torstai 14. heinäkuuta 2011

Tilanteet muuttuu

Kuva kirjasta Simply Country.
Viime perjantaina syötiin ulkona, isälle maistui munakas, tarjoilija antoi meille kanta-asiakaspassin ja leimasi sen melkein täyteen, koska muisti nähneensä meidät monesti ennenkin. Ruokailun jälkeen istuttiin taas pihalla katselemassa kanoja ja vuohia, kukko kiekui omanarvontuntoisesti, yksi kana oli karannut aitauksesta mutta yritti kaikin keinoin päästä sinne takaisin. Pohdittiin kanan lentoa, sen pituutta ja korkeutta.

Tällä viikolla kaikki on taas toisin. Eilen iltapäivällä jähmetyin makuuhuoneen ovensuuhun, kun näin isän makaavan sängyssä liikkumatta. Sydän villiintyi, peräännyin eteiseen ja pelkäsin ääneen pahinta. Onneksi A-P oli mukana ja kävi puolestani toteamassa, että iskä vain nukkui. "Tältä se sitten tuntuu, ei se tämän pahempaa sitten ole", kuulin sanovani. Ikään kuin sitä voisi harjoitella.

Myöhemmin isä jaksoi olla hetken hereillä, lämmitin pinaattikeittoa, puhuin äänellä, jota en ollut ennen kuullut.

18 kommenttia:

Maria/Sinisen linnan kirjasto kirjoitti...

Kirjoituksesi toi mieleeni paljon, mutta tässä en halua sanoa muuta kuin että onneksi selvisitte säikähdyksellä ja että ravintola-aterianne kuulosti ihanalta!

milla kirjoitti...

Joskus ihmiset nukkuvat niin rauhallisesti. Olen itsekin usein katsonut nukkuvaa ihmistä ja tuijottanut rintakehää, nouseeko se. Oman sydämen pamppaillessa tuhatta ja sataa. Tiedän tuon tunteen, se on kamala. En tosin tiedä, mitä se on kun kyseessä on rakas lähimmäinen. Varmaan se tunne kerrottuna jollain tuhannella...

Lumikko kirjoitti...

Maria, minä säikyn tätä kyseistä asiaa aika herkästi, mieleni ja elimistöni on koko ajan sellaisessa "valmiustilassa". Ei kai se mikään ihme ole, etenkin kun isäni on ilmoittanut, että hän ei palveluasuntoon tai vanhainkotiin lähde, vaikka tilanne menisi kuinka huonoksi. Saappaat edellä-mentaliteetti siis.

Onneksi A-P ei säiky niin vähästä.

Lumikko kirjoitti...

milla, tilanteen pelästyttävyyttä lisää vielä se, jos huutelee, eikä toinen herää siihenkään. Vaikka eihän sitä nyt syvästä unesta niin helposti herää.

Sydän tosiaan pamppaili tuhatta ja sataa ja olo oli sen pienen hetken aika neuvoton, mutta en voi tietää, miltä sitten tuntuu, jos joskus on tosi kyseessä. Toivon vain, etten olisi sillä hetkellä yksin.

Hippokampustaja kirjoitti...

Viimeinen lauseesi -puhuin äänellä, jota en ollut ennen kuullut - on niin kaunis, kaihoisa ja kertakaikkiaan upea. Kiitos siitä!

Lumikko kirjoitti...

Hippokampustaja, minusta tuntui että se oli sellainen huolestuneen lapsen ääni, siitä uupui se tomeruus, jolla yleensä isälle puhun.

Svea kirjoitti...

Muistan itsekin kuunnelleeni monta kertaa seinän läpi hengitystä, muistan sen puristavan tunteen rinnassani. Ja kun isän rauhallinen lähtö lopulta sitten tuli, sitä ei enää pelännyt kun tiesi sen tulevan.

Nonna kirjoitti...

Koskettavasti osasit kuvailla tilannetta! Voimia lähettelen täältä!

Maria kirjoitti...

Taidan aavistaa tunteesi aika hyvin...

Pilvitarha kirjoitti...

On kyllä ihana lukea kuinka olette toisillenne läsnä, isäsikin silloin kun jaksaa.

Toivon teille lisää hyviä päiviä!

Minna kirjoitti...

Minä elin tuota samaa pelkoa reilu vuosi sitten ja kauan ennen sitä. Aina kun puhelin soi, olin varma, että joku soittaa kertoakseen isän kuolleen. Olin lopulta paikalla ja pidin kädestä. Mutta tiedän pelon. Pala nousi kurkkuun lukiessa.

Omenaminttu kirjoitti...

Tämä kosketti. Sain juuri tänään suruviestin ystävän äidistä. Lähtö on ollut tiedossa, mutta eihän sitä voi harjoitella - vaikka ehkä luulisi.
Hienoa, että voit olla isäsi seurassa. Jokainen hetki on tärkeä. Sen aistii aina, kun hänestä kirjoitat.

Saga kirjoitti...

Tuo viimeinen lause kiteytti kaiken.

päpä kirjoitti...

Toi on niin tuttua. Ja kun aika on, ei yhtään auta vaikka sitä kuinka olisi 'hatjoitellut' ja miettinyt etukäteen.
Aika auttaa - vähitellen. Voimia!

Clarissa kirjoitti...

Ehkä kuljette nyt hiljalleen kohti aikaa, jolloin nämä kertomasi hetket ovat muistoja.
Ei sitä voi harjoitella, sitä miltä tuntuu, kun kaikki on todella lopullisesti ohi. Ja vaikka siihen yrittää valmistautua, ei sekään paljon auta. Kaikki on sitten niin lohduttoman lopullista, mutta sanon samoin kuten päpä tuossa edellä: aika auttaa - vähitellen.
Omalla kohdalla koen lohdulliseksi sen, että tunnen vanhempieni olevan kanssani joka päivä, vaikka heidän poismenostaan on jo pitkä aika.
Toivotaan teille kuitenkin vielä monta leimaa kanta-asiakaspassiin.

Lumikko kirjoitti...

Svea, tiedät siis tunteen. Vaikka harjoitella ei voi, niin jotenkin tulevaan voi kuitenkin orientoitua. Toivottavasti se auttaa sitten selviytymään tilanteesta.

Nonna, kiitos.

Maria, uskon että aavistat...

Pilvitarha, kiitos toivotuksista.

Minna, sinäkin. Minulla sama juttu puhelimen kanssa, ainakin silloin kun se soi outoon aikaan, aikaisin aamulla tms.

Omenaminttu, usein ne hetket ovat täynnä kaikkea arkista ja proosallista, mutta toisinaan on sitten niitä hetkiä, joiden tietää kiteytyvän muistoiksi.

Saga, kiitos.

päpä, niin se varmasti on, kiitos.

Clarissa, tuo viimeinen lauseesi liikutti. Juuri nyt ei näytä kovin lupaavalta, mutta onhan pieniä ihmeitä tapahtunut ennenkin.

Aura kirjoitti...

Jotenkin kouraisi tuo viimeinen lause. Tykkäsin kovasti tästä kirjoituksen herkästä, inhimillisestä ja hieman hauraastakin tunnelmasta.

Jäin miettimään, että voikohan todella sitä harjoitella?

Lumikko kirjoitti...

Aura, tavallaan harjoittelen koko ajan, mutta ei tämä tunnu tästä helpommaksi muuttuvan, päinvastoin. Eli ei taida voida. Odottaa, varautua, pelätä voi. Toivoakin voi, tiedän sen nyt; ei kuolemaa, mutta jotain käännettä, helpotusta.