sunnuntai 21. elokuuta 2011

Matkalla vanhuuteen

Kuva täältä.
Katsoin lauantaina televisiosta ja vielä toistamiseen YLE Areenasta Jukka Kärkkäisen ohjaaman dokumentin Matkalla vanhuuteen (2008). En ole pitkään aikaan nähnyt mitään näin omakohtaisesti koskettavaa. Vaikka elokuva herätti ristiriitaisia tunteita, se myös selkiytti omia ajatuksiani.

Dokumentin päähenkilö on dementoitunut Marja, joka sinnittelee omassa kodissaan muistamattomuudesta, kaatumisalttiudesta ja sotkusta huolimatta. Tytär Terttu ja tyttärentytär Anna hoitavat Marjan asioita toiselta paikkakunnalta käsin, mutta laitokseen joutuminen lähestyy vääjäämättä.

Marjan tyttäressä äidin sairaus aiheuttaa paitsi huolta myös ärtymystä, mikä onkin tavallista etenkin muistisairaiden omaisille. Tytär ei tunnu hyväksyvän äitinsä sekavuutta ja moittii tätä milloin mistäkin. Jostain syystä tytär myös edellyttää äidin hoitavan asioitaan itse, vaikka helpompaa olisi, jos hän tarttuisi puhelimeen ja järjestäisi tukkeutuneen viemärin kuntoon tai vaippatilauksen kotiovelle.

Itse en samastunut niinkään Marjan tyttäreen kuin hänen tyttärentyttäreensä Annaan, joka on myös yksi elokuvan käsikirjoittajista. Anna puhuu viranomaisten kanssa puhelimessa, yrittää saada mummille apua ja korjata syntyneitä väärinkäsityksiä (joista yksi raivostuttavimmista oli se, kun Marjan papereihin oli kirjattu hänen "elävän boheemisti", vaikka kyse oli sairauden mukanaan tuomasta kyvyttömyydestä huolehtia siisteydestä).

Karjalaismurteella jutteleva ja iskelmiä hyräilevä Marja itse on hurmaavan huumorintajuinen, tarkkanäköinen ja terävä nainen dementiastaan huolimatta (kuten oli Alzheimerin tautia sairastanut isoäitinikin), mikä ei jää dokumentintekijöiltä huomaamatta. Elokuvassa on monta sellaista kohtausta, joita katsoessaan ei voi olla ajattelematta, että Marja näkee häneen kohdistuvan äkseerauksen läpi ja päivittelee sitä mielessään -- ehkä hiukan huvittuneena, mutta avuttomuutensa vuoksi ennen kaikkea surullisena.

Vaikuttavia ovat myös kohtaukset, joissa ympäröivä todellisuus vieraine ihmisineen ja poukkoilevine keskusteluineen muuttuu Marjalle käsittämättömäksi. Hän istuu yksin ja näkymättömänä omalla kotisohvallaan, osattomana ja arvattomana seurueessa, jonka jäsenet puivat hänen asioitaan. Tajusin, että isälläni on varmasti ollut tuo täsmälleen sama tunne monet kerrat, vaikkei iskällä muistisairautta olekaan.

Elokuvassa oli muutamia kohtauksia, jotka saivat ainakin minut kyseenalaistamaan tiettyjä käytäntöjä vanhustenhoidossa (vai pitäisikö puhua vanhustenholhouksesta). Marjan luona käyneet kotihoidon edustajat valittivat mm. siitä, kuinka vaikea Marjaa oli saada aamulla sängystä ylös, koska hän tykkäsi köllötellä myöhään.

Miksi iltavirkut vanhukset pitää repiä sängyistään aamutuimaan, jos he itse eivät sitä toivo? Eikö kotihoidollekin olisi helpompaa porrastaa aamukäyntejään siten, että aamuntorkut saisivat halutessaan nukkua pitempään? Eihän vanhuksilla ole kiire mihinkään; mikäs sen mukavampaa kuin pötkötellä aamulla sängyssä niin pitkään kuin huvittaa. Mutta ehkä tässä on taustalla jotain, mitä en ymmärrä.

Kuva täältä.
Kun Marja lopulta viedään sairaalan kautta hoitokotiin, omaiset ovat luonnollisesti helpottuneita mutta Marja itse ikävöi omaan kotiin. Niin tekevät myös hänen huonetoverinsa. Kuten Terttu dokumentissa hiukan ihmetellenkin toteaa: omaisille äidin pääsy laitokseen oli kuin lottovoitto, mutta äidille itselleen se ei ollutkaan sitä.

Se, mikä on vanhuksen omaksi parhaaksi, on loppujen lopuksi hyvin harvoin ristiriidatonta ja yksiselitteistä. Usein kyse on välttämättömyydestä, johon on mahdollista ja pakkokin sopeutua, mutta joka ei koskaan voi korvata menetettyä -- kotia, itsenäisyyttä, vapautta, terveyttä ja nuoruutta.

Matkalla vanhuuteen on tärkeä dokumentti monestakin syystä. Se onnistuu välittämään vanhuuteen ja sairauteen liittyvän luopumisen tuskan sekä omaisten että vanhuksen itsensä näkökulmasta. Vaikka tilanne on vaikea ja kuluttava omaisille, liian usein jää ehkä todella ymmärtämättä, kuinka koettelevasta elämänmuutoksesta vanhan ja sairaan ihmisen itsensä kannalta on kyse, oli muistisairautta tai ei.

Niin ymmärrettävää kuin omaisten huoli onkin, se ei saisi jyrätä alleen vanhuksen omia tunteita, toiveita ja tahtoa.

Dokumentti on katsottavissa vielä parin päivän ajan YLE Areenassa.

20 kommenttia:

Maria/Sinisen linnan kirjasto kirjoitti...

Tuosta vanhusten herättämisestä aamuisin: itse olen (ja myös yksi lapsistani) suhteellisen illanvirkku-aamuntorkku -ihminen (kuten tämän kommentin ajankohdasta huomaa), ja olen huomannut, että monet aamunvirkut pitävät omaa rytmiään -moraalisesti- parempana.

Marja-Leena kirjoitti...

Pitänee katsoa tuo dokumentti. Tuli mieleen Marian kommentista vanha sanonta: "Illan virkku, aamun torkku – se tapa talon hävittää." Siitä varmaan nuo arvostusasiatkin ehkä juontuvat. On iskostunut päähän maatalojen tavat: lehmät piti käydä viideltä aamulla lypsämässä.
Itsekin olen niitä illanvirkkuja, aamuntorkkuja, aina kun työt antavat myöten.

Nonna kirjoitti...

Minä katsoin tuota ohjelmaa osin. Oli mielenkiintoinen katsaus muistisairautta sairastavan arkeen.

Minullakin jäi erityisesti mieleen tuo tyttären väsymys ja ärtymys, joka valitettavasti purkautui äitiin.

Mirka kirjoitti...

Meiltä löytyy lähisuvusta yksi suhteellisen nuorella iällä (nyt 73v) dementoitunut henkilö, jota vaimonsa hoitaa kotona. Tilanne ei ole vielä niin paha, kuin dokumentissa, mutta tunnistan ihmisten välisestä kanssakäynnistä tutut piirteet. Vaikka se kaikkein läheisin kuinka tietäisi ja ymmärtäisikin, että kyse on sairaudesta, on se päivä, kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen mahdottoman raskasta kantaa. Ärtymys purkaantuu esiin ja helpolla käskee toista "tsemppaamaan", vaikka kuinka hyvin itse ymmärtäisi, ettei siitä ole kyse.

Omaishoito on raskasta. Vaikka kuinka olisi tarjolla esim. intervallihoitopaikkoja muutamaksi päiväksi kuukaudessa, jotta omainen saisi levätä edes hetken, ei potilas yleensä ilman valtavaa aggressiota tai läheisiinsä kohdistettua kiukkua suostu sellaiseen lähtemään. Jos vaikka saisikin kaksi päivää "lomaa" itselleen järjestettyä, seuraava viikko muistisairaan kanssa on raskaudeltaan monenteen potenssiin.

Muistisairaus vie ensin aloitekyvyn, sitten muistin ja lopulta muuttaa usein täydellisesti myös käyttäytymisen. Muistisairasta joutuu kehoittamaan kaikkein yksinkertaisimpiinkin toimintoihin (käy suihkussa, pese hampaat, vaihda alushousut) ja kun toinen vielä tajuaa "holhouksen" vaikkei itse pystykään asioitaan hoitamaan, seuraa aggressiota, uhkailua, jopa päälle käymistä. Ei helppo yhtälö.

Marikka kirjoitti...

Kiitos tästä elokuvavinkistä. Kiinnostaa kovasti, pitääkin katsoa! t. Marikka

Lumikko kirjoitti...

Maria, olen huomannut saman, ja mietinkin dokumenttia katsoessani, että onko tämä aamuvirkkuuden moraalinen paremmuus jotenkin niin institutionalisoitunut, ettei sitä kyseenalaisteta edes eläkeläisten kohdalla - vaikka luulisi, ettei heidän enää tarvitsisi "tuottaa" ja olla tehokkaita heti aamusta. Kun itse olen vanha, toivoisin todella saavani elää luontaisen rytmini mukaan.

Marleena, sepä se: työikäisellä työt, lapset tms. asiat eivät aina anna myöten, mutta sitä suuremmalla syyllä voisi ajatella, että edes vanhana olisi lupa noudattaa sitä luontaista/mieluista rytmiä. Mutta sitkeässä tosiaan istuu se ajatus, että ihminen on hunningolla, jos ei ponkaise heti kukonlaulun aikaan pystyyn.

Nonna, se tosiaan kiinnitti huomiota, ja vaikka ymmärränkin tyttären tunteita, ajattelen myös että samankaltaisessa tilanteessa oleva katsoja voi "ottaa opikseen" ja tarkastella omaa käyttäytymistään kriittisin silmin, jos aihetta on.

Mirka, minunkin isoäitini sairastui suht varhaisella iällä ja katsoin hyvin läheltä Alzheimeria 10 vuotta. Nyt isoisäni on sairastanut suunnilleen yhtä pitkään dementiaa, joten tuttuja ovat minullekin nuo vuorovaikutustilanteet ja ärtymykset puolin ja toisin. Kuten dokumentissakin, minulla lapsenlapsena tuntui olevan enemmän "etäisyyttä" asiaan, mutta lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa on ihan oma dynamiikkansa, kuten tietysti myös puolisoiden välisessä suhteessa.

Tässä dokumentissahan omaiset eivät olleet omaishoitajia vaan asuivat toisella paikkakunnalla. Kanssakäyminen ei siis ollut päivittäistä tai ymmärtääkseni edes viikottaista. Mutta etenkin psyykkisesti tällainenkin tilanne on tietysti omaisille kuormittava.

En muuten tarkoittanut holhouksella sitä, etteikö esim. intiimihygieniaan pitäisi kehottaa ja siinä tarvittaessa auttaa. Tarkoitin sitä, että liian helposti vanhukselta evätään oikeus "omannäköiseen" elämään ja jätetään huomiotta ihmisen persoonallisuus, joka kaikesta huolimatta dementikollakin siellä kaiken muuttuneen käyttäytymisen alla ja takana on, jos vain malttaa katsoa. Tällä omannäköisellä elämällä tarkoitan erilaisia mieltymyksiä, taipumuksia ja tottumuksia, joita ei mielestäni saisi riistää ihmiseltä, jos ei ole pakko (tai vastaavasti tyrkyttää hänelle asenteita ja aktiviteetteja, jotka eivät ole hänen "juttunsa"). Sattuneesta syystä olen tätä asiaa viime aikoina paljon miettinyt.

Marikka, ole hyvä, kannattaa katsoa. Se näkyy olevan Areenassa enää 2 päivää.

jaana kirjoitti...

Meilläkin on alzheimeria sekä isän että äidin puoleisessa suvussa ja vaikeinta siihen suhtautumisessa on juuri tuo miten sairastuneen persoona muuttuu täysin ja usein ilkeään suuntaa. Äitini on hoitanut oman äitinsä asioita, muun muassa raha-asioita pitkään (ensin mummu asui kotonaan, nyt vanhustentalossa) ja on saanut kuulla yhden jos toisenkin kerran olevansa ahne varas.

Itseäni suoraan sanoen hirvittää ajatus siitä, mitä jos omat vanhemmat sairastuvat dementiaan, sillä välillämme on 300 kilometriä. No, siinä tapauksessa olen samassa tilanteessa kuin katsomasi dokumentin ihmiset.

Oletko muuten lukenut Tuula-Liina Variksen "Muotokuvamaalarin tytärtä" (postasin siitä jokin aika sitten). Kokoelman Pieni mummosarja ja novelli Hänen koko elämänsä tuovat esiin erilaisia puolia vanhuudesta, vanhusten omaisista, kotihoidosta. Varis kirjoittaa koskettavasti, tosin mukana on myös huumoria, joten ei aina tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa niitä lukiessa.

Helena kirjoitti...

Harmittelin just eilen sitä kun tämä meni ohi enkä nähnyt. Yle areenaan siis. Aamuherätys johtuu ehkä juuri hygieniasta huolehtimisesta, lääkkeiden annosta tai muusta tuollaisesta..

milla kirjoitti...

Vanhuksilla myös unentarve vähenee tai muuttaa muotoaan. Sitten unettomuutta lääkitään, vaikka se saattaa olla luonnollista..

Minäkin veikkaan (en ole kyllä koskaan ollut kotihoidossa töissä...), että lääkkeet saattaa olla yksi syy aikaisiin käynteihin. Enemmän uskon kyllä siihen, että kyse on vaan organisoinnin puutteesta. Jostain rakenteiden viidakosta, työntekijöiden työvuoroista. Usein saattaa olla esim. osa-aikaisia työntekijöitä. Työaika esimerkiksi 7.30-12. tms.

Vanhustenhoito on minulle vieraampi, mutta eihän ne asiat siellä hyvin ole...

Clarissa kirjoitti...

Ahdistunein mielin katsoin tuon dokumentin jo ennen tätä uusintana tullutta. Eniten siinä ahdisti vanhuksen osa, vaikka ymmärrän, että omaisten taakka ja hätä suuri onkin. Onneksi ohjelman tekijöillä oli välillä pilke silmäkulmassa eikä Marjakaan mikään tosikko ollut.

Uskon että suurin osa kotiavustajista saa kiitettävän arvosanan työstään, mutta miksi tuon ammattikunnan maineen pitää pilaantua, kun joukkoon mahtuu aina joku, jolle ei tuo ihmisläheinen työ sovi alkuunkaan. Esimerkkinä kaksi vanhuksen luota tulevaa kotiavustajaa (toivottavasti olivat poikkeustapauksia): hyvä kun ovat sulkeneet oven takanaan, kun jo matkitaan rumasti vanhusta ja nauretaan päälle pilkallisesti.

Omat vanhempani kuolivat aivan liian nuorina, muutamaa vuotta vaille 70 vuotta olivat molemmat, joten vanhusten hoito on minulle vieras asia. En tiedä, sanoisinko onneksi - kun ei tiedä, mitä heillä olisi edessään ollut. Tämähän ei tarkoita sitä, etten kaipaisi heitä. Yhteiskunta vain muuttuu kovemmaksi ja eniten siitä kärsivät pienet lapset ja nämä vanhukset.

Susanna/ Tuulentalo kirjoitti...

Hoivakulttuuria on vaikeaa muuttaa, mutta avoin keskustelu on ainoa tie. Uskon ja tiedän, että monet hoiva-alalla työskentelevät haluaisivat itsekkin muuttaa asioita inhimillisempään ja yksilön tarpeet paremmin huomioivaan suuntaan. Mutta henkilökuntaa vähennetään, asiakkaat lisääntyy ja yhä sairaammat ihmiset pyritään hoitamaan kotonaan... Jos hoitajalle lasketaan esim. työvuorossa niin monta asiakasta, että käytännössä se tarkoittaa alle 10 min per. vanhus, niin ei siinä kummoisia ehdi :(
Tässä yhtälössä häviää kaikki. Vanhukset eivät saa ansaitsemaansa hoitoa, hoitajat turhautuvat ja hakeutuvat muihin hommiin ja kierre on valmis. Olisi kiva, jos valtion rahakirstut avautuisivat tuonne vähäosaisten asioille vähän enmmän.

Hanna kirjoitti...

Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksesta! En nähnyt dokumenttia mutta toi mieleen paljon jo aiemmin siellä pyörineitä mutta välillä unohtuneita ajatuksia.

Ina kirjoitti...

Terve!

Tuon tyyppisiä dokumentteja pitäisi tulla mun mielestä enemmän. Tavallisten(ei julkkisten!) ihmisten kertomuksia arjesta.

Se mikä joskus ärsyttää on tapa miten yhteiskunnassa usein ihaillaan vanhuksia, jotka ovat positiivisia ja aikaansaavia. Sitä että yhdeksänkymppinen vaikka opiskelee kieliä, harrastaa ja on sosiaalisesti rohkea. Ei siinä mitään jos on, mutta se ei minusta ole sen hienompaa tai arvostettavampaa sinänsä.

PIUZA kirjoitti...

Oli kyllä erittäin hyvä dokumentti! Sattui olemaan televisio päällä juuri sopivaan aikaan. Hääräsin tosin samalla jotain, mutta vähintään kuuntelin koko ajan.

Tuli oma edesmennyt mummoni niin mieleen, kun asunto oli niin samankaltainen kuin mummollani oli! Muistelin, että sänkykin olisi ollut jossain vaiheessa juuri tuollainen. Ei tosin noin valtoimenaan täynnä.;)

Tuo kaatumisvaara on kai melkein kaikilla vanhuksilla vaarana. Ei se tasapaino enää vanhana ole niin hyvä. Marjan sutkautukset ja puhetapa oli hyvin hyvin samankaltainen, kuin äidilläni.

Dokumentin tunnelma ja tyttären tyttären toiminta vaikutti enemmän tyttären toiminnalta tai ainakin sellaisen aikuisen, joka osaa toimia tilanteissa joita vanhuksen kanssa tulee. Jokaisen yksilön toiminta kuitenkin on niin omanlaisensa ja ikä, tietämys ja tunteet vaikuttavat tähän niin paljon. Ihanaa dokumentissä oli Marjan iskelmien mukana laulaminen ♥ Selvästi näki miten hän nautti.

Ohjelmaa seuratessa jäin oikein odottamaan tilannetta, että fokusoidaan tilanteeseen missä tutut ja vieraat ihmiset puhuvat Marjasta, Marjan itsensä jäädessä tilanteessa 'ulkopuolelle'. Sillä monesti tällaiset tilanteet ovat hyvin arkipäiväisiä vanhusten ja sairaiden hoidossa.

Siinä köllöttelyssä ja siihen puuttumisella taka-ajatuksena on varmasti se, että monesti vanhuksista tulee läpi vuorokauden köllöttelijöitä ja sitä kautta paljon vaikeammin hoidettavia, kuin päivärytmiään noudattavat ovat. Muistelen edesmennyttä pappaani joka yli satakiloisena oli useamman vuoden (vaippoineen) ns. mummoni hoidettava. Hän kun ei välittänyt jossain vaiheessa enää nousta ylös vuoteesta, vaan vietti siellä myös päivänsä. Elämänilo häneltä varmasti tuolloin katosi. Ymmärrän siis hyvin, että vanhukset 'revitään' sängyistään.:)

Minusta oli ihanaa seurata miten ohjelmassa Marja siirtyy hoitokotiin. Siellä hänellä valvonta pelaa ja hänellä on virikkeitä ja seuraa toisista♥ Varmasti Marja PÄÄSI hoitokotiin. Sillä jos hän ei olisi joutunut sairaalaan olisi hoitokotiin pääsy varmasti ollut paljon paljon vaikeampaa. Nykyisellään kun kunnat joutuvat maksamaan tuntuvia sakkoa siitä, miten paljon vanhuksia makuutetaan sairaalassa ennen hoitokotiin pääsyä. Tai näin oli ainakin joitakin vuosia sitten. En tiedä oliko Marjan pääsy hoitokotiin hänelle itselleen niin vastenmielistä lopulta. Dokumentti taisi loppua siitä melko pian, joten emme päässeet seuraamaan miten hän sinne lopulta sopeutui. Jotakinhan hän siinä sängyllä istuessaan totesi, mutta en enää muista mitä ja nuoruus me kaikki menetetään joskus. Minusta hänellä oli kuitenkin turvallisemmat olot siellä, kuin olisi ollut omassa kodissaan, vaikka vanhusten pahoinpitelyistä ja laiminlyönneistä hoitokodissa on myös kuulunut.

Itse olisin vanhana mieluummin hoitoa ja valvontaa tarvitsevana hoitokodissa ihmisten ympäröimänä, kuin yksin kotona.

t.Paula

PIUZA kirjoitti...

G = <3
Sakkomaksuista mm. tässä:
http://www.hs.fi/paakirjoitus/artikkeli/Sakkomaksut+pakottavat++kunnat+kotiuttamaan+potilaat/HS20070927SI1MA018eb

Näemmä sakkomaksuja maksetaan myös työllistämättä tai koulutukseen ohjaamatta jättämisestä (ja mistähän muusta vielä!!!):http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/1956788/tampere-maksaa-10-miljoonaa-euroa-siita-ettei-tee-mitaan

Kunnat.net löytyy kuntatietoa, sekä Vallakas - kuntalaisen vaikuttamisopas, jos kiinnostusta löytyy.

t.Paula

Ina kirjoitti...

Oikeastaan sama tehokkuuden ihailuhan alkaa jo lapsista lähtien. En ole ikinä ymmärtänyt sitä. Vanhana sitä luulisi viimeistään olevan vapaa siitä. Ihan kuin vanhuskaan ei voisi olla riittävän kiinnostava ihminen ihan vaan omine ajatuksineen sen kummempaa tietämättä, osaamatta. Onko sellaisen vanhuksen kohtaaminen kenties meille muille työläämpää? Vaatiiko se meiltä enemmän läsnäoloa?

Bullukat kirjoitti...

Olen nähnyt aiemminkin, mutta katsoin vielä kerran tämän. Antoi ajattelemisen aihetta. Tyttären tytär oli mahtava.

Mustikkakummun Anna kirjoitti...

Näin tuon dokumentin joskus aiemmin. Hyvä, koskettava ja ajatteluttava. Vaikka aihe on hyvin rankka ja vaikea, niin dokumentissa on paikoin myös huumoria.

Ja miten hyvin dokumentti kuvaa läheisten ihmissuhteiden monimutkaisuutta siinä(kin) tilanteessa, kun joku on hoivan kohteena ja toiset hoivaajina. Tyttärentytär osasi ottaa (ainakin välillä) asiat jotenkin järkevämmin kuin tytär, jolla on ehkä monimutkaisemmat tunnesiteet Marjaan kuin tyttärentyttärellä.

Leena Lumi kirjoitti...

Lumikko, minä ennen kuolen kuin lähden suomalaiseen vanhustenkeräilykeskukseen. Tietysti minut voidaan sitten viedä väkisin.

Kirjoitin kerran postuaksen Kuka haluaa olla vanhus Suomessa. Kurkkasin sitä ja huomasin, että siitä on kuvakin jonnekin kadonnut, enkä ehdi nyt laittaa uutta.


Minä vihaan sitä ajatustakin, että minut aikataulutettiaisiin vanhana. Aamulla kun haluasin nukkua pitkään, laitoksen kärryt kolisevat pitkin käytäviä ja joka aamu eri tekopirteä naama huutaa minulle eri äänellä: Huomenta! Minä en sitä ala!

***

Ysätäväni äiti joutui nyt pitkälle edenneen dementian takia hoitokotiin, sillä isä alkoi väsyä lopuun. Äiti karkaili, ei tuntenut ihmisiä ja oli jopa agressivinen. Viime jouluaattonayönä mm. isä käänsi hetkeksi selkänsä ruoanlaiton takia ja äiti lähti sisävaatteissa pakkaseen ja pimeään. Siinä hälytettiin sitten sekä ystäväni että monta muuta. Pahint aoli tietysti, että hän ei olisi suostunut tulemaan takaisin kotiin.

Nyt pitäisi kaiken olla hyvin, mutta siellä ystäväni istuu hoitohenkilökunnan kanssa keskustelemassa isoin kirjaimin siitä mitä kuuluu ja mitä ei. Kaikista vanhuksista ei kukaan siellä piittaa mitään.

***

Suomen vanhustenhuolto on niin syvältä, että en sano sitä sanaa, mitä ajattelen, mutta toivon pääseväni pois ennen kuin...Ja onhan minulla Hoitotahtoni, jonka juuri muutama päivä sitten jälleen linkitin postaukseeni.

***

Eräs järkiperäinen ystäväni on varannut kotiinsa pillerin jolla lähtee varmasti ennen kuin vanhustenkeräilykeskuksen noutajat saapuvat...Hän on itse alan ihminen ja tietää, mitä siellä on olla ja elää.

Taikku kirjoitti...

Kiitos ohjelmavinkistä! Tykkään katsella just tämän tyyppisiä ohjelmia. Antoi ajatelemisen aihetta, asioilla on puolensa.