Tapahtumattomuudesta

Me elellään täällä meijerillä aika hyvin syrjässä sellaisesta tapahtumisesta, joka kuuluu ja näkyy kauas, ylittää uutiskynnyksen ja villiinnyttää Facebookin.

Asuin vuosikaudet Helsingin keskustassa ja kävin töissä taidemuseossa, näyttelykeskuksessa, kulttuuritehtaassa. Oli avajaisia, konsertteja, keikkoja ja kissanristiäisiä. Monista tapahtumista muistan vain tungoksen, ilmaisen viinin ja vähiinkäyvän ilman. En niitäkään tarkasti, koska hulinassa, humaltumisessa tai hapenpuutteessa harvoin on mitään tarkkaa.

Unohtumattomimmat elämykset ovat usein jonkinlaisessa taskussa koettuja. Teatterin pimeydessä, museon hiljaisuudessa, loppuunmyydyn Tavastian eturivissä parhaan kaverin kanssa kaksin. Niitä tulee vielä, mutta en jaksa niin usein. Haluan olla kotona, kuunnella kellon viisareiden yksitoikkoista raksutusta ja tavarajunien kyntämien kiskojen kalketta. Tavarajunat kuulostavat ihan erilaisilta kuin ihmisiä kuljettavat junat.

Kaikki eivät ymmärrä tätä syrjäänvetäytymistä. Elämähän on toisaalla. Mutta kun minusta tuntuu että se on täällä, ainakin tällä hetkellä.

On tässä huvittaviakin puolia. Me ei nimittäin muisteta läheskään joka päivä lukea Hesaria tai seurata muitakaan medioita, sosiaalisia tai epäsosiaalisia. U2:n konsertista luettiin seuraavana päivänä. Että nekin olivat sitten käyneet Suomessa ja soittaneet niin lujaa, että Laajasaloon asti oli kuulunut. No, ei tänne asti kuitenkaan. Hymyilytti, kuinka pihalla me ollaan.

Isäni muutti Helsingistä maalle suunnilleen samanikäisenä kuin minä olen nyt. Monta vuotta myöhemmin minä synnyin sinne metsän reunaan, pellon laidalle, vanhan kansakoulun vetoisiin huoneisiin (tai en sinne tietenkään, vaan sairaalaan, mutta siellä me asuttiin).

Joskus mietin, olenko seurannut isäni jalanjälkiä hakeutumalla tänne nyt, juuri tänne ja juuri nyt, näihin tuttuihin maisemiin, isää lähelle, ja äitiä?

Tunnustuksia

Unelmia ja lankaa-blogin Nöpöstiina ja Marie Elisabeth's rum-blogin Marie ovat ilahduttaneet minua ja Meijerielämääni tunnustuksilla. Olen heitä jo erikseen kiitellyt, joten tyydyn tässä sanomaan vain, että hyvä mieli tuli, myös molempien sanoista. Ja tulee aina, kun joku jotenkin muistaa, kehuu tai kommentoi.

Siitähän näissä tunnustuksissa ja kommentoinnissa yleensäkin on kai kysymys: hyväntahtoisuudesta, hyväksynnästä, hymyilystä. Kuin kehaisisi toista ja katsoisi lämpimästi silmiin, muistaisi kortilla tai antaisi lahjan. Minusta on ihmeellistä ja ihanaa, että ventovieraiden ihmisten välillä voi olla sellaista lämpöä ja ystävällisyyttä.

Koska kanssaihmisiä ei voi liikaa kehua ja kannustaa, käytän tilaisuutta hyväkseni ja mainitsen tässä seitsemän blogia ja bloggaajaa, jotka inspiroivat ja ilahduttavat minua eri syistä. Kaikki olen löytänyt melko hiljattain, niin kuin koko blogimaailman.

En varsinaisesti jaa saamiani tunnustuksia eteenpäin, koska osalle bloggaajista niitä sataa jo ovista ja ikkunoista (ei mulle, kiitos siis vielä kerran Marie ja Nöpöstiina!) ja osa ei niistä ehkä niin perustakaan. Ajatus on tärkein, ja mielihyvää saa mieluusti jakaa eteenpäin, joko tunnustuksen muodossa tai ilman.

himalaisen kuvat ovat niin lähellä omaa sielunmaisemaani, että joskus hänen blogissaan käyminen on kuin lapsuuden maisemissaan tai omissa unissaan vierailisi. Himalainen myös kirjoittaa kivasti, usein vähän melankolisesti, aina kauniisti. Lämpöä ja herkkyyttä, tässä sympaattisessa bloggaajassa ja hänen valoisassa blogissaan.

pieni vihko on toinen harvinaisen kaunis blogi, jonka kuvissa haluaa viipyä. Joidenkin kuvien hiljaisuuden voi kuulla. Celia myös kirjoittaa kauniisti.

Valkean jäniksen jäljillä on ihana, kertakaikkiaan! Vasta löysin, haluan tutustua paremmin.

Olen muuten huomannut, että mitä upeampia kuvia blogissa on, sitä vähemmän bloggaaja murehtii niiden luvatonta kopioimista: näissä kolmessa jo mainitsemassani blogissa tulijaa ei vastaanoteta "älä"- tai "ethän"-alkuisilla kielloilla, mistä myöskin suuri kiitos. Tuntee olevansa tervetullut, kun vastassa ei ole heti epäily.

Maijja herättää ajatuksia. Blogissa on matkallaolemisen tuntua, seikkailullisuutta, arvaamattomuutta. Hienoja sanoja ja kuvia, vasta vähän olen lukenut.

Arjen aarreaitta on sananmukaisesti juuri sitä. Jos markkinoilla olisi sisustuslehti, jonka kaikki kuvat olisivat tämän bloggaajan ottamia, en ehkä muita lehtiä tarvitsisikaan. Ihan vasta tänne löysin.

Tai no, jos Girl From The Corner Table tekisi lehteä, ostaisin kyllä sitäkin. Seeing beauty in mundane things, sanotaan blogin alussa. Sillä mielellä itsekin bloggaan. Niin kai me kaikki.

villa inkerin löysin Blogilistan Kuumalta listalta. Siellä se on, kaikkien niiden muoti- ja laihuudenihannointiblogien joukossa. Siinä on jotain lohdullista, että ihmiset sitten kuitenkin haluavat katsoa ja lukea jotain sellaista, vieläpä sankoin joukoin. Kaunista arkea.

Kuva täältä.

Ja sitten ne 2 x 7, minusta:

1. Kun synnyin, asuimme vanhassa kansakoulussa, metsän reunassa ja pellon laidalla. Keskellä ei-mitään, sanoisi joku.

2. Inginmaa, se oli seudun nimi. Kaipaan usein maisemaa, vaikken sitä niiltä ajoilta voi muistaa.

3. Ja kuitenkin luulen muistavani, muutenkin kuin kellastuneista valokuvista ja myöhempien aikojen sieniretkiltä.

4. Olen ainoa lapsi. Ehkä sen vuoksi tarvitsen paljon omaa tilaa. Siis tilaa, en neliömetrejä.

5. Toisaalta: opettelin elämään yksin vasta 30-vuotiaana.

6. Enää en asu yksin.

7. Viihdyn kotona, kirjojeni ja taulujeni ja vilttieni keskellä.

8. Sisustamiseni on sitä, että rakentelen pieniä sommitelmia -kuin kotialttareita- itselleni tärkeistä esineistä.

9. Inhoan kovaa ja kylmää keinovaloa, kattolamppuja ja loisteputkia.

10. Inhoan myös jonottamista. Mutta kaiken kaikkiaan inhoan aika harvoja asioita.

11. Puhun tanskaa.

12. Kun olin vaihto-oppilaana Tanskassa, joku luuli/kuuli että nimeni oli Muumi ja että olin kotoisin Islannista.

13. 2 ja ½ vuotta sitten tein yksin matkan Islantiin. Maisemat olivat epätodellisia. Matkan jälkeen moni asia oli toisin, paremmin.

14. Nyt on hyvin.

Kurnu ja Loikka

Muistatteko Arnold Lobelin Kurnun ja Loikan? Toinen oli pieni ja paksu rupikonna, toinen pitkänhuiskea sammakko. Voi että kun tykkäsin niistä lapsena!

Kaveruksilla oli aina joku liikuttava projekti meneillään. Kurnu taisi olla se hömelömpi: hyväuskoinen, herkästi loukkaantuva, vähän tosikkokin. Loikka oli vakaa ja huolehtivainen. Molemmilla oli sydän paikallaan.

Kurnu ja Loikka pukeutuivat maanläheisiin, syksyisiin väreihin kesät talvet. Molemmat suosivat pikkutakkeja ja pitkiä housuja. 1970-luvun muodin mukaisesti lahkeet levenivät alaspäin.

Päivän asuja à la Kurnu ja Loikka <3 Kurnusta ja Loikasta on tehty näytelmäkin. 
Kuvat on poimittu vähän sieltä sun täältä (googlettamalla Frog and Toad).

Epäonnen kukko

Piipahdimme eilen entisen kotikaupunkini Taiteiden yössä. Ydinkeskustan hulinan jätimme suosiolla väliin ja suuntasimme Museokorttelin puutaloalueelle. Muistelin, että siellä olisi hämärän tultua mukava tunnelma: lyhtyjä puissa, muurinpohjalettujen tuoksua ja käsityöläispuotien ikkunoissa kutsuva valo.

Niin siellä olikin. Lettuja ostettiin kahdesta eri kojusta, Pikkupuoti Ainosta löytyi kermanvalkoinen peltirasia meijerin keittiöön ja Veturimiehenraitin kotimuseon kiva työntekijä toivotteli hyvää illanjatkoa. Värivalot täplittivät puutarhoja ja sirkusteltan uumenista kuului musiikkia.

Silti illasta jäi ikävä maku.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Onnenkukko-niminen lahjapuoti, jossa myytiin hauskoja, puisia jääkaappimagneetteja. Ajattelin ottaa kuvan magneeteista blogiin, mutta ehdin tuskin kaivaa kameran laukusta, kun myyjä huudahti huoneen toiselta puolelta:

- Niitä magneetteja voi ostaakin, niin ei tarvitse kuvata.
Minä (hämilläni) laitoin kameran pois ja vastasin: - Olisin vain blogiini laittanut... sehän on mainosta teille.
Myyjä: - No me ei sellaisia lueta.
Minä (jo vähän epäystävällisestä asenteesta suivaantuneena):
- Asiakkaanne voivat lukeakin. Mutta en tietenkään laita, jos et halua.
Myyjä (vihaisesti): - Juu älä laita. Älä laita.

Arvaatte varmaan, että poistuin Onnenkukosta kaikkea muuta kuin onnellisena. Puoti menetti asiakkaan ja minä hyvän tuuleni. Miksei myyjä voinut vain todeta ystävällisesti, että heillä ei saa kuvata?

Kamera pysyi laukussa loppuillan. Lettukahvilasta ehdin ottaa pari kuvaa ennen kenkun kauppiaan kohtaamista.

A-P:lle maistui myös makkara.

Leikki

Löysin Maijjan blogista hauskan leikin. Siinä piti vastata allaoleviin kysymyksiin kännykästä löytyvien tekstareiden ensimmäisillä lauseilla. Tuloksena mustaa huumoria vähän islantilaisen Hugleikur Dagssonin hengessä.

1. Mitä sanot aina parhaalle ystävällesi?
-Kiitos reteestä kortista! :-*

2. Mitä sanot ensimmäisenä, 
kun ystäväsi on joutunut bussin yliajamaksi?
-Mites menee?

3. Mikä on ruminta, mitä voisit sanoa vihamiehellesi?

-Mäkin ikävöin sua.

4. Mitä äitisi sanoo ennen kuin menet nukkumaan?

-Kaupat oli asemal kii, mut hätäravinnoksi sain pekonikolmioleipiä.

5. Mitä huutaisit, jos voittaisit miljoonan?

-En myöhästy, älä huoli.

6. Mitä haluat kuulla kaikkein eniten?
-!!! (Nyt kyllä tuli kiilua silmiin) !!

7. Mitä sanoisit Jumalalle, jos tapaisit hänet?

-Anteeksi myöhäinen ajankohta.

8. Mitkä tulevat olemaan viimeiset sanasi?
-No jopas jopas.

Toimi siis näin:
1. Ota kännykkä esiin.
2. Valitse saapuneet viestit.
3. Vastaa kysymyksiin saapuneen viestin ensimmäisellä lauseella: ensimmäiseen kysymykseen ensimmäisen viestin ensimmäisellä lauseella, toiseen kysymykseen toisen viestin ensimmäisellä lauseella, jne.

Alice Taitin syksyinen sateenvarjokuva, pulut, sienet ja simpukankuoret täältä.

Muistin varassa

En ole ottanut valokuvia kahteen viikkoon. Olen nimittäin kahden kameran loukussa: en ole vielä opetellut käyttämään syntymäpäivälahjaksi saamaani uutta kameraa, enkä toisaalta ole halunnut enää käyttää vanhaa pokkarikameraanikaan (tultuani kiusallisen tietoiseksi sen ottamien kuvien huonolaatuisuudesta).

Kamerattomuus on ollut vapauttavaakin. Elin vuosikaudet ilman kameraa, sillä ajattelin kuvaamisen haittaavan tilanteiden ja tunnelmien välitöntä kokemista. Halusin tallentaa näkemäni ja kokemani muistini lokeroihin ja sydämeni sopukoihin, en filmille tai muistikortille. Yrittämällä vangita hetken kameralla pelkäsin pilaavani sen. Tahdoin luoda omat muistoni ja muistikuvani ja olla turvautumatta paperisiin tai digitaalisiin (muisti)kuviin.

Osa minusta ajattelee yhä näin. Ehkä siksi kuvaankin mieluummin asioita ja esineitä kuin ihmisiä tai maisemia.

Matkallani Islannissa talvella 2008 imin äänetöntä, valkoista maisemaa itseeni kuin raitista ilmaa. Islannin lumisin talvi 15 vuoteen, sanoivat lentoemännät. Painoin katoavaa kauneutta mieleeni mutta elin myös hetkessä.

Siten toimii, kun tietää kaiken olevan muistin varassa. Kun ei tuo kameraa siihen väliin. Maisema sisäistyy. Joskus se muuttuu sielunmaisemaksi.

Tänään käytiin Kuopion VB-valokuvakeskuksessa katsomassa Henri Cartier-Bressonin valokuvia 1920- ja 30-luvuilta. Kuvat täältä.

Aamiaisfiilistelyä

Turkulainen kulttuurintutkija Anna Lehtonen on kirjoittanut kokonaisen kirjan päivän tärkeimmästä ateriasta eli aamiaisesta. Aamiainen -nautiskelijan ateria (2009) kertoo aamiaisen koostumuksesta eri aikoina ja eri maissa sekä aamiaistottumuksissa tapahtuneista muutoksista. Lisäksi kirjassa on omakohtaista aamiaisfiilistelyä, kahvilavinkkejä ja reseptejä. Hurmaavasta kuvituksesta vastaa Kaisi Koivumäki, joka tunnetaan myös Kotilieden puutarhabloggaajana.

Aamiainen -nautiskelijan ateria löytyy kirjastoista ja sitä voi ostaa mm. täältä.   
Turun Sanomien juttu aamiaistutkijasta ja hänen kirjastaan on luettavissa täällä.

Itse olen aina ollut huono syömään aikaisin aamulla, mutta ajan kanssa ja vasta aamupäivällä nautittuna aamiainen on luksusta. Ihaninta on syödä aamiainen kiireettömästi kahvilassa tai hotellissa. Senaatintorin Café Engel tarjosi mahtavia aamiaisia, vaikka hinnat hipoivatkin suuren suosion myötä pilviä.

Oma aamiaissuosikkini on brunssityylinen: kuppi kaakaota tai teetä, croissant, tuoreita hedelmiä, kananmunaa ja pekonia, tuoremehua sekä leipää tai sämpylää runsaiden päällysteiden kera. Terveellisimmät aamiaistarpeet -puuron, myslin ja jogurtin- jätän suosiolla muille.

Näin runsasta herkkuaamiaista tulee kuitenkin nautittua harvoin. Tavallisesti aamu alkaa aika vaatimattomasti teekupillisella -kahvia kun en ole koskaan oppinut juomaan- ja voileivällä. Mutta silloin tällöin on melkein pakko saada nautiskella pitkän kaavan mukaan!

Kahvila-aamiainen Köpiksessä.

Brief in English

Thanks to the flag counter I installed to this site six weeks ago I've noticed that not all my visitors are from Finland. That's why I decided to introduce myself briefly in English as well. Hopefully at least some of my posts will also include English translations in the future.

I'm a thirty-something freelancer living in an old dairy in South-Eastern Finland. Until last November I worked as a store manager and buyer in Helsinki. I got to choose everything we sold in the store -books, music, films, toys, stationery, postcards etc.- and in the beginning I enjoyed it so much, that I think I was on the verge of becoming a workaholic.

Eventually I started to feel that there was more to life than buying and selling stuff, even if that stuff was interesting and ecologically sustainable. I was so busy ordering, arranging and selling books that I didn't have time to read them anymore. There was also a major problem with the air-conditioning at my workplace, and the temperature was permanently so high that I began to have dizzy spells after work. So I decided to quit my job, figure out what I really wanted to do with my life and finish my master's thesis at the university.

This decision meant that my lifestyle had to change quite a bit, but that was something I looked forward to. I wanted to simplify and downshift my life, spend more time on things that really matter to me and spend less money. I was also a little tired of living in the city: I'm originally a small town girl and had moved to Helsinki at the age of 20. While growing up, living in a big city used to be my dream, but something has happened to this dream in the past few years.

The house was built in the late 1920's and extended in the early 50's. The dairy was operating in the building until 1989.

A few years ago I bought a small flat in this old dairy, 130 km from Helsinki. It was love at first sight and I didn't really stop to think what I was going to do with the apartment. I worked and lived in the capital region and only came here once or twice a month. When I decided to quit my job last year, the fact that I had this place played a huge role. Living in Helsinki is very expensive but in the countryside the situation is quite different. You don't need that much money to lead a good life here.

My boyfriend A-P is doing his Ph.D. thesis in mathematics and he has to spend quite a lot of time in Helsinki, so we still rent a tiny apartment there as well. I enjoy the time spent in the city, meeting friends, going to movies etc. but at the moment I wouldn't want to live there full-time.

This blog is called Dairy Life (Meijerielämää). It's about simple pleasures in life, living on a low budget and enjoying what you already have. And whatever comes to mind, really. I love cozy interiors, fabrics, prints, patterns, crockery and glassware, mugs, tins, cans and jars -hence the pictures!

Thank you for coming and I hope you'll be back soon. Feel free to comment anytime!

Uhkia ja mahdollisuuksia

Täällä tänään kyläilleet ovat varmasti huomanneet, että blogi on ollut myllerryksen kohteena. Eikä suinkaan sen takia, että olisin halunnut eroon tutusta ja selkeästä blogipohjastani. Ei, kaikki alkoi harmittomana pitämästäni kokeilusta. Kokeilu osoittautui sikäli kohtalokkaaksi, että vanha blogipohja siirtyi tahtomattani historiaan.

En ollut aikaisemmin noteerannut mitenkään bloggerin uutta mallinsuunnittelutyökalua, joka lanseerattiin jo jokin aika sitten. Tänään päätin sitten kokeilla sitä. Vain kokeilla. Ja kuinka ollakaan, alle viidessä minuutissa olin onnistunut hävittämään vanhan blogipohjan, eikä sitä pystynyt enää palauttamaan! Kaikki bloggerin tarjoamat uudet mallit tuntuivat auttamattoman vierailta, joten aloitin epätoivoisen etsinnän löytääkseni netistä jotain blogin henkeen sopivampaa.

Lopulta itse asiassa keksin, miten pohjan olisi saanut palautettua lähes entiselleen (vaikka sitä kätevää "Värit ja kirjasimet" -työkalua ei näköjään ole enää olemassakaaan), mutta taustaväriksi en onnistunut löytämään sitä täsmälleen samaa vaaleankeltaista, joka blogissani vielä aamulla oli ja johon olin niin kovin mieltynyt. Turhautuneena siihen, että oikeaa sävyä ei löytynyt, päätin kokeilla netistä löytämiäni pohjia. Pitkällisen mallailun jälkeen päädyin tähän Shabby Blogsin Orange Blossomiin. Vähän krumeluurihan se on, mutta olkoon.

Tämänpäiväiset vastoinkäymiseni blogimaailmassa saivat minut taas tiedostamaan erään piirteen itsessäni: en tykkää muutoksista. Etenkään, jos niihin ei ole voinut varautua etukäteen. Olen itse asiassa aivan järkyttävän muutosvastarintainen ja -angstinen tyyppi!

Sanomattakin on selvää, etten tykkää muuttaa: vanhasta kodista luopuminen tietää pitkää surutyötä ja uuteen asuntoon kotiutuminen vie aikaa. Sisustusintonikin tyssää usein siihen, että uusi järjestys tuntuu vieraalta. Esimerkiksi kirjahyllyn uudelleenjärjestäminen voi tuottaa niin epätyydyttävän lopputuloksen, että kirjat on laitettava takaisin alkuperäisille paikoilleen.

Olen kiintynyt kännyköiden soittoääniin, pieniksi käyneisiin vaatteisiin ja sanomalehtien fontteihin. Auta armias kun Hesarin layout uusittiin! Tai kun lempihajuveteni valmistus lopetettiin. Usein pysyn niin pitkään kuin mahdollista saman kirjailijan tuotannon parissa, koska olen kiintynyt hänen luomaansa maailmaan ja henkilöihin.

Tosielämä tarjoaa tietysti vieläkin totisempia paikkoja: erot ja lähdöt ovat kamalia, ja kaikkia suuria päätöksiä pitää vatvoa viikkotolkulla etu- ja jälkikäteen. Edes hiusmallia en ole rohjennut muuttaa kuin pari kertaa yli 30-vuotisen elämäni aikana.

Muutos on usein parempaan, vaikken sitä tiedä tai usko. Siksi haluaisin olla pelottomampi ja ennakkoluulottomampi muutosten suhteen. Meijerin asunnon ostaminen kolme vuotta sitten ja vakituisesta työpaikasta luopuminen ovat olleet poikkeuksellisen rohkeita vetoja minulta. Olen alkanut nähdä mahdollisuuksia uhkien tilalla.

Tutun ja turvallisen blogipohjan kadotessa tänään bittiavaruuteen tunsin ensin samaa ahdistusta kuin monet kerrat aikaisemminkin. Mutta sillä hetkellä kun näytti siltä, että blogiarkistokin oli mennyttä (A-P:n korjausyritysten seurauksena), yllättävä reippaus syrjäytti tyrmistykseni: jos kaikki olisi tosiaan ollut mennyttä, voisin aloittaa uuden blogin puhtaalta pöydältä. Erilaisen. Ehkä englanninkielisen? Paremmilla kuvilla, joita oppisin vielä uudella kamerallani ottamaan.

Mutta sitten ongelma oli korjattu, ja ryhdyin pähkäilemään vanhan blogin uusia kuteita. Tästedes muutoksia saattaa olla tiedossa useamminkin. Vaihtelu nimittäin virkistää, vastarinnasta huolimatta.

Ylempi kuva on Lisa Hanniganin Sea Sew-levyn (2008) kansi, alempi täältä bongattu kuva Hanniganista kotonaan Dublinissa. Ihana koti ja levynkansi kuin syksyinen torkkupeitto!

Blogikummastelua

Minun on pakko ihmetellä ääneen Blogilistan Kuumaa listaa, joka kertoo "mitkä uudet blogit ovat juuri nyt pinnalla". Käyn aika harvoin Blogilistalla, koska sen kilpailuhenkisyys villisti vaihtuvine sijoituksineen ei tunnu mukavalta. Joskus käyn kuitenkin tutkimassa, mitkä uudet blogit ovat saavuttaneet suuren suosion. Ja ihmettelemässä miksi.

Tällä hetkellä Kuumalla listalla on peräti kaksi blogia, joiden nimessä on sana bitch. Toisen ideana on "laihuuden palvominen" ja "läskien dissaaminen" (bloggaajan omia termejä), toisesta en oikein ottanut selvää. Lisäksi listalta löytyy mm. Huomiohuorat-niminen uutuus, jossa blogimaailman sisäpiirissä oman ilmoituksensa mukaan liikkuva henkilö lupaa meheviä paljastuksia tunnetuista bloggaajista.

Tämä on tietysti todellisuutta, jonka ei tarvitsisi koskettaa minua millään tavalla; onhan oma bloggaamiseni pienimuotoista harrastamista blogimaailman marginaalissa, kaukana suosituimpien blogien aihepiireistä ja kävijämääristä. Seuraamani blogit ovat niin ikään aikuisten ihmisten pitämiä sisustus-, valokuva- tai kotoilublogeja, joiden tunnelma on lämmin ja salliva. En silti voi olla ihmettelemättä, mikä ihmisiä (niin bloggaajia kuin lukijoitakin) viehättää ilkeilyssä ja järkyttävän kovien ja pinnallisten arvojen puolustamisessa? Eikö sellaisesta tule paha olo?

Täti-ihminen minussa on huolissaan nuorten arvomaailmasta ja sen kieroutumista. Olen tietysti täysin kelkasta pudonnut, kun tällaista päivittelen. Mutta joskus vain puistattaa.

Tässä postauksessa ei sitten ollut kyse oman hännän nostamisesta, vaan ihan vilpittömästä kummastelusta. Loppukevennyksenä rautainen katti Maatilatorin pihalta. Ja vasemmassa yläkulmassa kalatiskin sijainnin osoittava vonkale samasta paikasta.

Radansuun Retee

Hernekeittoa ja pannukakkua, pitkästä aikaa. 
Onhan tänään torstai ja poikkeuksellisesti niin viileääkin, 
että lounaaksi voi nauttia kuumaa keittoa. 
Pannari on eilistä.

Maatilatorilta mukaan tarttui täkäläistä sinappia, 
joka on väkevöitetty vodkalla.  
Radansuun Reteen etiketti saa hyvälle tuulelle.