torstai 30. syyskuuta 2010

Slow Cold

Toin Penguin-mukit Suomeen toimiessani vielä myymäläpäällikkönä. 
Meillä on niitä kynäpurkkeina, hammasmukeina ja tietysti teekuppeina. 
Vaativat melkein hyvän kirjan seurakseen.
Flunssainen ja rankka rupeama Rakkautta ja anarkiaa takana: kuume nousi ja laski, nenäliinoja kului ja niiden käyttö kuului. Olisi pitänyt malttaa levätä, mutta festariliput olivat palkkaa aikaa sitten tehdystä työstä, joten elokuviin oli päästävä. Monta kertaa.

Nyt olen monta elämystä rikkaampi, mutta myös veto poissa ja antibioottikuurilla poskiontelotulehduksen takia. En siis vielä hallitse yhtä tärkeimmistä hidastamisen lajeista, hidasta sairastamista. Se tarkoittaisi varmaan kaikessa rauhassa lepäilyä lämpimän peiton alla, lempisarjojen katsomista höyryävä teekuppi kädessä sekä terveellistä ruokaa ja droppeja sopivassa suhteessa. Mitään ei yrittäisi tehdä tai jaksaa, ennen kuin kunto sen sallisi ilman lääkkeitä.
Jos ei malta sairastaa, vaan juoksee ympäriinsä buranan voimalla, hoitaa kaikki velvollisuutensa ja yrittää elää taudista piittaamatta, ei parane. Niin yksinkertaista se on.

Nyt uusi yritys. Ei pelkästään antibiooteilla, vaan levolla ja kiireettömyydellä. Jalassa kahdet villasukat päällekkäin, käden ulottuvilla kaukosäädin ja pino lehtiä. Hemmotteluun keksisuklaata. Vielä kun saisi A-P:n kotiin Berliinistä.

P.S. Tänä syksynä olen himoinnut vain ja koko ajan keksisuklaata. Olen yleensä aika uskollinen vanhoille suosikeilleni kismetille ja suffelille, mutta nyt olen hurahtanut uuteen tupla shuffleen.
 
Vanha lempisarjani Gilmoren tytöt on lähtenyt uusintakierrokselle TV1:ssä. 
Kyllä sitä näköjään jaksaa katsoa uudestaan ja uudestaan, ainakin toisella silmällä (kun toinen ottaa torkkuja). Tänä iltana joutuu valitsemaan Yorkshiren etsivien, Beckin ja virolaisen elokuvan väliltä. Olen jo päättänyt lähteä Dalzielin ja Pascoen matkaan.

5 kommenttia:

Inabeda kirjoitti...

Parempaa vointia!

Mä taas olen ihan toisenlainen sairastaja. Jos tunnen oloni vähänkin heikoksi, tulen liiankin varovaiseksi ja lepäilen vaan. Mua hirvittää kun kuulen, että joku on lähtenyt liikkeelle flunssasena.

Mä oon aina syönyt tosi vähän karuskia. Lapsena vanhemmat ei suostunut antamaan karamellejä vaan sen sijaan sain esim halvaa tai viikunoita. En vieläkän ole päässyt kunnolla karkkien makuun, mutta joitain on mistä tykkään esim da capo patukka ja hyvä laku.

Lumikko kirjoitti...

Sullahan on sitten just oikea suhtautuminen sairastamiseen. Mulla on ollut paha tapa potea syyllisyyttä lepäilystä, etenkin silloin kun olin töissä ja saikulla. Sen takia tuli monesti lähdettyä liian aikaisin liikenteeseen, jotain ylitunnollisuutta kai ja pelkoa siitä, että ne (työnantaja) eivät usko, että olen oikeasti kipeä.

Toinen juttu on sitten malttamattomuus ja se, ettei halua jäädä jostain kivasta paitsi. Näiden takia olen myös hakenut energiaa pilleripurkista silloin, kun olisi pitänyt vain pysyä sängyn pohjalla. Siitä joutuu sitten maksamaan sairauden pitkittymisenä ja jälkitauteina. Yritän oppia!

Mullekaan karkki ei ole se juttu, vaan nimenomaan suklaa. Ja kesällä jäätelö. Talviaikaan suklaata menee kyllä patukka päivässä, joskus kaksikin. Mutta ehkä se ei ole niin suuri synti, suklaahan kohottaa mielialaakin. Ja painokin on toistaiseksi pysynyt normaalin rajoissa :)

Merja kirjoitti...

Ei taida olla mitään parempaa kuin levätä villasukat jalassa, katsella jotain kivaa elokuvaa tai lukea hyvää kirjaa. Nauti siitä!

Mää en ole vieläkään nähnyt yhtään jaksoa Gilmore Girlsiä. Ehkä sitten joskus hankitaan dvd:llä, kun on taas aikaa katsella.

Inabeda kirjoitti...

Tuon tunnollisuuden ymmärtää. Siihen vaikuttaa myös millainen työpaikka on, miten siellä suhtaudutaan sairastamiseen.

Tummasta suklaasta on mulle tullut pieni päivittäinen herkku. Yritän sillä korvata muita himojani. Senhän sanotaan olevan hyvin terveellistä jopa. Ruoka ylipäätään on tullut entistä tärkeämmäksi. Tykkään laittaa ruokaa ja laittaa sen kauniisti esille, vaikka vain itsellenikin. Olen tietoisesti halunnut elää niin, että on paljon aikaa. Haluan makustella kaikkea ajan kanssa.

En ole muuten katsonut pitkään aikaan Dalzieliä ja Pascoeta. Dalziel on hyvä näyttelijä. Saa itsensä tosi hurjan näköiseksi.

Komisario Lewis oli musta menettänyt jotain niistä jaksoista kun Morse vielä oli. Mutta silti leppoisaa katseltavaa ja oli sekin huolellisesti tehty. Taisi vain jo loppua(?)

Komisario Lynley on videolle selvästikin kuvattu mikä ei näytä kauhean hyvältä ja kerrontakin on aika kökköä. Tarinat itsessään eivät musta ole kovin kiinnostavia, eivätkä henkilötkään. No, naispoliisilla on ihan omanlainen persoonallinen tapa näytellä, mutta ukkeli jää aika vahakasvoksi.
Tätäkin silti tulee joskus katsottua. Jotenkin vaan kiinnostaa nämä englantilaiset miljööt ja kulttuurin kuvaus.

Lumikko kirjoitti...

Merja: nyt nautinkin, kun tukkoisuus on alkanut vähän helpottaa... Gilmoren tytöt on ihanan kodikas sarja (okei, välillä ehkä turhankin idyllinen), täydellistä sunnuntai-iltapäivän ajanvietettä. Ja ah sitä nuorta rakkautta (ihastuin aikoinani kaikkiin Roryn poikaystäviin...)!

Inabeda: Morse oli ihan paras, minustakaan Lewisistä ei oikein ollut kannattelemaan kokonaista sarjaa. Lynley on ihan ok viihdettä, mutta ei ikimuistoinen. Lynleyn persoonasta puuttuu syvyyttä, Havers on tosiaan kiinnostavampi tapaus.