perjantai 9. syyskuuta 2011

Arkeani nyt

Viikoilla on tapana muuttua tapahtumarikkaammiksi näin syksyllä. Alkuviikosta tein pari haastattelua, kirjoitin pitkään roikkuneen jutun vihdoin valmiiksi, tapasin ystäviä ja yritin karistaa flunssanrippeitä konstilla jos toisellakin. Törmäsin myös pariin blogituttuun tilaisuudessa, josta enemmän täällä. Mukavaa ja vähän jännääkin.

Torstaina lääkäri tuli isän luokse kotikäynnille. Tarkoitus oli keskustella isän toiveista sen suhteen, miten sitten toimitaan, kun hänen tilansa huononee. Aloite tällaiseen keskusteluun tuli hoitohenkilökunnan taholta. Isä oli pohtinut asioita huolella etukäteen ja toivoi tapaamiselta ennen kaikkea lisää tietoa eri vaihtoehdoista.

Sekä lääkäri että mukana ollut sairaanhoitaja olivat kuitenkin kovin kiireisiä, eikä heillä tuntunut olevan aikaa eikä kärsivällisyyttä rauhalliseen keskusteluun. Hoitajan molemmat kännykät soivat vähän väliä, enkä ainakaan minä edes halunnut ottaa esille mielessäni pyörineitä kysymyksiä siinä tohinassa.

Ei kuolema ole mikään läpihuutojuttu, eikä siihen liittyviä suuria päätöksiä pidä tehdä juosten kusten. Ihmisen elämä on niin suuri ja monimutkainen kokonaisuus, ettei sitä saada siistiin pakettiin hätäisellä palaverilla.

Kun pyörremyrskynomainen vierailu oli ohi ja lääkäri ja sairaanhoitaja kiiruhtaneeet seuraavaan paikkaan, keitimme kaikessa rauhassa kahvit. Isä otti ensimmäistä kertaa puheeksi omat hautajaisensa: eräs muusikkoystävä oli luvannut soittaa kirkossa Vivaldia. Minulle isä sanoi antavansa muuten vapaat kädet, mutta arkussa ei saa olla rimpsuja.

Nyt aloittelen viikonlopun viettoa univelkani jo viime yönä kuitanneena ja melko hyvillä mielin muutenkin. Työn alla on Istanbuliin sijoittuva dekkari, jonka lukeminen ei onneksi tunnu lainkaan työltä. Uunissa paistuu A-P:n Omenamintun ohjeilla tekemä munakoisovuoka, jota on kokeiltu kerran aikaisemminkin. Se on täydellisyyttä hipova syysruoka.

Olen lukenut edelliseen postaukseen tulleita vastauksia suurella mielenkiinnolla ja hymyssä suin. Ehkä joku innostuu vielä avaamaan sanaisen arkkunsa? Ensi viikolla arvotaan.

Naapurikaupungin Taiteiden yössä oli paikallisen eläinsuojeluyhdistyksen koju, jossa myytiin ihanan nostalgisia eläintauluja. Lehmien lisäksi hamstrasin kuvia pöllöistä, ketuista ja oravista. 

16 kommenttia:

Pilvitarha kirjoitti...

Kuvaamastasi lääkärin kohtaamisesta tuli mieleen se elokuvissa käytetty efekti kun yksi hahmo seisoo paikoillaan ja kaikki ympärillä vilisee ohi...

Oikein iso halaus ja hyvää viikonloppua!

Maria/Sinisen linnan kirjasto kirjoitti...

Voi ei... Toivottavasti uusi, kiireetön tapaaminen onnistuisi pian. Voimia teidän perheelle.

Tuo munakoisoherkku kuulostaa ihanalta; pitääpä käydä kurkkaamassa resepti. Mies toi viime viikolla töistä jättiläiskesäkurpitsan (väitti, että lajikkeen nimi oli "Jorma", mutta en kyllä uskonut), ja kokkasi (osasta) siitä kesäkurpitsa-jauhelihapaistosta, jossa oli tuorejuustoa ja kermaa... Viikonloppuna meillä oli vieraita ja grillasimme kesäkurpitsaa vartaissa, mutta sitä riittää yhä vain...

Lumikko kirjoitti...

Pilvitarha, kiitos, samoin sinne!

Maria, kiitos sinullekin. Tuo munakoisovuoan resepti voisi toimia niinkin, että korvaisi munakoison kesäkurpitsalla..?

Sanuliini kirjoitti...

Kiitos avoimuudestasi. Auttaa meitä muita, joilla vaikeat keskustelut vielä (toivottavasti) kaukana edessä. Ihanaa syksyä sinulle - kaikesta huolimatta - tai juuri siksi!

Hoo Moilanen kirjoitti...

Aika noloa, että aloite keskusteluun tuli hoitohenkilökunnalta ja sitten heillä ei kuitenkaan ollut aikaa paneutua siihen kunnolla ja ajan kanssa. Ehkäpä tuo kuvaa laajemminkin (surullisesti) julkisen terveydenhuollon tilaa.

Kuolema on osa elämää (vai sen päätepiste), joten kaikesta siihen liittyvästä on hyvä voida puhua samoin kuin mistä tahansa muustakin asiasta.

Toivotaan, että isäsi tila säilyy vakaana!

Aura kirjoitti...

"Muuten vapaat kädet, mutta ei rimpsuja." ♥

Lumikko kirjoitti...

Sanuliini, hyvä kuulla, että auttaa. Olen ajatellut viedä blogia kevyempään suuntaan, mutta kokonaan en halua luopua näistä "vaikeammistakaan aiheista", vaikka osa lukijoista niitä ehkä kauhisteleekin. Kuten Hoo Moilanen tuossa alempana toteaa: kuolemakin on osa elämää.

Hoo Moilanen, jotain on tosiaan pielessä, jos saattohoitokeskustelutkin on käytävä minuuttiaikataulun puitteissa, lääkäri tulee puoli tuntia myöhässä, hoitaja puhuu välillä puhelimessa, jne. No, eipä siinä kovin kummoisia sitten keskusteltukaan.

Kuolemasta on tullut niin luonnollinen osa omaa elämääni, että itse en aina edes huomaa puhuvani tai kirjoittavani "vaikeista aiheista". Minusta se on ihan hyvä niin.

Aura, onneksi minulla ja isällä on niin samanlainen maku, että rimpsuista ei olisi ollut pelkoa, vaikka asia ei olisi tullutkaan puheeksi :)

Rita kirjoitti...

Kylläpä tuntui ikävältä oman ammattikunnan taholta tuollainen kotikäynti. Itse en koskaan pitänyt kotikäynneillä kännykkääni mukana vaan pyhitin käynnin aina kyseiselle ihmiselle. Ja etenkin saattohoitoon valmistautuessa laitoin asiat tärkeysjärjestykseen ja annoin aikaa. Aikoinaan vasta aloittelevana apuhoitajana koetut saattohoidot ja potilaan vierellä vietetyt viimehetket opettivat kunnioittamaan elämää ja kuolemaa, olemaan kuoleman hetkellä se turvallinen kädestäpitäjä.

Isäni on polttanut ikänsä kuin korsteeni. Keuhkosyöpähän siitä sitten seurauksena. Eilen hän kävi läpi tähystysleikkauksen ja siitä hienosti nyt toipumassa. Uhosi ennen operaatiota ettei tupakoinnista koskaan luopuisi. Aivan nöyrästi kaikkeen suhtaudun enkä ala moralisoimaan. En ole mikään julki uskovainen enkä muutakaan. Mutta koen jostakin jumalalisesta armahtavaisuudesta ja rakkaudellisesta pyyteettömyydestä isäni kaltaisen ihmisen kohdalla olevan kyse. Ja näin sen tosi inhimillisessä ja rakkauteen kykenevässä elämässä tulisikin toteutua.

Lumikko kirjoitti...

Rita, en yleensä ole mikään nipo kännykkäasioissa, mutta tällaisessa tilanteessa minusta olisi hienotunteista laittaa puhelin äänettömälle. Nythän päriseviä puhelimia oli peräti kaksin kappalein, ja siinä tosiaan hoidettiin aikataulutuksia ja seuraavaan asiakkaaseen liittyviä asioita kesken kaiken. Minusta se olisi tuntunut epäkohteliaalta, vaikka olisi ollut vähän vähemmän tärkeästäkin asiasta kyse. Ehkä nuori sairaanhoitaja halusi jotenkin näyttää meille, kuinka hektistä ja kiireistä työtä hän tekee? Ehkä koko juttu meni kokemattomuuden piikkiin.

Hienoa, että isäsi on toipumassa leikkauksesta. Minustakaan se ei ole meidän tehtävämme moralisoida vanhempiemme (tai muidenkaan) elämänvalintoja.

milla kirjoitti...

Voih. Mietin samaa kuin Hoo Moilanen, että onpa noloa. Jotenkin vaikuttaisi hieman ajattelemattomalta pitää puhelimet pirisemässä tuollaisen palaverin aikana. Tuntuu, että vähemmän tärkeissäkin palavereissa ihmiset laittavat puhelimet äänettömälle ja soittavat tulleet puhelut palaverin jälkeen läpi. Minusta se on vaan kunnioitusta niitä ihmisiä ja heidän asiaansa kohtaan.
Viesti siitä, että nyt keskitytään teihin.

Toivottavasti saatte uuden palaverin.

Hyvää viikonloppua! Minulla on suunnitelmissa perinnepäiviä ja Le Havrea :) Kunhan saan tämän yövuorojen sotkeman pään järjestykseen..

Anonyymi kirjoitti...

Yhdekääkymppiä lähenevän äitni kanssa keskustellessa olen aika sujuvasti oppinut jo suunnittelemaan hautajaisiakin. Eikä se lopulta ole niin kamalaa kuin voisi kuvitella.

Hoitotestamentin toimivuudesta ja ennenkaikkea toimimattomuudesta on ollut julkisuudessa jo niin paljon juttua, ettei tässä siitä sen enempää.

Hautaustoimistoista saa lomakkeen, ns. hautaustestamentin, jolla tuleva vainaja (oops!) voi jälkeenjääneille jättää toiveensa hautaukseen ja siihen liittyviin asioihin tiettäväksi ikäänkuin virallisemmin.

-P-

Lumikko kirjoitti...

milla, niinpä, luulisi että siksi yhdeksi lyhyeksi hetkeksi voisi keskittyä käsillä olevaan asiaan ja asiakkaaseen.

Minäkin haluan nähdä Le Havren ensi tilassa! Ehkä jo maanantaina... Perinnepäivätkin kuulostavat kivoilta, mukavaa viikonloppua teille!

Anonyymi, minusta se ei ole ollenkaan kamalaa, ainakaan jos asian ottaa puheeksi se, jonka hautajaisista on kyse. Tuollainen hautaustestamentti voi tuoda mielenrauhaa niille, joilla on kovin tarkat toiveet omien hautajaistensa suhteen ja jotka eivät syystä tai toisesta pysty toiveitaan omaistensa kanssa jakamaan.

Katja kirjoitti...

Halauksia sinne!

Ja musta on hienoa että jaksat kirjoittaa täällä vaikeista(kin) asioista.

Lumikko kirjoitti...

Katja, kiitos taas kannustavista sanoistasi <3

Nonna kirjoitti...

Kuolema ei saisi olla tabu, josta ei uskalleta puhua. Valitettavan usein vaan niin on ja moni tärkeä asia jää kertomatta.

Isäni kuoli tasan kaksi vuotta sitten ja kun järjestimme äitini kanssa hautajaisia, oli luontevaa puhua myös hänen hoitotestamentistaan ja siitä, miten hän toivoo itsensä haudattavan sitten joskus... Minulle jäi asiasta hyvä fiilis.

Onpas tylsä lukea kohtelustanne. Tuollainen tilanne vaatisi tahdikkuutta ja aikaa. Kännykät kiinni ja suhtautuminen kunnioituksella.

Tsemppiä sinulle!

Lumikko kirjoitti...

Nonna, samaa mieltä. Itse koen, että vaikka läheisten ihmisten kesken kuolemasta voi toisinaan puhua jopa hirtehiseen sävyyn, vieraiden ihmisten ja erityisesti ammattilaisten on syytä suhtautua asiaan tietyllä kunnioituksella. Se ei ehkä ihan toteutunut tuossa torstaisessa tapaamisessa.

Minäkin olen puhunut äitini kanssa näistä asioista. Se on tietysti vähän erilaista, koska toivon ettei asia hänen kohdallaan tule vielä pitkään aikaan ajankohtaiseksi. Mutta ehdottomasti on hyvä tietää toiveista etukäteen, auttaa varmasti selviytymään tilanteesta sitten kun sen aika joskus on.

Kiitos Nonna!