Yksi lempikirjallisuudenlajeistani on jo teini-iästä lähtien ollut ns. tunnustuksellinen proosa, jonka voidaan kai sanoa tarkoittavan kaunistelematonta omaelämäkerrallista fiktiota. Tyylin kotimaisista edustajista tulevat ensimmäisinä mieleen suomenruotsalaiset
Christer Kihlman ja
Henrik Tikkanen.
Aila Meriluoto tietysti.
Pentti Saarikoski, jonka kohdalla voi puhua myös tunnustuksellisesta lyriikasta.
Lisäksi luen mielelläni elämäkertoja, muistelmia ja matkakertomuksia, joita ei ole yritettykään naamioida tai terästää fiktioksi, mutta jotka eivät välttämättä ole sen totuudellisempia kuin omaelämäkerrallisen proosan kategoriaan luokiteltavat teokset. Totuutta sellaisenaan kun ei olemassa, ainakaan ihmisen kokemusmaailmasta puhuttaessa.
Elämäkerrallinen kirjallisuus on suosittua sekä Suomessa että maailmalla, ja esimerkiksi historiantutkimuksessa ja sosiologiassa sitä on käytetty tutkimuksen lähdeaineistona jo pitkään. Tutkijoita kiinnostavat myös tavallisten ihmisten omaelämäkerralliset tekstit; kertovathan ne paitsi kirjoittajistaan myös ajoista, tavoista ja ympäröivästä yhteiskunnasta.
Olen viime aikoina törmännyt useammassakin paikassa ajatukseen, jonka mukaan omasta elämästä kirjoittaminen netissä on vähintäänkin arveluttavaa ellei peräti vaarallista. Varoittelijat ja paheksujat vetoavat toisaalta netin "ikuisuuteen" (
kaikki mitä sinne laittaa pysyy siellä aina), toisaalta -- ja ehkä vielä painokkaammin -- yksityisyydensuojan pyhyyteen ja koskemattomuuteen (
minun elämäni ei kuulu muille eikä tulisi mieleenikään siitä kaikelle kansalle kertoa). Jälkimmäisessä asenteessa paheksunta on sisäänrakennettuna: vaikka näennäisesti puhuisikin vain omasta puolestaan, mielipide myös toisin toimivista tulee selväksi.
Minusta on jotenkin nurinkurista, että kirjojen kansiin "ikuisesti" talletetut omaelämäkerralliset tekstit -- proosa ja lyriikka, kirjeet ja päiväkirjat, muistelmat ja kirjoituskilpailuvastaukset -- eivät ole vaarallisia tai paheksuttuja, mutta vastaavat tekstit verkossa saavat toisenlaisen kohtelun. Kirjoja ja arkistojen aarteita pidetään paitsi kiinnostavina ikkunoina inhimilliseen elämään, ajatteluun ja kokemiseen myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaina dokumentteina. Samat ikkunat netissä leimataan helposti haitallisiksi kirjoittajille itselleen ja jotenkin kiusallisiksi muille.
Eihän omaelämäkerrallisiin teksteihin kai koskaan ole suhtauduttu lähtökohtaisen hyväksyvästi. Sekä Tikkasen, Kihlmanin että Meriluodon teokset otettiin aikoinaan vastaan paheksuvan kohun saattelemina, eikä esimerkiksi Meriluodon arvostus kirjailijana ole aina ollut hääviä. Väkisinkin tulee mieleen, että omaelämäkerralliseen nettikirjoitteluun kohdistuva kritiikki ja huoli liittyvät välineen (= internet) suhteelliseen uutuuteen. Suhtautuminen tulee ehkä muuttumaan ilmiön arkistuessa entisestään.
Itse olen joka tapauksessa kiitollinen lukuisille kirjoittajille, jotka ovat rohkeasti jakaneet kokemuksiaan joko fiktion tai muistelmien muodossa. Kenties juuri kaiken kirjoista -- ja kirjeistä! -- saamani vuoksi arvostan inhimillisen kokemuksen verbaalista jakamista myös verkossa. Vaikka oma kirjoittamiseni on hyvin varovaista ja (itse)säädeltyä tunnustuksellisiin prosaisteihin ja omaelämäkertureihin verrattuna, ilahdun aina kun joku kertoo saaneensa teksteistäni jotain, mihin peilata omia kokemuksiaan tai ajatuksiaan.
On tietysti mahdollista, että kaikki tuomiopäivän ennustajat ovat oikeassa, ja jonakin päivänä tämäkin bloginpito kostautuu jotenkin. Siihen asti aion nauttia siitä, että voin ajatella "ääneen" ja saada vastakaikua ajatuksilleni.
Kiitos kun teette sen mahdolliseksi.
P.S.
Paulan Luen ja kirjoitan-blogiin on koottu linkkilista, jonka kautta löytää lukemaan kirjablogeissa viime vuonna julkaistuja juttuja kirjailijoiden (oma)elämäkerrallisista teoksista. Paulan postauksessa on myös melko tuore kuva hymyilevästä Aila Meriluodosta; ei näytä kovin onnettomalta, vaikka menikin kertomaan kaiken!
Tämän postauksen soundtrackiksi sopii hyvin
tämä pelottelukappale, jota tykkään lallatella.
