En ole ottanut valokuvia kahteen viikkoon. Olen nimittäin kahden kameran loukussa: en ole vielä opetellut käyttämään syntymäpäivälahjaksi saamaani uutta kameraa, enkä toisaalta ole halunnut enää käyttää vanhaa pokkarikameraanikaan (tultuani kiusallisen tietoiseksi sen ottamien kuvien huonolaatuisuudesta).Kamerattomuus on ollut vapauttavaakin. Elin vuosikaudet ilman kameraa, sillä ajattelin kuvaamisen haittaavan tilanteiden ja tunnelmien välitöntä kokemista. Halusin tallentaa näkemäni ja kokemani muistini lokeroihin ja sydämeni sopukoihin, en filmille tai muistikortille. Yrittämällä vangita hetken kameralla pelkäsin pilaavani sen. Tahdoin luoda omat muistoni ja muistikuvani ja olla turvautumatta paperisiin tai digitaalisiin (muisti)kuviin.
Osa minusta ajattelee yhä näin. Ehkä siksi kuvaankin mieluummin asioita ja esineitä kuin ihmisiä tai maisemia.
Matkallani Islannissa talvella 2008 imin äänetöntä, valkoista maisemaa itseeni kuin raitista ilmaa. Islannin lumisin talvi 15 vuoteen, sanoivat lentoemännät. Painoin katoavaa kauneutta mieleeni mutta elin myös hetkessä.
Siten toimii, kun tietää kaiken olevan muistin varassa. Kun ei tuo kameraa siihen väliin. Maisema sisäistyy. Joskus se muuttuu sielunmaisemaksi.
 |
| Tänään käytiin Kuopion VB-valokuvakeskuksessa katsomassa Henri Cartier-Bressonin valokuvia 1920- ja 30-luvuilta. Kuvat täältä. |
2 kommenttia:
Hei, miten ihastuttavan blogin löysinkään. Olen tovin tässä selannut ja lueskellut. Hymy huulillani ja samaistuen moneen asiaan. Blogisi herättää kotoisan turvallisen tunteen :)
Tutulta tuntui ajatuksesi kuvaamisesta itsekkin useasti huokaisen kun tunnelmia ei saa vangittua. Olenkin niissä hetkissä heittänyt kameran pois ja jäänyt tallentamaan hetken sydämen sopukoihin. Monest hetket voivat tuntea myös niin iholla sekä hakuaistina ja se on aika iso osa tilannetta.
Raikasta alkanutta syksyä!
Marie
Voi, kiitos mieltä lämmittävistä kehuista! Ja kiva että jätit jäljen käynnistäsi: näin minäkin löysin sinun hienoon blogiisi.
Lähetä kommentti