valtavasti ikä- ja puoluerajat ylittävää suvaitsevaisuutta sekä uskallusta käydä myös poliittista keskustelua, puolustaa tärkeiksi kokemiaan arvoja ja ottaa reippaasti kantaa. Ilman sitä uskallusta maailmassa ei mikään koskaan muuttuisi (paitsi ilmasto), ei olisi tasa-arvoa, hyvinvointia eikä edistystä.

Sauli Niinistön kannattajilleen ja ehkä jo vähän meille muillekin pitämässä puheessa tärkeä yksityiskohta oli toista mieltä olevien äänen kuuleminen ja kunnioittaminen. Toivottavasti tulevan presidentin puheen kuuli myös se tuntemani Niinistön kannattaja, joka irtisanoi muutama päivä sitten Facebook-kaveruutemme, vaikka en muista koskaan sanoneeni pahaa sanaa Niinistöstä. Ei sitä yhteiskunnallista keskustelua sillä tavalla käydä.

Sinnemäki ja monet muut vaaleja tänä iltana kommentoineet toivoivat, että nyt innostuneet ja aktivoituneet ihmiset säilyttäisivät innostuksensa ja osallistuisivat yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen jatkossakin. Omasta puolestani voin kertoa, että kahden eri puolueen puolueohjelmat ovat nyt lähiluvun alla. Kuka tietää, vaikka lähtisin jonakin päivänä ehdokkaaksi kunnallisvaaleihin.

Oikein hyvää alkavaa viikkoa teille kaikille!

Ihailin kaukaa

Olimme naapurikaupungissa kuuntelemassa Pekka Haavistoa. En muista koskaan ennen osallistuneeni mihinkään vaalitilaisuuteen paikan päällä. Tunnelma oli lämminhenkinen ja hymy herkässä.

Haavisto korosti hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden säilyttämisen tärkeyttä ja niiden ensisijaisuutta hyväntekeväisyyteen nähden. Hän puhui painokkaasti kehitysmaiden naisten aseman parantamisesta ja siitä, kuinka nyky-Suomessa yksi sillanrakentamisen paikka olisi maaseudun ja city-ihmisten välillä. Koulukiusaamisen suhteen hän painotti puuttumisen tärkeyttä: toisin kuin joskus ajatellaan, kantelija ei ole mätämuna, vaan se joka kiusaa.

Yleisö halusi kuulla, mitä Haavisto ja hänen puolisonsa tykkäävät tehdä vapaa-ajallaan. Presidenttiehdokas vastasi nauttivansa mökkeilystä, saunomisesta, lukemisesta ja kävelystä, puoliso teatterista, oopperasta ja matkustelusta. Molemmat pitävät pyöräilystä, ja leffassa käydään lähes viikottain. Elokuvamaut eivät kuulemma käy ihan yksiin, ja Antonion mielielokuvissa Pekalla on taipumus nukahtaa kesken kaiken. Viimeaikaisista lukuelämyksistään Haavisto mainitsi Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian, P. Mustapään runot ja Miika Nousiaisen Metsäjätin.

Myös vierailusta Teuvo Hakkaraisen sahalla puhuttiin. Se on oikeasti hieno tarina, jonka yksityiskohtia en nyt ryhdy tässä kertaamaan, mutta joka liikautti ainakin minussa jotain. Haavisto oli oikeassa sanoessaan, että on tärkeää pyrkiä keskustelemaan myös erimielisten kanssa, eikä pyöriä pelkästään myötä- ja samanmielisten piireissä.

Runsaslukuisen yleisön joukossa oli paljon kouluikäisiä nuoria. Heistä moni teki selväksi, että äänestäisi Haavistoa, jos voisi. Se tuntui tällaisesta keski-ikää lähestyvästä, välillä jo vähän kyynisen puolelle lipsahtaneesta pitkän linjan punavihreästä tosi hyvältä. Nuorissa on tulevaisuus.

Nuoret menivät reippaasti kuvauttamaan itsensä Haaviston kanssa,
mutta minä tyydyin ihailemaan kaukaa.

Sana kuukaudenvaihteeksi

Tein tänään helmikuun työlistan ja teippasin sen kiinni pöydänkulmaan. Kirjoittamista, sitä edeltävää lukemista ja katsomista. Periaatteessa kiinnostavaa, kivaakin, itse valittua. Huonosti palkattua, totta kai. Stressaavaa: haluaisin saada tekemättömät työt pois takaraivosta jäytämästä ja siirtää ne alitajunnan hedelmälliseen multaan muhimaan. Vai ovatko ne sittenkin yksi ja sama paikka?

Luen parhaillaan hienoa kotimaista romaania, joka sijoittuu jatkosodan aikaiselle Pirkanmaalle. Ihailen Marja-Liisa Heinon kykyä asettua keksimiensä ihmisten nahkoihin ja kieleen, erilaisiin kokemus- ja ajatusmaailmoihin. En löytänyt syksyllä ilmestyneestä kirjasta yhtään blogitekstiä, vaikka tämä on minusta parempi romaani kuin eräskin Finlandia-voittaja.