 |
| Kuva kirjasta Simply Country. |
Tällä viikolla kaikki on taas toisin. Eilen iltapäivällä jähmetyin makuuhuoneen ovensuuhun, kun näin isän makaavan sängyssä liikkumatta. Sydän villiintyi, peräännyin eteiseen ja pelkäsin ääneen pahinta. Onneksi A-P oli mukana ja kävi puolestani toteamassa, että iskä vain nukkui. "Tältä se sitten tuntuu, ei se tämän pahempaa sitten ole", kuulin sanovani. Ikään kuin sitä voisi harjoitella.
Myöhemmin isä jaksoi olla hetken hereillä, lämmitin pinaattikeittoa, puhuin äänellä, jota en ollut ennen kuullut.
18 kommenttia:
Kirjoituksesi toi mieleeni paljon, mutta tässä en halua sanoa muuta kuin että onneksi selvisitte säikähdyksellä ja että ravintola-aterianne kuulosti ihanalta!
Joskus ihmiset nukkuvat niin rauhallisesti. Olen itsekin usein katsonut nukkuvaa ihmistä ja tuijottanut rintakehää, nouseeko se. Oman sydämen pamppaillessa tuhatta ja sataa. Tiedän tuon tunteen, se on kamala. En tosin tiedä, mitä se on kun kyseessä on rakas lähimmäinen. Varmaan se tunne kerrottuna jollain tuhannella...
Maria, minä säikyn tätä kyseistä asiaa aika herkästi, mieleni ja elimistöni on koko ajan sellaisessa "valmiustilassa". Ei kai se mikään ihme ole, etenkin kun isäni on ilmoittanut, että hän ei palveluasuntoon tai vanhainkotiin lähde, vaikka tilanne menisi kuinka huonoksi. Saappaat edellä-mentaliteetti siis.
Onneksi A-P ei säiky niin vähästä.
milla, tilanteen pelästyttävyyttä lisää vielä se, jos huutelee, eikä toinen herää siihenkään. Vaikka eihän sitä nyt syvästä unesta niin helposti herää.
Sydän tosiaan pamppaili tuhatta ja sataa ja olo oli sen pienen hetken aika neuvoton, mutta en voi tietää, miltä sitten tuntuu, jos joskus on tosi kyseessä. Toivon vain, etten olisi sillä hetkellä yksin.
Viimeinen lauseesi -puhuin äänellä, jota en ollut ennen kuullut - on niin kaunis, kaihoisa ja kertakaikkiaan upea. Kiitos siitä!
Hippokampustaja, minusta tuntui että se oli sellainen huolestuneen lapsen ääni, siitä uupui se tomeruus, jolla yleensä isälle puhun.
Muistan itsekin kuunnelleeni monta kertaa seinän läpi hengitystä, muistan sen puristavan tunteen rinnassani. Ja kun isän rauhallinen lähtö lopulta sitten tuli, sitä ei enää pelännyt kun tiesi sen tulevan.
Koskettavasti osasit kuvailla tilannetta! Voimia lähettelen täältä!
Taidan aavistaa tunteesi aika hyvin...
On kyllä ihana lukea kuinka olette toisillenne läsnä, isäsikin silloin kun jaksaa.
Toivon teille lisää hyviä päiviä!
Minä elin tuota samaa pelkoa reilu vuosi sitten ja kauan ennen sitä. Aina kun puhelin soi, olin varma, että joku soittaa kertoakseen isän kuolleen. Olin lopulta paikalla ja pidin kädestä. Mutta tiedän pelon. Pala nousi kurkkuun lukiessa.
Tämä kosketti. Sain juuri tänään suruviestin ystävän äidistä. Lähtö on ollut tiedossa, mutta eihän sitä voi harjoitella - vaikka ehkä luulisi.
Hienoa, että voit olla isäsi seurassa. Jokainen hetki on tärkeä. Sen aistii aina, kun hänestä kirjoitat.
Tuo viimeinen lause kiteytti kaiken.
Toi on niin tuttua. Ja kun aika on, ei yhtään auta vaikka sitä kuinka olisi 'hatjoitellut' ja miettinyt etukäteen.
Aika auttaa - vähitellen. Voimia!
Ehkä kuljette nyt hiljalleen kohti aikaa, jolloin nämä kertomasi hetket ovat muistoja.
Ei sitä voi harjoitella, sitä miltä tuntuu, kun kaikki on todella lopullisesti ohi. Ja vaikka siihen yrittää valmistautua, ei sekään paljon auta. Kaikki on sitten niin lohduttoman lopullista, mutta sanon samoin kuten päpä tuossa edellä: aika auttaa - vähitellen.
Omalla kohdalla koen lohdulliseksi sen, että tunnen vanhempieni olevan kanssani joka päivä, vaikka heidän poismenostaan on jo pitkä aika.
Toivotaan teille kuitenkin vielä monta leimaa kanta-asiakaspassiin.
Svea, tiedät siis tunteen. Vaikka harjoitella ei voi, niin jotenkin tulevaan voi kuitenkin orientoitua. Toivottavasti se auttaa sitten selviytymään tilanteesta.
Nonna, kiitos.
Maria, uskon että aavistat...
Pilvitarha, kiitos toivotuksista.
Minna, sinäkin. Minulla sama juttu puhelimen kanssa, ainakin silloin kun se soi outoon aikaan, aikaisin aamulla tms.
Omenaminttu, usein ne hetket ovat täynnä kaikkea arkista ja proosallista, mutta toisinaan on sitten niitä hetkiä, joiden tietää kiteytyvän muistoiksi.
Saga, kiitos.
päpä, niin se varmasti on, kiitos.
Clarissa, tuo viimeinen lauseesi liikutti. Juuri nyt ei näytä kovin lupaavalta, mutta onhan pieniä ihmeitä tapahtunut ennenkin.
Jotenkin kouraisi tuo viimeinen lause. Tykkäsin kovasti tästä kirjoituksen herkästä, inhimillisestä ja hieman hauraastakin tunnelmasta.
Jäin miettimään, että voikohan todella sitä harjoitella?
Aura, tavallaan harjoittelen koko ajan, mutta ei tämä tunnu tästä helpommaksi muuttuvan, päinvastoin. Eli ei taida voida. Odottaa, varautua, pelätä voi. Toivoakin voi, tiedän sen nyt; ei kuolemaa, mutta jotain käännettä, helpotusta.
Lähetä kommentti