Isänpäivä

Kuva viime marraskuulta.

Kirjoitin tasan vuosi sitten isänpäivänä, että kaikki jäljellä olevat päivät ovat isän. En silloin osannut arvata, että päiviä olisi jäljellä tasan yhden vuodenkierron verran. Tänä aamuna isä nukkui pois.

Vuoden 2009 isänpäivänä menin isän luokse ensimmäisen kerran. Tai en tietenkään ensimmäisen kerran, olinhan asunutkin lapsena talossa, mutta ensimmäisen kerran moneen, moneen vuoteen. Isä ja minä olimme etääntyneet toisistamme ja tavanneet vain harvakseltaan vuosien varrella, aina Helsingissä.

Tasan kaksi vuotta sitten alkoi vaihe, jollaista en ollut uskonut enää tulevan. Isä oli taas elämässäni ja arjessani, minä hänen elämässään ja arjessaan. Isä oli jo marraskuussa 2009 hyvin sairas, joten jäljellä olevan ajan pituutta ei tiennyt kukaan. Se tuntui ja tuntuu yhä lahjalta, vaikka matkan varrelle mahtui myös niitä hetkiä, jolloin lahja näyttäytyi taakkana.

Viimeiset kuukaudet olivat rankkoja ja otimme monta kertaa yhteen. Minä aloin väsyä, isän väsymystä en pysty edes kuvittelemaan. Meissä on niin monta kerrosta, ja tilanne houkutteli ne syvimmätkin esiin. Ehkä se oli meidän historiallamme väistämätöntä.

Onneksi viimeisten päivien tunnelma oli lämmin. Perjantai-iltana isä oli hyväntuulinen ja laski leikkiä, vaikka oli jo lakannut syömästä. Eilen hän oli hyvin väsynyt eikä juuri jaksanut enää jutella.

Tänä aamuna lähdimme ajamaan heti kun hoitaja soitti, mutta isä oli jo kuollut kun pääsimme perille. Hän näytti rauhalliselta, nukkuvalta.

Vaikka olen varautunut tähän päivään jo kaksi vuotta, silti minusta tuntuu, että aika loppui kesken.

Sytytän sinulle kynttilän, isi.