 |
| Kuva Butte aux Caillesista. |
Lihavointi minun, Pullisen kolumni kokonaisuudessaan on luettavissa täältä."Facebookin tarjoama käsitys tuttavien tavallisesta päivästä on sumutusta. Kun työkaveri latoo lomallaan kuvia paratiisisaarten auringonlaskuista, ajattelen, että onpa hänen vapaa-aikansa upeaa - ja itse kävin vain Tallinnassa. Unohdan ne päivät, jolloin hän ei päivittänyt mitään: ehkä hän silloin istui kotonaan, kiroten yksinäisyyttä. En tiedä.Kun tuttava julkaisee kuvia iloisesta vauvastaan, ajattelen, että onpa lapsiperheen arki onnellista - ja oma elämäni tyhjää ja merkityksetöntä. Unohdan, että ennen kuvaa on ehkä valvottu öitä, joista ei päivitetty mitään. (...)
Näin Facebook ja muut verkon yhteisösivustot saavat meidät pahimmillaan tuntemaan itsemme tylsiksi luusereiksi. Jokainen valikoi sivustoille itsestään parhaat puolet (...). Kaikesta tästä seuraa, että käsitämme muiden elämän onnellisemmaksi kuin se onkaan.
Stanfordin yliopiston tutkijat kertoivat joulukuussa, että ihmiset arvioivat jopa hyvin läheisten tuttaviensa olevan onnellisempia kuin he oikeasti ovatkaan. Kun ihmiset vertaavat tätä omaan elämäänsä, he kokevat itsensä yksinäisemmiksi ja onnettomammiksi. Tutkimuksessa ei keskitytty vain verkkoon, vaikka Facebook työtä inspiroikin. (...)
Yhteisösivustoista on silti tullut niin väkevä ihmisten yhdistäjä, että niissä haluaisi nähdä muutakin kuin pelkkiä elämän kohokohtia. On ristiriitaista mutta totta, että Facebookista voisi tulla monelle parempi mieli, jos statuksessa kerrottaisiin avoimesti, että nyt ahdistaa, stressaa tai masentaa aivan suunnattomasti."
Oman kokemukseni mukaan blogimaailmassa ollaan tietyllä tavalla rehellisempiä kuin Facebookissa, mikä selittynee ainakin kahdella asialla. Ensimmäinen on se, että blogimaailmassa esiinnytään yleensä peitenimellä ja kommunikoidaan enimmäkseen vieraiden ihmisten kanssa -- ei niinkään työtovereiden tai sukulaisten kanssa, esimiehistä tai entisistä luokkakavereista puhumattakaan.
Toinen on se, että blogin pitäminen on mielekkäämpää ja antoisampaa, jos kirjoittaessa saa olla jotakuinkin oma itsensä, sikäli kuin se nyt on mahdollista tällaisessa formaatissa. Tarkoitan siis sitä, että jos blogin todellisuus on kovin kaukana omasta todellisuudesta, bloggaamisen anti jää todennäköisesti vähäisemmäksi. Itseilmaisun palkitsevuus edellyttää jonkinasteista autenttisuutta.
Näistä erityispiirteistään huolimatta blogimaailmalla on myös Pullisen kolumnissaan mainitsemia ominaisuuksia. Oman kokemukseni mukaan siihen ei edes erityisemmin toivota muutosta. Monien mielestä ikävät asiat eivät kuulu blogeihin ainakaan kahdesta syystä:
1) Bloggaaja itse ei halua elämänsä nurjasta puolesta julkisesti puhua, eikä ikävien (ainakaan henkilökohtaisten) asioiden katsota sopivan blogin tunnelmaan tai aihepiiriin.
2) Lukijat hakevat blogeista nimenomaan positiivisia, kepeitä asioita ja hyvää mieltä. He eivät siis halua lukea ikävistä asioista.
Ensimmäinen kohta on täysin ymmärrettävä, mutta Pullisenkin esiintuomien ajatusten valossa toinen kohta on kyseenalaistettavissa. Minusta tuntuu siltä, että lukijat ovat kyllä kiinnostuneita ihmiselämästä kokonaisuutena, iloineen ja suruineen. Poikkeuksiakin toki on, mutta noin niin kuin yleensä.
Oikeastaan kaikki inhimillinen kanssakäyminen on ihmisenä olemisen tutkailua yhdessä. Se mikä ei ole ihmiselämälle vierasta, ei ole jakamisenkaan ulottumattomissa. Ei ainakaan pitäisi olla. Miksi kaikille ihmisille yhteisistä tai ainakin ennen pitkää tutuiksi tulevista kokemuksista pitäisi yhteisessä keskustelussa vaieta?
41 kommenttia:
Jaa-a, monimutkaista. Itse olen aivan varma siitä etten halua blogissani käsitellä kovin vaikeita asioita. Täysin anonyyminä se voisi tuntua helpommalta, mutta koska tiedän että omalta kylältäkin lukijoita löytyy ja he tietävät kuka olen, en tahdo kaikesta kirjoittaa.
Tiedän että pahoittaisin mieleni ilkeistä kommenteista ja jos sellainen vielä koskisi itselleni kipeää asiaa... En halua saada selville miten pahalta se tuntuisi.
Itseäni ja läheisiäni suojellen kirjoitan siis keveistä ja mukavista asioista, mutta niissäpä onkin se hyvä puoli että kun ne kirjoittaa näkyville ne tuntuvat vielä paljon paremmilta. Vessan oven uusi väri voi piristää päivää yllättävän paljon, olkoon miten typerää ja merkityksetöntä isossa mittakaavassa.
Viime viikolla kylläkin halusin kovasti kirjoittaa ulos myös suuren iloni siitä että Ratko Mladic otettiin vihdoin kiinni, mutta en sitten osannutkaan. Facebookiin asiasta kirjoitin, siellä se meni ohi ilman huomiota.
Sanonpa sen sitten vaikka tässä: olen hyvin iloinen että mies "löydettiin". Ja hyvin surullinen siitä vihasta mikä maassa yhä kytee. Ahdistun että samankaltaista on ilmassa myös Suomessa vaikka silloin joskus kerroin siellä käydessäni kirkkain silmin että ei sellaista meillä...
No huh, siinäpä sitä.
Erittäin kiinnostavaa! Miten tämä Hesarin juttu on voinut mennä minulta ohi...
Olen aivan samaa mieltä kolumnistin kanssa! Siis olen sitä siitäkin huolimatta, että kun itse aloitin bloggaamisen ehkä sattumalta ajauduin muutamiin blogeihin, jotka olivat täynnä masennusta, ahdistusta, perheen rankkoja yksityisasioita etc. En yhtään virkistynyt, vaikka olisin virkistystä kaivannutkin, sillä takana oli hurja vuosi äidin syöpää ja minä olin yksi hoitoringin jäsen. Päätin silloin, että esiinnyn omana itsenäni, olen ihan se, mikä oikeasti olen, mutta en valita. En ole muutenkaan mikään valittajatyyppi, vaan vaikeuksien tullen minusta tulee sulkeutuva simpukka. Miksi siis olisin eriminä blogissani. Haluan voimaannuttaa ja ilhaduttaa blogillani, mutta olen kyllä kertonut joitakin arkipäivääni rasittavia asioita, joista suruista vähäisin ei ole nyt vanhan koiruutemme nivelrikko, sen varsin vaativa hoito kaikkine lääkityksineen ja kieltoineen mitä ei saa tehdä etc. Ja minä en ole vuosiin voinut edes unelmoida lomasta, sillä olen koiramme ykkösomaishoitaja mieheni viilettäessä maailmalla. Ei vanhaa koiraa enää jätetä kenellekään loman ajaksi etenkin koska ikä on tuonut kuurouden ja meillä on omat viittomat. Silti en valita vaan käyn ihailemassa muiden lomakuvia etc. Ja onhan minulla puutarhani. Iso ilo!
Siis olen edelleen samaa mieltä Jussi Pullisen kanssa. Blogikirjoittelu saattaa tuoda vähempiosaisille ja niille, jotka eivät osaa hahmottaa koko kuviota, olon, että 'hän on täysin osaton'. Olen tämän tiedostanut ja muutamien bloggaajien kanssa olen tästä jopa meilannutkin.
Facebook on minusta jotenkin niin outo kenttä, kun siellä 'ihqutellaan' kaikkea. Minua se maailma jotenkin tympii ja laitankin sinne enää hyvin vähän mitään. Toki aina vastaan kaikille - sielläkin. Ja mitä järkeä on kertoa julkisesti mitä milloinkin on menossa tekemään!
Sitten on kuvan aivan toinen puoli. Blogimaailmassa on mukana ihmisiä, joilla on aivan joku muu keksitty identitetti ja tästä oli about vuosi sitten jossain todella kiintoisa artikkeli. Siis siitä, miten voit luoda itsestäsi kuvan upeana, iteevarmana, hoikkana, varakkaana, sanavalmiina, suosittuna henkilönä, kun oikeasti oletkin aivan vailla ystäviä, painat yli sata kiloa ja syöt elämän ahdistukseen. Se on ikäänkuin petollinen pelastusrengas, mutta pelastusrengas kuitenkin.
Siinä olet lumikko täysin oikeassa, että LUKIJAT OVAT KIINNOSTUNEITA SINUSTA YKSITYISESTI. Olen kirjabloggaajana saanut sen useasti kokea, sillä uudet korkkarini tai lenkkarini ovat krivoittaneet enemmän kommentteja kuin vaikkapa Paul austerin Näkymätön!
Otin alun alkaen sen asenteen, että olen omana itsenäni. Vain Lumi ei ole VIELÄ virallinen sukunimeni, mutta kaikki on ollut esillä. Vain valitusta en jaksa - itseltäni etenkään.
Hirveän kiinnostava aihe!
Pilvitarha, monimutkaista on. Minäkään en missään tapauksessa halua kirjoittaa kaikesta, ja jos ei kyseessä tosiaan ole täysin anonyymi blogi (jossa ei ole mitään tunnistettavaa), pidän jonkinlaista säätelyä ja rajanvetoa terveen itsesuojeluvietin ilmentymänä.
Minusta Pullisella on silti hyvä pointti. Itse en lukijana kavahda vaikeita aiheita, enkä ajattele niistä kirjoittamisen millään tavalla leimaavan bloggaajaa. Tietysti silläkin on merkitystä, _miten_ asioista kirjoittaa. Oma lukunsa ovat sitten sellaiset blogit, joissa keskitytään vain ja ainoastaan vaikkapa masennukseen; niilläkin on varmasti annettavaa samassa tilanteessa oleville lukijoille.
On aivan totta, että arjen pienet ilot saattavat saada lisäpuhtia bloggaamisesta. Sillä mielellä minäkin tämän blogin aloitin, ja se on edelleen tärkeä osa tätä touhua. Esimerkiksi nyt Pariisissa ollessani tulin kuvanneeksi (ja havainneeksi?) paljon sellaista, mikä olisi saattanut jäädä huomaamatta/ikuistamatta ilman tätä virtuaalista leikekirjaa.
Ja toden totta: hienoa, että Ratko Mladic saatiin vihdoin kiikkiin. Kauan häntä siellä kotikylässään piiloteltiinkiin.
Leena Lumi, kuulostaa hauskalta ja hellyyttävältä, että teillä on omat viittomat kuuron koiran kanssa :)
Minä olen tämän bloggaamisen myötä menettänyt lähestulkoon kokonaan mielenkiintoni Facebookkiin. Se tuntuu kuitenkin aika kapealta keskusteluareenalta verrattuna blogimaailmaan. Olen myös aika varovainen FB:ssa, koska kavereissani on ihmisiä niin laidasta laitaan. En halua siellä paljastaa liikoja elämästäni.
Lukijat ovat varmasti kiinnostuneita bloggaajista (ja toisin päin), mutta ajoin ennemminkin takaa sitä, että ihmiset yleensä ovat kiinnostuneita siitä, miten toiset ihmiset elävät, kokevat, tuntevat ja ajattelevat. Peilaamme itseämme jatkuvasti muihin ja haemme yhteistä kosketuspintaa. En usko, että vierastamme toistemme vaikeuksia(kaan) niin paljon, kuin ehkä kuvitellaan. Tai jos niin on, niin sehän sitten vasta mielenkiintoista onkin, että miksi niin.
Kuten sanoit, on hyvä osata hahmottaa koko kuvio.
Netissä ihmisestä tulee esiin vain se puoli, jonka kuhunkin välineeseen kirjoittaja itse haluaa esiin tuoda. Jotkut lukijat osaavat yhdistellä palasia yhteen ja näkevät rivien väleihin tai väleistä sen todellisemman ihmisenkin. Hyvä kirjoittaja, facebookajaa tai bloggaajaa osaa tietysti antaa vähän paremman kuvan itsestään kuin mitä todellisuudessa olisi.
Itseäni kyllä melkein oksettaa tietyt blogit, joissa elämä on niin täydellistä tai muuten vain se elämäntyyli ärsyttää. Silti käyn kurkkimassa. Tästäkin aiheesta oli hyvä kolumni Hesarissa:
http://www.hs.fi/juttusarja/hakkinen/artikkeli/%C3%84rsytyksen+hippasleikki/1135264666215
Itse kirjoitan netissä sen, minkä voisin esim. työkavereilleni kertoa (hieman sensuroin nettiin). Nurjasta puolestakin voi kertoa monella eri tavalla. Itse olen lasten kanssa elämisestä kertonut, myös niistä huonoista puolista. Mutta tyyli on ollut silloinkin ironinen tai hauska. Tai ainakin olen siihen pyrkinyt...
Itselleni kirjablogin pitäminen oli paras vaihtoehto (kokeilin hetken aikaa "yleisblogistina" mutta se ei tuntunut omalta), sillä kirjablogi tarjoaa selkeän temaattisen lähtökohdan ja sen kautta kirjoittamisen aiheita.
Tästä lähtökohdasta katsoen, se kuka kirjoittaa ei pitäsi olla kiinnostavaa. Mutta kyllä se silti on, kuten Leena omassa kommentissaan totesi. Minusta se ei kuitenkaan ole huono asia, ihmiset ovat ihmisiä kirjablogeissakin ja ihmisyyden tärkeä osa on vastavuoroisuus ja vuorovaikutus. Tällöin on mukava sekä lukijana että kirjoittajana tietää jotain niistä ihmisistä, joiden kanssa kommunikoi. Mutta se, mihin vedetään raja ja milloin esimerkiksi kirjablogi lakkaa olemasta kirjablogi on vaikeaa. Toisaalta taas, ovatko nämä genrerajat lopultakaan tärkeitä?
Itse luen monenlaisia blogeja, tosin sisutusblogeja, joista aikoinani aloitin, en oikein enää jaksa. Ehkä olen ne jo nähnyt ja tarpeekseni saanut. Luen myös muutamia blogeja, joissa mennään todella henkilökohtaisuuksien syövereihin ja niistä tulee välillä melko ristiriitainen olo ja silloin kysyy itseltään, miksi oikein luen näitä. Yksi selitys, minkä olen itselleni antanut on se, että nämä ko. blogistit kirjoittavat niin hyvin ja analyyttisesti, että niistä saa jonkinlaisia työkaluja itselleenkin omaan elämäänsä. Mutta en halua uskotella itselleni enkä muillekaan, että se on ainoa syy, osittain kysymyksessä lienee ihan puhdas uteliaisuus, sama joka saa ihmiset ostamaan iltapäivälehtiä.
Piti vielä lisätä, että mulle tuli tilanne viikko sitten, että joku tuli puistossa sanomaan, että ai sä kirjoitat sitä blogia. Siis on tullut useamminkin, mutta nyt kyseinen henkilö sanoi, että eikö ole hassua, kun mä lukijana tiedän susta ja teistä kaiken. Silloin alkoi huolestuttaa, kun mietin, että kuvitteleeko joku lukijana todellakin, että mä kirjoitan kaiken nettiin ja että lukija todellakin tietää kaiken musta.
Pistää miettimään, mitä todellakin kirjoittaa.
minä en kaihda vaikeita tai ikäviäkään aiheita/asioita blogimaailmassa(kaan). mutta tuolla omassani en halua, enkä kyllä jaksakaan niistä jauhaa. se on ehkä itellekin sellainen pakopaikka, vapaa turhista vatvomisista.
vaikka sitten toisaalta kun jokin asia mieltä painaa, niin vaikea sitä on pois sulkea. kyllä se sinne tunkee jollain tavalla mukaan kuitenkin.
Ehkä blogi on joillekuille elämän fiinimmän puolen näyttämö, jolle ei mahdu ne ei-ihan-niin esittelykelpoiset osat elämästästä. Ehkä voi upota siihen harhaluuloon että niitä ei ole, kun niistä ei kirjoita?
En ole FB:ssa mutta sen verran olen perillä miten siellä kirjoitetaan, että en kuuna päivänä menekään! ;)
Tämä aihe on ollut itselleni ajankohtainen jo pidemmän aikaa. Kiva että kirjoitit tuosta artikkelista, olisi mennyt muuten ihan ohi. Henkilökohtaisesti minun FB-profiilini on sellainen, että kirjoitan sinne yleensä hieman ironiseen sävyyn kaikesta siitä mitä "ei mene niin kuin elokuvissa". Harvemmin valitan, yleensä naureskelen omille angsteille tms. Muutenkin omassa kaveripiirissä näyttää että se elämän hehkuttaminen ja parhaiden palojen näyttäminen on tosi paljon vähentynyt verrattuna aiempiin vuosiin.
Bloggarina en voi muuta kuin sydämestäni yhtymä lauseeseesi: "Itseilmaisun palkitsevuus edellyttää jonkinasteista autenttisuutta." Minusta vaikeista, surullisista ja ihan mistä vaan asioista voi kirjoittaa, sävy ratkaisee tuleeko siitä lukijalle masentunut, voimautunut vaiko vaivautunut tunne. Itselläni on (ainakin ollut) ihan kauhea kynnys kirjoittaa mitään aidosti henkilökohtaista, ja mielenkiintoisia tunnereaktioita on herännyt (omassa itsessä), kun olen sitten tätä kynnystä ylitellyt. Kauhea pelko että hyvän maun rajat ylittyvät tai jotain muuta soopaa. Saa nähdä mitä tuostakin sitten ajan myötä kehkeytyy.
Facebook näyttää olevan silmätikkuna tällä hetkellä vähän siellä ja täällä. Itsekin mainitsin hiljattain blogissani pysyväni erossa siitä siksi, että en tiedä mitä tekemistä minulla siellä olisi. Aika näyttää, mitä ajattelen joskus myöhemmin.
Toistaiseksi minulle sopii tämä sosiaalisen median kanava, sillä tässä saan olla rehellinen itselleni olkoonkin blogielämäni virtuaalielämääni. Voin sanoa, että tietoisesti ja alusta alkaen olen tehnyt blogistani jonkinlaisen ”strömsöläisstyylisen” , sekavia aiheita käsittelevän. Se on rehellinen siinä mielessä, että pidän oikeasti niistä asioista, joista kirjoitan. Se että lukijat ovat enimmäkseen ventovieraita antaa vapauden tunteen. Tuttujen , sukualaisten ja vanhojen koulukavereiden kanssa voi pitää yhteyttä muilla tavoilla.
Blogejahan on erilaisia , onneksi. Turha täälläkään on klikkiytyä ja hakeutua vain samoin ajattelevien joukkoon. Minä luen mielelläni monia erityylisiä blogeja ja ne saattavat avartaa näköalojani monestakin aiheesta. Vaikka omani ei olekaan sellainen, pidän erityisesti blogeista, joissa uskalletaan herättää keskustelua, jotka eivät kerro vain päivänpaisteesta eivätkä ole liian korostetusti minä-minä-painotteisia. Ja vaikka omissa kirjoituksissani en niin kovasti kerro elämäni nurjista puolista, voin muiden blogeja kommentoidessani paljastaa näitäkin asioita.
Pahimpia ilmiöitä blogimaailmassa (kuten oikeassakin) ovat selän takana puhujat. Ne, jotka lähettelevät sähköposteja toisilleen, eli asia, jota aikaisemmin jo käsittelitkin.
Vaikka nimettömänä kirjoittaakin blogiaan, on se kuitenkin niin henkilökohtainen, että en tiedä, olisiko minulla intoa jatkaa, jos kuulisin selkäni takana olevan tuollaisia lukijoita. Miettisin, että onko se tuo, tai tuo. Parempi kun ei tiedä!
Jälleen kerran tärkeä aihe keskustelussa täällä! Samat kokemukset FB:sta kuin Leena Lumilla ja Lumikolla: en jaksa sitä kommunikoinnin pinnallisuutta ja siirappisuutta, ja blogien ansiosta olenkin vierottunut hyvin pitkälle facesta, vaikka se jossain vaiheessa minua koukuttikin. Blogimaailmassa löytää helpommin samanhenkistä juttuseuraa kuin fecebookissa - toki minulla on kirjallisuudesta ym. kiinnostuineita ystäviä ja sukulaisia myös IRL, mutta jos tekisin FB.hen muistiinpanoja lukemistani kirjoista samaan tyyliin kuin täällä, tuskin kovin moni noteeraisi, saati että syntyisi jotain oikeaa keskusteluakin sillä alustalla...
Kuten Jaanalle, minullekin kirjablogi on luonteva valinta. Pidän paljon myös "kirjoja ja elämää" tyylisistä blogeista, mutta oma blogini ei sellainen ole, joten en kirjoita sen enempää arjen haasteista kuin tähtihetkistäkään. "Kirjoja ja elämää" -blogi edellyttäisi esim. valokuvaustaitoja ja -aikaa, mutta vaikka niitä löytyisi, en kuvaisi kotiamme (muuta kuin esim. ikkunanäkymää tai jotain kirjahyllyä/kukkakimppua) tai lapsiamme.
Vaikeistakin asioista voi kirjoittaa niin, että niistä jää lukijalle "hyvä" olo - siis ehkä surullinen, myötätuntoinen, häiritsevien ajatusten täyttämä olo, mutta rakentavalla tavalla. Pelkkää siirappia en blogimaailmassakaan jaksa lukea ja katsoa, siksi vakiolukemistooni ei juuri pelkkää sisustusta käsitteleviä blogeja kuuluu. Elämänmakuiset vanhojen talojen remonttiblogit ovat eri asia, niistä saa hyödyllistä tietoa ja ideoita, ja niissä yleensä näytetään myös elämän rosot: lahonneet hirret ja auki revityt lattiat.
Se pitää vielä lisätä, että tavallaan kaipaisin kirjablogeihinkin enemmän keskustelua "vaikeista" aiheista, siis sellaisista mitä kirjat käsittelevät. Itse olen vähän arka sellaisia keskusteluja aloittamaan, mutta tykkään, kun jotkut bloggarit kytkevät lukemansa kirjan ajankohtaisiin tapahtumiin, yhteiskunnalliseen viitekehykseen tms.
Mari A., minä en itse asiassa usko, että olisi täysin kirjoittajan kontrolloitavissa, millaisen kuvan itsestään antaa. Sävyt ovat paljastavia, samoin kuvat -ja ihmiset ovat aika taitavia lukemaan niitä rivien välejä. Mutta ymmärrän toki mitä tarkoitat.
Tuohon mainioon "Ärsytyksen hippasleikki"-kolumniin olen minäkin viitannut täällä, siinä ollaan kyllä oikeilla jäljillä.
Jaana, olen huomannut että genrerajat ovat joillekin kirjabloggaajille tärkeitä, niiden ylittämistä vieroksutaan. En tiedä, miksi näin on (vai onko edes?), siihen ehkä osaisi joku kirjabloggaaja vastata.
Luulen, että aika monien bloggaus-harrastus alkaa kauniiden sisustus- yms. blogien selailulla ja etenee siitä sitten kohti syvempiä vesiä. Itsellenikin on käynyt juuri niin. Monet visuaalisesti kauniit blogit ovat itse asiassa jääneet taakse, eikä se johdu siitä, etteivätkö ne olisi edelleenkin herkullisia. En edes tiedä, miksi näin on käynyt.
Itse huomaan vierailevani eniten niiden ihmisten blogeissa, joita koen eniten tuntevani. Kriteeri on siis pikemminkin tuttuus ja tuttavuuden ylläpitäminen kuin mikään laadullinen ylivertaisuus muihin blogeihin nähden.
Uteliaisuudesta: ehdottoman totta, että se ajaa lukemaan yhtä lailla iltapäivälehtiä kuin tiettyjä blogejakin. Sekin on tosin ilmiö, joka on osin jäänyt taakse, omalla kohdallani siis. Aikaa on niin "vähän" ja se on niin arvokasta, että en halua jumahtaa ihmettelemään jotain blogilistan kuumaa tulokasta tuntikausiksi ;)
outi, ymmärrän hyvin. En tosin usko, että Pullinenkaan peräänkuulutti mitään jauhamista tai vatvomista, vaan pikemminkin sellaisia pieniä säröjä. Vatvomista voi harrastaa sitten perhepiirissä tai lähimpien ystävien kanssa. Toisaalta, jonkun mielestä tämäkin keskustelu täällä on jauhamista.
Hoo Moilanen, näin varmasti on, eikä siinä sinänsä mitään pahaa välttämättä olekaan. Mutta Pullisen mainitsemia ilmiöitä sellainen varmasti ruokkii (siis sitä, että kuvitellaan kanssaihmisten elämä ruusuisemmaksi kuin se onkaan).
Blogien tavoin FB:kin on vain media, joten kyllä sinnekin mahtuu monenlaista kirjoittamista ja kirjoittajaa. Siellä kuitenkin rakennetaan identiteettiä omalla nimellä ja naamalla, joskus hyvinkin laajalle tuttavapiirille (johon usein lukeutuvat kollegat, pomot, yhteistyökumppanit, ex-puolisot ja ties ketkä kaikki), joten se on luonteeltaan aika erilainen miljöö kuin tämä blogimaailma.
Olet tämän blogimaailman aarre.Kiitos taas kerran tästä- aloitit hyvän keskustelun.
Tunnustan että käyn täällä luonasi virkistäytymässä ja nauttimassa sillä yllätät minut aina jotenkin positiivisesti ja tutusti♥
Aura, minustakin sävyt ratkaisevat. En tosin usko, että niitä aina niin kauhean tietoisesti tavoitellaan, mutta niillä on silti suuri merkitys.
Itse en mieti kirjoittaessani, että voimaannuttaako tämä lukijaa tai tuleeko hänelle tästä hyvä mieli. Sen sijaan mietin sitä, onko teksti sellaista, jonka "vapaaksi laskemisesta" minulle itselleni ei tule kiusaantunut, häiritsevä tai liian alaston olo. Jos tulee, olen paljastanut liikaa tai jotenkin muuten ylittänyt jonkin sellaisen rajan, jonka ylittäminen (täällä) ei ole minulle itselleni hyväksi.
Minusta tuo "hyvä maku" tai vastaavasti mauttomuus on aina ollut kiinnostava kysymys, koska se liittyy kiinteästi häpeään. Mauttomuuteen usein vedotaan silloin, kun halutaan arvostella toisten tekemisiä tai sanomisia ikään kuin objektiivisesta paikasta käsin. Kuitenkin siihen sisältyy aina arvottava asetelma: puhumalla toisen mauttomuudesta puhuu samalla omasta "hyvästä maustaan". Mauttomuuden kriteerit myös venyvät ja paukkuvat sen mukaan, kuka tekee ja mitä. Itsekriittisinkään ihminen ei yleensä soimaa itseään mauttomuudesta.
Clarissa, minullekin se, että lukijat ovat enimmäkseen ventovieraita, antaa vapauden tunteen. Ja tärkeintä rehellisyyttä on rehellisyys itselle: se, että ei koe kirjoittamaansa valheelliseksi. Sillä ei ole paljoakaan tekemistä sen kanssa, kuinka paljon elämästään kertoo tai jättää kertomatta.
Pienen mökin emäntä, kirjablogeissakin kommenttilootat taitavat tarjota mahdollisuuden siihen syvällisempään ja ehkä myös henkilökohtaisempaan keskusteluun? Jotakin kirjaa käsittelevä postaus toimii ikään kuin alustuksena, ja kommenttien puolella keskustelu voi sitten rönsyillä mihin suuntaan tahansa. Tarkoitan siis sitä, että eihän sielläkään (siis kirjablogeissa) pelkistä kirjoista puhuta.
Kirjablogeissa ihailen aina sitä kohteliaisuutta, jolla kirjabloggaajat toisiinsa suhtautuvat. Ovatkohan kirjabloggaajat jotenkin erityisen hyvätapaisia ja hienotunteisia? Tässä on nyt kyse ihan mutu-tuntumasta, en ole kirjablogeja kovin pitkään/laaja-alaisesti seurannut.
Minusta on mukavaa kuvata kotia; tekisin sitä enemmänkin, jos meillä olisi enemmän huoneita/kuvattavaa. Tiedän, että toisten mielestä koti (ja sen sisustus?) kuuluvat jyrkästi sinne yksityisyyden piiriin, mutta minä en jostain syystä osaa omalla kohdallani ajatella niin.
Maria, olet ihana, kiitos <3 Ja tutulta tunnut sinäkin.
Hei, täällä Celia Pienestä vihkosta,
Blogger ei jostain syystä anna minun kirjautua sisään, joten anona mennään...
Mielenkiintoinen aihe ja keskustelu täällä taas. Kiitos Lumikko!
Tulee mieleen muutama huomio. Varmasti useimmilla on netin perimmäinen luonne jollain lailla mielessä. Siis se, että mikä sinne on kerran laitettu, ei sieltä koskaan täysin katoa. Se saattaa ilmestyä eri muodoissa minne tahansa, missä yhteydessä tahansa. Ehkä tämä johtaa helposti minäkuvan hätävarjeluun: kaikki säröt, kolhut ja "virheet" siivotaan pois. Koetaan ehkä, että on helpompi hallita positiivisia, keveitä asioita.
Tässä katsannossa hyväntahtoinen kommentointi ei ehkä ihmisten mielestä aiheuta samanlaista "uhkaa" kuin ikävässä hengessä kirjoitettu teksti, joka voisi joskus ehkä kääntyä kirjoittajaansa vastaan. Vaikka varmasti tätä uhkaa voi todella helposti liioitellakin.
Tuomas Nevanlinna kirjoitti jo yli 10 vuotta sitten, kuinka "ennen" ihminen oli joko terve tai sairas, ja lääkäri pystyi toteamnaan asiantilan helposti. Jos vaikka lämpötila oli 40 astetta, ihmisellä oli kuume. Nyt terveyden tiallle on tullut "hyvinvointi", jonka aste ja taso on aina suhteellista, ja joka selviää vain jatkuvalla vertailulla ja päivittämisellä uusimpaan terveys- ja hyvinvointitietoon. Mittarit vaihtelevat kaiken aikaa, ja ihmiselämästä on tullut egoprojekti, jonka mielekkyys syntyy vain vertailulla muihin samankaltaisiin yksilöihin saavutuksineen ja fiiliksineen.
Tämä näkyy minusta myös blogi- ja facebook-maailmoissa, ainakin aistin sen jossain rivien välissä. Ihminenhän kuvaa, kirjoittaa ja laittaa julkisesti näytteille vain asioita, joista hän voi ainakin jollain tasolla sanoa: nämä asiat ovat minulle tärkeitä, merkityksellisiä. En osaa sanoa, mitä se tarkoittaa, että ihmiselämän varjoisille, kipeille tai vaikeille puolille ei löydy näistä välineistä luonnollista ilmenemismuotoa, sellaista joka ei olisi joko ahdistusterapiaa tai siirappisuloisuutta.
30. toukokuuta 2011 19.22
Mielenkiintoinen aihe ja keskustelu täällä taas. Kiitos Lumikko!
Tulee mieleen muutama huomio. Varmasti useimmilla on netin perimmäinen luonne jollain lailla mielessä. Siis se, että mikä sinne on kerran laitettu, ei sieltä koskaan täysin katoa. Se saattaa ilmestyä eri muodoissa minne tahansa, missä yhteydessä tahansa. Ehkä tämä johtaa helposti minäkuvan hätävarjeluun: kaikki säröt, kolhut ja "virheet" siivotaan pois. Koetaan ehkä, että on helpompi hallita positiivisia, keveitä asioita.
Tässä katsannossa hyväntahtoinen kommentointi ei ehkä ihmisten mielestä aiheuta samanlaista "uhkaa" kuin ikävässä hengessä kirjoitettu teksti, joka voisi joskus ehkä kääntyä kirjoittajaansa vastaan. Vaikka varmasti tätä uhkaa voi todella helposti liioitellakin.
Tuomas Nevanlinna kirjoitti jo yli 10 vuotta sitten, kuinka "ennen" ihminen oli joko terve tai sairas, ja lääkäri pystyi toteamnaan asiantilan helposti. Jos vaikka lämpötila oli 40 astetta, ihmisellä oli kuume. Nyt terveyden tiallle on tullut "hyvinvointi", jonka aste ja taso on aina suhteellista, ja joka selviää vain jatkuvalla vertailulla ja päivittämisellä uusimpaan terveys- ja hyvinvointitietoon. Mittarit vaihtelevat kaiken aikaa, ja ihmiselämästä on tullut egoprojekti, jonka mielekkyys syntyy vain vertailulla muihin samankaltaisiin yksilöihin saavutuksineen ja fiiliksineen.
Tämä näkyy minusta myös blogi- ja facebook-maailmoissa, ainakin aistin sen jossain rivien välissä. Ihminenhän kuvaa, kirjoittaa ja laittaa julkisesti näytteille vain asioita, joista hän voi ainakin jollain tasolla sanoa: nämä asiat ovat minulle tärkeitä, merkityksellisiä. En osaa sanoa, mitä se tarkoittaa, että ihmiselämän varjoisille, kipeille tai vaikeille puolille ei löydy näistä välineistä luonnollista ilmenemismuotoa, sellaista joka ei olisi joko ahdistusterapiaa tai siirappisuloisuutta.
Celia, pitkästä aikaa! Netin perimmäinen luonne askarruttaa varmasti monia. Minullakin on joskus käynyt joku kauhuskenaario mielessä: olen vielä suht nuori ihminen, mitä jos joku tänne kirjoittamani joskus jostain syystä kääntyy minua vastaan? Tämän takia yritän kirjoittaa vain sellaista, jonka takana pystyn seisomaan (jotta en tulisi hirtetyksi sanoihini, kuten Paavo Haavikko asian ilmaisi Rauta-ajassa).
(Toisaalta, kyllähän blogin saa myös kokonaan hävitettyä? Siitä voi jäädä jotain jälkiä jonnekin, hakukoneisiin lähinnä, mutta itse tekstit ovat hävitettävissä olemattomiin. Vai olenko liian hyväuskoinen?)
"Ihmiselämän varjoisille, kipeille tai vaikeille puolille ei löydy näistä välineistä luonnollista ilmenemismuotoa". Tästä tuli mieleen muinainen gradun aiheeni, josta on tainnut olla joskus puhettakin. Tutkin silloin naistenlehtien saira(u)skertomuksia narratiiveina, ja totesin alustavasti, että niistä puuttuivat kokonaan kaaostarinat. Selviytyminen ja taisteleminen korostuivat, mutta sairaudelle "häviäminen" loisti poissaolollaan. Naistenlehtien maailmassa oli tilaa ainoastaan positiivisille tarinoille; sairauden kaoottisuutta käsiteltiin vain, jos tarinalla oli onnellinen loppu.
Blogeissa vallitsee ehkä vähän samanlainen systeemi: sekä bloggaajien että lukijoiden mielestä vaikeat aiheet ovat ok, kunhan ne eivät valtaa koko blogia ja positiivinen aines on kuitenkin hallitsevassa asemassa. Ajattelen itsekin jotenkin näin, kai.
Voisiko selitys olla niin yksinkertainen, että meillä ei vain ole halua eikä resursseja sukeltaa kovin syvälle vieraiden ihmisten onnettomuuksiin (useimmilla kun on jotain murehdittavaa omastakin takaa)?
Mutta vaikka nyt ei puhuttaisi niinkään isoista ja vakavista asioista kuin vaikkapa sairaudesta, on ihan totta, että esim. Facebookissa ei ole sitä "luonnollista ilmenemismuotoa" elämän kipeille puolille. Niiden esiintuominen niin suuressa joukossa ja niin julkisella areenalla vaikuttaa helposti ekshibitionismilta tai huomiohakuisuudelta. Blogimaailma lienee tässä suhteessa armollisempi?
Lumikko, kerron siis kyllä tunteistani. Ymmärsin pointtisi, mutta halusin vähän laajentaa.
Kellään vakilukijallani ei ole epäselvää, mitä olen mieltä eläinsuojelusta, aseista, rasismista etc. Ja olen myös tuonut esiin anonyymit loukkaukset ja sen, miten työllistävä yksikkö on mies ja muuta hauskaa ja jonkun mielestä ehkä vähemmänkin hauskaa.
Annan lukijoiden myös nauraa. Kerran kerroin sen, kun pöytäni oli niin täynnä kirjaa yms., että postasin selkä vinossa. Kun aloin siivota, joku kasa putosi lattialle ja menin sitä poimimaan, jolloin pöydällä ollut lamppu putosi päähäni ja meni rikki...
Olen myös kertonut joskus, että nyt on pakko olla Out of office, sillä 'olen ihan uupunut'. Senkin kerroin, että äidin selvittyä minä putosin elämäni uupumukseen, josta ei noustu helposti. Ehkä tämä meni jo valittamisen puolelle.
Minä YMMÄRRÄN, että lukijan on kiinnostavampaa lukea kirjapostauksiakin henkilöltä, josta tietää jotain. Se vain on niin. Olen sen huomannut itsessänikin.
Olen kuljettanut lukijani läpi perheemme kaikkien tapahtumien tv-kuvauskista mieheni pyöreisiin synttäreihin. Kaiken huippu oli kun postasin juhlapuheen lukijoilleni 30 minuuttia ennen kuin juhlavieraat sen kuulivat...
Sorry, että olen tänään näin vuolas, mutta kun tämä aihe on aina ajankohtainen, eikä tämä valmistu ikinä.
PS. Pienen möin emännän mainitsema Kirjoja ja elämää on se mun juttuni, mutta täytyy myöntää, että vie todellakin aikaa, mutta jossain se tulee takaisin. Ehkä kirjoitan siitä sitten joskus.
PPS. Olen kirjoittanut todella vaikeista aiheista, mutta vaikka on kommenttivalvonta, niin silti tulee aina niistä lunta tupaan ja paljon. Siksi osallistun niihin keskuteluihin (lue: näihin) mielellään toisten blogeissa, mutta en jaksa olla enää 'primus motor', sillä siinä menee usein vähäksi aikaa fiilikset.
Leena Lumi, ei tarvitse pyytää anteeksi vuolautta, olen itsekin vuolas! Kyllä, niin se vain on, että ihminen siellä blogin takana kiinnostaa, joskus enemmän kuin itse blogi. Itse seuraan pariakin kirjablogia ennen kaikkea siksi, että niiden pitäjät vaikuttavat fiksuilta ja mukavilta ihmisiltä -en niinkään niiden kirjojen takia (joita en yleensä ole lukenut enkä tod.näk. tule lukemaankaan).
Tästä tekstistäsi tuli mieleen lukemani, vähän asian vierestä tosin:
Luin vuosia sitten jostain lehdestä, kuinka Amerikassa kaikki käy terapiassa (kaikki tarkoittanee monia keski-ja yläluokkaisia). Kuinka monet asiat mitä ennen pystyi purkamaan ja setvimään ystävien ja perheen kanssa oli siirtynyt terapeutin sohvalle. Yksi syy tähän kuulemma oli se, ettei vähäistä vapaa-aikaa ystävien ja perheen kanssa haluttu käyttää ikäviin asioihin, vaan sen piti olla hauskaa laatuaikaa.
En missään nimessä väheksy terapioita ja niiden tarvetta (vähän on tässä omakin lehmä ojassa). Mutta, jos ystävien ja jopa perheen kanssa pitää aina olla hymyssä suin hauskaa, niin siinä kyllä voi saada vähän vinksahtanen käsityksen ystävyydestä ylipäätään, mutta myös muiden elämästä juuri tuohon tyyliin, että muilla on aina hauskaa ja helppoa, mulla on tylsää ja vaikeeta. Myös jos ikävät ja vaikeat, ihan tavalliseen elämään kuuluvat asiat siirretään vain ammattilaisten kanssa keskusteltaviksi ja siitä pitää maksaa, se antaa helposti kuvan, että "hyvä ja oikea elämä" on vain kivaa.
Ihan vähän aikaa sitten luin jostain, että amerikkalaiset ovat vaihtaneet pitkät terapiansa lääkeresepteihin.
En tiedä kuinka totuudenmukaisia kumpikaan lukemistani jutuista on.
sanna, kiinnostava näkökulma. Ehkä ulkoistamisen politiikka on tosiaan levinnyt myös ihmissuhteisiin siinä mielessä, että vaikeudet eristetään (ulkoisesti) muusta elämästä ammattilaisten vastaanottohuoneisiin vähän samaan tapaan kuin liikkuminen on rajattu kuntosaleille?
Olen itse asiassa aika varma, että ystävyyssuhteisiin on myös tullut sellaista imagonvarjelua: halutaan kontrolloida ystäville annettavaa kuvaa itsestä (myös livenä, ei ainoastaan Facebookissa). Vaikeuksista voidaan puhua, mutta hallitusti; ne eivät saa "rasittaa" ystäviä liiaksi. Toisaalta "tosiystävät" erottuvat muista juuri siinä, että heidän nähtensä kehtaa vaikka romahtaa.
Toinen kysymys on sitten se, ovatko asiat ennen olleet paremmin. Terapiat ovat mahdollistaneet monille (ainakin Suomessa myös muille kuin varakkaille) keskustelemisen sellaisista asioista, joista he eivät aikaisemmin ole voineet puhua kenenkään kanssa. Tarkoitan siis sitä, ettei ystävien kanssa välttämättä ole jaettu kaikkia asioita ennenkään -perheenjäsenistä puhumattakaan.
Olen ehdottomasti samaa mieltä terapian tarpeellisuudesta. Ja onhan monia asioita, mitä ei voi tai ei kannatakaan käydä läpi perheen kanssa. (vaikka ne perhesuhteet)Ja asioita, mihin ihan oikeasti on tarpeellista se ammattilaisen apu.
Ihan vaan halusin vielä varmistaa, että enmissään nimessä pidä terapiaa huonona tai tarpeettomana.
Kiitos mielenkiintoisen aiheen esille nostamisesta! Itse myönnän lukevani mielelläni blogeja, joiden kirjoittajista "luulen" tietäväni jotakin. Osa bloggaajista kertoo mielestäni hyvinkin yksityisiä asioita. Itse en halua blogissani kertoa kovinkaan henkilökohtaisia asioita, en laita isoja kuvia kodistamme, miehestäni, itsestäni tai ystävistäni. Tämä on tietoinen valinta ja blogini ei välttämättä siksi olekaan kovin kiinnostava. :-)
Joku kumma siinä vain on, että toisten ihmisten elämä murheineenkin kiinnostaa ja pakko myöntää, että uteliaisuudesta minäkin seuraan tiettyjä hyvin henkilökohtaisiakin blogeja. Olen jo aiemminkin tänne kommentoinut Japanin kriisiin liittyneessä keskustelussa, että en välttämättä halua lukea blogeista kovinkaan masentavia, kurjia tai populistisia postauksia, koska se "todellinen" elämä on minulla tämän blogimaailman ulkopuolella ja haluan sen siellä pitääkin. Haluan keskustella vakavista asioista perheeni, ystävieni, työtovereideni kanssa. Toki minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos joku haluaa blogissaan kertoa synkistä tuntemuksistaan, menetyksistä, sairauksista jne, mutta itse en siis halua sellaisia asioita jakaa omassa blogissani enkä aktiivisesti hakeudu sellaisiin blogeihin, jossa perusfiilis on negatiivinen. Ehkä, jos oma elämä olisi jotenkin huonommalla tolalla tai haluaisin etsiä vertaistukea, voisin lukea enemmän negatiivissävytteisempiä blogeja ja ehkä saada niistä jotakin enemmän, lohdutusta, tunnetta siitä, ettei ole yksin jne...
Yltiöpositivismi tai "parhaiden hetkien" esittely blogeissa ei taas minua haittaa ollenkaan, koska toisten "hyvä elämä" ei ole minulta pois enkä ajattele, että kyseisen henkilön elämä olisi ainoastaan ne hetket, jotka hän esittelee blogissaan. Nautin, kun saan hyviä fiiliksiä joistakin ihanista kuvista tai mielenkiintoisista kirjoituksista tai kommenteista, kuten tästäkin kommenttiketjusta.
Laittoipa Leen hyvän linkin! Kiitos!! -kaikille teille☺
Kuinka monta vuotta siitä on kun FB saapui Suomeen, viisi-kuusi?? Jotain sinne päin muistaakseni, no, kutsuja sinne sateli vähän sieltä sun täältä, joten tuli tunne, että pakkohan tuonne on mennä, että "on elossa"!
Kesti varmaan kaksi viikkoa kunnes poistin -alkuun yritin poistaa- itseni ja tietoni sieltä, ei ollut minun juttu sitten yhtään.
Jotenkin tuli tunne, että kaikki kilpilevat kaikella, kuka tekee mitä ja kuinka hyvin ja kuka saa kaverikseen kenet. Ja "hjei, olen taas täällä"-mentaliteetti päällä jatkuvasti!
EI EI JA EI!! Ei ollut, eikä tule olemaan mun juttu -monelle ilmeisesti on kun tuntuu jokainen firmakin lykkäävän itsensä ja "tykättävyytensä" naamakirjaan. Eikö pelkkä mainonta enää riitä?
Kynnys blogin avaamiseen oli tällä kokemuksella aika iso, mutta ajattelin, että ok, kokeillaan ja katsotaan kuinka akan käy, saahan sen pois. Kuusi kuukautta kokemusta takana ja hiukan viisaampana sanoisin myös, että blogissa on henkilökohtaisempi ote niin omiin juttuihin kuin myös toisiin bloggaajiin.
Itse viihdyn blogeissa, joissa kirjoittaja antaa omaa itseään ja persoonaansa peliin, luen kyllä satunnaisesti muunkinlaisia, mutta huomaan, että varsinkin kommentointi niihin jää todella minimiin. Ja niitä valittajia...voih, en sitten jaksa ainakiaan sitä jatkuvaa muistutusta siitä kuinka nyt saattuu ja kuinka nyt koskee ja kuinka nyt TAAS... jollei siinä välillä koskaan ole asiat hyvin, niin saa valittaa ihan rauhassa. Ehkä se vertaistuki on joillekin hyväksi, kaipa hekin toisensa löytävät, mutta joskus vaan ihmetyttää...
Itse olen omassa blogissani osin auki maailmalle, osa naamasta, osa nimestä, koti kokonaan -mutta ei mitään tietoa kokonaan, ei koskaan!
Netti on kuitenkin sen verran täynnä kaikenmaailman hörhöjä (kai näin voi sanoa), että josssain menee kuitenkin se henkilökohtaisuuden rajakin. Esim. sähköpostiosoitteessa, sen "oikean" saa harvat ja valitut! Eikä ainakaan ole vielä mennyt oma arviontikyky metsään :)
Huh, tais vähän rönsyillä -piti vaan kiittää hyvästä ketjusta ♥
(ja sorry jos on ziljoona virhettä, on vähän kiirus!)
Kirjoitin ja kirjoitan toisinaan vieläkin suljettua blogia jota pääsee lukemaan vain ne harvat kaverit, joiden suljettuja blogeja pääsen myös itse lukemaan. Siellä moni kertoo todella henkilökohtaisista ja myös niistä elämän vaikeistakin hetkistä. Itse päätin perustaa julkisen blogin juuri sitä varten, että pääsen tavallaan kirjoittamisen kautta etäälle hetkeksi, miettimään niitä kaikkia mukavia ja itselle mielekkäitä juttuja. Kirjoittamaan asioista, joista itsekin tahtoisin lukea muiden blogeissa. Suljetun blogin pidän edelleen, sillä minulle tärkeää on tietää, että jossain on se paikka mihin voi koska vaan mennä purkamaan mm. mielipahaa.. Ollaan tavallaan siinä omassa porukassa kaikki sanottu toisillemme, että täällä me saadaan kirjoittaa ja olla just sitä mitä olaan. (Tosin ensisijaisesti kuitenkin pyrkin keskustelemaan asioista ystävien kanssa.)
Täällä on ihan huikeata keskustelua. Tuntuu ihan typerälle vastata näin lyhyesti, mutta halusin jättää sanan, että kävin lukemassa keskustelunavauksen ja kommentit.
Omassa blogiharrastuksessani minua viehättää kirjojen ympärille paisuva keskustelu kommenttilaatikoissa. Ihmiset heräävät kirjan maailman ja bloggaajan esittelyyn ja antavat omasta itsestään paljon. Myös ilo, onni ja intohimo pääsevät esiin, ei vain rankat asiat. Kirjablogeissa ollaan kyllä kilttejä ja sivistyneitä toisille, mutta niin se toisaalta saa ollakin.
Luen blogeja, joissa kirjojen ympärillä näkyy myös lukunurkkauksen ulkopuolinen elämä. Mie en yritä piilotella henkilöllisyyttäni, mutta nautin enemmän siitä, että olen oma itseni kirjojen kautta. Olen saanut blogista itselleni niin paljon iloa elämään, etten olisi osannut kuvitellakaan.
Seurasin aiemmin myös paljon ruoka- ja terveysblogeja, mutta "suurimmat nimet" alkoivat käydä omaan makuuni liian koppaviksi. Aihe jäi menestyksen jalkoihin.
Hannan ja Lumikon lailla iloitsen siitä, että kirjablogeissa (ja muissakin seuraamissani) on yleensä hyvä henki, ja saattaa tosiaan olla, että paljon lukevat ihmiset ovat erityisen taitavia ilmaisemaan itseään rakentavasti ja ystävällisesti - ainakin kirjabloggaajien yheisö tuntuu sellaiselta kaveripiiriltä, jonne uudetkin keskustelijat/bloggaajat toivotetaan heti tervetulleiksi.
Kirjoista syntyy usein hienoja keskusteluja, mutta aiemmassa kommentissani hain takaa sitä, että jos joku on todella sydämestään ihastunut johonkin kirjaan, ei tee mieli mennä kommenttilootaan selittämään, että kirjan voi tulkita myös vahvistavan stereotypioita joistakin kansanryhmistä/sukupuolesta tms. Riippuu toki bloggaajastakin; pitää tulkita vierailupaikkansa ilmapiiriä ym.
Kiva kun Leena linkitti tämän, tulee uusia keskusteijoita Meijerille :).
Mielenkiintoisia pohdintoja. Aina välillä se minuakin mietityttää, kuinka avoin tai negatiivinen blogikirjoittelussa voi olla.
Aluksi aioin kirjoittaa tiukasti vain kirjoista, mutta kun huomasin itsekin mielelläni lukevani toisten henkilökohtaisempiakin juttuja, aloin itsekin kertoa vähän muutakin. Varsinkin keskusteluissa on kiva kun ihmiset "avautuvat" vähän enemmänkin, se on yksinkertaisesti vain niin ihmillistä ja kiinnostavaa!
Onhan ihan yhtä monta blogaajaa ja Facebookin kirjoittajia, jotka kertovat vain ikävistä asioista...
sanna, juu, en ajatellutkaan että olisit jotenkin terapiavastainen (vaikka saahan sitäkin olla!). Ja voihan terapiakulttuuria tarkastella myös kriittisesti (tai vain sosiologisesti) vaikka uskoisikin terapiasta saatavaan hyötyyn.
Absolutely white, luulen että meillä kaikilla on myös "todellinen" elämä blogimaailman ulkopuolella (toivottavasti!), mutta ymmärrän kyllä mitä tarkoitat.
Vaikka yltiöpositivismi sinänsä ei haittaisi ketään, sillä voi silti olla noita Pullisen kolumnissaan kuvailemia vaikutuksia. Siitä ei tietenkään tarvitse välittää.
Pepi, Facebookissa on varmasti näyttämisenhalua, kilpailua jne. mutta joskus kyse voi olla myös kateuden tai osattomuuden tunteista, eikä niinkään todellisesta kilpailusta (en nyt tietenkään puhu sinusta, vaan yleisellä tasolla). Olen huomannut, että ihmiset joilla on hyvin suppea sosiaalinen piiri, jättäytyvät usein FB:n ulkopuolelle (toki monet muutkin tekevät niin) -perustuuhan FB pitkälti sosiaaliseen verkostoitumiseen. Mukana on varmasti sellaista ennakoivaa itsesuojelua, mikä onkin paitsi ymmärrettävää myös järkevää.
Facebook ei yksinkertaisesti sovi kaikille, monet kokevat sen ahdistavaksi. Oma suhteeni siihen on nykyään neutraali, ellei peräti välinpitämätön.
niminami, kivaa että teillä on tuollainen porukka, olen kuullut vastaavista muiltakin.
Hanna, kiva kun kävit lukemassa :) Sitä juuri tarkoitin kommentissani Pienen mökin emännälle, että kirjablogien(kin) keskusteluissa ihmiset saattavat antaa itsestään paljonkin. Ja kiltteys ja sivistyneisyys ovat mukavia piirteitä niin blogimaailmassa kuin muuallakin; olisivatko ne ehkä vähän sellaisia lukutoukkien piirteitä..?
Pienen mökin emäntä, voisiko tuon keskinäisen kohteliaisuuden, kunnioituksen ja kiltteyden kääntöpuoli olla sitten juuri se, että eri mieltä ei oikein uskalleta olla tai sitä ei ainakaan haluta ilmaista? En tiedä, tuli vain mieleen.
Tuo vierailupaikan ilmapiirin tulkitseminen on tosiaan tärkeää. Samainen ilmapiiri määrittelee usein senkin, tuleeko vierailupaikasta vakituinen vaiko ei.
Erja, niinhän se on. Etenkin kommenttien puolella ihmiset ovat usein avoimempia kuin varsinaisissa blogiteksteissä.
Kiva kun kommentoit!
Hannele, hmm, onko noin..? Ehkäpä. Riippuu varmaan siitäkin, mitä blogeja lukee. Toisaalta valittaminen on eri asia kuin vaikeista asioista kirjoittaminen. Ruikuttamista tapaa kyllä sekä FB:ssa että blogimaailmassa. Sekin meille sallittakoon -joskus kunnon ruikutus tekee hyvää!
Kun elämästä kirjoitetaan on mielestäni tunteiden kaikki kirjo sallittua, sillä sitähän elämä on "Ruusuilla tanssimista", mutta ei onneksi sitä ainoastaan vaan aina välillä voi myös hymyillä aidosti. Sillä ruusuilla tanssiesssaan ei meistä varmaan kovin moni ihan oikeasti hymyile, ne piikit pitänevät siitä huolen.
Toki en minäkään varmaan kävisi ihan pelkkää ruikutusta lukemassa, mutta muutamaa sellaista blogia kyllä seuraan joissa bloggaaja kertoo omista rankoista kokemuksistaan. Ihan ok minusta.
Ensinnäkin, kiitos ihastuttavasta blogistasi, joka kutsuu keskusteluun!
Olen tuskaisena miettinyt samoja ajatuksia blogien ja facebookin suhteen. FB:iin suhtaudun varsin välinpitämättömästi, siellä ei keskustelua käydä, enkä sinne laitettuja päivityksiä ota itse mitenkään totuutena.
Olen miettinyt, että jollei hymiöitä olisi keksitty, ihmiset joutuisivat enemmän miettimään sanojensa sisältöä. Tekstin sävyillä pitäisi kertoa myös tunteista.
Sen sijaan blogien maailma on konstikkaampi. Kun aloin kaksi vuotta sitten seurata blogeja, ahdistuin niiden tarjoamasta maailmankuvasta. Kuvittelin, että jonkun sisustusblogiperheen elämä todella voisi olla niin onnea ja auvoa, kuin annettiin ymmärtää. Oma blogini syntyi tarpeesta julkaista jotain (ihan mitä vaan) hieman toisesta vinkkelistä katsoen. Usein ehkä hiukan sarkastisestikin kirjoittaen. Sitä paitsi en edusta mitään genreä. Poukkoilen aiheesta toiseen vapaasti. Jos jotakuta häiritsee, se on hänen ongelmansa.
Tuskastus kulminoitui kirjoitukseeni virtuaalisesta Sofiannista http://uudenkuunaikaan.blogspot.com/2010/09/alter-ego.html , josta on tullut monien blogiystävieni idoli. Sofiann käy välillä paheksumassa tavallista perhe-elämäämme, mutta ei häntä yleensä näy, sillä hän viettää mieluummin aikaa täydellisessä kodissaan. :)
Voi että, tää olikin tärkeä asia ottaa puheeksi. Ihmiset bloggaavat niin eri syistä. Mun on vaan saatava kirjoitettua asioita ulos. Silloin ei voi oikein suodatella tunteita. Se, että blogia lukevat joskus jotkut tututkin, tuntui aluksi jännittävältä ja vähän ahdistavaltakin, mutta nyt sitäkään ei oikein enää ajattele. Facebookissa mie seurailen ihmisten kuulumisia arkitasolla. Se on todella semmosta kevyempää. Blogeissakin on kiva katsella kauniita kuvia, mutta sanat on mulle tärkeämpiä. Kevyitäkin blogeja on, tai erilaisia blogitekstejä saman blogin sisällä.
Jokaisella on oma tyylinsä ja tapansa. Se on hyvä. Ja jokainen suodattaa blogeja ja facebookia ja muuta nettikamaa niinkuin parhaimmaksi näkee.
Lumikko, Hanna & muut, Waltari on luvannut, että lukeminen lisää järkeä! Minäkin olen aivan hirveän iloinen siitä, että kirjabloggaajat todellakin käyttäytyvät.Ellei näin olisi, minä olisin jo lopettanut bloggaamisen.
Haluan seurata monenlaisia blogeja ajan sallimissa rajoissa, mutta kirjablogiin meneminen tuntuu kuin kotiin menisi.
Ihana keskustelu! Tätä saisi olla useammin.
♥
Yritin jo aikaisemmin kommentoida, mutta vieläkään en pääse sisään kirjautuneena kommentoimaan kuin osaan blogeista...
joten hei Lumikko, Minna Talo Maalla blogista täällä.
Loistava postaus jälleen kerran. Paljon on jo sanottu ja sivuttu omia mielipiteitänikin, mutta muutaman voisin vielä lisätä.
Luen kaikenlaisia blogeja, vähän samoin kuin kaikenlaisia kirjojakin. Joskus hömppää, joskus jotain muuta.
Nautin suunnattomasti taitavan kirjoittajan blogitekstistä, olipa aihe melkein mikä vaan (kuten kirjoissakin).
Yhden sisustusblogin lukemisen jätin aikoinaan, koska siinä oli sisältönä lähes tulkoon vain ahdistavaa perhetragediaa kauniista valokuvista huolimatta (kuten en koskaan lue kirjoina esim. keskitysleiristä selvitymistarinoita, ahdistun niistäkin liikaa).
Harrastan monenlaisia käsentaitoja, välillä luen neulontablogeja, valillä tilkkublogeja ja välillä joitain muita. Yleensä luen niitä blogeja, mitkä käsittelee itseä sillä hetkellä kiinnostavia aiheita (kuten taas jälleen kirjojakin samalla periaatteella).
Mihin kategoriaan tahansa liittyen tykkään lukea blogeja, joissa ihmiset "antavat" lukijalle edes ripauksen omaa persoonaansa, rivien välistä tai suoraan. Aiheiden ja tunnetilojen monipuolisuus sekoitettuna persoonalliseen otteeseen viehättää minua lukijana.
Olen paljon pohdiskellut aiheeseen liittyvää/sivuavaa "blogikateutta", usein tipahdan siihen itsekin. Järjetöntä kaikilla tavoin ja vaikka sen tiedostaa, niin siltikin. Olen luonnostellut aiheesta jopa blogikirjoitusta, mutta saa nähdä tuleeko kirjoitus koskaan valmiiksi...
Pullisen kolumnista FB-maailmasta en osaa sanoa mitään. En ole FB:iin liittynyt, enkä edes aio liittyä. Vierastan sitä jostain järjettömästä syystä ilman perusteluja.
Minun some on blogistania ja olen iloinen, että olen sitä kautta saanut tutustua moneen uuteen tuttavuuteen, kuviteltuun tai todelliseen! Maailmani olisi paljon köyhempi ilman tätäkin loistavaa ajatusten vaihtoa teidän kaikkien kanssa. :D
Mummo, nimenomaan näin.
Mirka, kiitos, kiva kun löysit tiesi tänne! Totta tuo, mitä sanot FB:sta: siellä ei keskustelua käydä, mikä on vähän säälikin, kun puitteet siihen olisivat olemassa. Hymiöiden käytöstäkin olet varmasti oikeassa, vaikka minä pienen alkunikottelun jälkeen olenkin niihin mieltynyt: niillä saa ilmaisuun lämpöä, jota etenkään täällä blogimaailmassa ei ehkä olisi niin helppo vieraille ihmisille sanallisesti osoittaa (mutta jota kuitenkin haluaa osoittaa, joko jonkinlaisena tervetulotoivotuksena tai rohkaisuna uusille kommentoijille tai sitten sellaisena virtuaalihalauksena tutummille kävijöille).
Tulen pian tutustumaan blogiisi ja tuohon linkkaamaasi juttuun (tänään olen vain niin rättipoikkiväsynyt, että pistän tuota pikaa koneen kiinni).
onnenpäivänen, ihan totta, että sitä lakkaa ajattelemasta (että tututkin lukevat). Eikä FB:ssakaan voi aina miettiä, että ketkä kaikki sen päivityksen tai minkä nyt milloinkin näkevätkään. Nimenomaan kevyempää se on mullekin, just sitä arkisten kuulumisten seurailua silloin tällöin (aika harvoin nykyään).
Leena Lumi, minä taas olen ollut niin paljon työkseni tekemisissä kirjojen kanssa (ja olen yhäkin) että kirjablogeissa tuntuu joskus siltä, kuin töihin menisi ;) Siksi tykkään rentoutua ja inspiroitua ihan muiden asioiden parissa, toisinaan toki kirjojenkin ja ennen kaikkea kivojen kirjabloggaajien!
Minna moi, tuo on hyvä pointti, ettei se blogin aihe tai aihepiiri ole useinkaan ratkaiseva, vaan bloggaajan tyyli kirjoittaa/kuvata. Tai yksinkertaisesti hänen persoonansa, se ihminen siellä blogin takana (ts. hänestä syntyvä vaikutelma).
Blogikateus on erittäin hyvä postauksen aihe, tee se!
Jos en olisi liittynyt Facebookkiin silloin aikoinaan (siitä lienee nyt jo 3-4 vuotta?), en varmaan tänä päivänä liittyisi. Omalla alallani sitä käytettiin aika paljon kaikenlaiseen viestintään ja juuri siihen verkostoitumiseen. Nyt minulla on FB-kavereina hirveä määrä kaikkia entisiä työtuttuja, joita hädin tuskin tervehdin kadulla...
---
Todellakin hieno keskustelu taas, kiitos kaikille osallistujille!
Etsin tänään tietoja varjossa viihtyvistä kasveista, sillä talon pihamaan reunaan aurinko ulottuu päivittäin vain kolmen tunnin ajan. Olipa löytö LL:n blogi ja sen herättämä keskustelu. Ja kuvat!!!
Kesäkuu alkaa lupaavasti. Kiitos ajatusten vaihdosta ja kirjoista.
Lähetä kommentti