 |
| Kuva Annika Huettin ja Ulf Huett Nilssonin kirjasta Detaljer hemma. |
Isä vihaa kaikkia lääkkeitään ja syyttää huonovointisuudestaan niitä. Koska minä täytän hänen dosettinsa, kiukku kohdistuu myös minuun. Ikään kuin syöttäisin lääkkeitä hänelle kiusallani, epäilyttävässä yhteistyössä niin ikään pahantahtoisten lääkäreiden kanssa.
Tänään isäni ilmoitti lopettavansa kortisonin käytön ja moitti minua siitä, että olen annostellut kortisonitabletteja dosettiin yli puolen vuoden ajan, vaikka niitä tulisi syödä kuurina. Olin jopa repinyt kuurimaininnan irti lääkepurkin kyljestä, ikään kuin häntä huijatakseni. Yht'äkkiä kärsivällisyyteni loppui kuin seinään ja tunteet kuohuivat yli.
Muistutin isää siitä, että kyseinen annostus on lääkärin määräämä, ei minun keksintöäni. "En minä ole tätä lääkerumbaa keksinyt, vaan ainoastaan yrittänyt täyttää dosettia lääkärin määräysten mukaisesti", puhisin. Ja lisäsin, että minun puolestani on aivan sama, vaikka hän jättäisi kaikki lääkkeensä ottamatta. En voi pakottaa häntä syömään pillerin pilleriä.
Välikohtaus oli hetkessä ohi ja palasimme normaaliin päiväjärjestykseen. Minulle jäi tapahtuneesta kuitenkin niin kurja olo, että heti kotiin päästyäni huomasin palan nousevan kurkkuun. Sitä tässä nyt nieleskelen, sitä ja jääkaapista löytämääni olutta.
Omien vanhempien vanheneminen ja sairastuminen on vaikea asia. Kun itsehillintä hetkeksi pettää ja suuttumus ottaa vallan, syyllisyys seuraa kärppänä perässä. Heikentyneelle vanhemmalle ärhentelystä tulee hirveän paha mieli, silloinkin kun käämit saa palamaan kärttyinen vanha ukko, joka ei omia ärtymyksiään paljon peittele.
Mutta pakko on olla armollinen myös itselleen. Ihmissuhteissa on omat jännitteensä, jotka eivät katso ikää. Minihermoromahdus voi tulla niin yllättäen, ettei itsehillintä yksinkertaisesti ehdi tilanteeseen mukaan. Ehkä se on hyväkin joskus unohtaa ja antaa tunteiden näkyä. Kun jokaisella ne kuitenkin on, tunteet.
27 kommenttia:
Eipä tässä paljon muuta osaa sanoa, kuin että tiedän tunteen.
Tsemppiä!
Voimia! Lohdullista toisaalta, että voi vielä hermostua, puolin ja toisin.
OT, ihana kun otsikoit postauksia kirjojen (tai laulujen jne) nimillä. Nytkin tuli tuttuuden tunne tuosta otsikosta ja piti ihan googlata, että kenen kirja... Jotuniahan se. Ekana tuli mieleen että Vartiota jälleen, mutta Vartion kirjan nimi olikin Tunteet.
Niinhän sen on. Ajattelin kirjoittaa, että ole armollinen itsellesi, mutta ehdit itse ensin. Kyllä isäsikin osaa arvostaa tunteita ja niiden näyttämistä!
Voimia sinulle!
Voisiko olla niin, että tulit tahtomattasi antaneeksi isällesi lahjan. Olit hetken hänen tasollaan tunteiden näyttämisessä, ja siten ehkä lähempänä kuin muuten. Voimia tuo kuitenkin vie.
Voimia ja uutta rohkeutta, iloakin toivotan!
Inhimillistähän tuo on ja helpottaa, kun kirjoittaa oloa pois. Kiitos, kun jaoit tänne. Muistan, että oman isäni kanssa käytiin kaikki tunteet läpi laidasta laitaan, pienellä ja isolla volyymillä, miniä ja maksia. En pysynyt asiallisena edes. Isä sairastui varhaisessa keski-iässä Alzheimeriin, olisin itse ollut silloin mieluusti huoleton opiskelija, jos sellaisia sitten on olemassakaan. Voimia sinne!
Liisa, hyvä kuulla että tiedät, kiitos.
Pienen mökin emäntä, kiitos. Niin, on kai se omalla tavallaan lohdullista. Varmaan tulee sellainenkin aika, ettei enää hermostuta kumpikaan.
Nonna, toivottavasti osaa arvostaa, vaikutti lähinnä hämmentyneeltä... Mutta hyvä oli tietysti huomata, ettei hermostumisesta seurannut mitään kamalaa (paitsi paha mieli). Ihan normaalisti käytiin sen jälkeen pankissa, kaupassa ja syömässä, juteltiin niitä näitä, naurettiinkin. Ja voihan olla, että sitä iänikuista lääkekeskustelua ei nyt tarvitse ihan joka kerta käydä :)
Minä kävin aikoinaan samoja riidanpoikasia äitini kanssa, harmittaa nyt jälkeenpäin miksi pidin niin tärkeänä jokaista pilleriä ja tablettia, joita eri lääkärit olivat määräilleet. Lääkkeet sekoittivat äitini päätä ja aiheuttivat huonovointisuutta eivätkä hänen iässään (82 v) enää kauhean tärkeitä olleet, siis kaikki. Tietysti sydänlääkkeet poikkeuksena, mutta kun lääkärit olivat määränneet kolesterolilääkkeistä alkaen kaikkea! Olisi pitänyt vain maalaisjärjellä ajatella ja akrsia turhia, mutta kai sitä kuvitteli äidin elävän ikuisesti lääkkeiden voimalla. Ja tuo syyllisyys, mistä puhuit, oli aina varjona mukana, vielä nyt neljä vuotta äidin kuoleman jälkeen tunnen syyllisyyttä asioista, joita sanoin tai jätin sanomatta. Tsemppiä sinulle! Tiina
Pirkko, tuo on kyllä hyvin lohdullinen ajatus, jos noin voisi tosiaan olla. Itse taidan vaatia itseltäni sisar hento valkoisen kärsivällisyyttä (täysin luonteeni vastaisesti!), ei ehkä isäni niinkään. Ehkä tuollaisen yhteenoton hetkellä ollaan tosiaan jotenkin tasaveroiset tai ei ainakaan sellaisessa muka-ammatillisessa potilas-hoitaja-suhteessa.
Kiitos sinullekin Pirkko.
Katja, niin se helpottaa. Ja tänne kun kirjoittaa, saa vielä jakaa asian toisten kanssa keskustellen, mistä on myös apua.
Et tiedäkään, miten helpottavaa on kuulla, että muilla on samanlaisia kokemuksia. Minulla on ikääni nähden "vanha" isä, joten ystäväpiirissäni kukaan ei ole (koskaan ollutkaan) samassa tilanteessa. Olen siis siinä mielessä aika yksin näiden tuntemusteni kanssa, ettei lähipiiristä löydy niille sellaista jakajaa, jolla olisi omaa kokemusta vastaavasta tilanteesta (paitsi äitini).
Yksi blogimaailman rikkauksista on siinä, että täällä on niin monen ikäisiä ja erilaisilla elämänkokemuksilla varustettuja ihmisiä. Se on hienoa.
Varmasti tuollaisessa tilanteessa on niin paljon ne tunteet mukana, koska kyse on omasta isästä. Sitä toivoo, että läheisellä olisi hyvin. Kun ei ole ja parhaansa yrittää, mutta toista ei pysty parantamaan tai tarpeeksi auttamaan niin jossain vaiheessa takuulla tulee se tunteidenpurkaus. Kuulostaa kyllä tutulle ja sitten saakin pyydellä anteeksi typeriä sanojaan, jotka turhautuneena ja väsyneenä laukoo. Ehkä joskus on hyväkin vähän räjähtää! Ei elämässä pysty olemaan aina niin rauhallinen. Minä en ainakaan, useinkaan.
Niin, tunteet tunteet. Tsemppiä vaan :)
Tiina, luulen että osuit asian ytimeen tuolla "kai sitä kuvitteli äidin elävän ikuisesti lääkkeiden voimalla". Minäkin varmasti kuvittelen lääkkeiden pitävän isää hengissä (missä en ihan väärässä olekaan) mutta viime kädessä kyse on tietysti hänen elämästään ja toiveistaan.
Isäni ei ole Koskaan (omien sanojensa mukaan) syönyt mitään lääkkeitä, joten nykyinen lääkemäärä (vaikka hyvin maltillinen onkin) kauhistuttaa häntä jo senkin takia. Hän ei yksinkertaisesti usko niiden tehoon, vaikka ulkopuolisen silmiin niiden teho on kiistämätön. Voin vain toivoa, että jos kortisonin lopettaminen romahduttaa kunnon (kuten viimeksi kävi), hän tulee järkiinsä ja aloittaa sen uudestaan. Mutta pakottaa en voi enkä aio.
Kaikkein vaikeinta vanhemman "kadotua" sairauteensa on kestää oma ikävä siihen mitä suhde ennen oli.Luin juuri "Edelleen Alice" kirjan ja sain siitä voimaa,
Ymmärrän sinua.
milla, niin kai se on. Jotenkin sitä vain hyväksyy paremmin tietynlaiset tunteet (luopumisen, surun, huolen) ja melkein häpeää niitä ärtymyksen ja turhautumisen tunteita. Mutta onhan se nyt ihan hirveän turhauttavaa, kun yrittää auttaa ja tehdä parhaansa, ja toinen ärsyyntyy _siitä_ tai kääntää asian niin päin, että haluankin hänelle pahaa.
Varmasti on parempi joskus vaikka räjähtää, kuin padota tunteita loputtomasti sisäänsä. Olen kyllä tähänkin saakka puhissut kiukkuni ulos, mutta vasta isän luota lähdettyäni. Ehkä hänenkin on kuitenkin ihan hyvä nähdä, etten ole ihan niin lujaa tekoa, kuin olen ehkä antanut ymmärtää.
Se on äärimmäisen turhauttavaa! Sitten yrittää ajatella asiaa toisen kannalta ja ymmärtää senkin tavallaan. Sieltä tulevat tunteet ja purkaukset. Semmoinen sekametelisoppa. Uskon, että on hyvä vaan joskus näyttää todella miltä tuntuu.
Maria, kiitos, se on hyvä kuulla. Isäni ei ole dementoitunut, joten hän ei onneksi ole kadonnut sairauteensa samalla tavalla kuin vaikkapa äitini isä, jolla on ollut dementia kohta 10 vuotta. Mutta ymmärrän hyvin mitä tarkoitat.
Ei siinä ole mitään pahaa, että ilmaisee hikeentymisensä! Eikä siitä edes seurannut mitään huonoa.
Kortisonia. Hmmmm...
Olet(te)ko perehtyneet sairauteen siltä kantilta, että olisiko sitä mahdollista hoitaa jollakin muulla konstilla?
Esim. homeopatialla / kiinalaisella lääketieteellä / ayurvedalla tms.?
milla, niin on! Ai kun tuntuukin ihanalta myöntää se :)
Hoo Moilanen, ei seurannutkaan, se olikin tämän päivän paras "opetus" :)
Isälläni on vaikea keuhkoahtauma, jonka oireita hoidetaan mm. lääkkeellisellä hapella. Kortisonia käytetään kuureina taudin pahenemisvaiheissa ja loppusuoralla jatkuvasti (pienellä annostuksella).
Lumikko hei! Olen aivan varma, että isäsi sanoo taas, että "kyllä minua hoidetaan hyvin. Minulla on hyvä tytär". Nämä sanat kannustavat jaksamaan seuraavaan purkaukseen saakka. Puhun kokemuksesta. On hieno juttu, että teillä on toisenne. Jaksamisia...
Evita, niinkö hän silloin sanoi..? Heh, olen kyllä huomannut, että muille hän kehuu saamaansa hyvää hoitoa ja minulle kiukuttelee ;) Luonnollista kai sekin, ja inhimillistä.
Kiitos kannustuksesta Evita!
Tuttuja tuntemuksia täälläkin. Mun äiti sairastui alkuvuonna yhtäkkiä ja oli pitkään sairaalassa huonossa kunnossa. Silloin ja sen jälkeenkin on ollut olo, ettei saisi olla vihainen sille mistään. Mutta taitaa olla luonnotonta esittää paljon sopuisampaa kuin miltä tuntuu. Jos nyt turhat sanomiset ainakin jäisivät sanomatta. Se olisi muussakin elämässä hyvä.
Halaus.
anu
Voimia, tiedän tuon tunteen,sen kokeneena. Kiukku ja huoli, ne vuorottelevat, kun oma vanhempi ei enää ole se topakka ja toimilias, vaan avutettava ja se että näkee oman vanhempansa niin hauraana ja elämänsä ehtoopuolella. Se vanhempi joka aina on ollut vahva ja hoivannut sinua, ollut se tuki ja turva. ja yks kerta kaikki onkin toisin päin. Syksyllä tulee 17 vuotta oman äitini poismenosta. IKävä:(
Voi ei...Tunnen miehen, jonka keuhkojen tilavuudesta on jäljellä 15 %. Hän sanoo, että ei ole kiva tietää kuolevansa siihen että haukkoo henkeään kuin kala kuivalla maalla.
Tsemppiä sinulle(kin) kaiken sen kestämiseen, mitä hivuttavan sairauden kanssa eläminen on.
Tuo on niin totta. Huono omatuntohan siitä seuraa, kun itsehillintä pettää ja ärhentelee lähimmäiselleen. Lämpimät tunteet siellä taustalla ovat tietenkin syynä, sillä kun vieraalle huutaa, tuntuu vain, että siitäs sait!
Oma äitini kuoli äitienpäivänä n.20 vuotta sitten, mutta vieläkin joskus harmittaa, kun kritisoin häntä jostakin pikkuasiasta, asiasta, jonka tunnistan nykyään itsessänikin. Onneksi sitä ei tapahtunut usein eikä myöskään isän kanssa tapeltu, tai olenko nuo asiat tietoisesti unohtanut.
Sisaren kanssa sen sijaan riitelemme joskus niin, että kumpikin huutaa täyttä kurkkua, saivartelee ja motkottaa ja kaivaa vanhoja asioita esille. Nämä tunteenpurkaukset tapahtuvat vain puhelimessa, ei koskaan muuten tavatessamme. Ja aivan joka kerta, joko minä tai hän tarttuu uudelleen puhelimeen ja sitten kadutaan ja puhutaan kauniisti ja selitellään ja ollaan taas kavereita. Sellaista se on, kun on tunteet.
Isäni sairasti melko pitkään ja tiedän miltä tuntuu seurata lähimmäisen heikkenemistä. Loppuun saakka haluaa uskoa, että kyllä tässä vielä yhdessä ollaan pitkäänkin ja mielestäni niin pitääkin ajatella. Toivossa eläminenhän antaa kuitenkin voimia, joita toivon nyt sinullekin.
anu, kiitos. Onhan tuo "ei saisi suuttua mistään"-tunne aika luonnoton, etenkin jos ollaan paljon tekemisissä. Toivottavasti äitisi voi jo paremmin.
Liisa, niinhän se on. Voin kuvitella, että minulle tulee aikanaan äitini kanssa juuri tuo tilanne ja nuo tunteet. Isän kanssa on sikäli erilaista, että emme ole aina olleet kovin läheisiä. Kiitos Liisa.
Hoo Moilanen, kiitos.
Clarissa, minäkään en ole isän kanssa riidellyt käytännössä koskaan, senkin takia varmaan järkytyin tuosta omasta purkauksestani. Sisaruksia minulla ei ole, eli heidän kanssaan en voi tapella. Teillä on sisaresi kanssa hyvä systeemi - niinhän sitä sanotaan, että ei se riitely vaarallista ole, kunhan riidat osataan sopia.
Luin (itse asiassa eilen) jostain, että pitkälle edennyttä keuhkoahtaumatautia sairastavat ovat usein kärttyisiä ja vaativia, mikä johtuu sekä hapen puutteesta aivoissa että turhauttavasta tilanteesta (kun ei pääse liikkumaan omin avuin yms.). Ehkä yritän pitää tämän mielessä, niin äksyilyä on helpompi kestää räjähtämättä :)
Toivottavasti tunteenpurkauksesi puhdisti ilmaa, eikä kuormita sinua syyllisyydellä. Oli jotenkin osuvaa lukea tämä kirjoituksesi juuri nyt, kun itse olen tavallaan tuossa isäsi asemassa ja tyttäreni tuntuu olevan suutuksissa minulle jostakin ja kaikesta. En tiedä miten isäsi kiukustumisesi koki, mutta minusta ainakin on helpottavaa nähdä, että toisella palaa pinna, sen sijaan että vetäisi jatkuvasti henkeä sisäänpäin, varoisi ja tukahduttaisi.
Kirjoittelen tähän kaikkea ja sitten pyyhin pois. Eniten tahtoisin kuitenkin sanoa, että kirjoituksesi herätti lämpimän välittämisen tunteen. Armollisuus itseä ja omia tunteita kohtaan, sinäpä sen sanoit.
Lapset ja vanhukset kiukuttelevat läheisimmilleen ja niille, joita eniten rakastaa, koska se on turvallisinta. Räyhääminen ja suuttuminen taitaa olla meille ihmisille kaikille välttämätön väylä tunteiden käsittelyssä. Kun on tunteet on sydän !
Aura, hyvä kuulla. Ja kiitos, ihanan lämmin kommentti.
wihtori, niinhän se on. Suhteessa täytyy olla luottamusta ja turvalisuutta, jotta siinä uskaltaa joskus räyhätäkin.
Lähetä kommentti