Lukijalle

Olen miettinyt tämän postauksen tekstiä pitkään. Mitä sanoisin, miten sen sanoisin. Jotain on sanottava, ei voi vain laittaa lappua luukulle kaiken sen jälkeen, mitä te olette sanoneet minulle.

On vaikea löytää sanoja, jotka eivät paisuisi pitkäksi pulinaksi bloggaamisen ihanuudesta ja kurjuudesta. En halua päättää tätä analyysiin. Joku syy on kai kuitenkin annettava. Tavallaan se on kerrottu tässä kesäkuussa kirjoittamassani postauksessa. Mikään ei ole olennaisesti muuttunut sen jälkeen.

Olen päättänyt sulkea tämän blogin. Koska en osaa käyttää nettiä kohtuudella vaan päädyn yhä uudestaan antamaan sille pikkusormen sijaan koko käden. Ja koska mietin liikaa sitä, mitä muut ihmiset minusta ajattelevat. Itse asiassa minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että vähänkin suuremmalle lukijakunnalle bloggaaminen edellyttää keskimääräistä parempaa itsetuntoa. 

Minua on myös alkanut kaihertaa se, että niin paljon sisimpiä tuntojani ja herkimpiä kohtiani on täällä vapaasti kellumassa. En kadu sitä, että olen jakanut vaikeitakin asioita -- päinvastoin, olen ikuisesti kiitollinen teille, jotka autoitte kommenteillanne selviämään viime kesän ja syksyn rankoista kuukausista. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että haluan säilöä tiettyjä tänne kirjaamiani muistoja ja ajatuksia vain omiin, yksityisiin arkistoihini.

Blogin alkuaikojen hidastamis- ja kohtuullistamisteemoihinkaan ei tunnu enää luontevalta palata. Aihepiiriä käsitteleville blogeille on epäilemättä edelleen tilausta, mutta omani ei taivu enää siihen. Elän pitkälti sellaista elämää, josta blogia perustaessani haaveilin, enkä oikeastaan koe enää tarpeelliseksi analysoida tämän elämäntavan edellytyksiä. En usko, että minun on määrä kirjoittaa downshiftaamisesta, vaan jostain ihan muusta.

Bloggaamisen visuaalisesta puolesta olen nauttinut kovasti, mutta pidemmän päälle huomaan kyseenalaistaneeni senkin mielekkyyden. Miksen voisi vain ihailla kauniita kukkia maljakossa; miksi minun täytyy ottaa niistä kuva, ladata se koneelle, käsitellä ja julkaista se? Joskus minusta tuntuu, että jatkuva oman elämän ja itsen representoiminen (mitä bloggaaminen pohjimmiltaan on) latistaa kokemista, välineellistää sen.

Blogini oli pitkään hyvin pienen yleisön blogi, mutta viime talvena täällä alkoi käydä enemmän väkeä. Kevätkuukausina kävijöitä oli noin 10 000 kuukaudessa. Omaisena-tunnisteen alle sijoitettujen kirjoitusten lisäännyttyä kävijämäärä laski, mutta minulle itselleni tämä blogi oli tärkeimmillään juuri tuolloin. 

Vajaaseen kahteen vuoteen on mahtunut valtava määrä kohtaamisia, mukavaa jutustelua, syvällistä keskustelua, sielunsukulaisuuden häivähdyksiä. Myös katoamisia, pettymyksiä ja sitä Tuomas Kyrön myötä naureskelun kohteeksi joutunutta mielensäpahoittamista. Mutta enimmäkseen -- hetkellisyydessäänkin -- hyvää ja kaunista.

Analyysihän siitä tuli.

Vielä kerran se tärkein:
Kiitos ♥