Asuin vuosikaudet Helsingin keskustassa ja kävin töissä taidemuseossa, näyttelykeskuksessa, kulttuuritehtaassa. Oli avajaisia, konsertteja, keikkoja ja kissanristiäisiä. Monista tapahtumista muistan vain tungoksen, ilmaisen viinin ja vähiinkäyvän ilman. En niitäkään tarkasti, koska hulinassa, humaltumisessa tai hapenpuutteessa harvoin on mitään tarkkaa.
Unohtumattomimmat elämykset ovat usein jonkinlaisessa taskussa koettuja. Teatterin pimeydessä, museon hiljaisuudessa, loppuunmyydyn Tavastian eturivissä parhaan kaverin kanssa kaksin. Niitä tulee vielä, mutta en jaksa niin usein. Haluan olla kotona, kuunnella kellon viisareiden yksitoikkoista raksutusta ja tavarajunien kyntämien kiskojen kalketta. Tavarajunat kuulostavat ihan erilaisilta kuin ihmisiä kuljettavat junat.
Kaikki eivät ymmärrä tätä syrjäänvetäytymistä. Elämähän on toisaalla. Mutta kun minusta tuntuu että se on täällä, ainakin tällä hetkellä.
On tässä huvittaviakin puolia. Me ei nimittäin muisteta läheskään joka päivä lukea Hesaria tai seurata muitakaan medioita, sosiaalisia tai epäsosiaalisia. U2:n konsertista luettiin seuraavana päivänä. Että nekin olivat sitten käyneet Suomessa ja soittaneet niin lujaa, että Laajasaloon asti oli kuulunut. No, ei tänne asti kuitenkaan. Hymyilytti, kuinka pihalla me ollaan.
Isäni muutti Helsingistä maalle suunnilleen samanikäisenä kuin minä olen nyt. Monta vuotta myöhemmin minä synnyin sinne metsän reunaan, pellon laidalle, vanhan kansakoulun vetoisiin huoneisiin (tai en sinne tietenkään, vaan sairaalaan, mutta siellä me asuttiin).
Joskus mietin, olenko seurannut isäni jalanjälkiä hakeutumalla tänne nyt, juuri tänne ja juuri nyt, näihin tuttuihin maisemiin, isää lähelle, ja äitiä?
4 kommenttia:
Niin tutun kuuloista tuo vetäytyminen. Toisenlaiset arvot, rauha, hiljaisuus ja elämää oman itsensä herrana. Ajoittain sita tuntee kaipaavansa elämän sykkeeseen ja sitten kun on siellä keskellä vilinää niin huomaa kaipaavansa takaisin.
Juuri näin. Joskus on hirveän innoissaan lähdössä kaupunkiin, tuntee itsensä melkein teini-ikäiseksi, mutta sitten kun siellä ON, huomaa etsivänsä tuttua hiljaisuutta korviensa välistä ja kysyy itseltään "mitä minä täällä teen".
Välillä on tietysti oikeastikin kivaa.
Tänne löysin vahingossa. Kiva vahinko uudelle bloggaajalle!
Vetäytyminen on juttu, jota itsekin tarvitsen usein, itseasiassa yhä useammin. Täytyy ottaa pari askelta taaksepäin nähdäkseen kunnolla kuviot.
Pirkko, kiva että löysit. Vetäytyminen on minulle jotenkin luonteenomaistakin, joskus pitää ihan hätistellä itsensä ihmisten ilmoille jottei vallan erakoidu!
Lähetä kommentti