sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Suru

Takana raskaat mutta myös antoisat kaksi viikkoa. Kovin vähän mitään, mistä osaisin kertoa. Sen tiedän, että olen taas oppinut lisää ihmisestä, itsestäni, surun luonteesta. Tiedän myös olevani väsynyt. Se näkyy varjoina silmien alla, mielessä.

Ehkä yllättävintä on ollut huomata, että suruun kuuluu myös iloa, naurua. Siihen kuuluu kannattelevaa yhteisöllisyyttä, rehellistä puhetta ja huojentavaa jakamista. Itkua ja ikävää myös. Toisinaan tapahtunut tuntuu epätodelliselta, lopullisuudessaan käsittämättömältä.

Hautajaiset olivat eilen. Ne olivat ensimmäiset koskaan järjestämäni hautajaiset. Siunaustilaisuus oli kaunis; sydämellinen naispappi oli poiminut käymästämme pitkästä keskustelusta olennaisen ja tulkinnut sitä viisaasti. Hän asettui muutenkin tuekseni ja auttoi selviämään monivaiheisesta päivästä.

Myös muistotilaisuus oli onnistunut. Eräästä isän tuttavan puheesta tosin pahoitimme A-P:n kanssa mielemme. Meille tuntematon henkilö antoi huumorin varjolla perin kummallisen kuvan meidän suhteestamme niin toisiimme kuin isäänkin. Onneksi myös isän oma huumori oli tilaisuudessa läsnä.

En ole vuosiin kuunnellut mitään hengellistä musiikkia, mutta isän kuolemaa seuranneen päivän iltana kuuntelin virsiä. Erityistä lohtua sain tästä virrestä. Valitsin sen soitettavaksi myös kappelissa.

En ole vielä koskaan tuntenut itseäni niin aikuiseksi kuin nyt.

25 kommenttia:

Nonna kirjoitti...

Nyt on sitten aika levätä ja olla rauhassa. Suru ei siitä mihinkään häviä, mutta levänneenä se tuntuu varmaankin siedettävämmältä.

Ison halauksen täältä lähettelen!

Anonyymi kirjoitti...

Elämä kantaa ja vie eteenpäin. Lämpimiä ajatuksia sinulle. t. Eija

Maikki kirjoitti...

Nyt sitten koetat levätä, että saat itsesi koottua. Tekstistäsi päätellen olet kuitenkin joa ika hyvin saanut itseäsi "kasaan" ja ajatuksia kirkkaaksi. Lähetän täältä halauksen myös :)

Maria/Sinisen linnan kirjasto kirjoitti...

Yksi vaihe surussa on ohi hautajaisten myötä, voimia tulevaan. Lämpimiä ajatuksia sinulle ja läheisillesi!

Clarissa kirjoitti...

Voimia sinulle edelleenkin kulkiessasi nyt uutta tietä. Ehkä surun kokeminen antaakin jonkinlaista voimaa - kuten itsekin ilmaisit, tunnet itsesi aikuisemmaksi kuin koskaan.
Kauniin ja niin lohduttavan virren olit valinnut.

Lämpimiä ajatuksia sinulle lähetän minäkin.

Paula / Luen ja kirjoitan kirjoitti...

Osanottoni surussasi.

Voimia surutyöhön.

Katja / Lumiomena kirjoitti...

Olit tänään mielessäni. Mietin, miten voit ja milloin hautajaiset ovat. Suruun mahtuvat monet tunteet, lohtu on ehkä tärkeintä juuri nyt.

Virsistä on sanottava, että en itse kuuntele juurikaan hengellistä musiikkia, mutta olen oman elämäni menetyksissä ja suruissa saanut voimaa juuri virsistä. Jotain ihmeellistä niissä on.

Lämpimiä ajatuksia sinulle, Lumikko.

Rita kirjoitti...

Hautajaisilla on oma merkittävä tarkoitus ja vaikutus, kun jättää jäähyväiset omaiselleen. Tekee hyvää murheelliselle mielelle jakaa kanssaihmisten kanssa omaa suruaan - saada heidän tukensa. Itse olen kokenut sen myös hyvin puhdistavana ja keventävänä kokemuksena. Kaikki on anteeksi annettu ja siitä hyvä ja keventynyt mieli. Tästä on hyvä jatkaa. Toivotan kaikkea hyvää elämääsi!

Ihana tuo virsivideo, kauniin lohduttava.

Pirkko kirjoitti...

Lämmin, hiljainen osanottoni.

Wihtori kirjoitti...

On aika hiljentyä luopumaan, siihen aikaa ja hiljaisuutta ja voimia sinulle. Sen jälkeen versoo uutta ja virkistävää. Se onkin upeaa miten joskus jotkut virret ovat kovin voimallisia ja koskettavia ja lohduttaviakin.

milla kirjoitti...

En usko, että sillä on väliä mistä lohtua surussa saa. Minä en kuulu kirkkoon, en usko Jumalaan, mutta saatan silti surun kohdatessa kuunnella jotain virsiä. Minulle merkitsee sävel, tunnelma enemmän kuin sanat. Ehkä joku muisto joistakin hautajaisista ja siksi ne kuulostaa lohdullisilta.

Kauniin virren olit valinnut.
Rydmanin Niin kaunis on maa, joka ei kyllä ole käsittääkseni virsi, mutta on soinut täällä usein ja varmasti monissa hautajaisissa. Se on kaunis.

Jaksamista arkeesi ja suruusi. Lepää ja anna surun olla, mennä ja tulla.

Hippokampustaja kirjoitti...

Huomasin tämän päivän lehdessä isäsi kuolinilmoituksen ja ajattelin sinua aamuteetä juodessani...

Kuukki kirjoitti...

Otan osaa suruusi! Kiitos siitä, kuinka hyvin osasit kuvata surua; läheisen menettäminen ei tarkoita sitä, etteikö enää saisi myös iloita ja nauraa. Hyvät muistot pysyvät onneksi mielessä ja auttavat jaksamaan.

Jaksamista sinulle ja läheisillesi.

Anna Elina / Vielä yksi rivi... kirjoitti...

Lumikko, on niin vaikea sanoa/kirjoittaa mitään oikeasti rohkaisevaa tai lohduttavaa. Eläydyin vahvasti suruusi ja menetykseesi. Valitettavasti en nyt osaa muuta kuin lähettää voimaa antavia ajatuksia!

Suketus kirjoitti...

Hautajaiset helpottavat, niiden jälkeen tuntuu (ainakin minusta tuntui, kun rakkaan mummini kaksi vuotta sitten hautasin) hieman kevyemmältä. Silloin alkaa sitten ehkä oikeasti totuttelu elämään ilman rakasta ihmistä.

Ikävää, että hautajaisissa kävi huonoa mieltä tuottava tapaus. Vertaan jälleen omiin kokemuksiini: mummini hyvin pienissä hautajaisissa minäkin pahoitin mieleni erään mummin ystävättären kirjeestä, joka siis luettiin ääneen kun hän ei itse päässyt paikalle. Siinä annettiin ymmärtää, että mummi olisi ollut aivan yksin ja unohdettu. Tuli todella kamala olo, vaikka se ei pitänyt paikkaansa. Siinä surussa ei olisi jaksanut kantaa yhtään grammaa lisää syyllisyyttä tai mitään muitakaan tuntemuksia.

Toivottavasti sinä saat rauhassa tehdä surutyötäsi, ilman muita murheita. Lämpimiä ajatuksia sinulle.

anja kirjoitti...

Voi Lumikko! Osanottoni, vasta tänään luin blogiasi. Kauniisti kirjoitit edellisessä postauksessa isäsi nukkumisesta ikiuneen ja tässä hautajaisista. Suru vähitellen muuttaa muotoaan, vaikka se ei koskaan häviä. Mutta elämä kantaa.
Voimia sinulle, isälläsi on nyt kaikki hyvin. Ihanaa, että löysitte toisenne nyt viimeisinä vuosina entistä läheisemmiksi.

Katja kirjoitti...

Edelleen jaksamista kera halausten.
Hautajaiset ovat ainakin itselle aina olleet tietynlainen taitekohta surulle, silloin kaikki jotenkin konkretisoituu mutta sitten on toisaalta tietyllä tavalla "helpompi" jatkaa elämää ja muistella yhteisiä aikoja.

Kahdet lähiomaisen hautajaiset melko lyhyin välein järjestäneen olen alkanut ajatella että kyllä hautajaisiin (muistotilaisuuteen) kuuluu myös ilo ja nauru, kun menneitä aikoja muistellaan.

Reissuja ja romantiikkaa kirjoitti...

Itku tuli tänne. Oma isäni kuoli vain 33 vuotiaana. Itse olin tuolloin 11 vuotias. Nyt ymmärrän miten liian aioin se tapahtui,

Cheri kirjoitti...

Voimia suruun, sillä on aaltoileva luonne. Kun luulee sen menneen se yllättäen palaakin takaisin. Suru helpottaa suremalla.

Lumikko kirjoitti...

Nonna, juu levätä aion, väsymys on melkoinen ja vuodenaikakin väsyttää... Kiitos Nonna!

Eija, niin se tekee. Kiitos!

Maikki, kiitos, ihmeen selkeä olo on jo nyt.

Maria, niin se näyttää menevän. Kiitos Maria!

Clarissa, kyllä elämän isoissa tapahtumissa on myös jotain voimaannuttavaa, jos ne eivät ole sellaisia että musertavat alleen. Voin kuvitella, että läheisen menettäminen vaikkapa täysin yllättäen voi olla aika lamaannuttavakin kokemus, mutta minulla on onneksi ollut aikaa valmistautua.

Kiitos Clarissa!

Paula, kiitos.

Katja, kiva kuulla että olin mielessäsi. Sama juttu minulla virsien suhteen, tosin ihan näin voimakkaasti en ole niitä koskaan aikaisemmin kokenut.

Kiitos Katja!

Rita, olet aivan oikeassa, jotain keventävää ja puhdistavaa hautajaisiin kokemuksena liittyy, tulee mieleen englannin kielen sana 'closure'. Niillä on selvästi merkityksensä sekä sosiaalisesti että psyykkisesti, ja niiden jälkeen on jotenkin helpompi palata "normaaliin" elämään, ainakin osittain.

Minustakin virsivideon kuvat ovat hienot, etenkin se ensimmäinen kuva vanhasta naisesta.

Kiitos Rita!

Pirkko, kiitos sinulle.

Lumikko kirjoitti...

Wihtori, tavallaan tämä pimeä vuodenaika sopii hyvin näihin tunnelmiini, on ikään kuin lupa olla hissuksiin ja nukkua paljon :)

milla, ajattelen samoin. En itse ole oikeastaan ikinä edes osannut hakea lohtua virsistä, mutta ei minulta toisaalta ole ennen kuollutkaan ketään niin läheistä kuin isä oli. Monesti virsien sanat jotenkin tökkivät, mutta sitten onkin hienoa kun löytää jonkun joka puhuttelee sekä sanoillaan että sävelmällään. Tämä "Oi isä vanhuudessa" oli minulle sellainen.

"Niin kaunis on maa" on hieno. Tykkään kovasti myös "Kirkossa"-nimisestä kappaleesta, joka ei myöskään ole virsi. Se on jotenkin pakahduttava.

Suru taitaa olla juuri sellaista, että se on, tulee ja menee. Ja tulee taas. Varmaan loppuelämän. Mutta sellaistahan ilokin on.

Hippokampustaja, :)

Kuukki, kiitos! Tavallaan yhteisille muistoille nauraminen kertoo myös siitä, kuinka elävänä vainaja on jäljelle jääneiden mielissä ja keskusteluissa. Isä oli itse hyvin huumorintajuinen, joten on vain luonnollista, että huumori on silloin tällöin läsnä myös muistoissa ja keskusteluissa.

Lumikko kirjoitti...

Anna Elina, kiitos, muuta ei tarvitsekaan osata. Sinun sanoistasi huokuu aina lämpö, kiitos siitä.

Suketus, siltä minustakin tuntuu, hautajaiset ovat jonkinlainen virstanpylväs tai käännekohta.

Sinullakin on siis kokemusta tuollaisesta tunnelman pilaavasta "ohjelmanumerosta"... Oma kokemukseni oli varmaan vähän samankaltainen kuin tuo sinun. Onneksi tiedän itse, mikä on totuus. Silti kaikenlainen tahdittomuus tai ajattelemattomuus tuntuu jotenkin erityisen loukkaavalta tuollaisessa tilanteessa.

anja, kiitos sinulle! Se onkin suurin lohtu, että isä pääsi kärsimyksistään ja vaikeasta olostaan.

Katja, kiitos! Taitekohta ovat; ennen hautajaisia sitä elää jonkinlaisessa välitilassa, mikä on varmasti tarpeenkin siinä kohdassa. Ehkä on ihan luonnollista, että hautajaisissa sekä itketään että nauretaan, läsnä on ikään kuin koko elämän ja tunteiden kirjo.

Reissuja ja romantiikkaa, ikävä kuulla. Kovasti kesken jäi teidän yhteinen tarinanne ja isäsi elämä yleensäkin, mutta onneksi sinulla on lapsuusmuistosi, joiden avulla voit rakentaa ehjää kuvaa.

Cheri, kiitos. Onneksi suru ja ilo voivat vuorotella ja mahtua ihmisen psyykeen samanaikaisestikin.

Eeviregina kirjoitti...

Tiedän miltä sinusta tuntuu. Oma äitini kuoli maaliskuussa ja vaikka tässä tallataan eteenpäin, aina välillä suru nostaa päätään.
Haudalle vien usein kynttilän, ennen kävin hautausmaalla tosi harvoin.
Itku tulee kuvia katsottaessa ja viimeksi eilen, kun leivoin samoja pipareita mitä äitikin aina teki...
Tiedän, että tästä selvitään, mutta aikaa se vie. Enkä unohda koskaan.
Rauhaisaa joulunaikaa sinulle surun keskelle.

Lumikko kirjoitti...

Eeviregina, osanottoni. Uskon, että suru nostaa päätään mitä yllättävimmissä tilanteissa, pitkään ellei aina. Tunnelmallista joulun odotusta myös sinulle.

Aila kirjoitti...

Lämmin osanotto. Järkyttyneenä koin lukevani omaa tekstiäni, mutta niin vain voi samankaltaisia asioita tapahtua eri ihmisille. Suuri harmi jos lopetat blogin. Kiitos kuitenkin.