Ihailin kaukaa

Olimme naapurikaupungissa kuuntelemassa Pekka Haavistoa. En muista koskaan ennen osallistuneeni mihinkään vaalitilaisuuteen paikan päällä. Tunnelma oli lämminhenkinen ja hymy herkässä.

Haavisto korosti hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden säilyttämisen tärkeyttä ja niiden ensisijaisuutta hyväntekeväisyyteen nähden. Hän puhui painokkaasti kehitysmaiden naisten aseman parantamisesta ja siitä, kuinka nyky-Suomessa yksi sillanrakentamisen paikka olisi maaseudun ja city-ihmisten välillä. Koulukiusaamisen suhteen hän painotti puuttumisen tärkeyttä: toisin kuin joskus ajatellaan, kantelija ei ole mätämuna, vaan se joka kiusaa.

Yleisö halusi kuulla, mitä Haavisto ja hänen puolisonsa tykkäävät tehdä vapaa-ajallaan. Presidenttiehdokas vastasi nauttivansa mökkeilystä, saunomisesta, lukemisesta ja kävelystä, puoliso teatterista, oopperasta ja matkustelusta. Molemmat pitävät pyöräilystä, ja leffassa käydään lähes viikottain. Elokuvamaut eivät kuulemma käy ihan yksiin, ja Antonion mielielokuvissa Pekalla on taipumus nukahtaa kesken kaiken. Viimeaikaisista lukuelämyksistään Haavisto mainitsi Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian, P. Mustapään runot ja Miika Nousiaisen Metsäjätin.

Myös vierailusta Teuvo Hakkaraisen sahalla puhuttiin. Se on oikeasti hieno tarina, jonka yksityiskohtia en nyt ryhdy tässä kertaamaan, mutta joka liikautti ainakin minussa jotain. Haavisto oli oikeassa sanoessaan, että on tärkeää pyrkiä keskustelemaan myös erimielisten kanssa, eikä pyöriä pelkästään myötä- ja samanmielisten piireissä.

Runsaslukuisen yleisön joukossa oli paljon kouluikäisiä nuoria. Heistä moni teki selväksi, että äänestäisi Haavistoa, jos voisi. Se tuntui tällaisesta keski-ikää lähestyvästä, välillä jo vähän kyynisen puolelle lipsahtaneesta pitkän linjan punavihreästä tosi hyvältä. Nuorissa on tulevaisuus.

Nuoret menivät reippaasti kuvauttamaan itsensä Haaviston kanssa,
mutta minä tyydyin ihailemaan kaukaa.

Sana kuukaudenvaihteeksi

Tein tänään helmikuun työlistan ja teippasin sen kiinni pöydänkulmaan. Kirjoittamista, sitä edeltävää lukemista ja katsomista. Periaatteessa kiinnostavaa, kivaakin, itse valittua. Huonosti palkattua, totta kai. Stressaavaa: haluaisin saada tekemättömät työt pois takaraivosta jäytämästä ja siirtää ne alitajunnan hedelmälliseen multaan muhimaan. Vai ovatko ne sittenkin yksi ja sama paikka?

Luen parhaillaan hienoa kotimaista romaania, joka sijoittuu jatkosodan aikaiselle Pirkanmaalle. Ihailen Marja-Liisa Heinon kykyä asettua keksimiensä ihmisten nahkoihin ja kieleen, erilaisiin kokemus- ja ajatusmaailmoihin. En löytänyt syksyllä ilmestyneestä kirjasta yhtään blogitekstiä, vaikka tämä on minusta parempi romaani kuin eräskin Finlandia-voittaja.

Radio Days

Meni vuosia, etten kuunnellut lainkaan radiota (paitsi television Uutisikkunan taustalla pyörivää Yöradiota). Ei vain tullut kuunneltua. Töissä ei voinut, kotona radion oli korvannut telkkari. En ajatellut jääväni mistään paitsi.

Ehkä en jäänytkään, mutta viimeisen vuoden sisällä olen joka tapauksessa löytänyt radion uudelleen. Meillä on nyt kolme radiota eri puolilla huushollia, ja niihin on ohjelmoitu Radio Suomi, Yle Puhe ja Ylen Ykkönen. Autossa kuunnellaan lisäksi Suomipoppia, Iskelmää ja Radio Aaltoa. Paras ei-yleisradio eli Radio Helsinki ei täällä kuulu.

Monet vanhat suosikkini ovat edelleen olemassa, kuten Kadonneen levyn metsästäjät ja Miten minusta tuli minä. Lapsuuden lempiohjelmani Onnenpäivä on korvautunut Nousevan auringon talolla (ilmeisesti jo vuosikymmen sitten), mutta ei se haittaa; onhan äänessä edelleen lapsena suuresti ihailemani Jake Nyman, jolla on sekä täydellinen radioääni että kadehdittava populaarimusiikintuntemus.

Olen tehnyt myös uusia löytöjä. En varmaankaan kuulu Selkouutisten kohderyhmään, mutta tykkään tavattomasti konseptista: että vaivaudutaan lukemaan uutiset niin hitaasti ja ymmärrettävästi, että vähän verkkaisemminkin ohjelmoitu ihminen pysyy kärryillä ajankohtaisista tapahtumista. Yle Puheen Politiikkaradiokin on ollut hyvä löytö.

Isällä oli aina radio auki. Silloinkin kun hän katsoi olohuoneessa televisiota, makuuhuoneen ikivanha transistoriradio pulputti taukoamatta olemattomalle kuulijakunnalle. Radio oli päällä ympäri vuorokauden ja piti isälle seuraa yön pitkinä, unettomina tunteina. Toisinaan hän oli epävarma, oliko kuullut jotakin radiosta vai nähnyt unta.

Kun isä kuoli, radio jatkoi tasaista jutteluaan sängyn vieressä. Ääni oli hiljaisella, ohjelma musiikkipitoista. Tulen muistamaan huoneessa tuolloin viettämäni hetket lopun ikääni, ja olen jollakin selittämättömällä tavalla kiitollinen siitä, että radio oli läsnä tilanteessa. Se rauhoitti ja lohdutti minua, kuten se oli rauhoittanut ja lohduttanut kuolemaa odotellutta isää. Suljin radion vasta, kun isä oli viety pois.

Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, että Jake Nymanhan siellä ehkä soitteli levyjään, olihan sunnuntaiaamupäivä.

Jos minä saisin valita

Kuva kopsattu luvan kanssa täältä.

Mirka antoi minulle vapaat kädet valita, miten haluaisin maailman makaavan.

Jos minä saisin valita:

* eläisimme A-P:n kanssa onnellisina yhdessä elämämme loppuun asti.

* maailma ei rakentuisi niin monessa ennakkoluuloille kuin se nykyisellään tekee.

* ketään ei kiusattaisi koulussa, työpaikalla, netissä eikä missään muuallakaan (tästä on tainnut joku muukin puhua aika painokkaasti viime päivinä ;)).

* en olisi tällainen suorittaja, mutta saisin enemmän aikaan.

* valtakunnan media olisi riippumaton ja moniääninen vallan vahtikoira.

* kouluissa opetettaisiin nykyistä enemmän filosofian ja yhteiskuntaopin kaltaisia, maailmankatsomusta ravitsevia aineita.

* vuorokaudessa olisi pari ylimääräistä tuntia, jotka käyttäisin kaunokirjallisuuden lukemiseen.

* tuotantoeläinten huonoa kohtelua ei hyväksyttäisi itsestäänselvyytenä, eläinsuojelurikkomuksiin puututtaisiin rohkeammin ja kaikki kotieläimet saisivat osakseen hyvää huolenpitoa.

* ihmiset jaksaisivat yrittää ymmärtää toisiaan silloinkin kun se on vaikeaa.

* siipalleni kehittyisi sellainen esteettinen silmä, että hän ei ainoastaan suorittaisi kotitöitä vaan pysähtyisi myös vilkaisemaan lopputulosta: näin hän huomaisi esimerkiksi sängyn pedattuaan, jos päiväpeitto on nurinpäin, toispuoleisesti tai muuten vain rumasti.

* vielä koittaisi aika, jolloin kukaan ei kyseenalaistaisi pätevän ihmisen soveltuvuutta johonkin virkaan hänen seksuaalisen suuntautumisensa perusteella.

Voisin pistää koko maailman uuteen uskoon, joten ehkä lopetan nyt tähän. Kiitos Mirka! Haastan Cherin, Tytin, millan, Sallan ja kaikki muutkin halukkaat mukaan ajatusleikkiin.

Lopuksi päivän ilonaihe: koirablogi Rebel & Sara, jossa on tehtailtu kertakaikkisen valloittavia "vaalimainoksia" vapaasti levitettäviksi.

Kuva täältä.

Lokerikko

Isän työhuoneen nurkasta löytynyt lokerikko löysi paikkansa meijerin keittiöstä. Runko on vaaleaksi maalattua puuta, lokerot paksua lasia. Kaunis ja käytännöllinen esine.

Dairy of the Week: Valion designmaito-huutokauppa

Valion designmaitotölkit suunnitelleet muotoilijat ovat lahjoittaneet uniikkitöitään myyntiin Huuto.nettiin. Huutokauppa alkoi viime viikolla ja jatkuu huomisiltaan asti. Eero Aarnion grafiikan vedos on aika kiva, ja Paola Suhosen lehmäpussukoistakin tykkään, mutta hinnat ovat karanneet pilviin. Se on ihan hyvä, sillä huutokaupan tuotto lahjoitetaan SOS-Lapsikylälle.

Vähän kunnioitusta

Vielä sananen sosiaalisesta mediasta, siitä eilisestä Uutisvuoto-jäljitelmästä, vaaleista ja -- koettakaa kestää -- Pekka Haavistosta. Haaviston osuva cityjuntti-heitto Hyvät ja huonot uutiset-ohjelmassa (katsottavissa Ruutu.fi:ssä, cityjuntti-keskustelu käydään noin neljän minuutin kohdalla) sekä Petriinan blogiteksti täällä inspiroivat minut julkaisemaan melkein yhdeksän kuukauden viiveellä kolumnin, jonka kirjoitin paikallislehteen eduskuntavaalien jälkimainingeissa. Teksti tuntuu taas ajankohtaiselta, enkä koe enää olevani ajatusteni kanssa yksin -- kiitos Haaviston ja muiden valistuneiden kaupunkilaisten ja maalaisten.

Tässä siis toukokuussa 2011 Vähän kunnioitusta-otsikolla julkaistu teksti lyhentämättömänä.

Historiallinen vaalitulos synnytti hämmentävän ilmiön sosiaalisessa mediassa. Koulutetut ja itseään suvaitsevaisina pitävät pääkaupunkilaiset tuomitsivat koko kehäykkösen ulkopuolisen Suomen sivistymättömäksi takamaaksi. Pikkukaupunkien ahdasmieliset juntit ja mitään ymmärtämättömät maalaiset tuottivat häpeää helsinkiläisille äänestämällä tyhmästi ja takapajuisesti.

Erityisesti Facebookissa oli vaalien jälkeen joukkohysteriaa ilmassa. Asiallinen argumentointi uhkasi hautautua ilkeän ja pilkallisen puhetavan alle. Perustettiin protestiryhmiä, jotka sortuivat siihen samaan mitä kritisoivat: populismiin, asioiden yksinkertaistamiseen ja mustavalkoistamiseen.

Osa keskustelijoista uhkasi muuttaa maasta, osa ilmoitti linnoittautuvansa visusti pääkaupunkiin, joka puheenvuoroista päätellen näyttäytyy monille nyt avarakatseisuuden ja kansainvälisyyden tyyssijana maassa, jonka kaikki asukkaat eivät ole vielä laskeutuneet puusta. Tähän päätelmään ajauduttiin siksi, että perussuomalaisten kannatus Helsingissä oli vain 12,9%, kun se koko maassa oli 19%.

Niin pikkukaupungissa kuin Helsingissäkin pitkään asuneena ja nyt vallan maalaistuneena Suomen kansalaisena minun on todettava, että tällainen ajattelutapa ei ole ihan reilu. Kyllä ajattelevia ihmisiä ja sivistystä tapaa koko maassa, ja vastaavasti tyhmyyttä ja tietämättömyyttä esiintyy myös Helsingissä. Puoluekannan kanssa näillä asioilla ei välttämättä ole mitään tekemistä.

Ajattelu ei ole minkään ryhmän yksinoikeus eikä ahdasmielisyys yksin junttien ongelma. Myös hajurakoa haluavat kaupunkilaiset syyllistyvät leimaaviin yleistyksiin ja ylimielisyyteen. Ennen vanhaan sellaista kutsuttiin snobismiksi.

Tarkoitukseni ei nyt ole puolustaa sen enempää perussuomalaisten kuin minkään muunkaan puolueen politiikkaa, vaan ainoastaan kiinnittää huomiota siihen, että halveksunnalla ja pilkalla ei voida osoittaa sivistyneisyyttä eikä edistää suvaitsevaisuutta. Julkiseen keskusteluun tarvitaan enemmän kunnioitusta. Se tuntui olevan kadoksissa vaalien allakin, myös toimittajilta.

Tuloerojen kasvu on jo jakanut kansaa tarpeeksi kahtia. Toivon, että se sama kahtiajako ei nyt pesiytyisi keskusteluun ja siihen, miten kanssaihmisistä ajatellaan ja puhutaan. Ihmisten jyrkkä jaottelu meihin ja muihin on ihan yhtä takapajuista riippumatta siitä, missä päin Suomea sitä harjoitetaan.

Aikaisemmat blogissa julkaisemani kolumnit löytyvät täältä.

Yksi lempinäkymistäni uudessa kodissa.

Masennuksen uhallakin

Katselin toisella silmällä Nelosen Hyvät ja huonot uutiset-ohjelman, koska Pekka Haavisto oli siinä vieraana. Ohjelmassa sivuttiin uutista, joka oli mennyt minulta ohi. Sen mukaan ihmiset voivat masentua sosiaalisen median käytöstä, koska muut ihmiset vaikuttavat siellä onnellisemmilta.

Ystävän yllyttämänä perustin Meijerille oman Facebook-sivun. Lupaan välttää myös siellä liiallisen onnellisuuden vaikutelmaa. Yritän olla masentumatta, vaikka tykkääjien määrä pysyisi yhdessä (terveisiä vaan Amerikan enolle sinne rapakon taakse!). Tutuille en paria poikkeusta lukuunottamatta aio sivusta kertoa, joten jutustelen siellä joko teidän kanssanne tai en ollenkaan.

Tervetuloa siis tutustumaan ja kenties keskustelemaankin Facebookin sirpaleisemmassa mutta myös spontaanimmassa ympäristössä. Naamakirjaa kaihtaville voin vakuuttaa, että täällä Bloggerissa kaikki jatkuu entiseen malliin.

Kirja-alesaalis

Muuton yhteydessä tajusin taas, miten järjetön määrä kirjoja (ja mukeja!) minulla on. Päätin olla ostamatta yhtään kirjaa enää ikinä. Tai ainakaan pitkään aikaan. Tai ainakaan sellaista kirjaa, jonka saa lainaan kirjastosta.

No, kuten kuvasta näkyy, päätökseni ei ole pitänyt, ei sitten alkuunkaan. Kolmen eri kaupungin kirja-alennusmyynneistä kotiin on kulkeutunut yhteensä 13 kirjaa (Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian kaksi jälkimmäistä osaa unohtuivat kuvasta). Kuvan satsi maksoi alle 60 euroa, kiitos Suomalaisen kirjakaupan tarjouksen, jossa yhden ale-kirjan ostamalla sai toisen ilmaiseksi. Ei paha.

Tänään olen

- iloinnut Haaviston pääsystä toiselle kierrokselle
- miettinyt, miten voisin edesauttaa Haaviston valituksi tulemista ketään painostamatta, mitään tuputtamatta ja överiin hurmahenkisyyteen sortumatta
- maalannut edellisten asukkaiden seiniin piirtämiä töhryjä piiloon
- kuunnellut radiota
- syönyt kaupan lohikeittoa ja vähän kuivahtanutta ruisleipää
- kuunnellut Beirutia, jonka musiikista innostuin taas uudestaan katsottuani ennakkoon DocPointissa keskiviikkona ja perjantaina esitettävän Bombay Beach-dokumentin
- muistellut sitä Mirkka Rekolan runoa, jossa sanotaan minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille eikä sitten muuta
- pohtinut, pitäisikö minunkin puhua useammin siitä, mikä on tärkeää

Vielä ehtii yhtä sun toista.