maanantai 26. syyskuuta 2011

Pöllö joka ei huhuillut

Pöllö-tapetti Tapettitalosta.
Toivoisin jaksavani tehdä postauksia vähän iloisemmista aiheista, mutta se ei nyt tunnu onnistuvan. Tunnen ylipäätään olevani jotenkin väärällä aaltopituudella.

Vaikka olen ainakin vuoden päivät puhunut sen puolesta, että ilon ohella myös suru saisi näkyä täällä, huomaan tulleeni epävarmaksi. Positiivista sanottavaa ja annettavaa tuntuu olevan niin vähän, että en tiedä, kuinka jatkaisin. Ollako hiljaa ja palata vasta sitten kun pahin on ohi? Vai kirjoittaako elämästään sellaisena kuin se nyt on (hyvin, hyvin valikoidusti), siitäkin huolimatta että se karkottaa lukijoita ja aiheuttaa sitä kautta lisää epävarmuutta? Vai lopettaako koko blogi?

Joku 'pulinat pois'-henkinen tyyppi saattaa ihmetellä, mitä järkeä näitä kysymyksiä täällä on pyöritellä. Omahan on blogisi, tee niin kuin tykkäät. Onhan se niinkin. Mutta toisaalta: jos teitä lukijoita ei olisi, voisin yhtä hyvin kirjoittaa kukalliseen päiväkirjaani ja ainoastaan sinne. Kirjoitan siis teille. Itselleni myös, mutta ennen kaikkea teille. Siksi koen tarvetta jakaa bloggaamiseen liittyviä tuntemuksiani täällä, teidän kanssanne.

Yhdestä asiasta olen joka tapauksessa varma. On arvokasta, että olen tullut dokumentoineeksi isän kanssa kulkemaani taivalta edes tänne. Vaikka muistiinmerkitsemäni lakkaisi elämästä virtuaalissa, osana tätä blogia, se olisi kuitenkin tallessa, olemassa.

Otsikko on lapsena keksimäni kirjannimi.

35 kommenttia:

Anna Elina / Vielä yksi rivi kirjoitti...

Vaikea kysymys, johon ei voi antaa yksiselitteistä vastausta. Varmasti tiedät itse parhaiten, miten toimia. Ymmärrän kyllä, että olosi on nyt epävarma. Itse henk.kohtaisesti ainakin toivon, ettet lopeta kokonaan, sillä minusta on mukava lukea sinun postauksiasi. Nostat esille tärkeitä aiheita ja kirjoituksesi herättävät keskustelua. En usko, että sinun tarvitsee olla huolissaan siitä, että lukijat katoavat. Ne, jotka arvostavat avoimuuttasi ja kykyäsi käsitellä täällä myös vaikeita aiheita, pysyvät. Senkin kaikki varmasti ymmärtävät, jos et nyt jaksa postailla. Mutta ehkä kirjoittaminen myös auttaa sinua itseäsi selkiyttämään ajatuksia ja selviämään eteenpäin. En tiedä enkä osaa sanoa, mikä olisi parasta, mutta ainakin täällä on yksi uskollinen lukija.

Voimia ja rohkeutta edelleenkin!

Lumikko kirjoitti...

Anna Elina, kirjoittaminen auttaa kyllä, sen olen huomannut. Vaikka en usko kirjoittavani tänne enää enempää saattohoidon konkretiasta, epäilen että tämänhetkinen tunneilmastoni suodattuu teksteihin joka tapauksessa, riippumatta siitä mistä postaan. Se on luonnollista, mutta samalla tunnen sitä mainitsemaani epävarmuutta. Toisaalta kyse on omasta lisääntyneestä haavoittuvuudestani, toisaalta sen ymmärtämisestä, että eivät ihmiset jaksa/välitä lukea kovin raskaista tunnelmista pitemmän päälle.

Tavallaanhan kyse on aika perustavanlaatuisesta asiasta: pidänkö tätä blogia ensisijaisesti itseäni varten vai lukijoitani varten? Sekä että tietysti, mutta ensisijaisesti?

Eiväthän nämä tietenkään mitään elämää suurempia kysymyksiä ole, mutta sen verran iso juttu tämä bloginpito nyt kuitenkin tuntuu olevan, että esim. siitä luopuminen ei ole ihan yksinkertaista. Tai ehkä onkin, mutta juuri tämän sosiaalisen/yhteisöllisen puolen takia en halua tehdä hätiköityjä päätöksiä. Se on kuitenkin ollut niin tärkeä voimavara. Juuri tällaiset keskustelut kuin nyt tämäkin, Anna Elina! Kiitos taas.

jaana kirjoitti...

Täällä myös yksi lukija, joka pysyy, sillä minusta sinä olet älykäs nainen, joka osaat kirjoittaa hyvin tärkeistä aiheista ja joskus myös niistä vähemmän tärkeistä tunnelmien mukaan. Olet myös aktiivinen kommenteihin vastaaja ja kommentisikin ovat aina mietityn oloisia ja niistä huomaa, että välität lukijoistasi. On täysin ymmärrettävää, jos mielesi tällä hetkellä askartelee isäsi asiassa, sillä on varmasti älyttömän raskasta nähdä läheisensä hiipuvan pois, ilman, että voi itse mitenkään auttaa. Jos haluat näistä tunnelmistasi tänne kirjoittaa, jos se helpottaa, niin minä ainakin luen ja uskon, että myös monet muut ovat tukenasi ja haluavat sen osoittaa.
Päätös on tietenkin kokonaan sinun, enkä halua mitenkään painostaa sinua jatkamaan, mutta toin vain esille sen mitä itse ajattelen.

Pilviharso kirjoitti...

Komppaan edellisiä, ehdottomasti. Oma blogini muuttui surublogiksi elämäntilanteen vuoksi, mutta samalla myös selviytmiskertomukseksi. Kaikki se kannustus, jota sitä kautta olen saanut, on ollut myös kannattelua. Sanoittamisen tarve eritoten silloin, kun tapahtuu jotakin ainutkertaisen tuskallista, on kirjoittavalle todella luonnollista.

Myös tätä julkisesti kirjoittamista aprikoin silloin ja nyt ole tyytyväinen siihen, että valitsin jäädä. Siinä vaakakupissa on kuitenkin enemmän painoarvoa kuin jos ihan yksin olisin tuskitellut.

Sillä elämänvaihe, jota käyt, on Elämää. Moni on kokenut vanhempansa saattohoidon (mm. minä v. 2000), monelle se on edessä.

Mutta teet just niinkuin tykkäät. Ja aina voit muuttaa mieltäsi.

Voimia ja rakkauden kannattelua tähän vaikeaan aikaan...

Pilvitarha kirjoitti...

Ymmärrän että blogin jatkaminen mietityttää, mietityttäähän se monta sellaistakin joiden kirjoitukset käsittelevät ihan kepeitä juttuja.

Mielestäni sinulla ei ole syytä rajoittaa kirjoitustesi aiheita meidän lukijoiden takia, jos joku ei halua lukea vaikeista asioista niin jättäköön lukematta. Meitä kuitenkin on paljon jotka lukevat ja paljon on kommentoijiakin. (Itse en joka kerta osaa kommentoida koska minulla ei ole omaa kokemusta tilanteestasi ja tuntuu välillä hölmöltä laittaa aina samanlainen lyhyt kommentti kun haluaisin oikeasti löytää ne hyvät, lohdulliset sanat).

Saat varmasti itse paljon siitä että jäsentelet ajatuksiasi tänne, niin ainakin luulen. Sinulla ei ole velvollisuutta kertoa enempää kuin olet nyt kertonut, mutta et tarvitse lupaa niistä jatkamiseenkaan.

Halaus, tässä.

Nonna kirjoitti...

Täällä myös yksi, joka käy kyllä kurkkimassa surullisiakin tekstejä!

Jatkoa siis toivon minäkin, ihan siinä muodossa, mikä sinusta tuntuu luotevimmalta!

Voimia viikkoosi!

anja kirjoitti...

Voi Lumikko, kirjoita tänne blogiisi silloin kun sinusta siltä tuntuu. Ne lukijat, jotka eivät kulje mukana eivätkä lue, ovat sen itse valinneet. Meistä monet kuitenkin lukevat ja kommentoivatkin. Omakohtaisesti tiedän, että kirjoittaminen on itselle terapiaa vaikeissa tilanteissa, vaikka luonnollinen siivilä karsiikin kirjoittamasta liian henkilökohtaisista. Kun monella on vastaavanlainen elämäntilanne, voit olla avuksi jakamalla kokemuksiasi. Voimia ja halauksia tähän hetkeen.

Sesse kirjoitti...

Tottakai saat kirjoittaa siitä mikä milloinkin on päällimmäisenä elämässä, niin kai me kaikki teemme.
Elämään kuuluu sekä ilot että surut, rahahuolet, sairaudet, väsymys...yhtä hyvin kuin iloisetkin asiat. Voimahali!

Maria/Sinisen linnan kirjasto kirjoitti...

Voisin lainata Pilvitarhan kommenttia melkein sanasta sanaan, halausta myöten!

Downshifter Molly kirjoitti...

Minäkin usein mietin, kun luen blogeja taaksepäin, omaani tai muiden, että se on arvokasta ajankuvaa ja ajatuksia, mitä tänne tallentuu arkisesta elämästä ja maailmasta.

Itselläni on nyt myös kovin vähän motivaatiota bloggailuun, elämässä on uutta, ja vanhaa jää jotenkin vain vähemmälle tai pois. Blogi tuntuu nyt kuuluvan siihen vanhaan.

Luen kyllä mielelläni myös raskasta. Elämä on epätäydellistä, se saa näkyä ja kuulua. Ei ole niin selkeästi positiivisia ja negatiivisia asioita, on vain asioita.

Voimaa, syksyisiä raikkaita hengenvetoja Lumikko!

Katja kirjoitti...

Ymmärrän täysin pohdintasi. Minulla blogi on ollut nimenomaan tuota samaa tarvetta varten. Aloitin jo vuonna 2005, mutta kirjan myötä oli pakko alkaa piilottaa henkilökohtaista ja vaihtaa osoitetta. Se blogi on kuitenkin itselleni tallessa ja tärkeä. Nykyään tuntuu kohtalaisen valjulta kirjoittaa niitänäitä. Kuitenkin haluan olla olemassa täällä(-kin) ja jollakin tapaa tallentaa koettua.

Syysvaloa!

milla kirjoitti...

Minä en kyllä koe tekstejäsi raskaiksi, vaikka raskaista aiheista joskus kirjoitatkin. En odota täältä meijeriltä jatkuvaa positiivisuutta, koska minusta ihmisen elämä nyt ei vaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista ja hyvän löytämistä. Joskus se on ja joskus se ei ole. Tykkään lukea blogiasi juuri tällaisena, monipuolisena.

Sittenhän se olisi kovin väkinäistä ja raskasta, jos täytyisi väkisin yrittää näyttää tänne iloisuutta, jos sitä ei ole.

Jaksaisin uskoa, että annat kirjoituksillasi monille samaa läpikäyville tai läpikäyneille sanat. Esimerkiksi itse en ole kovin hyvä kirjoittamaan tunteistani, koska en saa niitä selkeästi mihinkään koskaan. Tuntuu hyvältä lukea, samaistua, todeta: noin minäkin ajattelen ja tunnen.

Jaksamisia teille.

Clarissa kirjoitti...

Täällä on ennen minua sanottu jo kaikki se, mitä itsekin ajattelen, tuossa Millan kommentissa ja muissa, joten en viitsi toistaa. Sinulla on hieno blogi, jatka sitä voimiesi mukaan. Se antaa paljon meille lukijoille ja uskon että se on myös sinulle itsellesi tärkeä henkireikä.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Väärällä aaltopituudella suhteessa mihin - bloggaamiseen?

Kaikki mitä haluat ja jaksat kirjoittaa on plussaa itsellesi ja lukijoille.

Voimia!

Lumikko kirjoitti...

jaana, voi kiitos, nätisti sanoit. Raskasta on, etenkin kun asiaan liittyy niin paljon kaikkea sellaista, mistä en täällä puhu enkä edes osaisi puhua. Muusta en oikeastaan enää edes koe tarvetta kirjoittaa kuin juuri niistä tunnelmista. Tuntuu jotenkin lohdulliselta saada tietää, että kaikki eivät niistä ahdistu tai niiden takia kaikkoa.

Pilviharso, kiitos kun kerroit omista kokemuksistasi. Surublogia tästä tuskin tulee, mutta ymmärrän täysin, että esim. sinun tilanteessasi se oli luonnollinen ja kenties ainoakin vaihtoehto. Voisin kuvitella, että oman lapsen kuolemaan liittyvät tunteet ovat vielä paljon voimakkaampia ja elämään kokonaisvaltaisemmin vaikuttavia -ehkä myös vähemmän ristiriitaisia?- kuin jo iäkkään vanhemman sinänsä luonnolliseen poismenoon liittyvät tuntemukset.

"Sanoittamisen tarve eritoten silloin, kun tapahtuu jotakin ainutkertaisen tuskallista, on kirjoittavalle todella luonnollista". Juuri näin.

Pilvitarha, lämmin kiitos. Tiedän, ettei minun tarvitse kysyä lupaa, mutta silti on jotenkin tärkeää tietää, että nämä tunnelmani eivät ole "too much" (ainakaan kaikille), koska jos niin olisi, voisin yhtä hyvin kirjoitella niistä jonnekin muualle.

Lumikko kirjoitti...

Nonna, kiva kuulla :) Kiitos sinulle!

anja, kiitos! Kirjoittaminen on terapeuttista, samoin kuin nämä kommenttilaatikossa käydyt keskustelut. Siksi ajattelenkin, ettei tällaisesta henkireiästä kovin heppoisin perustein kannata luopua, vaikka välillä iskeekin epäilys.

Sesse, niinhän se on. Ehkä tässä ei ole mitään ongelmaa. Kiitos Sesse!

Maria, kiitos <3

Molly, niin se on, moni asia olisi jäänyt pohtimatta ja "dokumentoimatta" ilman tätä blogia. Ymmärrän myös erittäin hyvin tuon tarpeen jättää vanhaa taakseen ja suuntautua uuteen.

"Ei ole niin selkeästi positiivisia ja negatiivisia asioita, on vain asioita". Näin minäkin ajattelen, ihan tismalleen, mutta joskus tuntuu että ainakin täällä blogimaailmassa ne herkästi erotellaan, samoin kuin 'vaikeat' ja 'kevyet' asiat ja 'henkilökohtaiset' ja 'ei-henkilökohtaiset' asiat.

miumau kirjoitti...

Paljon on jo sanottu. Mutta sanon vielä minäkin: Kirjoita kirjoita ja kirjoita. (Muistaakseni on sanottu, että ilot kaksinkertaistuvat ja surut puolittuvat kun ne jakaa.)

Elämän eri puolet tekevät blogistasi juuri niin elämänmakuisen, kuin se on. Kiitos siitä.

Voimia vaikeaan tilanteeseesi!

Sara kirjoitti...

Moi pitkästä aikaa! Olen ollut niin kipeä, etten ole edes kommentteja jaksanut kirjoittaa, vaikka monta kertaa on tehnyt mieli. Nyt on ihan pakko.
Ensinnäkin, sinulla on nyt rankat ajat ja en yhtään ihmettele fiiliksiäsi.
Miksi tämän blogin pitäisi olla jotain muuta kuin sitä, miltä sinusta tuntuu? Sehän tästä tekee ainutlaatuisen ja hienon! kaikki muu on teeskentelyä. Jos tuntuu ankealta, jaa sitä, se helpottaa. Mehän luetaan tätä koska kirjoitat rehellisesti elävästä elämästä ja se juuri on kiinnostavaa. Jos se ei jotain kiinnosta, so what?
Heräsin tässä yhtenä aamuna ikävään uneen. Olin nähnyt surullista, suorastaan lohdutonta unta eräästä bloggaajasta, joka on ollut hyvin sairas ja kertonut siitä blogissaan. Hänestä ei ole kuulunut mitään melkein kahteen kuukauteen ja huomaan miettiväni syytä siihen melko usein. Unessa sitten tunsin asiasta voimakasta, konkreettista surua. Asia on nimittäin niin, että tämän kyseisen bloggaajan todelliset tarinat herättävät ajatuksia tärkeistä asioista ja hänen elämänilonsa on ilo lukijoillekin. Sellaista voi bloggaamisen anti olla lukijalle parhaimmillaan.
Mielestäni sinun blogisi on hyvin samanhenkinen. Ja koen sen valtavan arvokkaaksi. On hienoa, että löytää tällaisiakin blogeja, kaiken ei tarvitse olla niin viihteellistä tai aina iloista. Eihän elämäkään ole.
Ota iisisti, kirjoita kun jaksat ja silloin kun se tuntuu tarpeelliselta.
Me lukijat pysytään kyllä mukana ja varmasti tuetaankin,jos tarvitsee.
Voimahaleja ja kirpeitä, kirkkaita syyspäiviä!

Karenina Unska kirjoitti...

Hyvin ovat kirjoittaneet edelliset kommentoijat. Kirjoita ihmeessä se, minkä oikeaksi koet ja minkä jaksat ja haluat jakaa. En usko, että kukaan on jäänyt lukemaan blogiasi siksi, että se olisi ikuisen hihkumisen sirkus, vaan siksi, että se on ihmisläheinen, aito, älykäs ja lämmin. Ja joskus tähän kaikkeen sekoittuu alavire ja suru. Jaan sen kyllä kanssasi, jos koet haluavasi sen jakaa. Ja toisaalta, jos et jaksa tai halua kirjoittaa, odotan kyllä siihen asti, kunnes taas jaksat.

Omenaminttu kirjoitti...

Minäkin täältä huikkaan ja vilkuttelen. Blogisi on niin elämänmakuinen, et kalastele, etkä mielistele, siitä pidän. Olet myös taitava keskustelun herättäjä - ei ihan helppo laji.
Kaikkea hyvää tälle viikolle!

Mirka kirjoitti...

Yhdyn edellisiin. Kirjoittaminen ON tärkeää. Älä jätä sitä, sinulla on lahja!

Voimia ja halauksia!

Celia kirjoitti...

Olen ollut hyvin samanlaisten pohdintojen äärellä. Sanoit hienosti sen, mitä en ole itse osannut enkä ehkä myöskään uskaltanut sanoa omassa blogissani.

Oma elämässäni on nyt todella raskaita suruja ja asioita, joista en voi enkä halua blogiini kirjoittaa. Siksi minusta tuntuukin usein postausta kirjoittaessa kuin kävelisin absurdilla esteradalla, jota koitan hämmennyksen vallassa suorittaa aina oikein tietämättä miksi.
Nykyään kuvat ovat minulla varmasti se syy, miksi yhä pidän blogia. Kuvien ottaminen, julkaiseminen ja pohtiminen tuottaa minulle iloa. Ja se, että toiset saavat niistä jotain. Se on myös kovin tärkeää.

En ole kokenut kirjoituksiasi raskaina, en missään nimessä. Kirjoituksesi on koskettavia ja niissä on ilmaa. En osaa sanoa sitä nyt paremmin, mutta minulle ne ovat tosia tavalla, joka ei ahdista.

Valoa ja voimia sinulle Lumikko!

Pirkko kirjoitti...

On hienoa, että jaat myös vaikeita asioita. Lukija voi valita lukemattajättämisen jos siltä tuntuu. Me, jotka haluamme lukea, saamme tässä jotain hyvin arvokasta. Aina ei osaa kommentoida, tuntuu, että sanoisi vain tyhjiä fraaseja, mutta tässä tarjoutuu myös mahdollisuus hiljaiseen kuunteluun ja myötäelämiseen. Olemalla avoin heikkoinakin hetkinä annat lukijalle lahjan; sitä ehkä uskaltaa vuorostaan olla itse avoimempi. Luulen, että tarvitsemme paljon enemmän juuri avoimuutta siitäkin huolimatta, että aina on heitä, jotka väärinkäyttävät toisen rehellisyyttä.

Katja kirjoitti...

Yhdyn kaikkiin edellisiin.
Kirjoitat juuri niistä aiheista jotka sinusta tuntuvat tärkeiltä.
"OIkeat lukijat" kyllä ovat ja pysyvät. Ja pysyvät vaikka hetken olisi kirjoittamisessa hiljaisempaakin aikaa.
Toisaalta varmasti myös helpottaa kun voi ja saa purkaa omaa oloaan. Olkapäänähän ollaan sitten me kaikki lukijat.

Halauksia ja jaksamista!

sanna kirjoitti...

Sanonpa minäkin, että tykkään blogistasi kaikkine kirjoituksineen. Voin kuvitella, kuinka raskasta elämäsi tällä hetkellä on. Kirjoituksesi isäsi sairaudesta sen sijaan eivät ole raskaita. Enemmänkin surullisia, realistisia, elämän makuisia. Herättävät paljon ajatuksia ja tunteita, niin kuin kirjoituksesi yleensäkin. Minä pidän niitä tärkeinä. Voimaa ja lämpöisiä ajatuksia sinulle!

Otsikko on surumielinen ja haikea. Mutta kun ajattelin sitä lastenkirjan nimenä, se ei ehkä kuulostakaan niin surulliselta. Lastenkirjoissa on kuitenkin aina onnellinen loppu.

Elisa kirjoitti...

Kuten kirjoitit kirjoittaminen on terapeuttista. Ja toisaalta, miten paljon kirjoittaminen antaa myös niille ihmisille, jotka sen saavat lukea. Sanoissa on uskomatonta voimaa.

Voimia ja valoa!

Leena Lumi kirjoitti...

Lumikko, blogisi on niiiiiin erilainen, että tänne ainakin minä tulen kuin erinä. Tosin kadun sitä yhtä paljastusta vieläkin, sillä kynä suihkii välillä niin dramaattisesti ja ne, jotka eivät tunne minua, pelästyivät. Siis täällä tulee fiilis, että voi 'ihan kuin jutella oikeesti'.

Pöllö joka ei huhuillut on yhtä hurmaavaa kuin oli Irvingin kirjassa Leski vuoden verran 'hiiri, joka rapisi seinän kolossa' ja 'ääni, joka ei kuulunut'.

Minäkin mietin blogin suhteen vaikka mitä, mutta usein siihen auttaa pieni breikki ja sitten sitä taas jaksaa melkein vaikka mitä.

Kaunista syysviikonloppua sinulle!

Lumikko kirjoitti...

Katja, minua melkein harmittaa, etten tuntenut sinua vielä Kirjavan aikoihin. Ehdin käydä siellä vain pari kertaa. Mutta ymmärrän täysin, että halusit vetää verhot vanhan eteen ja vaihtaa majaa elämänmuutoksesi/kirjailijuuden myötä, niin minäkin olisin tehnyt. Minusta nykyisetkään juttusi eivät ole yhtään valjuja, päinvastoin, mutta varmasti uusi ammattiroolisi ja omalla nimellä kirjoittaminen jollakin tavalla rajoittavat tai ainakin ohjaavat kirjoittamista, se lienee väistämätöntä.

milla, kiva kuulla, kiitos kannustuksesta. Ja huomasin blogistasi, että posti löysi perille, hyvä! Ihanan kuvankin olit ottanut :)

Clarissa, kiitos! Jonkinlainen henkireikä tämä on ollut, vaikka onneksi olen löytänyt muitakin henkireikiä; aina kun ei jaksa eikä kannatakaan olla koneella.

Hoo Moilanen, kiitos. Ehkä väärällä aaltopituudella suhteessa muuhun (seuraamaani) blogimaailmaan.

miumau, kiitos itsellesi! Ihanasti sanoit.

Sara, kurjaa että olet ollut kipeänä, toivottavasti nyt jo parempi? Kiitos todella rohkaisevasta ja ihanasta kommentistasi. Tuo unesi kertoo siitä, että täällä tapahtuu ihan oikeaa vuorovaikutusta, tutustumista ja myöteäelämistä, se on hienoa ja ihmeellistä.

Karenina, joo "ikuisen hihkumisen sirkusta" etsiville (onko heitä?) tämä sillisalaattini olisi kyllä melkoinen pettymys... Kiitos kauniista sanoistasi, Unska!

Omenaminttu, kiitos :)

Mirka, punastuttavasti sanottu, kiitos!

Lumikko kirjoitti...

Celia, kuvasi ovatkin niin ihmeellisiä, että blogisi kuuluisi suosikkeihini, vaikkei siellä olisi ikinä sanaakaan. Se, että käyt nyt läpi jotakin rankkaa ja surullista tulee kyllä läpi sekä kuvistasi että teksteistäsi, vaikka et kerrokaan kokemastasi "suoraan". Todella kauniisti sanoit viimeisessä kappaleessa, ihan samalla tavalla voisin sanoa Pienestä vihosta.

Pirkko, kiitos kannustavista sanoistasi, toivottavasti olet oikeassa tuosta avoimuudesta ja uskalluksesta.

Katja, kiitos! Myös olkapäänä olemisesta :)

sanna, ilahduttaa kuulla, että tekstini eivät ehkä sittenkään ole raskaita, vaikka aiheet välillä ovatkin. Nätisti sanoit muutenkin, kiitos.

En ole aivan varma, olinko ajatellut että "Pöllö joka ei huhuillut" tulee juuri lastenkirjan nimeksi. En tainnut vielä olla tietoinen siitä, että on olemassa erikseen lasten- ja aikuistenkirjoja. Muistan pari muutakin keksimääni kirjannimeä: "Varpaastani tulee verta" ja "Rusetti ei lähde päästäni". Aika vahvasti lapsen kokemusmaailmaan ankkuroituneita nimiä...

Elisa, kiitos!

Leena Lumi, ilahduin todella paljon sanoistasi ja siitä, että koet blogini ja tänne tulemisen noin. Äläkä murehdi sitä "paljastustasi", mitään vahinkoahan ei tapahtunut. Silloin kun jutellaan "oikeesti" (ihanasti sanottu, Leena!), juttu saattaa rönsyillä joskus villistikin, mutta ei se ole niin vaarallista.

Aurinkoista viikonloppua sinullekin!

PIUZA kirjoitti...

Kaunis tapetti. Totta, minustakin on arvokasta, että dokumentoit isäsi kanssa kulkemasi taipaleen. Muistan elävästi miten kauniisti olet hänestä kirjoittanut (ystävysten tapaaminen). Se on jotenkin jäänyt elämään.

Aurinkoista sunnuntai päivää!
t.Paula

Lumikko kirjoitti...

Paula, kiva kuulla :)

Kuukki kirjoitti...

Ehkä surullisista asioista kirjoittaminen karkottaa sellaisia lukijoita, joilla ei ole niistä kokemusta. Minusta surusta saa kirjoittaa, etenkin jos se helpottaa oloasi! Käyn täällä harvakseltaan, mutta mielelläni luen kaikenlaisia postauksiasi, myös pohdintoja. Blogia kannattaa jatkaa niin kauan kuin se antaa itselle jotakin - sitten voi lopettaa, jos se alkaa tuntua pakkopullalta ;-) Toivottavasti syksy tuo tullessaan myös mukavia asioita!

Lumikko kirjoitti...

Kuukki, niin se taitaa olla. Kiva kuulla että käyt :) Kyllä mukavaakin on tiedossa: uusi, isompi koti!

Kuukki kirjoitti...

Onneksi olkoon - odottelen kiinnostuneena postauksia uudesta kodistanne!

Lumikko kirjoitti...

Kiitos Kuukki!