Slow Cold

Toin Penguin-mukit Suomeen toimiessani vielä myymäläpäällikkönä. 
Meillä on niitä kynäpurkkeina, hammasmukeina ja tietysti teekuppeina. 
Vaativat melkein hyvän kirjan seurakseen.

Flunssainen ja rankka rupeama Rakkautta ja anarkiaa takana: kuume nousi ja laski, nenäliinoja kului ja niiden käyttö kuului. Olisi pitänyt malttaa levätä, mutta festariliput olivat palkkaa aikaa sitten tehdystä työstä, joten elokuviin oli päästävä. Monta kertaa.

Nyt olen monta elämystä rikkaampi, mutta myös veto poissa ja antibioottikuurilla poskiontelotulehduksen takia. En siis vielä hallitse yhtä tärkeimmistä hidastamisen lajeista, hidasta sairastamista. Se tarkoittaisi varmaan kaikessa rauhassa lepäilyä lämpimän peiton alla, lempisarjojen katsomista höyryävä teekuppi kädessä sekä terveellistä ruokaa ja droppeja sopivassa suhteessa. Mitään ei yrittäisi tehdä tai jaksaa, ennen kuin kunto sen sallisi ilman lääkkeitä.

Jos ei malta sairastaa, vaan juoksee ympäriinsä buranan voimalla, hoitaa kaikki velvollisuutensa ja yrittää elää taudista piittaamatta, ei parane. Niin yksinkertaista se on.

Nyt uusi yritys. Ei pelkästään antibiooteilla, vaan levolla ja kiireettömyydellä. Jalassa kahdet villasukat päällekkäin, käden ulottuvilla kaukosäädin ja pino lehtiä. Hemmotteluun keksisuklaata. Vielä kun saisi A-P:n kotiin Berliinistä.

P.S. Tänä syksynä olen himoinnut vain ja koko ajan keksisuklaata. Olen yleensä aika uskollinen vanhoille suosikeilleni kismetille ja suffelille, mutta nyt olen hurahtanut uuteen tupla shuffleen.
 

Vanha lempisarjani Gilmoren tytöt on lähtenyt uusintakierrokselle TV1:ssä. 
Kyllä sitä näköjään jaksaa katsoa uudestaan ja uudestaan, ainakin toisella silmällä (kun toinen ottaa torkkuja). Tänä iltana joutuu valitsemaan Yorkshiren etsivien, Beckin ja virolaisen elokuvan väliltä. Olen jo päättänyt lähteä Dalzielin ja Pascoen matkaan.

Koti kielessä

Kuva: New House Textiles.

Pidempään mukana kulkeneet tietävätkin, että kirjoitan kolumneja paikallislehteen ja julkaisen niitä hivenen muokattuina myös täällä. Tässä uusin hengentuote.

Istuin yleisön joukossa, kun Perheniemen kylä juhli 550-vuotispäiviään. Juhlapuhujaksi oli kutsuttu Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen johtaja Pirkko Nuolijärvi. Yleensä pitkät puheet saavat ajatukseni harhailemaan yhtä varmasti kuin klassisen musiikin kuuntelu kirkonpenkissä, mutta tällä kertaa olin tarkkana kuin porkkana. Maaseudulla syntyneen kielentutkijan puhe sai minut pohtimaan omaa kielenkäyttöäni.

Kaupungistuminen on tehnyt ihmisistä kielellisiä kameleontteja. Monesti kuulee sanottavan, että kotiseudun murre unohtuu, kun muuttaa opiskelun tai työn perässä uuteen kieliympäristöön. Minä en usko tähän ollenkaan. Ei murre unohdu vaan se kätketään, todellisen tai kuvitellun pakon edessä.

Lukuisat maalais- ja pikkukaupunkilaisnuoret opettelevat pois murteesta muuttaessaan pääkaupunkiseudulle. Pyrkimyksenä on sopeutua ja sulautua joukkoon. Länsimurteisiin pohjautuvan yleiskielen omaksumisen ajatellaan myös tuovan uskottavuutta työelämässä.

Itse aloitin kielellisen maastoutumiseni jo lukioiässä. Entisen kotipaikkakuntani murretta ei kuunneltu hyvällä isommassa kaupungissa, jonne muutimme lukion kynnyksellä. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt, miten tuskallista oli taivuttaa kieli väkipakolla nirsolle nuorisolle kelpaavaan muottiin ja luopua tutuista taivutuksista.

Muuttaessani Helsinkiin opiskelemaan olin jo lähes kaksikielinen, kuten niin monet ikätoverinikin. Seminaareissa ja työpaikoilla puhuimme asiallista ja vivahteetonta yleiskieltä, mutta perheenjäsenten ja lapsuudenkavereiden kanssa vaihdoimme automaattisesti murteelle.

Kun muualta Suomesta pääkaupunkiin muuttanut ryhtyy haaveilemaan jälkikasvusta, kielellinen valepuku voi alkaa ahdistaa. Tutkimusten mukaan äidin tulisi puhua vauvalleen omaa äidinkieltään, koska se on hänen tunnekielensä. Minusta murre on ihmisen koti kielessä, se omin äidinkieli. Miten puhua sitä lapselle ympäristössä, joka ei kyseistä murretta tunne eikä tue? Ei ihme, että monille paluumuutto kotiseudulle tulee ajankohtaiseksi juuri lapsentekoiässä.

Professori Nuolijärvi kertoi arvostavansa suuresti Aino Vallin tekemää työtä paikallisen murteen taltioimiseksi, mutta olevansa Vallin kanssa eri mieltä siitä, että murre katoaisi muuttaessaan muotoaan. Elävä kieli ei voi eikä sen pidä pysyä muuttumattomana aikojen saatossa.

Vaikka murteeseen sekoittuu muualta tulevaa ainesta, se on silti aitoa. Minäkin puhun edelleen täkäläisellä nuotilla, vaikka Helsingissä vietetyt vuodet ovat jättäneet jälkensä ja savolainen poikaystävä kierouttaa kieltäni entisestään.

Perheniemeä onnitteli myös säveltaiteen tuore läänintaiteilija, joka kertoi entisen kollegansa ihmetelleen sitä, kuinka nopeasti uuden asuinpaikkakunnan murre oli tarttunut muusikkoon. Kollega ei tiennyt, että taiteilija oli kotoisin seudulta. Murre ei siis tarttunut, vaan pikemminkin palautui ja elpyi.

Minulle muutto meijerille on merkinnyt paitsi kielellistä myös emotionaalista kotiinpaluuta. Ennen tunsin sydämessäni läikähdyksen aina kun kuulin täkäläistä murretta vaikkapa televisiosta. Nykyisin saan kokea läikähtelyä harva se päivä.

Syksyinen Wild Mushroom-printti kuuluu englantilaisen New House Textilesin valikoimiin. 
Kuvat täältä.

Aikaisemmat kolumnit löytyvät täältä.

P.S. Kokeeko kukaan muu tätä uutta bloggeria aivan älyttömän hankalaksi? Etenkin kuvien kanssa räpeltämiseen tuhrautuu hirveästi aikaa ja tekstiin jää ihmeellisiä välejä, joita ei saa pois millään ilveellä. Esikatselussa näyttää ihan erilaiselta kuin postausta muokatessa. Välillä olen niin kiukustunut tähän, että ajattelen koko bloggaamisen tyssäävän näihin uudistuksiin... Hyviä neuvoja otetaan vastaan!

Keittiökuvia

Meijerin keittiö. Ylin kuva on otettu muutama vuosi sitten, pari keskimmäistä viime talvena ja alimmaiset äskettäin. Kalatarjottimen löysin kesällä Finlaysonin tehtaanmyymälästä Turusta, se on samaa kuosia kuin vahakankainen pöytäliina. Etsystä ostamani Claudia Pearsonin painokuva on päässyt kehyksiin keittiön seinälle.

Niisk ja köh

A-P oli työmatkalla Tarttossa ja toi tuliaisiksi ärhäkän flunssan, joka pitää otteessaan (toi se myös samppanjaa ja jalkavoidetta). Mieli palaisi jo kirjoituspöydän ääreen, bloggaamaan, opiskelemaan, tekemään töitäkin. Mutta ei auta kuin maata surkeana, pärskiä, niistää, köhiä ja aivastella. Niinä harvoina hetkinä, kun hengitys sujuu nenän kautta, saattaa jopa torkahtaa.

Tämän kutsuvan työpisteen saksin joskus Sköna hem-lehdestä.

Reinot

Käytiin ostamassa iskälle Reinot. Toisenlaisetkin kotikengät olisivat kelvanneet, mutta Reinojen puolesta puhuivat väljyys, lämmittävyys ja kotimaisuus. Sekä laatikko, johon tohvelit oli pakattu ja jonka minä halusin itselleni.

Iskä on tykännyt Reinoistaan. Ne on kuulemma helppo saada jalkaan. Näyttävätkin jotenkin hellyttäviltä.

Hyvin sanottu

Tykkään Hesarin nykyisistä kolumnisteista. Suosikkini ovat Brooklynissa asuva Anu Partanen, kirjailija Riku Korhonen sekä Johanna Korhonen. Luen kolumnit useimmiten netistä. Yhtenä päivänä luin puolen tusinaa Partasen kolumnia putkeen, ja sen jälkeen tuntui siltä, kuin olisi tehnyt pikavisiitin New Yorkiin.

Joskus joku kolumni liippaa läheltä tai puhuttelee erityisesti. Niin kävi eilen, kun luin Johanna Korhosen tekstin Rohkeutta rauhoittumiseen. Alla ne kohdat, jotka saksin leikekirjaani. Kokonaisuudessaan Korhosen kolumnin voi lukea täältä.

Monella on sisäinen ääni, joka kertoo, ovatko ihminen ja ihmisyhteisö menossa oikeaan suuntaan. Ääni kertoo, että vaatimaton elämäntyyli olisi rahamässäystä turvallisempi valinta. Äänen mielestä ydinvoima ei tunnu hyvältä, koska elämän tarkoitus ei ole halpa sähkö.

Useimmat ihmiset ovat kuusissakymmenissä jo ymmärtäneet elämänsä rajallisuuden ja jotain siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Siksi päättäjien markkinoima ajatus työurien pidentämisestä ei ota tulta. Ihminen haluaa viimein tehdä valintoja.

Systeemiin kuuluu pelotella ihmisiä köyhillä eläkevuosilla, mutta moni tietää sisimmässään, että vähemmälläkin pärjää. Roinasta pääsee eroon, asua voi pienemmin ja matkailematta voi elää, jos tärkeintä on elää.

Päättäjät tavallisesti luulevat, että ihmiset haluavat vain lisää rahaa (...). Arkikokemus todistaa toista. Monelle riittäisi säällinen toimeentulo ja tieto siitä, että joku auttaa, jos tulee hätä.

Hallitusti rauhoittuneessa yhteiskunnassa jokainen ehtisi huomata olevansa olemassa. Kaikkea aineellista olisi vähemmän, mutta aikaa, ajatuksia, unta ja hengitystilaa enemmän.

Kerään ajatuksia: teepusseista talteenpoimittuja mietelauseita tulitikkurasiassa.

Sushisunnuntai

A-P:n aarre, japanilainen Go-pöytä tuli meille kesällä. Pöytä on yhdestä puusta veistetty ja painaa 25 kiloa. Pelinappulat eli kivet on valmistettu simpukankuorista hiomalla.

Poppy Treffry

Nyt alan toden teolla harjoittelemaan synttärilahjaksi saamani kameran käyttöä. Ohjekirjassa on 73 sivua, mutta malttamattomana ja kaikenlaisia manuaaleja vieroksuvana räiskin viitisenkymmentä kuvaa ihan kylmiltään (jos vaikka olisin osoittautunut luonnonlahjakkuudeksi, joka ei manuaaleja kaipaa). No, enimmäkseen jälki oli surkeampaa kuin vanhalla pokkarilla, mutta muutama käyttökelpoinen sattuma joukkoon mahtui.

Olen krooniseksi muuttuneesta rahapulastani huolimatta hemmotellut itseäni muutamilla pikkuostoksilla. Miniläppärini on kulkenut Helsingin ja meijerin väliä jo pitkään mitä erilaisimpiin riepuihin käärittynä tai kokonaan vailla suojaa, joten jonkinlainen pehmuste on ollut hakusessa. Mieleistä ei ole kuitenkaan löytynyt. Kunnes eksyin brittiläisen Poppy Treffryn putiikkiin: siellä se oikea odotti.

Kukallinen vakosamettivuori on aika soma. Käsintehty suojus oli pakattu ihanan huolellisesti silkkipaperiin ja sinetöity tarralla. Samoilla postikuluilla innostuin tilaamaan Poppyltä vielä vihreää teetäkin. Koska se oli niin houkuttelevasti pakattu. Ja koska teetä kuluu syksyllä, kannullinen tai pari päivässä. Talvesta puhumattakaan.

Piirrettyjä paakkelsseja ja tunnustus

Kylläpäs Meijerielämää nyt hemmotellaan tunnustuksilla.
Jokkemaasta tuli tämmöinen Cherry on Top-leivosplakaatti:

Kiitos Jokke! Kirsikkaisen tunnustuksen kunniaksi pistin pöydän koreaksi: ylempi kuva on leivonnaisia, kylpyammeita ynnä muita arjen luksukseen kuuluvia asioita maalaavan Janet Hillin käsialaa (kuva täältä), alempi Alice Taitin teekattaus kuvittajan nettiputiikista.

Jokkemaan tunnustus tuli seuraavilla saatesanoilla:
1. Pass this award to five bloggers who you love and who inspire you
2. List 3 things you love
3. Show a picture you love and explain why

...joten pistän hyvän kiertämään entten tentten teelikamentten 
vaikkapa seuraaville blogikaunokaisille:
Hernepensaskujanteen takana siintää potager
Marie Elisabeth's rum
Tuulella
Pirjon puuhastelut
Matkalla kotiin

Kolme asiaa, joista tykkään yli kaiken: 
nukkumisesta, kirjoittamisesta ja vesimelonista. 

Ja se kuva olkoon vaikka tämä...

... koska tykkään hirmuisesti Francoise Truffautin Antoine Doinel-elokuvista ja erityisesti tästä kuvasta. Se on ollut pitkään läppärini taustakuvana.  
Kuva saattaa olla täältä.