Vuosi sitten lokakuussa

Meijerin ensilumi lokakuussa 2009.

Lopetin työt 31.10.2009. Suunnitelma oli seuraava: ensin unta ja lepoa, sitten gradu valmiiksi, syksyllä takaisin töihin.Tiukka budjetti, jonka turvin suunnitelma olisi mahdollista toteuttaa säästöillä ja opintotuella, jota minulla oli vielä muutama kuukausi jäljellä.

Jo kevättalvella tajusin, etten halua takaisin entiseen. Plan B alkoi muotoutua. Jos eläisin oikein säästeliäästi ja oleskelisin enimmäkseen maalla, voisin vältellä työnhakua pitempään. Älkää käsittäkö väärin: en vieroksu työtä, vaan ainoastaan siihen liittämiäni pakkoja.

Tähän mennessä pakot ovat liittyneet:

* työpaikan sijaintiin (pääkaupunkiseutu)

* työn määrään (on oltava kokopäivätyössä pystyäkseen rahoittamaan asumisen ja elämisen pääkaupunkiseudulla)

* työaikaan (töihin mennään aamulla, kotiin päästään illansuussa)

* työn laatuun (on tehtävä sitä, mistä on jo kokemusta ja mihin koulutus riittää)

* tulotasoon (jos uhraa kolmasosan elämästään työssäkäyntiin, korvauksen on oltava tuntuva)

Tänä vuonna minulla on ollut aikaa ajatella. Useat oivallukseni ovat pieniä ja arkisia, mutta työhön liittyvät ajatukseni tuntuvat suorastaan vallankumouksellisilta huolestuneen suorittajan menneisyyteeni suhteutettuina.

Jäljellä on oikeastaan enää yksi työhön liittyvä pakko: sen verran on tienattava, että elää. Muut pakot ovat menettäneet kuristusotteensa. Nyt ajattelen näin:

* työtä on muuallakin kuin Helsingissä, vaikka tiettyjen alojen työpaikat olisivatkin enimmäkseen siellä

* työtä voi myös luoda itse, tuoda tullessaan ja viedä mennessään

* ainakaan perheettömälle kokopäivätyö ei välttämättä ole taloudellinen pakko, jos asuu pääkaupunkiseudun ulkopuolella tai muuten halvasti

* työtä voi tehdä myös sitoutumatta pysyvästi ulkoapäin määriteltyihin työaikoihin ja -paikkoihin

* työ on niin tärkeä ja aikaavievä osa elämää, että sen mielekkyyteen kannattaa panostaa: voi opetella uusia taitoja, harjoitella, kouluttautua tai oppia tekemällä, vaihtaa alaa, ryhtyä vihdoinkin tekemään sitä mistä on aina haaveillut

* jos edellinen ei ole mahdollista, työntekoon käytetty aika kannattaa yrittää minimoida kestoltaan ja maksimoida nautittavuudeltaan, ja panostaa mielekkääseen vapaa-aikaan

* kun tekemästään työstä nauttii, rahallisen korvauksen määrä menettää merkitystään (tästä moni on eri mieltä, tiedän, mutta puhunkin nyt vain omasta kokemuksestani)

* kun toimeentulo on turvattu, aikaansa voi käyttää mielekkäinä pitämiinsä asioihin hyvällä omallatunnolla ja stressaamatta

* työstä saatava korvaus voi olla myös muuta kuin rahaa, kunhan rahaa(kin) tienaa sen verran, että tulee toimeen

19.10.2009

Aika näyttää, osoittautuvatko nämä ajatukseni idealismiksi. Tällä hetkellä en suunnittele paluuta kokopäivätyöhön enkä Helsinkiin. Minimitoimeentulo on turvattu nyt maaliskuulle.

Ellei minulla olisi lainaa, olisin ikionnellinen. Jos on kovin pienituloinen, eikä budjetissa ole juuri liikkumavaraa, lainoista on tietysti pientä huolta ja murhetta. Onneksi lainanikin ovat suhteellisen pieniä; ostaessani meijerin asunnon muutama vuosi sitten pankkivirkailija totesi, ettei ole näin pientä asuntolainaa tainnut aikaisemmin myöntääkään. 

Mitä muutoksia, isoja tai pieniä, Sinun elämässäsi on vuoden aikana tapahtunut?

Clare Melinsky

Clare Melinsky (s. 1953) on kuvittanut mm. lastenkirjoja, sanomalehtiä ja postimerkkejä sekä Shakespearen näytelmien ja Harry Pottereiden uusintapainosten kannet. Melinsky asuu Skotlannissa ja harrastaa puutarhanhoitoa. Kaikki kuvat täältä.

Lisää Melinskyn kuvia: claremelinsky.co.uk

Päivystäjä

Loka-marras-joulukuussa voisin valvoa kaikki yöt.
Niin on ollut jo vuosia.
Kyse ei ole unettomuudesta, vaan siitä että
yö on ihmisen parasta aikaa.

Aamuvirkut ovat varmaan toista mieltä.
Joskus kadehdin heitä, mietin mistä jään paitsi.
Millaisia näkyjä, tuoksuja ja maisemia menetän.
Valoja. 

Mutta minulla on yöni.
Ne ovat täynnä kuhinaa ja kohtaamisia.
Avaan tuttuja kirjoja, tuonkin kohdan muistan:
"Täällä ei tapahdu mitään. Ei mitään."

Tunnistan kaikki yöradion kappaleet,
ihmettelen miksi välillä tulee räminää.
Sitten muistan että radiota kuuntelevat myös yötyöläiset,
räminän on varmaan tarkoitus pitää heidät hereillä.

Yötyö kuulemma sairastuttaa.
Altistankohan itseni samoille taudeille kuin rekkakuskit?
"Tuhansia töitä, valvottuja öitä."
Metabolisille sepelvaltimokyyhkyille ja sen sellaisille.

Isänikin on aina ollut yöeläin, mutta ei se hänen kohtalokseen ole koitumassa. Kaikilla meillä on joku kohtalo.
Olen valvojien sukua.

Helsingin kodista.

Lohtureppu

Syysloma Skotlannissa jäi haaveeksi. Olen sukkuloinut suurilla ja kaoottisilla lentokentillä kymmeniä (ellen satoja) kertoja myöhästymättä koskaan koneesta. Aina en ole ollut ajoissa, mutta viime tipassakin asioilla on ollut tapana järjestyä. Enpä olisi uskonut, että piskuinen Pirkkalan lentokenttä on se kantapää, jonka kautta lentoläksyni opin.

Siltä varalta, että tänne eksyy muitakin huolettomia matkaajia, joilta Pirkkalan ihmeet ovat vielä kokematta, jaan tyhmyyteni ja sen opetukset:

1. Ei pidä olettaa, että pienellä lentokentällä on vain yksi terminaali. Jossain puolen kilometrin päässä voi ihan hyvin lymyillä toinenkin.

2. Vaikka lentokenttäbussin kaikki matkustajat marssisivat yhteen ja samaan terminaaliin, älä seuraa automaattisesti perässä.

3. Vaikka missään ei ole mitään infoa, sinun täytyy se hankkia. Kannattaa kysyä kilpailevan lentoyhtiön virkailijalta. Ajoissa.

4. Halpalentoyhtiön ilmoittama gate closes-kellonaika on syytä ottaa kirjaimellisesti. Siitä ei parane myöhästyä minuuttiakaan.

5. Lentokoneet voivat lähteä etuajassa. Jopa 20 minuuttia etuajassa.

6. Lentokentän pienuus ei tarkoita sitä, että lennolta olisi mahdotonta myöhästyä, vaikka olisi paikalla lähes kaksi tuntia ennen lennon lähtöä.

7. Älä oleta mitään. Kysy. Vaikka asioilla olisi tapana järjestyä, aina ne eivät järjesty.

Enkä ihan oikeasti syytä ketään muuta kuin itseäni.

Vaikka ankarin harmitus on jo ehtinyt laantua, sorruin tänään lohtushoppailemaan. Sitä en olekaan tehnyt aikoihin (ellei jotain satunnaista kaupasta mukaan tarttunutta sisustuslehteä tai suklaapatukkaa lasketa). Ostokseni ei tosin ollut äkkiheräte, vaan pidempään haaveissa siintänyt ja varsin käytännöllinen esine. Ei kuitenkaan ehdottoman tarpeellinen, koska minulla on jo iso tunturikettureppu. Mutta keskikokoisellekin olisi ollut käyttöä meijerin ja kaupungin väliä kulkiessa. Ja juuri kaksiväristä olen halunnut.

No nyt on. Lohtureppu.

Tämä oli toinen värivaihtoehto, jota harkitsin. 
Ylemmän kuvan reppuun kuitenkin päädyin.

Onnen tunne

Minut valtaa meijerillä usein onnen tunne.

Tykkään...

siitä kun lattia narahtaa jalkojen alla eikä alapuolella ole ketään sitä kuulemassa.

siitä että on kylmät lattiat ja täytyy pitää yötä päivää villasukkia ja sulkea ovet perässään jottei lämpö karkaa ja veto yllätä.

keittää teevettä vanhassa emalikattilassa.

katsella ikkunasta naapurin Pietari-koiraa, kun se istuu pihalla valkoisena täplänä ja säteilee kauneutta ja rauhallisuutta.

tavarajunien haalistuneista väreistä.

kun kilometrin päästä torilta kuuluu laulua. Tänne ehtiessään se kuulostaa haikealta.

hiljaisuudesta.

mennä lumeen tallattua polkua pitkin saunaan ja tulla sieltä kylpytakki päällä pois.

kuunnella levyjä, jotka unohtuivat vuosiksi, Tuomari Nurmion Punaista planeettaa, Tuula Amberlaa ja mitä milloinkin.

mennä nukkumaan kun nukuttaa ja herätä kun ei enää nukuta.

kuulostella aamuvirkkujen naapureiden töihinlähtöä.

saada postia.

siitä että ruokakomero pitää viinin viileänä.

sytytellä illan tullen lamppuja.

kölliä pedatulla sängyllä ja lukea kirjaa.

avata television, kun tulee puoli yhdeksän uutiset.

tietää että tärkeitä ihmisiä on lähellä ja kaukana, käsivarren mitan päässä, kylällä, isossa kaupungissa ja pienessä, muistoissa, kirjoissa ja piilossakin vielä.

Kuinkas sitten kävikään

Menin eilen postiin ostamaan joulukortteja. Niin, lokakuun yhdeksäntenätoista. Minä, joka olen aina lähettänyt joulukortit maailmalle niin myöhään, että ulkomaille ne ovat ehtineet vasta välipäiviksi. Kotimaahankin usein vasta aatonaatoksi. Ykkösluokan postimerkeillä.

Kauppiaana joulukuu oli aina yhtä hässäkkää aattoon asti. Kiirettä, pitkiä päiviä, tulostavoitteita. Äh, en halua tuollaista sanaa tänne, onneksi minulla ei ole enää mitään tekemistä sellaisten kanssa. Oman joulun lähestymistä ehti tuskin huomata, kun päivät menivät toisten jouluja valmistellessa, lahjojen etsimisessä ja paketoimisessa vieraille ihmisille.

Nyt kun on toisin, olen ajatellut kirjoittaa joulukortit ajoissa ja ajatuksella. Monille lähetän vain sen yhden kortin tai kirjeen vuodessa. Haluan istua keittiön pöydän ääressä kaikessa rauhassa, kertoa siitä mitä on tapahtunut ja mitä on odotettavissa. Valita jokaiselle vastaanottajalle kortin, jonka kuvassa on jotain hänestä ja jotain minusta. Toivottaa kaikkea hyvää.

Yhtään joulukorttia en eilen ostanut. Ihastuinkin kesäkuvaan, sen raidallisiin uimahousuihin ja pilkullisiin perhosiin.
Ja muumitarrat oli saatava.

Ne oikeat joulukortitkin tulevat kyllä vastaan.
Vielä ei ollut niiden aika.

Perhoskortin on piirtänyt Rudolf Koivu.

Baletti

Tänään on elämä sujunut kuin tanssi. Joskus niinkin. Sain viime yönä valmiiksi jutun, jonka pitäisi elättää minut pari seuraavaa kuukautta. Illalla pidin kurssia kivoille ihmisille. Huomenna matkustan ainakin autolla ja junalla, ehkä myös raitiovaunulla.

Hesarin Kuukausiliitteessä (9/2010) oli kiva juttu suomalaisista 1960- ja 70-lukujen painokankaista. Ihastuin tähän Eva Taimen Baletti-kankaaseen vuodelta 1951. Taimi oli kuulemma ensimmäinen Suomessa koulutuksensa saanut painokangassuunnittelija, joka palkattiin teollisuuteen.

Syksyn lehdet

Kirjoitin keväällä suhteestani sisustuslehtiin täällä. Vai onkohan vähän turhan suurellista puhua suhteestaan sisustuslehtiin? No, lainaan kuitenkin itseäni:

Vaikka lehdet ovat pullollaan ihania tavaroita, en yleensä koe houkutusta ostaa esineitä omaksi. Kotini on jo täynnä tavaraa ja hyvä sellaisenaan. Minulle riittää, että saan katsella kuvia. Tarpeessa ja sen tyydyttymisessä on jotain samaa kuin kaunokirjallisuuden lukemisessa: kirjojen kautta saa kokeilla muiden elämää, kokea toisen ajan ja paikan, mutta pitää silti oman elämänsä ja olla tyytyväinen siihen. Myös sisustuslehtien avulla voi laajentaa haaveidensa kehää ja vaellella huoneissa, jotka uhmaavat tosielämän ahtautta. Vaelluksen jälkeen tuota ahtautta katsoo uusin silmin ja toteaa, että se näyttää kotoisalta, omalta.

Nyt suhde on muuttunut. Ei niinkään ylläkuvatun suhteen, mutta muuten. Niin kuin kaikki ostaminen, myös lehtien hamstraaminen on vähentynyt. Kyse ei ole pelkästään lisääntyneestä itsehillinnästä. Itse mieliteko on laimentunut.

Kun lainaan lehden kirjastosta, koen kaksinkertaisen ilon ostamiseen verrattuna. On ihanaa napata sieltä edellisen kuukauden Sköna hem mukaansa ilmaiseksi. Lehteä selaillessaan ei joudu miettimään, oliko investointi kannattava tai mitä muuta kiiltäväpintaisen houkutuksen hinnalla olisi saanut. Säästyneillä rahoilla voi vaikka syödä hyvin.

Yhä useammin vaeltelen lehtien huoneiden sijaan blogien huoneissa. Palaan myös vanhoihin lehtiini, joiden kuvat olen jo unohtanut. Yhtään kotimaista sisustuslehteä minulle ei enää tule tilattuna, ja olen myös lakannut vastaamasta tuntemattomiin numeroihin, koska tiedän soittajien tyrkyttävän lehtiä, enkä halua olla heille epäkohtelias enkä toisaalta tuhlata heidän aikaansa ja minun. Ystävällisyys nimittäin herättää heissä toivon kipinän ja sinnikkäästi he tarjoavat yhä uusia lehtiä ja lopulta pettyvät, joskus vähän suutahtavatkin, kun en tilaakaan mitään.

Myös makuni on muuttunut. Tai ei sentään, ei se ole muuttunut, mutta löytänyt mukaisensa. Inhokkini ovat ennallaan (pompöösi Divaani ja kliininen Plaza Koti) mutta suosikkini vaihtunut. Kyseessä on lehti, jonka kuviin ihastuin muutaman irtonumeron perusteella niin paljon, että tilasin sen itselleni. Hintaa yhdelle lehdelle tulee kotiinkannettuna nelisen euroa. Valittuni on, uskokaa tai älkää, Country Living.

Kaikki kuvat Country Living 10/2010.

Vielä kerran

Mökillä kääntämässä vene mahalleen. Nyt saa talvi tulla. Myrskytuuli oli repinyt puut paljaiksi, mutta vastarannalla ne olivat yhä pukeissa. Kuolemaa joka puolella, ruskeita, nahistuneita ja kuivuneita lehtiä. Mutta ei siinä ole minusta ikinä ollut mitään surullista. Ei siinä.

Aurinko väläytti vielä kerran hymynsä, heti perään tumma taivas päästi sateen. Kotimatkalla tuli rakeita. Onko mitään ihmeellisempää kuin vuodenajat?

Kotona luin pitkästä aikaa Saarikoskea:

Ne jotka väittävät että olen luopunut jostakin
eivät tiedä mitä minä omistan.

(Alue, 1973)

Kaijat

Nukkumiset taas ihan mitä sattuu. Menee kukkumiseksi.
Onneksi yö on hellä.
Papukaijataulu Hannaleena Heiskan.

Oraakkeli

Pienen vihon Celia haastoi minut katsomaan kirjahyllyäni sillä silmällä. Hauskaa, olisipa kysymyksiä ollut enemmän! Kirjahylly olisi tarjonnut vastauksia niin moniin, varsinainen oraakkeli. Ehkä keksin siltä lisää kysyttävää myöhemmin.

1. Oletko mies vai nainen
Ihmisen vaatteissa

2. Kuvaile itseäsi?
Tulin tumman metsän läpi

3. Kuinka voit?
Kirjoitan

4.Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi?
Vastapäätä kapakka

5. Mihin haluaisit matkustaa?
Nuoruuteni Pariisi

6. Kuvaile parasta ystävääsi?
Siivekkäät ja hännäkkäät

7. Mikä on lempivärisi?
Sinisimmät silmät

8. Millainen sää nyt on?
Oikukas tuuli

9. Mikä on paras vuorokauden aika?
Yö aukeaa kuin vilja

10. Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Nuoruuden kolmas näytös

11. Päivän mietelause.
Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää

12. Millainen on parisuhteesi?
En soisi sen päättyvän

13. Mitä elämä sinulle merkitsee?
Tuoreessa muistissa kevät

14. Minkä neuvon tahtoisit antaa?
Avaa tule

15. Miten tahtoisit kuolla?
Laulu laululta pois

16. Mottosi?
Maailma on sana

Haastan kirjahyllypaljastuksiin himalaisen, lumisen elinan ja Raitapaidan Pirkon.

Aika on

Alice Taitin kumpparikuva täältä.

Herkuttelimme ystäväni kanssa herkkutattitryffelikastikkeeseen upotetulla tuorepastalla ja vaihdoimme kuulumisia. Ystävä totesi, ettei ymmärrä, miten kenelläkään voi olla aikaa pitää jotain blogia. Häkellyin kahdestakin syystä. Miksei olisi aikaa? Ja vaikka aikaa olisikin rajoitetusti, miksei liikenevää aikaa voisi käyttää juuri blogin pitämiseen, jos se on mieluinen harrastus?

Joskus tuntuu siltä, että bloggaaminen harrastuksena on väärinymmärretty. Niille, jotka eivät sen antoisuudesta mitään tiedä, blogin pitäminen voi näyttäytyä itsekeskeisenä ajantuhlauksena. Puuhalle sopii jopa vähän naureskella. Kuka niitä muka lukee? Ketä ne kiinnostavat? Jonkun tavallisen kotiäidin yksitoikkoinen arki? Eikö aikaa kannattaisi käyttää johonkin tuottavampaan ja hyödyllisempään?

Bloggaajat tietävät, että blogeja luetaan. Syntyy yhteisöllisyyttä, joka kannustaa ja kannattelee. Mutta nähdäkseni se on kuitenkin sivutuote, iloinen yllätys, plussaa, lisäarvoa, hedelmä. Ei kai kukaan pelaa jalkapalloakaan vain otteluihin saapuvan yleisön takia? Täytyy nauttia myös pallon perässä juoksemisesta ja sen potkimisesta, oli pelikavereita sitten yksi tai kaksi tai kokonainen joukkue. Oli yleisöä tai ei.

Ihailen jokaista bloggaajaa ainakin kahden kynnyksen ylittämisestä. Ensimmäinen on vapautuminen muiden mielipiteistä, rohkeus luoda jotain omaa mahdollisista vähättelijöistä huolimatta. Toinen on oman ajan haltuunotto, sen ymmärtäminen että aika on ja sen voi ainakin yrittää käyttää tahtomallaan tavalla, haluamiinsa asioihin. Me itse päätämme, mikä on tuhlausta, mikä viljelyä.

Pieniä blogimaailman iloja: omasta elämänmuutoksestaan ihailtavan kirkkaasti kirjoittavan Downshifter Mollyn kehut saivat Meijerielämäni suorastaan pakahtumaan ilosta ja ylpeydestä. Peilin takana-blogin Anne puolestaan ilahdutti Meijerielämää tunnustuksella jo kuukausi sitten, myöhästyneet kiitokset siitä!

*edit* 8.11. Uusimmassa Nyt-liitteessä oli pieni juttu brittinäyttelijä Stephen Frystä. Lehdessä sanotaan: "Ehkä kompensoidakseen (omasta mielestään) epäonnistunutta näyttelijänuraansa hän on aktivoitunut muilla areenoilla. Nykyään Fry on Twitter- ja bloggaaja-aktiivi. Se ei ole haukku, sillä hän on nokkela sanankäyttäjä."

Oikein erikseen pitää mainita, että se ei ole haukku. Tätä juuri tarkoitan.

Silloin ennen

Tämän kuvan oli Miia löytänyt vaarinsa valokuvien joukosta: meijeri vuonna xx. Vuosiluku tai edes -kymmen ei ole tiedossa, mutta kuva lienee vähintään 50 vuotta vanha.

Papin koti

Luin joskus Sköna hem-lehdestä jutun tukholmalaisesta naispapista ja hänen kodistaan. Ihastuin erityisesti Cecilia Eldesin ja Martin Ålundin maalauksiin. Lehti oli kirjaston, mutta googlettamalla löysin jutun netistäkin, täältä. Valokuvat on ottanut Martin Cederblad.

Linnut

Minulla on paljon lintuja. Tauluissa, astioissa, vaatteissa. Variksia varsinkin. Niin aliarvostettu eläin. Ja kirjahyllyn päällä nököttää korppi. Sitä on moni säikähtänyt, luulevat täytetyksi vaikka se on muovia.

Nämä veijarit ovat lähteneet matkaani muilta mailta: varismuki Virosta, ruskeankirjava raajarikko Prahasta. Siellä se kyyhötti keramiikkapuodin viallisten korissa (nokkaa oli vähän liimailtu). Käärin sen hellästi silkkipaperiin ja toin tänne kauas pohjoiseen, kotiin.