Mökkeilystä se alkoi

Mökillä. Aurinko paistaa, tuuli puskee kumpupilviä sen tieltä ja vesilinnut mekastavat. Kun mökki on niemen nokassa ja joen virtauksen liikuttelema järvivesi merellisen kuohuvaa, voi melkein kuvitella olevansa saaressa.

Mökistä lisää kolumnissa, joka aloitti juttujeni sarjan paikallislehdessä. Kuten muutama viikko sitten kerroin, julkaisen täällä ne kolumnit, jotka jotenkin liittyvät blogin aihepiiriin.

Tässä siis ensimmäinen kolumni. Toisen voit lukea täältä.

Minusta on tullut vaivihkaa osa-aikamaalainen. Enkä nyt puhu mistään mökkiläisen kesäheilastelusta, vaan ihan ympärivuotisesta kortteeraamisesta.

Mökkeilystä se tosin alkoi. Elettiin 70-luvun loppua. Isovanhemmillani oli mökki Lyöttilän Halkoniemessä. Jos lapsuusmuistojani on uskominen, mökillä paistoi aina aurinko. Lokit kirkuivat ja järven selkä oli harvoin tyyni. Isoisoisän 40-luvulla rakentama puusauna lämpeni joka ilta.

Aikuiset pelasivat marjapussia pirtin pöydän ääressä ja tarinoivat seudun värikkäästä historiasta. Kertomukset flyygeliään Hiidenvuorelle raahauttaneesta Hella Wuolijoesta ja Bertolt Brechtin piileskelystä kartanon mailla kuulostivat jännittäviltä, vaikka en lapsena ymmärtänytkään, millaisista merkkihenkilöistä oli kyse. Erityisen kutkuttava oli isoisäni näköhavainto järven toisella rannalla käyskennelleestä karhusta.

90-luvun puolivälissä muutin Helsinkiin opiskelemaan, mutta mökki kutsui joka kesä. Ulkomaiset vieraat saunotettiin mökkirannassa ja kiikutettiin Hiidenvuorelle maisemia ihailemaan. Poikaystävien saunanlämmitystaidot testattiin. Välillä soudeltiin katsomaan läheisen karjatilan nuorisoa eli järven rannalla laiduntavia lehmiä. Mökkihöperöitymistä torjuttiin käymällä kirkonkylän kesäkahvilassa.

Viitisen vuotta sitten äitini muutti kaupungista maalle, lähelle mökkiä. Vietin paljon aikaa seudulla, mutta en tullut edes ajatelleeksi muuttavani maalle itsekin. Kunnes kesällä 2007 silmiini osui sattumalta lehti-ilmoitus myytävästä asunnosta, jonka hinnalla olisin saanut Helsingistä eteisen. Tai ehkä keittokomeron.

Katuosoitteen kuultuaan äitini arveli, että kyseessä olisi paikkakunnan vanha meijeri. Uteliaisuuteni heräsi. En tietenkään ollut aikeissa hankkia asuntoa 150 kilometrin päästä silloisesta työpaikastani, joka oli Espoossa. Mutta voisihan sitä kauppareissulla käydä vilkaisemassa, huvikseen.

Kun sitten käännyimme mutkasta oikealle tielle ja vaalea rakennus sukelsi esiin kesäisen vihreyden ja vehreyden keskeltä, olin saman tien myyty. Tänne minut oli tarkoitettu asumaan! Unohdin koko Espoon. Aurinkokin paistoi esteettömältä taivaalta, mikä ei ollut ihan jokapäiväistä vuoden 2007 heinäkuussa.

Silloin katseeni osui talonumeroon, joka oli väärä. Tajusin, ettei vanha meijeri ollutkaan se lehti-ilmoituksen talo. Pettymyksen synkistämänä menin kertomaan uutisen äidilleni, joka jutteli rakennuksessa työskentelevän kaluste-entisöijän kanssa.

Mutta kohtalo ei ollut vielä sanonut viimeistä sanaansa. ”Olihan tässäkin talossa joku asunto tyhjillään?”, entisöijä muisteli ja lupasi selvittää asiaa.

Talossa oli kuin olikin asunto myytävänä. Marssin hakemaan lainaa pankista ja seuraavalla viikolla allekirjoitettiin kauppakirja. Palasin lomaltani töihin typertyneenä mutta onnellisena asunnonomistajana. Työpaikka vain oli Espoossa, asunto hornantuutissa.

Alkoi etäsuhde, jonka myötä työkuviot ovat menneet uusiksi ja elämä hidastunut. Meijerin yksiö on muuttunut kakkosasunnosta ykköskodiksi. Viikonloput ovat venyneet viikoiksi.

Kesän tullen makoillaan taas laiskoina mökkirannassa, mutta nyt seutua ei tarvitse hyvästellä talvikuukausiksi. Juna tuo Helsingin hulinasta meijerin eteen tunnissa ja kahdessakymmenessäkuudessa minuutissa. Ja imua tuntuu olevan nimenomaan tähän suuntaan.

Tilasin juuri tämän Claudia Pearsonin Food for thought -painokuvan Etsystä.

Hinta 15 dollaria eli 12 euroa.