Pieniä ihmeitä

Kuva Annika Huettin ja Ulf Huett Nilssonin kirjasta Detaljer hemma.

Olen kesäleski viikon verran. A-P on matemaatikkojen kesäkoulussa, itse järjestämässään. Minä haluaisin istua pihalla voikukkien seassa ja olla tekemättä mitään. Ehkä teen sen.

Minua kohtasi tänään pieni ihme, tai kaksikin. Kuten kuukausi sitten kerroin, isäni lopetti kortisonin syömisen vastalauseistani huolimatta. Sen jälkeen hänen kuntonsa on huonontunut tasaisesti. Viime viikolla hän oli niin voimaton, ettei juuri jaksanut eväänsä liikauttaa.

Perjantaina sain isän suostuteltua aloittamaan kortisonin uudestaan. Kun tänään menin käymään, oletin löytäväni isän sohvannurkastaan surkeana. Tekisin kauppalistan, kävisin kaupassa, yllyttäisin syömään, pitäisin seuraa.

Mutta minua olikin vastassa iloisen ja tarmokkaan kuuloinen vanha herra, jolla oli ulkokengät jalassa. Katsoin häntä ällistyneenä ja kysyin, olimmeko me lähdössä jonnekin. Juu, kauppaan ja ulos syömään. Isän teki mieli erään tietyn ravintolan lohikeittoa.

Teki mieli! En ollut uskoa korviani.

Olin edelleen hämmästynyt, kun parin tunnin päästä istuimme syrjäisen ravintolan pihalla katselemassa aitauksessa toisiaan vältteleviä vuohta ja kanoja. Isä kertoi lapsuudestaan, perheensä sotavuosina kasvattamista kanoista. Siitä, kuinka hän oli pikkupoikana mennyt hakemaan munia kanalasta ja kompastunut paluumatkalla. Kaikki munat olivat menneet rikki, mutta isän äiti ei ollut suuttunut, koska hän oli ollut maailman paras äiti. "Niin kai kaikki ajattelevat omista äideistään", isä totesi.

Kaupan parkkipaikalla isä puhkesi nauramaan. "Kun on niin pitkään istunut sisällä, siinä yhdessä ja samassa paikassa, kaupassa käyminenkin tuntuu seikkailulta!".

Toinenkin pieni ihme tapahtui. En tiedä, mitä tai ketä siitä on kiittäminen, mutta isä sai tänään aluesairaalasta kirjeen, jossa hänet toivotettiin tervetulleeksi keuhkolääkärin vastaanotolle ensi viikolla.

Mukavuudenhaluisen köyhäilijän matkavinkit, osa I

Palaan vielä kerran ajatuksissani Pariisiin. Tai no, varmasti vielä monta monituista kertaa, lopun elämääni, toivottavasti myös muutoin kuin vain ajatuksissani. Mutta täällä blogissa siis.

Ajattelin jakaa kanssanne muutamia vinkkejä, joiden avulla matkaan pääsee pienelläkin budjetilla. En nyt puhu mistään reppumatkailusta; minusta on vanhemmiten tullut sen verran mukavuudenhaluinen, että telttailu tai hostellien dormit eivät enää tule kyseeseen. Mutta vaikka matkaisi lentämällä, matkalaukkua perässään vetämällä ja hotelleissa yöpyen, pihistää voi silti monessa kohdassa.

Jaan tämän postauksen kahteen osaan, joista ensimmäisessä keskityn matkan varaamiseen: miten löytää edulliset lennot ja majoitus. Toisessa osassa kerron köyhäilystäni paikan päällä, itse kohteessa. Kokemukseni rajoittuvat Eurooppaan, joten kaukomatkailusta en osaa sanoa mitään.

Teillä on varmasti paljon sellaisiakin vinkkejä, joita en tunne tai ole tullut ajatelleeksi; olisikin hauskaa (ja hyödyllistä!), jos jakaisitte niitä kommenttilootan puolella.

Mutta tässä siis omiani:

*Kaupunkilomilla omatoimimatkat ovat yleensä halvempia kuin pakettimatkat, ainakin jos matkaan lähtee 1-2 aikuista. Varaan siis lennot ja hotellin erikseen. Rantakohteissa pakettimatka voi tulla halvemmaksi.

*Mitä joustavampi voi olla matkan ajankohdan kanssa, sitä halvemmalla saa lennot. Myös mitä aikaisemmin on liikkeellä varaamisen kanssa, sitä edullisemmin yleensä pääsee. Eri asia ovat sitten matkatoimistojen äkkilähdöt, joissa matkaan pääsee usein kaksi yhden hinnalla.

*Lentoyhtiöistä suosin paitsi hyviksi havaitsemiani halpalentoyhtiöitä (esim. Norwegian, Air Berlin, Blue1), myös kohdemaiden omia lentoyhtiöitä; usein niillä pääsee kohteeseen edullisimmin. Toukokuisen Pariisin matkan vaihtoehto olisi ollut Dubrovnik, ja sinne halvimmalla olisi lentänyt Croatian Airlines.

*Käytän usein Vertaa.fi-palvelua saadakseni vihiä siitä, mitkä lentoyhtiöt lentävät kohteeseen halvimmalla. En kuitenkaan koskaan varaa Vertaa-fi-palvelun kautta mitään, sillä siellä hääräävät matkatoimistot välikäsinä. Mitä enemmän välikäsiä, sitä enemmän kuluja.

*Kun minulla on käsitys siitä, mitkä lentoyhtiöt kohteeseen halvimmalla lentävät, menen suoraan ko. yhtiöiden omille sivuille. Siellä tarkastelen mahdollisimman laajaa kalenterinäkymää, jotta saan valittua halvimmat päivät sekä meno- että paluulennolle. Näin siis silloin, kun ajankohta on vapaasti valittavissa. Yksittäisten viikonpäivien välillä voi olla hyvin suuria hintaeroja, samoin kuin viikkojen ja kuukausienkin välillä. Sesonkiajankohdat ovat tietysti kalleimpia.

*Hinnan lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota muihin seikkoihin: kuinka aikaisin aamulla tai myöhään illalla lento lähtee, onko useita välilaskuja, yms. Yritän maksimoida kohteessa vietetyn ajan pituuden, eli esim. myöhäinen lähtö- ja varhainen paluuajankohta eivät ole taloudellisesti järkeviä (erikseen maksettavia hotelliöitä ajatellen).

Suosin silti inhimillisiä lähtöajankohtia, eli mieluummin matkaan aamuyhdeksältä kuin aamukuudelta. Jos on kovin väsynyt ensimmäisenä päivänä, päivä menee vähän hukkaan ja väsymys voi säteillä vielä seuraaviinkin päiviin. Tällä on merkitystä lähinnä lyhyillä lomilla.

*Jos kohde on jokin hyvin suosittu turistirysä, kuten vaikkapa Firenze tai Venetsia, voi tulla halvemmaksi lentää toisen kaupungin lentokentälle ja matkustaa sieltä sitten junalla varsinaiseen kohteeseen. Etenkin jos toiveissa on joka tapauksessa nähdä vähän muutakin kuin yhtä tiettyä kaupunkia.

Säästin toissa kesän Italian reissulla pitkän pennin lentämällä Firenzen sijaan Bolognaan ja junailemalla sieltä sitten seuraavana päivänä perille. Bolognasta on lyhyt matka moniin paikkoihin, minkä lisäksi sekin on näkemisen arvoinen kaupunki. Junalla matkustaminen Italiassa on edullista.

*Hyvä tapa saada reissusta enemmän irti: jää välilaskukaupunkiin vaikkapa yhdeksi yöksi. Tämä on mahdollista useilla lentoyhtiöillä ja olen sitä paljon harrastanut. Ainakin aikaisemmin välilaskukaupungissa sai oleskella useammankin yön ilman erillistä maksua (paitsi tietysti majoittuminen).

Esim. Espanjaan tai sieltä pois olen lentänyt ainakin Air Francella (pysähtyen Pariisiin muutamaksi päiväksi), Malevilla (pysähtyen Budapestiin) ja KLM:llä (pysähtyen Amsterdamiin). Nyt harkitsimme Pariisiin lentämistä Air Balticilla: siihen olisi ollut helppo järjestää vajaan vuorokauden pysähdys Riikassa. Päädyimme kuitenkin Blue1:iin aikataulullisista syistä.

*Kannattaa seurata lentoyhtiöiden ja matkanjärjestäjien tarjouksia. Itse olen ollut mm. Berliinissä, Wienissä ja Zürichissä Air Berlinin 2 yhden hinnalla-tarjouksilla, joista oli mainos Hesarissa. Myös esim. Top 10 Matkatarjousten uutiskirjeessä on usein hyviä tarjouksia. Netissä on myös sivustoja, joille kerätään eri matkatoimistojen äkkilähtöjä. Googlettamalla löytyy.

*En koskaan käytä matkatoimistoa (paitsi pakettimatkoilla), vaan ostan lennot suoraan lentoyhtiöltä ja varaan hotellin joko hotellin omien sivujen kautta tai Booking.comin kautta.

*Usein valitsen hotellin Booking.comin avulla: siellä hotelleja on helppo etsiä esim. hinnan ja sijainnin perusteella. Kannattaa lukea myös ihmisten antamia palautteita hotelleista sekä huomioida hotellin saama pistekeskiarvo; kokemukseni mukaan se korreloi aika hyvin hotellin "tason" kanssa myös vaatimattomien hotellien kohdalla.

*Ennen varaamista tarkistan, minkä hintainen hotelli on sen omien kotisivujen kautta varattuna. Varaamalla hotellin suoraan voi säästää useita kymmeniä euroja. Jos hinta on sama, käytän Booking.comia, josta minulla on tähän mennessä ollut pelkkää hyvää sanottavaa (olen käyttänyt palvelua vuosia).

*Etenkin hienompien hotellien kohdalla Booking.comissa on joskus todella halpoja tarjouksia, mutta silloin hotelli on yleensä maksettava varauksen yhteydessä. Näinä tuhkapilvien, lakkojen ja muiden riskitekijöiden aikoina ko. vaihtoehtoa ei oikein voi suositella, sillä rahoja ei saa takaisin. Jos hotellin ainoastaan varaa, sen voi tavallisesti perua vielä samana tai ainakin edellisenä päivänä täysin maksutta, mikäli lennon kanssa tulee ongelmia.

*Hotellin varaamisessa tietysti auttaa, jos tuntee kaupunkia tai tutustuu siihen vaikkapa opaskirjan avulla etukäteen. Majoittumisessa on suuria hintaeroja eri alueiden ja kaupunginosien välillä. Pariisissa suositeltavia alueita köyhäilijälle ovat Montmartren tienoo ja Place d'Italien seutu: ne ovat (ainakin oman kokemukseni mukaan) mukavista ja suhteellisen keskeisistä alueista edullisimpia. Halvimmalla tietysti majoittuu kaupungin laidalla, mutta ainakin minulle riittävän keskeinen sijainti on majapaikan valinnassa tärkeä kriteeri.

*Vielä halvemmalla tietysti pääsee, jos on joku, jonka luona majoittua. Itse en tykkää pyöriä pitkään toisten nurkissa, mikäli kyseessä ei ole todella hyvä ystävä. Rohkeimmat voivat etsiä ilmaista majapaikkaa Couch Surfing-yhteisöpalvelun kautta, jossa ihmiset tarjoavat sohviaan tai vierashuoneitaan turistien käyttöön ilmaiseksi. Ideana on vastavuoroisuus: majapaikan tarjoava voi olettaa pääsevänsä itsekin majoittumaan ilmaiseksi, sitten kun on hänen vuoronsa matkustaa.

Minusta idea on erittäin hyvä ja sosiaalinen kontrolli sivustolla toimii (yöpyjät antavat isännistään palautetta ja toisin päin), joten melko luottavaisin mielin voi lähteä kokeilemaan. Couch Surfingia voi käyttää myös paikallisen "oppaan" etsimiseen; etenkin jos matkustaa yksin, voi olla mukavaa tavata kohteessa joku paikallinen, jonka kanssa käydä vaikka museossa tai lasillisella.

Kun olin muutama vuosi sitten yksin Reykjavikissa, tapasin Couch Surfingin kautta mukavan toimittajan, jonka kanssa kävimme oluella ja rock-klubilla. Yksin en olisi varsinkaan klubille tullut menneeksi. Lisäksi Asgeirin kanssa käymäni keskustelut avasivat minulle islantilaista yhteiskuntaa ja kulttuuria. Toinenkin sohvasurffaaja minun piti tavata, mutta saamani ruokamyrkytys torpedoi sen illanistujaissuunnitelman...

Lisää köyhäilyvinkkejä luvassa siis myöhemmin!

Kaikki kuvat jälleen Butte aux Caillesista ja sen eteläpuolella sijaitsevista kortteleista.

Vähän, jotakin

Tällä viikolla tapahtunutta:

Kävin haastattelemassa herttaista ja fiksua australialaiskirjailijaa, joka on syntynyt samana vuonna kuin minä. Tähän ikään mennessä hän on kirjoittanut kolme tiiliskiven paksuista romaania, saanut kaksi lasta ja aloitellut väitöskirjaa. Yht'äkkiä tämä oma osa-aikaisen toimittajan ja palkattoman omaishoitajan elämäni alkoi tuntua kovin vaatimattomalta. Ei masentavalla tavalla, mutta kuitenkin. En tiedä, mikä minun ja haaveideni välillä seisoo. Saamattomuus? Lahjattomuus? Kyvyttömyys?

Luin haastateltavani esikoisteoksen loppuun vain hetkeä ennen tapaamistamme, Kiasman paahteisella ja ylihintaisella terassilla. Pidin ja en. Lumiomenan Katja on kirjoittanut kirjasta hyvin täällä.

Join hyvän ystävän kanssa viiniä puistossa. Totesimme olevamme liian vanhoja ainakin siihen puistoon. Nurmikolle leiriytyneet teinit huudattivat musiikkia jäljittelevää möykkää toosistaan ja ilmapiiri toi muutenkin mieleen festarit, joiden ystävä en ole oikein koskaan ollut. Parin tunnin kuluttua pakkasimme loput viinit reppuun ja pakenimme ulkoilmaelämää läheiseen anniskeluravintolaan. Paluu aikuisuuteen tuntui ihanalta.

Ostin isälle hänen pyynnöstään suurennuslasin. Viime talvena ostetuilla, kalliilla kolmiteholaseilla hän ei kuulemma enää näe lukea lehdestä kuin otsikot. Isä on ollut hyvin tyytyväinen 3,90 euroa maksaneeseen suurennuslasiin. "Pitipä mennä ostamaan ne viidensadan silmälasit, kun tämä neljän euron kapistus ajaa saman asian paremmin", isä harmitteli.

Olen murehtinut hallitusfarssia ja ollut huolissani demokratian tulevaisuudesta. Jos Suomen tuleva hallitus ei vastaa vaalien äänestystulosta lainkaan, ihmisten usko demokratiaan ja äänestämällä vaikuttamiseen heikkenee entisestään. Minusta olisi suuri virhe muodostaa Suomeen hävinneiden hallitus, jossa olisi mukana ainoastaan yksi vaaleissa menestynyt puolue.

***

Ja lisäksi kaikkea arkista, sitä mihin aikani menee. Aamuisin käyn avaamassa ikkunan ja kömmin takaisin sänkyyn kuuntelemaan pihapuissa pesivien lintujen konserttia. Se on ihmeellistä kuultavaa, kuin eläisi keskellä sademetsää.

Muistelen Saarikosken runoa Maitohorsmat kukkivat. Sitä kohtaa, jossa sanotaan:

Minun elämässäni ei ole paljon
mutta vähän,
jotakin

Omaisena olemisesta, osa XVIII

Kuva Butte aux Caillesista.

Kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, kuinka en odota myyjiltä, tarjoilijoilta tai muiltakaan asiakaspalvelijoilta mitään ihmeitä; perusystävällisyys riittää vallan mainiosti, enkä pahastu sitä laimeammastakaan palvelusta. Mutta terveydenhuoltohenkilökunnan kohdalla olenkin sitten himpun verran vaativampi. Ainakin silloin, kun kysymys on ennemmin kuin myöhemmin kuolemaan johtavan sairauden hoidosta.

Olimme tammikuussa isän kanssa aluesairaalassa keuhkolääkärillä, ja seurantakäynti luvattiin silloin toukokuulle. Koska kutsua ei ole kuulunut, soitin sinne tänään. Tiukkasävyinen hoitaja ilmoitti jonojen olevan nyt sellaiset, että marssijärjestyksen mukaan aika menee joulukuulle. Sanoin, ettei isä usko edes elävänsä jouluun.

Hoitaja kysyi, että mikä nyt sitten on ongelmana. Häkellyin. "No ei kai tässä mitään sen kummempaa ongelmaa... Kunto vain on hyvin huono, paino 45 kiloa, henki ei kulje, ruoka ei maistu. Viime viikolla isä kaatui kaupassa, koska voimat pettivät. Ajattelin vain sen seuranta-ajan perään kysellä."

Hoitaja tutki isän tietoja ja sanoi sitten järjestävänsä minulle puhelinajan lääkärille.

"Minulle vai isälle?", kysyin.
"No kummalle vaan", sanoi hoitaja.
"Ajattelin vain, että isä ei ehkä tykkää, jos lääkäri soittaa minulle eikä hänelle...".
"No antoiko isäsi sinulle luvan soittaa tänne?"
"Öö... Siis minähän soitin vain tiedustellakseni sitä seuranta-aikaa, että milloin se on. Minä hoidan kaikki käytännön asiat isän puolesta".
"No varmaan hän on sitten valtuuttanut sinut puhumaan lääkärinkin kanssa".
"Mutta eikö se ole kuitenkin vähän eri asia... Varata aikaa lääkärille ja puhua lääkärin kanssa potilaan puolesta".
"No sinun täytyy se tietää."

Joku saattaa ihmetellä, mikä tässä hoitajan käytöksessä nyt niin hätkähdytti, että siitä piti blogiin kirjoittaa. Ehkä se, että hän vastaa puhelimeen paikassa, jossa hoidetaan enimmäkseen vaikeaa keuhkoahtaumatautia tai keuhkosyöpää sairastavia potilaita.

Koska ajat ovat yli puoli vuotta myöhässä, poliklinikalle soittaa varmaan päivittäin huonokuntoisia ihmisiä, jotka pelkäävät kuolevansa, ennen kuin pääsevät erikoislääkärille. Tai kaltaisiani huolestuneita omaisia, jotka yrittävät pitää läheistensä puolia systeemissä, joka saa puheet hyvinvointivaltiosta kuulostamaan kaukaiselta sanahelinältä.

En edellytä erityistä tahdikkuutta tai hienotunteisuutta nakkikioskin myyjältä tai edes hienon ravintolan tarjoilijalta. Mutta niiltä terveydenhuollon portinvartijoilta, joilla on valta vaikuttaa paitsi elämään myös kuolemaan, minä kyllä odotan sitä. Vakavasti sairaat ihmiset ja heidän omaisensa tulisi kohdata perusystävällisesti, tivaamatta ja tiuskimatta. Silloinkin, kun sairaus on ns. itseaiheutettu, mistä terveydenhuollon jokaisella portaalla muistetaan kyllä rangaista.

Totesin lopulta, että puhelinaika on joka tapauksessa yhtä tyhjän kanssa ja lähetin sähköpostia isän terveyskeskuslääkärille, joka lupasi ottaa meidät vastaan jo ensi viikolla.

P.S. Edellisen postauksen monipolvisessa keskustelussa sivuttiin myös valittamista. Minusta valittaa saa ja pitää, jos siihen on aihetta.

Ruusuilla tanssia?

Kuva Butte aux Caillesista.

Luin muutaman päivän viiveellä blogimaailmankin kannalta kiinnostavan kolumnin Hesarista. Kirjoittaja on lehden uutispäällikkö Jussi Pullinen. Näin hän kirjoittaa:

"Facebookin tarjoama käsitys tuttavien tavallisesta päivästä on sumutusta. Kun työkaveri latoo lomallaan kuvia paratiisisaarten auringonlaskuista, ajattelen, että onpa hänen vapaa-aikansa upeaa - ja itse kävin vain Tallinnassa. Unohdan ne päivät, jolloin hän ei päivittänyt mitään: ehkä hän silloin istui kotonaan, kiroten yksinäisyyttä. En tiedä.

Kun tuttava julkaisee kuvia iloisesta vauvastaan, ajattelen, että onpa lapsiperheen arki onnellista - ja oma elämäni tyhjää ja merkityksetöntä. Unohdan, että ennen kuvaa on ehkä valvottu öitä, joista ei päivitetty mitään. (...)

Näin Facebook ja muut verkon yhteisösivustot saavat meidät pahimmillaan tuntemaan itsemme tylsiksi luusereiksi. Jokainen valikoi sivustoille itsestään parhaat puolet (...). Kaikesta tästä seuraa, että käsitämme muiden elämän onnellisemmaksi kuin se onkaan.

Stanfordin yliopiston tutkijat kertoivat joulukuussa, että ihmiset arvioivat jopa hyvin läheisten tuttaviensa olevan onnellisempia kuin he oikeasti ovatkaan. Kun ihmiset vertaavat tätä omaan elämäänsä, he kokevat itsensä yksinäisemmiksi ja onnettomammiksi. Tutkimuksessa ei keskitytty vain verkkoon, vaikka Facebook työtä inspiroikin. (...)

Yhteisösivustoista on silti tullut niin väkevä ihmisten yhdistäjä, että niissä haluaisi nähdä muutakin kuin pelkkiä elämän kohokohtia. On ristiriitaista mutta totta, että Facebookista voisi tulla monelle parempi mieli, jos statuksessa kerrottaisiin avoimesti, että nyt ahdistaa, stressaa tai masentaa aivan suunnattomasti."

Lihavointi minun, Pullisen kolumni kokonaisuudessaan on luettavissa täältä.

Oman kokemukseni mukaan blogimaailmassa ollaan tietyllä tavalla rehellisempiä kuin Facebookissa, mikä selittynee ainakin kahdella asialla. Ensimmäinen on se, että blogimaailmassa esiinnytään yleensä peitenimellä ja kommunikoidaan enimmäkseen vieraiden ihmisten kanssa -- ei niinkään työtovereiden tai sukulaisten kanssa, esimiehistä tai entisistä luokkakavereista puhumattakaan.

Toinen on se, että blogin pitäminen on mielekkäämpää ja antoisampaa, jos kirjoittaessa saa olla jotakuinkin oma itsensä, sikäli kuin se nyt on mahdollista tällaisessa formaatissa. Tarkoitan siis sitä, että jos blogin todellisuus on kovin kaukana omasta todellisuudesta, bloggaamisen anti jää todennäköisesti vähäisemmäksi. Itseilmaisun palkitsevuus edellyttää jonkinasteista autenttisuutta.

Näistä erityispiirteistään huolimatta blogimaailmalla on myös Pullisen kolumnissaan mainitsemia ominaisuuksia. Oman kokemukseni mukaan siihen ei edes erityisemmin toivota muutosta. Monien mielestä ikävät asiat eivät kuulu blogeihin ainakaan kahdesta syystä:

1) Bloggaaja itse ei halua elämänsä nurjasta puolesta julkisesti puhua, eikä ikävien (ainakaan henkilökohtaisten) asioiden katsota sopivan blogin tunnelmaan tai aihepiiriin.

2) Lukijat hakevat blogeista nimenomaan positiivisia, kepeitä asioita ja hyvää mieltä. He eivät siis halua lukea ikävistä asioista.

Ensimmäinen kohta on täysin ymmärrettävä, mutta Pullisenkin esiintuomien ajatusten valossa toinen kohta on kyseenalaistettavissa. Minusta tuntuu siltä, että lukijat ovat kyllä kiinnostuneita ihmiselämästä kokonaisuutena, iloineen ja suruineen. Poikkeuksiakin toki on, mutta noin niin kuin yleensä.

Oikeastaan kaikki inhimillinen kanssakäyminen on ihmisenä olemisen tutkailua yhdessä. Se mikä ei ole ihmiselämälle vierasta, ei ole jakamisenkaan ulottumattomissa. Ei ainakaan pitäisi olla. Miksi kaikille ihmisille yhteisistä tai ainakin ennen pitkää tutuiksi tulevista kokemuksista pitäisi yhteisessä keskustelussa vaieta?

Huolet

Adam Korpakin piirros leikekirjastani.

Huolet valvottavat öisin. Ne muodostavat kaksi tasavahvaa joukkuetta. Toinen on ryhmittynyt sydämen ympärille kuin leirinuotiolle. Toinen vilistää aivoissa, heittelee palloa siellä, viis veisaa aivojen yrityksistä tyhjentää huoneensa vaativista vieraista ja sammua unen sokkeloihin.

Kädet ovat se ruumiinosa, jolla suojaudutaan ja suojellaan, yritetään auttaa. Vien käteni sydämeni suojaksi, puolustamaan sitä levottomuutta herättäviltä leiriytyjiltä. Myös aivojen riehujille annan lähtökäskyn, mutta ne jatkavat kiihkeää pallotteluaan, hivuttautuvat kaavoitetun valveen alueelta unen kaoottisille kujille, petollisten naamiohuvien hetteikköön.

Tanzt, tanzt... sonst sind wir verloren

Kuten jo mainitsinkin, Wim Wendersin Pina-elokuva oli yksi matkan kohokohdista. Dokumentti on omistettu tanssija Pina Bauschin (1940-2009) muistolle ja kaikki sen koreografiat ovat Bauschin käsialaa. 3D-teknologia elävöittää hienosti tanssijoiden liikkeitä. Kivaa, että tekniikkaa on vihdoin alettu hyödyntää muissakin kuin fantasia-, toiminta- ja animaatioelokuvissa.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut modernista tanssista, mutta Pina sai minut katsomaan sitä uudella tavalla. Tanssihan on hurjaa ja hauskaa (ehkä suurin yllätys) ja ihmeellisen oivaltavasti eksistentiaalisten kysymysten äärellä.

Myös elokuvan traileri on katsomisen arvoinen, vaikkei siitä se 3D-efekti välitykään.

Shakespeare and Company

Sinisen linnan kirjastossa käytiin taannoin vilkasta keskustelua kirjakaupoista. Monet mainitsivat Seinen rannalla sijaitsevan Shakespeare and Companyn esimerkkinä viihtyisästä kirjakaupasta. Minustakin se on ihana ja yksi Pariisin kiehtovimmista nähtävyyksistä.

Tunnelmallisimmillaan kauppa on myöhään illalla, jolloin siellä on yleensä myös rauhallisempaa (lue: vähemmän turisteja) kuin päivällä. Kirjoja saa hiplata ja lueskella kaikessa rauhassa vaikka tuntikausia. Jos kaipaa omaa rauhaa, kannattaa hipsiä yläkertaan. Siellä kirjailijoiden haamut pitävät omia pitojaan.

Paris

Pariisin charmi oli tallella. Kuljeskelimme Seinen vasemmalla rannalla, Saint-Germain-des-Présillä, lempikadullani rue Mouffetardilla ja Butte-aux-Caillesissa. Välillä hurautimme metrolla pohjoiseen, Montmartrelle, Le Marais'hin ja Bastilleen. Ja tietysti Champs-Élyséesille.

Ravintoloiden suhteen meillä kävi tuuri: melkein kaikki löytämämme ruokapaikat olivat mukavia ja ateriat edullisuudestaan huolimatta maistuvia (Michelin-tähdillä varustetut paikat meidän oli jätettävä suosiolla väliin). Mieleen jäivät erityisesti kreikkalainen Epsilon avenue des Gobelinsilla ja viehättävä L'Auberge de la Butte rue de la Butte aux Caillesilla (todella ystävällinen palvelu!). Hyvää aamiaista tarjoili La Salle à Manger rue Mouffetardilla ja ruokaisaa brunssia tanssikoulun sisäpihalla sijaitseva The Studio Marais'ssa.

Shoppailu jäi vähän vähemmälle, mutta maailman ihanimmassa Shakespeare and Co.-kirjakaupassa oli käytävä kahdesti. Teevarastot täydennettiin Le Palais des Thés-ketjun Marais'n puodissa, jossa tarjotaan aina maistiaisia.

Filmihullulle Pariisin elokuvatarjonta on hullaannuttava eikä läheskään kaikkia elokuvia onneksi enää dubata, joten leffassa tuli käytyä peräti kolmesti. Cannesissa Kultaisella palmulla palkittu Terrence Malickin The Tree of Life kirvoitti pariisilaisyleisöltä buuaukset ja oli minustakin ohjaajan epätasaisin elokuva. Wim Wendersin 3D:nä esitetty tanssielokuva Pina kuului matkan kohokohtiin. Woody Allenin uusin sijoittui sopivasti Pariisiin, mutta oli muuten vähän heikompi esitys ranskalaisten rakastamalta Allenilta.

Niin TV-uutisia kuin lehdistöäkin hallitsivat Dominique Strauss-Kahnin eli DSK:n oikeudenkäynti ja Lars von Trierin natsipuheet Cannesin elokuvajuhlilla. Eikä Pariisin matkaa ilman mielenosoitusta: tällä kertaa törmäsin iskulauseita huutaviin marssijoihin Bastillessa. Mikäli oikein ymmärsin, kyse oli Ranskan sotatoimista Norsunluurannikolla. Presidentti Sarkozy sai huutia afrikkalaistaustaisilta mielenosoittajilta.

Pariisista on tehty lukuisia lauluja, mutta minulle yksi on ylitse muiden: Souad Massin ja Marc Lavoinen Paris-duetto, olkaapa hyvät!