Piika ja Renki

Lisää kotiseuturetkeilyä: kahvila-kauppa-vinttigalleria Piika ja Renki on toiminut samassa, yli sata vuotta vanhassa viljamakasiinissa iät ja ajat. Kun olin lapsi, siellä käytiin vähintään kerran kesässä. Muistan erityisesti ikkunaan asetellut kukkopillit. Jossain vaiheessa paikka pääsi unohtumaan, mutta tänä kesänä löysin sen uudestaan.

Kukkopillit olivat tallella.

Yritin turhaan ostaa somisteena olleen Papulan Vesitehtaan tyhjän limonaatipullon...

Hellepäivän jatkuvaan janoon Laitilan sitruunalimonadia.

Vähemmän rahaa, enemmän jäätelöä

Olen kertonut kirjoittavani kolumnia paikallislehteen ja julkaisevani täällä hivenen muokattuina ne tekstit, jotka sopivat blogin aihepiiriin. Tässä uusin juttu.

Kun koko aikuisikänsä pääkaupunkiseudulla asunut pääsee maalaiselämän makuun, hänet saattaa vallata ennenkokematon vapauden tunne. Se ei liity pelkästään lisääntyneeseen tilaan, aikaan ja rauhaan. Se liittyy rahaan.

Kaupungissa eurot tuntuvat hyppivän kukkarosta itsestään kuin kirppupelin nappulat. Rahareikiä on kaikkialla. Jokainen helsinkiläinen asuu suuremmassa rahareiässä kuin muun Suomen asukkaat, eikä siihen vaadita edes postinumeroa kantakaupungissa.

Myös ihmisten tapaaminen tulee helposti kalliiksi. Käydään ravintolassa, elokuvissa ja muissa maksullisissa riennoissa, ajellaan pirssillä ja juodaan erikoiskahveja. Tyyristä lystiä. Kun kulutusmahdollisuuksia on joka kadun kulmassa, kukkaronnyöreissä on kiinni pitelemistä.

Kaupunkilainen joutuu tietysti rahoittamaan elämisensä rahaa nielevässä ympäristössä ahkeralla työnteolla, jolloin saattaa käydä niin, ettei tuhlaamiseen jää aikaa. Siinäkin on puolensa: kun ei jaksa shoppailla eikä ehdi tavata ystäviään, tulee kuin vahingossa säästäneeksi rahaa, jolla voi kamelin selän katketessa ostaa itselleen vapautta.

Sampo Pankki kyseli keväällä 2009 yli tuhannelta suomalaiselta aikuiselta heidän haaveitaan. Vastaukset paljastivat, että suomalaiset haaveilevat materian sijaan vapaudesta. Runsas kolmannes vastanneista haaveili eniten sapattivuoden pitämisestä tai varhaiseläkkeelle jäämisestä.

Minut on tuonut maaseudulle paitsi suku ja sattuma, myös haave vapaudesta. Maalla tilaisuuksia tuhlaamiseen on vähemmän, mutta rahalla myös saa enemmän. Kun menot pienenevät, tulojakaan ei tarvitse hankkia niska limassa. Tulot voi suhteuttaa menoihin, eikä toisinpäin. Ja silloin vapauden näköala levittäytyy silmien eteen kuin avara maisema.

Haaveet voivat tietysti tyssätä siihen, että vaatimatontakaan toimeentuloa ei maaseudulta irtoa. Työn perässähän ihmiset ovat kaupunkeihin vaeltaneet, monet pakon edessä. Mutta pienimuotoisempi muuttoliike toiseen suuntaan on myös tilastollinen tosiasia, joten joku siinä elinkeinon löytämisessä aina onnistuukin.

Ruoho ei välttämättä ole vihreämpää kehäkolmosen ulkopuolella, mutta halvempaa se on. Jos arvostaa aikaa enemmän kuin rahaa, on järkevää hakeutua maisemiin, jotka mahdollistavat vapaudentunteen niin sielullisesti kuin taloudellisestikin.

Vietän loppukesän kaukana kaupungin kiusauksista. Olen löytänyt täältä maalta kaksi sopivankokoista rahareikää, joihin kylvän kaikki liikenevät kolikkoni. Toista isännöi jo ties kuinka monetta vuotta kohtelias nuorimies, toista pyörittävät reippaat tytöt. Puhun tietysti kirkonkylän ja torin laidan jäätelökioskeista.

Kummallakin kioskilla käy tasainen kuhina. Ne harjoittavatkin reilua kauppaa: isot tötteröt, sopuhinta ja hyvä palvelu. Nämä eivät ole itsestäänselvyyksiä nykymaailmassa. Senpä takia sallinkin itselleni jäätelöä pallon päivässä, kaksi parhaassa.

Pöllötyyny

Pieni kaupunkipyrähdys luvassa: täytän sunnuntaina vuosia, ja lähdemme sen kunniaksi Helsinkiin humputtelemaan.

Synttärilahjat olen saanut jo etukäteen. A-P tietää pöllöhulluudestani ja oli tilannut minulle hienon pöllötyynyn Oma Shopista. Kun ihmettelin, miten se oli löytänyt kyseisen tyynyn ja kaupan, vastaus oli tietenkin: googlettamalla (ilmeisesti ainakin sanan pöllötyyny). Ekopuuvillainen tyyny on tanskalaisen Mow Livingin tuotantoa. Tyynystä ei vielä ole kuvaa uudessa kodissaan; kuva Oma Shopin sivuilta.

Olen saanut myös toisen lahjan, josta tulee olemaan paljon iloa tässä bloginpidossa, mutta siitä lisää ensi viikolla. Pitää ensin opetella käyttämään sitä!

Karrala

Helteestä huolimatta ollaan harrastettu pienimuotoista kotiseutumatkailua tässä meijerin ympäristössä. Viime viikolla piipahdettiin Kolisevan kylässä, Karralan kotiseututalossa. Hirsitalo on peräisin 1700-luvun lopulta, ja sen viimeiseksi jäänyt isäntä eleli siellä vanhanapoikana vuoteen 1977 saakka. Sen jälkeen talo siirtyi kunnan omistukseen, ja paikallinen kotiseutuyhdistys on huolehtinut sen kunnostamisesta ja ylläpidosta.

Pihalla oli kuuma ja ehkä noin sata miljoonaa paarmaa ja kärpästä...

...mutta sisällä talossa ihanan viileää! Ja paljon kiinnostavia yksityiskohtia, kuten makuuhuoneen piirongin päältä löytyneet lääkepullot: kamferispriitä, jotia, glyseriiniä ja mentholia.

Näytteillä oli myös kansalaisopiston murrepiirin löytöjä paikallisen murteen historiasta. Suosikkilausahdukseni on:
Olis kahvii ku tulis juojii.

Ajatusta ALEssa

En ole käynyt tänä kesänä lainkaan alennusmyynneissä. Osittain se johtuu siitä, että en koe tarvitsevani mitään; osittain taas siitä, että vietän epävirallista Älä osta mitään-kesää (Tukholman matka muodosti sallitun poikkeuksen linjasta). Kokemukseni mukaan kaupoista on parempi pysyä kokonaan poissa, mikäli ei halua sortua heräteostoksiin. Shoppailuhan ei tunnetusti ole puhtaasti järkiperäistä toimintaa.

Mainoksen houkuttelemana piipahdin kuitenkin Finlaysonin nettialessa. Nettikaupoissa ostoviettiä on jostain syystä helpompi kontrolloida, joten niissä on turvallisempaa kierrellä "vain katselemassa". Finlaysoniltakaan en ostanut mitään, vaikka alennuksessa oli sekä Anu Saaren pandakuvioista Ajatus-kuosia että täälläkin hehkuttamaani Aini Vaaran Puutarha-kuosia. Mutta kun en tarvitse sen enempää toilettilaukkua kuin kernikassiakaan. Ihastellaan niitä nyt kuitenkin täällä.

Pihalla

Ah, hartaasti odotettu sade ropisee maahan ja tuo tuulahduksen syksystä, joka on kesän lämmöstä ja kauan kaivatusta auringosta huolimatta lempivuodenaikani. Viime viikkoina olen tuntenut kiitollisuutta siitä, että asun maassa, jossa on (ainakin toistaiseksi) neljä vuodenaikaa. Jos ympäri vuoden olisi kuumaa ja kosteaa, tulisin luultavasti hulluksi.

Eilen illalla ei ollut sateesta tietoakaan. Levittäydyimme meijerin pihalle nauttimaan ilta-auringon ei-enää-niin-paahtavista säteistä. Mukana Lidlin mustikkasiideriä, kirjastosta lainattuja lehtiä ja viime kesän Italian-reissulta ostamani dekkari.

Dekkari on Andrea Camillerin huisin viihdyttävää komisario Montalbano-sarjaa, järjestyksessä kahdeksas lukemani. Aurinkoiseen Sisiliaan sijoittuvien kirjojen filmatisoinnit pyörivät parhaillaan TV2:n torstai-illoissa, mutta en tahdo nähdä niistä vilaustakaan, ennen kuin olen lukenut koko sarjan. Kirjojen henkilöt ovat niin elävinä ja sympaattisina mielessäni, että en halua nähdä näyttelijöitä mielikuvitushahmojeni tilalla. Ehkä sitten, kun kirjat loppuvat kesken, voin mielenkiinnosta katsoa myös TV-version dvd:ltä.

A-P:lla oli omat juomat ja lukemiset, mutta Avotakka kiinnosti sitäkin... Arvioni kahdesta edellisestä Montalbano-dekkarista voi lukea täältä ja täältä. Alla pihan puita ja alkuillan sininen taivas.

Alice Tait

M.C. Beatonin Agatha Raisin-sarjan kansikuvat piirtänyt Alice Tait taitaa kodikkaan ja lämpimän kuvitustyylin. Lontoosta Bathin kylpyläkaupunkiin muuttanut Tait kuvittaa sanoma- ja aikakauslehtiä (mm. The Guardian ja Vogue) ja piirtää mainoksia sekä kirjankansia. Taitin ruokakuvat saavat veden kielelle; ei ihme, että taituri on kuvittanut paljon keittokirjoja. Herkullinen uusi tuttavuus! Taitista tulette vielä kuulemaan (ainakin tässä blogissa).

Kuvat Alice Taitin kotisivuilta, mistä löytyy myös kauppa.

Svenskt Tenn

Vielä yksi Ruotsi-postaus ja sitten on kamera tyhjentynyt kesäkuisen Tukholman matkan kuvista. Ruotsalaisten sisustuskauppa nro 1 eli Svenskt Tenn oli yksi reissun tärkeimmistä kohteista. Kaupan perusti Estrid Ericsson vuonna 1924, ja se toimii osoitteessa Strandvägen 5.

1930-luvulla Ericsson palkkasi Itävallasta Ruotsiin emigroituneen (tuolloin jo viisikymppisen!) Josef Frankin suunnittelemaan liikkeelle huonekaluja ja kankaita. Svenskt Tennin arkistoista löytyy yli 2000 Frankin huonekalupiirustusta ja 160 erilaista kuosia. Ikoniksi muodostuneen Frankin syntymästä tuli eilen kuluneeksi 125 vuotta.

Suuressa myymälässä oli mielenkiintoisia somistuksia ja asetelmia; ei mitenkään viimeisen päälle laitettua, kuten kuvista näkyy!

Uidessa ja lueskellessa

Kehuin jokin aika sitten, kuinka mökki on aina viileä sisältä. No, ei ole enää. Tämä ennenkokematon helleaalto on murtanut mökin puolustuksen. Yhtä kuuma on sisällä ja ulkona.

En ole jaksanut juuri muuta kuin uida ja lueskella viime päivinä. Onneksi on järvi ja kevyttä kesälukemista. Telkkarikin olisi kiva (etenkin nyt kun sieltä tulee niitä Naisten etsivätoimisto nro 1 -filmatisointeja) mutta sellaista ylellisyyttä meillä ei ole mökillä digiaikaan siirtymisen jälkeen ollut.

Samaa henkeä tässä Lowri Daviesin kannussa ja M.C.Beatonin Agatha Raisin and the Quiche of Death-kirjan kannessa, eikös? Kirjan uusimman painoksen hurmaava kansikuva on Alice Taitin käsialaa, kuva kannusta löytyi Pattern House-blogista.

Lue arvioni kirjasta täältä.

Lowri Davies

Lueskelin mökin kuistilla Country Living-lehteä (eilisistä toiveistani kaksi on tänään toteutunut: tuulee -ah!- ja pörriäiset ovat antaneet olla enimmäkseen rauhassa. Ulkona on siis ollut lähes miellyttävä olla). Lehdessä oli kuva walesilaisen Lowri Daviesin hienosta lintukannusta. Netistä löysin lisää Lowrin lintuaiheista keramiikkaa.

Tykkään!

Laiturin nokassa taas

Kaupungin pölyt on nyt karistettu jaloista ja vaihdettu farkut verkkarihousuun. Tai sortseihin ja uikkareihin. Mökillä taas! Jos saisin kolme toivomusta, laskisin lämpötilaa viidellä asteella, pistäisin tuulemaan vilvoittavasti ja toivottaisin paarmat, ampiaiset ja hyttyset niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Silloin olisi täydellistä, mutta näinkin on hyvä.

Kuva on siitä harvinainen, että A-P:kin makaa rannalla (ei tapahdu usein).