Lisäksi luen mielelläni elämäkertoja, muistelmia ja matkakertomuksia, joita ei ole yritettykään naamioida tai terästää fiktioksi, mutta jotka eivät välttämättä ole sen totuudellisempia kuin omaelämäkerrallisen proosan kategoriaan luokiteltavat teokset. Totuutta sellaisenaan kun ei olemassa, ainakaan ihmisen kokemusmaailmasta puhuttaessa.
Elämäkerrallinen kirjallisuus on suosittua sekä Suomessa että maailmalla, ja esimerkiksi historiantutkimuksessa ja sosiologiassa sitä on käytetty tutkimuksen lähdeaineistona jo pitkään. Tutkijoita kiinnostavat myös tavallisten ihmisten omaelämäkerralliset tekstit; kertovathan ne paitsi kirjoittajistaan myös ajoista, tavoista ja ympäröivästä yhteiskunnasta.
Olen viime aikoina törmännyt useammassakin paikassa ajatukseen, jonka mukaan omasta elämästä kirjoittaminen netissä on vähintäänkin arveluttavaa ellei peräti vaarallista. Varoittelijat ja paheksujat vetoavat toisaalta netin "ikuisuuteen" (kaikki mitä sinne laittaa pysyy siellä aina), toisaalta -- ja ehkä vielä painokkaammin -- yksityisyydensuojan pyhyyteen ja koskemattomuuteen (minun elämäni ei kuulu muille eikä tulisi mieleenikään siitä kaikelle kansalle kertoa). Jälkimmäisessä asenteessa paheksunta on sisäänrakennettuna: vaikka näennäisesti puhuisikin vain omasta puolestaan, mielipide myös toisin toimivista tulee selväksi.
Minusta on jotenkin nurinkurista, että kirjojen kansiin "ikuisesti" talletetut omaelämäkerralliset tekstit -- proosa ja lyriikka, kirjeet ja päiväkirjat, muistelmat ja kirjoituskilpailuvastaukset -- eivät ole vaarallisia tai paheksuttuja, mutta vastaavat tekstit verkossa saavat toisenlaisen kohtelun. Kirjoja ja arkistojen aarteita pidetään paitsi kiinnostavina ikkunoina inhimilliseen elämään, ajatteluun ja kokemiseen myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaina dokumentteina. Samat ikkunat netissä leimataan helposti haitallisiksi kirjoittajille itselleen ja jotenkin kiusallisiksi muille.
Eihän omaelämäkerrallisiin teksteihin kai koskaan ole suhtauduttu lähtökohtaisen hyväksyvästi. Sekä Tikkasen, Kihlmanin että Meriluodon teokset otettiin aikoinaan vastaan paheksuvan kohun saattelemina, eikä esimerkiksi Meriluodon arvostus kirjailijana ole aina ollut hääviä. Väkisinkin tulee mieleen, että omaelämäkerralliseen nettikirjoitteluun kohdistuva kritiikki ja huoli liittyvät välineen (= internet) suhteelliseen uutuuteen. Suhtautuminen tulee ehkä muuttumaan ilmiön arkistuessa entisestään.
Itse olen joka tapauksessa kiitollinen lukuisille kirjoittajille, jotka ovat rohkeasti jakaneet kokemuksiaan joko fiktion tai muistelmien muodossa. Kenties juuri kaiken kirjoista -- ja kirjeistä! -- saamani vuoksi arvostan inhimillisen kokemuksen verbaalista jakamista myös verkossa. Vaikka oma kirjoittamiseni on hyvin varovaista ja (itse)säädeltyä tunnustuksellisiin prosaisteihin ja omaelämäkertureihin verrattuna, ilahdun aina kun joku kertoo saaneensa teksteistäni jotain, mihin peilata omia kokemuksiaan tai ajatuksiaan.
On tietysti mahdollista, että kaikki tuomiopäivän ennustajat ovat oikeassa, ja jonakin päivänä tämäkin bloginpito kostautuu jotenkin. Siihen asti aion nauttia siitä, että voin ajatella "ääneen" ja saada vastakaikua ajatuksilleni.
Kiitos kun teette sen mahdolliseksi.
P.S. Paulan Luen ja kirjoitan-blogiin on koottu linkkilista, jonka kautta löytää lukemaan kirjablogeissa viime vuonna julkaistuja juttuja kirjailijoiden (oma)elämäkerrallisista teoksista. Paulan postauksessa on myös melko tuore kuva hymyilevästä Aila Meriluodosta; ei näytä kovin onnettomalta, vaikka menikin kertomaan kaiken!
 |
| Kuva täältä. |
36 kommenttia:
Ihana postaus Lumikko. Olen usein miettinyt samaa, että mikä voi olla niin vaarallista tässä nettikirjoittelussa, sillä ihmisethän ovat jakaneet elämäänsä monin tavoin julkisuudessa ennenkin. Toki tämän välineen kautta jutut leviävät paljon laajemmalle, mutta toisaalta niitä on myös niin paljon, että massaan hukkuu, jollei ihan poikkeukselliseksi heittäydy.Itse kirjoitan blogiani nimimerkillä, mutta henkilöllisyyteni on aika helposti saatavissa selville erilaisten viitteiden kautta jos joku niin haluaa, mutta en pidä sitä kovin pahana tai varottavana asiana.
Lumikko, veit kuin ajatukset mieleni syövereistä... Kiitos siitä!
Mielenkiintoinen aihe, johon liittyen itsekin kirjoittelin viime viikolla.
Erinomainen vertaus kirjallisiin paljastuksiin – minä taidan ainakin kuulua niihin, jotka pitävät nettiä siinä mielessä "turmiollisempana", että sitä ei voi hallita, eikä sen käyttöikä ole vielä niin suuri, että voisimme tietää, mihin kaikkeen se vielä taipuukaan. Mediakasvatuksellinen aivopesu on siis toiminut minuun melko tehokkaasti koulun penkiltä alkaen, sillä ajatus anonymiteetin menettämisestä blogimaailmassa pelottaa minua kieltämättä jonkin verran. On turvallisempaa käyttää nimimerkkiä, tuntuu, että voi kirjoitella vähän vapaammin.
Mutta tämä on tietysti henkilökohtainen kokemus :)
Kun vertaa kirjoitettuja elämänkertoja blogeihin on huomattava, että blogeissa (tai vaikka Facebookissa) kirjoitetaan nykyhetkestä kun taas elämänkerroissa menneistä tapahtumista.
Esimerkiksi se, että matkustaa Espanjaan viikoksi. Elämänkerrassa se voi olla vain ohi menevä maininta, mutta kun kerrot kymmenille tuhansille blogin lukijoille online-ajassa lähteväsi huomenna Espanjaan, voi kotiin palatessa olla mahdollisuus että blogissa esittelemäsi asunto on hajoitettu, ylpeänä esittelemäsi kenkäkokoelma varastettu ja kissa roikkuu kattokruunusta.
Elämänkerrassa ex-presidentti voi kertoa käyttäneensä huumeita, pettäneensä vaimoaan ja pilkanneensa pääministeriä mutta ei niistä nyt herran tähden kannata Facebookissa ilmoitella reaaliajassa.
Pointti tuli varmaan selväksi :) Ihan koko elämäänsä ei kannata netissä jakaa, Meijerielämää on tehnyt mielestäni omasta elämästään kertomisen kunnialla ja hyvällä maulla. Minun ei tarvitse tietää katuosoitettasi, työpaikkaasi tai sotu-tunnustasi, näin on hyvä.
Taas hyvä kirjoitus!
Itselläni on melko ristiriitaisia tunteita elämänkertoja, tunnustuksellista proosaa ym. (juu, välillä myös blogeja) kohtaan ja sen takia luen niitä lukumäärällisesti melko maltilla. Mutta, hieman toistaen, tämä kirjoitus oli hieno, lopussa naurattikin nuo tuomiopäivän ennustajat ja Aila meriluoto, joka ei näytä kovin onnettomalta.
Hyvää uutta vuotta Lumikko!
jaana, arvasinkin (tai ainakin toivoin) että tämä aihe kiinnostaa sinuakin. Mietin tuota, että leviävätkö tänne kirjoitetut jutut loppujen lopuksi laajemmalle? Siis teoriassa tietysti, mutta käytännössä? Riippuu tietysti blogin lukijamääristä, siitä miten Google löytää jonkun jutun, linkitetäänkö sitä yms. Oman blogini juttuja luetaan tilastojen perusteella sen verran vähän (suhteessa) että en osaa olla "levinneisyydestä" huolissani.
Maikki, kiva kuulla!
Suketus, juuri tuota minäkin ajoin takaa, että koska netti on vielä suhteellisen uusi ilmiö eikä sen "luonne" ole vielä kaikilta osin välttämättä paljastunut, ihmiset ovat (ehkä syystäkin) varuillaan. Joitakin tulevaisuudentutkimusta käsitteleviä artikkeleita luettuani olen kuitenkin taipuvainen ajattelemaan, että netin sosiaalinen käyttö arkipäiväistyy vielä nykyisestäänkin ja esim. nettiyhteisöllisyys (josta blogimaailma on hyvä esimerkki) on tullut jäädäkseen. Nyt käydään paljon sellaista nettikäyttäytymiseen liittyvää keskustelua, joka on tavallaan voimallisesti ja _nopeasti_ läpilyöneen ilmiön herättämien kokemusten ja huolten käsittelyä ja yritystä luoda pelisääntöjä. Luulen, etä keskustelun painopiste muuttuu tulevaisuudessa.
En minäkään halua käyttää oikeaa nimeäni. Jos hakukoneita ei olisi, voisin harkita sen käyttämistä, mutta en halua että nimeni googlettamalla päätyisi tänne. Minusta on hienoa ja vapauttavaa, että täällä voi esiintyä nimimerkin suojissa (vaikka "suoja" olisikin vain näennäinen ja henkilöllisyys helposti selvitettävissä).
Anonyymi, pointtisi tuli selväksi, mutta meni vähän asian vierestä. Minusta on itsestään selvää, ettei kaikkea kannata kertoa (tuo Aila Meriluoto-heitto oli sarkastinen, mutta en halua käyttää silmääiskeviä hymiöitä varsinaisessa tekstissä ja toivon ihmisten yhä ymmärtävän sävyjä myös ilman hymiöitä). Ei minuakaan kiinnosta kenenkään hetu tai kotiosoite, vaan puhuin koko ajan nimenomaan kokemusten jakamisesta. Monet kirjoittavat omaelämäkerrallista _fiktiota_ nimenomaan estääkseen tiettyjä yksityiskohtia paljastumasta, suojellakseen muita ihmisiä jne.
Tutkimuskäyttöön (kirjoituskilpailun kautta tai muuten) kerätyt omaelämäkerralliset tekstit kirjoitetaan usein nimimerkillä. Olen läpikäynyt SKS:n arkistossa erään vaikeaan sairauteen liittyneen "kirjoituskilpailusadon", enkä unohda lukemaani koskaan, vaikka tekstien kirjoittajien henkilöllisyydet eivät olleet tiedossani. Eihän niillä ole/ollut mitään väliä. Tarinoilla oli, jaetuilla kokemuksilla.
Kaikki elämäkertakirjallisuuskaan ei ole retrospektiivistä. Esim. julkaistut päiväkirjat ja kirjeet on aikanaan kirjoitettu reaaliajassa. Henkilökohtaisesti luen niitä vielä mieluummin kuin jälkikäteen rustattuja muistelmia. Toisaalta esim. Pentti Saarikoski julkaisi tekstejään niin tiheään tahtiin, että siinä ei paljon puuttunut reaaliaikaisuudesta.
Matkoille lähtemisestä en kertoisi (enää) etukäteen enkä bloggaisi matkalta. En usko, että monellakaan on kokemusta tuosta maalaamastasi kauhuskenaariosta jossa kissa roikkuu kattokruunusta matkalta palattaessa, mútta ymmärrän että riski on olemassa.
Eeva-Liisa Manner on muuten kirjoittanut hienosti Espanjan matkoistaan. Onneksi ei tyytynyt ohimenevään mainintaan.
sanna, totta puhuen olen itsekin aika valikoiva, enkä esim. tykkää Märta Tikkasen tyylistä puhua edesmenneestä miehestään ja parin avioliiton ongelmista yhä ja aina vaan, vaikka mies on ollut jo iät ja ajat kuolleena. Kirjoittaa vielä voi, mutta niistä puhuminen joka ikisessä haastattelussa... Joku siinä tökkii. Tietysti voi ajatella, että Henrik Tikkanen aloitti sen osoitetrilogiallaan, mutta osoitetrilogiassa avioliitto oli kuitenkin vain yksi teema monien joukossa. Kaiken kaikkiaan sellainen avioparin keskinäinen julkinen kilpalaulanta on minusta jokseenkin käsittämätöntä; ehkä oma kipurajani menee siinä..?
No, se Tikkasista. Hyvää uutta vuotta myös sulle, Sanna - kiva kun sanot aina joskus jotain :)
Tunnustan. Olen yksi näistä tunnustuksellisista bloggaajista, joka on puoli vuosisataa saanut kuulla muuallakin liiasta avoimuudestani. Olen itkenyt viime vuosina paljon, mutten muistaakseni avoimuuteni vuoksi. Enimmäkseen hymyilen kuvan Aila Meriluodon tapaan, edelleen. Tavallinen ja "tavallinen" elämä on vain kiinnostavaa, aitoa ihmisen elämää.
Hyvä keskustelun aihe, mielenkiinnolla odotan lisää kommentteja!
Todella hyvä postaus. Olen miettinyt samaa... enkä ole tullut mihinkään lopputulokseen. Mikä on liikaa, mikä sopivasti. Itse olen sinut itseni kanssa, voisin hyvin kirjoittaa omalla nimelläni vaikka kaiken elämästäni, mutta ne läheiset... ja työnantajat? siinä on se ongelma mihin vetää raja. Minä olen avoin, mutta kun kaikki eivät...
Kiitos Lumikko .Hyvä postaus.Ja voi miten hienosti kirjoitettu.
Jälleen kerran hieno postaus sinulta Lumikko. Bloggaamisessa on tietty yksityisyyden raja aina olemassa vaikka asioita omaelämäkerrallisesti laitetaankin jakeluun. Kiva on kirjoittaa iloisista päivistä, itkeä murheen murtamia, mutta sitähän elämä on. Kaikilla meillä on oma tyylimme blogeissamme ja se juuri on se rikkaus. Sinun blogiasi on tosi mukava lueskella. Kiitos postauksistasi.
Mielenkiintoinen kirjoitus tärkeästä aiheesta. Kiitos! Kiitos myös linkityksestä :-)!
Voiko olla niin, että netin vaaroista varoitellaan lähinnä sen vuoksi, että ihmiset tietäisivät, nuoret ja lapset oppisivat? On tapauksia, jossa lapset laittavat typeriä kuvia nettiin eivätkä ymmärrä, että sinne jonnekin ne jäävät, vaikka painaa delete-nappulaa. Eivät aikuiset ole sen viisaampia lähtökohtaisesti, tietenkään.
Sinänsä paljastuksissa ei ole mitään vikaa - päinvastoin. Luulen, että blogeissa ne jutut ovat kiinnostavimpia, joissa kirjoittaja kertoo itsestään (jotakin olennaista). Itse en välitä lukea ihan kaikkia arjen käänteitä, mutta elämän kysymyksistä kyllä. Oikeista painavistsa asioita.
Rakastan elämäkertoja, mutta en välttämättä ajattele niitä korostuneesti paljastuskirjoiksi. Ne ovat kirjoja eletystä elämästä.
En ajattele tätä blogiasikaan _paljastus_blogina.
Anonyymin kommentissa on minusta se vinha perä, että paljastuksia juuri jälkeenpäin tekevä osaa valita, mitä kertoo. Ja _voi_ valita. Voi myös mm. suojella jotakuta tai itseään, jos niin katsoo tarpeelliseksi.
Ai niin, piti sanoa vielä otsikkoosi viitaten, että siitä vaan! :-)
Erinomaista pohdintaa jälleen sekä alkuperäisessä kirjoituksessasi että sitä seuranneissa kommenteissa!
Minusta omaelämänkerrallinen bloggaus (vaikkakin tietyt tiukat rajat säilyttävä) on aina mielenkiintoisinta luettavaa. Tuskin kukaan näistäkään bloggareista (meistä?) kaikkea kertoo, tai ainakaan täysin reaali ajassa. Ajatukset usein jalostuvat, kun hiukan ehtii niitä pureskella ennen julkaisemista.
FB:iin en koskaan laittaisi tietoja esim. siitä, että ollaan koko perhe resissussa ja koti tyhjillään, vaikken usko kavereillani olevan mitään intressiä taloa tyhjentää. En vain ole edelleenkään aivan varma, kuka FB-postaukset todella näkee. Blogiani olen kerran kirjoittanut matkalta tietäen, että silläkin hetkellä kotona oli joku vahtikoirana.
Jos kirjoittaisin täysin elämänkerrallista ja tunnutuksellista blogia joutuisin esiintymään täysin anonyyminä ilman mahdollisuutta esim. tutustua blogini lukijoihin muuta kuin kommenttilootan välityksellä. Joskus sekin vaihtoehto houkuttaa, mutta aika ja energia eivät riitä. Onhan tässä elämässä sentään muutakin kuin kirjoittaminen. Olen valinnut siksi kultaisen keskitien, en täysin anonyymin, ja siksi jokseenkin varovaisen.
Pilviharso, hyvä ettet ole joutunut itkemään avoimuutesi vuoksi, sellaistakin varmaan tapahtuu. Minä taidan ajatella jotenkin siihen suuntaan, että jos ihmisellä ovat omat rajat kunnossa, ei hänellä ole juuri hävittävää vaikka olisikin avoin. Pikemminkin voitettavaa. Eri asia on tietysti sitten se, mitä siihen avoimuuteen "kuuluu".
Saariston kasvatti (meinasin kirjoittaa "Saariston lapset" :)), sellaista tasapainoiluahan se on. Nyt tuli mieleen Riitta Jallinojan tutkimus "Moderni säädyllisyys" jostain 90-luvun loppupuolelta, jossa hän tutki julkkisten naistenlehdille antamia haastatteluja ja niissä tapahtuvaa paljastamisen ja peittämisen vuoropuhelua. Siis sitä miten haastateltavat yrittävät sanoa jotain merkityksellistä paljastamatta kuitenkaan liikaa. Siitähän blogeissakin on pitkälti kyse.
Tärkeää onkin olla sotkematta muita ihmisiä omiin "paljastuksiinsa" (tosin kukaan noista tekstissäni kehumista kirjailijoista ei kyllä niin tehnyt). Itse olen yrittänyt muita ihmisiä sivutessani korostaa _omaa_ näkökulmaani ja kokemustani (sen sijaan että kirjoittaisin "suoraan" heistä), mutta en tiedä miten se on onnistunut/välittynyt lukijoille.
Taidat olla ajatusten lukija! Että otitkin esille tämän aiheen juuri kun olen sitä mielessäni pohtinut. Olen ajatellut poistaa jonkun oman blogikirjoitukseni, koska blogini tyyli ei ole mitenkään pohdiskeleva tai syvemmin itsestäni kertova ja jotkut kertomani asiat ovat olleet turhan paljastavia. Olenhan ennenkin sanonut, että blogini linja on pikemminkin sellainen harmiton "strömsöläinen", kuten perhe minua kiusaa.
Elämänkerrat, kirjeet, päiväkirjat ovat aina olleet mielilukemistani, samoin on täällä blogien joukossa kirjoituksia, joissa on mielenkiintoisia, hyvin kirjoitettuja pohdintoja omasta elämästä ja elämästä yleensäkin. Tämä sinun omasi on yksi niistä, kuten muutkin kommentoijat toteavat.
Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että tässä netissä kirjoittamisessa pätevät kovemmat lait kuin kirjallisuudessa. Kirjaa lukevat yleensä vain siitä kiinnostuneet, nämä blogipaljastukset voivat taas päätyä vaikka minkälaiseen tarkoitukseen. Jo muutama roskakommenttikin silloin tällöin ärsyttää ja pistää ihmettelemään, kuinka sekin on löytänyt tiensä juuri minun blogiini. Samoin joku ihmeellinen hämärä hakusana hätkähdyttää aikalailla.
Joitakin blogeja saa kyllä lukea ihmetellen, kuinka naiivisti niiden kirjoittaja täällä blogimaailmassa liikkuu - puuttuu täysin itsesuojeluvaisto, kun se MINÄ haluaa olla niin suuri, että luulee muidenkin olevan siitä yhtä kiinnostunut. Ei siinäkään mitään, jos sen osaa tyylikkäästi tehdä.
Itseni, mutta ennen kaikkea lähimmäisteni takia haluan minäkin olla ja pysyä anonyyminä täällä kirjoittaessani. Jatketaan siis tuntemattomina blogikavereina!
Maria, kiitos. Olen tosi hyvilläni seurannut blogissasi saamasi tuen määrää uudessa elämäntilanteessasi; saat varmasti voimaa siitä.
anja, kiitos! Juuri näin; vaikka jokainen varmasti määrittelee sen rajan itse, se on olemassa.
Paula, näinkin varmasti. Ongelma esim. teinien kohdalla saattaa myös olla siinä, että liiasta avoimuudesta esim. Facebookissa voi "sopivassa" tilanteessa joutua ikätovereiden hampaisiin, kiusatuksi tms. En jotenkin vieläkään jaksa uskoa niihin tulevaisuuden kamaliin seurauksiin kun jotain jää nettiin elämään omaa elämäänsä, mutta ihan nykyhetkessä ongelmia voi seurata. Nuoret osaavat olla aika armottomia, tai osasivat ainakin silloin kun itse olin yläasteella :)
Huomaan olevani ehkä liiankin hyväuskoinen ja naiivi. Ihan totta, että esim. joku paljastava kuva voi varmasti sotkea asioita vielä vuosienkin päästä. Tai jos vaikka pyrkisi presidentiksi, ja sitten jostain FB:n Timelinen syövereistä kaivettaisiin esiin jotain raskauttavaa... Huh, onneksi en ole pyrkimässä.
Noista paljastuksista vielä: en oikeastaan puhunut niinkään mistään paljastelusta (enkä totisesti itsekään miellä omaa blogiani miksikään paljastusblogiksi, herra varjele!) vaan miellän tuon "tunnustuksellisuuden" pikemminkin sellaiseksi tyyliksi, joka menee pintaa syvemmälle ja nostaa sieltä esiin ja reflektoinnin kohteeksi myös sellaisia vaikeita asioita, joista ei tavallisissa yhteyksissä puhuta ainakaan kovin syväluotaavasti (Kihlmanin kohdalla esim. alkoholismi). Tunnustuksellisuus on itse asiassa vähän huono sana, varmaan jonkun ko. kirjallisuudenlajiin penseästi suhtautuneen kriitikon keksimä :)
Mirka, minä kyllä joskus laitoin Facebookkiin matkoista ja tännekin (silloin täällä tosin kävi ehkä kymmenesosa nykyisestä kävijämäärästä, jos sitäkään), kun en jotenkin tajunnut vaaraa. Enkä ajatellut että yksiömme ryövääminen kiinnostaisi ketään :) Mutta olen tosiaan muuttanut tässä suhteessa tapojani, varmuuden vuoksi.
Minua on houkuttanut tuo täsmälleen sama (täysi anonymiteetti) ja täsmälleen samasta syystä olen luopunut ajatuksesta: aika ei riitä ja netissä kuluu nyt jo ihan riittämiin aikaa.
Clarissa, clairevoyanthan minä :) Ymmärrän täysin tuon tunteesi. Itsekin olen editoinut joitain tekstejä jälkikäteen (poistanut jonkun kappaleen tms.) kun on alkanut tuntua siltä, että joku juttu oli liikaa. Ei välttämättä liikaa siinä mielessä, että sen kertominen olisi ollut jotenkin sopimatonta, vaan siinä mielessä, että itsestäni ei olekaan tuntunut hyvälle tuoda asiaa julki. Se on tuntunut liian yksityiseltä.
Joskus törmää sellaiseenkin ajatukseen, että blogiteksteihin ei saisi kajota jälkikäteen. Olen eri mieltä; tekstit ovat minun ja halutessani saan sensuroida niitä mielin määrin. Siinä on muuten yksi aika iso ero painettuun materiaaliin nähden, joka todella on ikuista.
Jos saisin jotain ihan kamalaa palautetta, poistaisin varmaan koko blogin :) Pääasia että itseä ei ahdista mikään tänne kirjoitettu (ja joskus kieltämättä on ahdistanut, syystä tai toisesta).
Anonymiteetistä vielä sen verran, että minulle bloggaamisen suola ovat nämä kommenttilaatikoissa käydyt keskustelut, ja olen täällä kommenttien puolella varmasti avoimempi ja vapautuneempi kuin varsinaisessa blogitekstissä. Jos kirjoittaisin omalla nimelläni, google löytäisi myös kaikkiin kommenttilootissa (täällä ja muualla) käymiini keskusteluihin, ja se olisi minusta todella ahdistavaa. En myöskään halua että työminäni ja tämä blogiminäni sotkeutuvat keskenään googlen hakutuloksissa.
Asiaankuulumattomasti: en tiedä, kiinnostaisiko tämä huuto.netistä löytämäni kohde :)
Salla, siis ei voi olla totta, MAHTAVA löytö!! Mutta millä ihmeellä voisin saada sen noudettua Turusta (vähän kallista lähteä varta vasten hakemaan)..? Kääk, nyt täytyy yrittää keksiä joku ratkaisu. _Todella_ haluaisin tuon ainakin yrittää huutaa meille, kiitos tuhannesti vinkistä!
Clarissa ja Salla vielä: miten te osaatte linkittää kommenttilaatikon tekstistä..? Minä en ole keksinyt, miten se tapahtuu. Onko kovin monimutkaista?
Josko joku turkulainen bloggaaja olisi kiltti, kävisi hakemassa sen sinulle ja laittaisi postissa tulemaan? :)
Linkitys tapahtuu näin: <*a href=http://kompastelua.blogspot.com>linkki blogiini<*/a>, josta otetaan * pois. :)
eli: linkki blogiini.
Toivottavasti taululle löytyy joku hakija. Sehän on just sulle tehty!
Täältäkin löytyy: valtavasti tietoa:-)
Omaa blogiani perustaessani pohdin nimellisyyttä/nimettömyyttä. Kävin siitä joitakin keskusteluita, joiden avulla hoksasin eron. Omalla nimellä kirjoittaessa voi kirjoittaa näin: "Nukuin huonosti viime yönä". Ja nimettömänä voi kirjoittaa näin: "Nukuin huonosti viime yönä, kun naapurin huumejengi piti taas juhliaan". Eli nimellisenä/tunnistettavana vastuu ja vastuuseen joutumisen todennäköisyys kasvaa ja se on otettava huomioon. Päädyin nimettömyyteen. Tunnustuksellisuus vaikka nimettömänäkin on viehättävää, tuo lähemmäksi. Todennäköisesti siitä saa kirjoittajakin enemmän.
Salla, ethän sattumalta asu Turussa..? Asuisitpa! Tai joku muu.
Kiitos linkitysohjeesta!
Clarissa, toivottavasti löytyy! Kiitos html-linkistä - olen ihan itse päättelemällä ja kokeilemalla oppinut html-kikkailun perusjutut (osaan ottaa turhat välit pois yms.) mutta ihan mielelläni opiskelisin asiaa vähän pidemmälle.
Aija, totta tuokin. Ja aivan varmasti saa kirjoittaja enemmän, ei ehkä tunnustuksellisuudesta niinkään, mutta tietystä rehellisyydestä, itselleen ja muille.
Valitettavasti asun aivan toisella kantilla Suomea... Mutta blogiasi kyllä lukee niin moni, että jos kysäiset jossain entryssä kauniisti turkulaisten perään, joku kiltti varmasti ilmoittautuu! :)
Ihan oli vielä pakko tulla puhkumaan tänne. Käväisen nimittäin aika ajoin yhdessä blogissa, jonka pitäjä esiintyy omalla nimellään, kuvallaan ja on aivan varmasti tunnistettava henkilö lähitienoollaan. Hän arvostelee lähipiiriään, pohtii jopa avioeron vaihtoehtoa julkisesti. En ymmärrä miten joku voi niin tehdä. Hänen miehenään loukkaantuisin syvästi, sillä pitäisin kirjoituksia julkisena häväistyksenä, ja käsiteltyjä asioita kodin seinien sisäpuolelle tai korkeintaan ystävien kanssa käytyihin keskusteluihin kuuluvina. Eri asia olisi, jos kirjoittaja olisi valinnut anonymiteetin!
Sitten seuraavaksi voinkin katsoa peiliin. Minkä ihmeen takia tuhlaan aikaani sellaiseen sosiaalipornoon??? :/
T: Mirka (joka ei edelleenkään jaksa kirjautua)
Salla, no höh. Kehtaisinkohan huudella turkulaisten perään... Katsotaan!
Mirka, itselläni raja (tai yksi niistä) menee juuri tuossa: en voisi kuvitellakaan ruotivani parisuhteen ongelmia julkisesti. Jos tulisi ero, siitä kertoisin ja todennäköisesti reflektoisin uutta elämäntilannetta eron jälkeen, mutta se on minusta eri asia. Täysin anonyyminä tilanne olisi tietysti toinen.
Mirka vielä, itse olen aavistellut joidenkin seuraamieni blogien teksteistä tai ehkä pikemminkin rivien väleistä, että parisuhteessa ei ole kaikki kunnossa tai että ero on tulossa/jo tapahtunut. Seuraamieni blogien kirjoittajat ovat kuitenkin kirjoittaneet asiasta hyvin epäsuorasti ja verhotusti (ja voihan olla että tulkintanikin ovat olleet vääriä). Sellainen on minusta täysin hyväksyttävää ja usein koskettavaakin; onhan se selvää, että tuollainen asia tulee läpi blogiteksteistäkin ja saa tullakin. En siis pidä yhtään pahana sitä, että elämän surut (myös rakkaussurut) välittyvät blogiteksteistä tunnelmina, päinvastoin. Mutta juuri tuollainen keskeneräisten asioiden revittely, josta ihmiset ovat tunnistettavissa, on ihan eri asia.
Sitähän minäkin tarkoitin. Tärkeää on se, millä tyylillä kirjoittaa, tulevatko siis hyvän maun rajat ylitetyksi.
Sanotaan nyt, että jos esimerkiksi vaikkapa Mieheni päättäisi kirjoittaa blogia ja jatkuvasti siellä kitisisi millainen vaimo hänellä on ja että jaksaakohan hän enää minua vai olisiko paras lähteä, loukkaantuisin todennäköisesti enemmän kuin mistään muusta ikinä. Ajatelisin, että koko kylä on tiennyt meidän asioista ennen minua ja seurannut elämäämme minun tietämättäni.
Asioista voi ja saa kirjoittaa, mutta hyvä maku kannattaa pitää mielessä ja miettiä, mitä haluaisi itsestään kirjoitettavan.
Edellinen esimerkki oli siis kuvitteellinen, ja meillä pitäisi olla asiat kunnossa. Tai mistä sitä tietää, mahtaako mieheni blogata meistä... ;D
*menee googlettamaan*
Mirka, näin juuri. Ja _jos_ miehesi pitäisi anonyymisti kitisemisblogia, niin suotavaa varmaan olisi, ettet sinä tai kukaan muukaan löytäisi sinne Googlen kautta :)
Paljolti samanlaisesti ajattelen ja suhtaudun tähän omasta elämästä kertomiseen netissä. Oma tapani toimia ja kirjoittaa täällä tuntuu itselle juuri oikealta. Uskon, että monet meistä osaavat asettaa ja pitää riittävät rajat, ettei täällä "esilläolostani" koudu mitään harmia tai epämiellyttävää. Tiedän, että moni lähipiirissä tietää kuka olen vaikka en omaa nimeä käytä ja käy mielenkiinnosta seuraamassa blogiani. Sitä varmaan haluankin. Mielipidekirjoitukset esitän aina omissa nimissäni.
Seuraamani blogikirjoittajat vaikuttavat fiksuilta ja asiallisilta. Näin omat kokemukseni netin kaltaisesta sosiaalisesta mediasta on kaikin tavoin myönteistä ja kannustavaa. Mielestäni täällä pätevät myös kaikki samat sivistyneen käytöksen lainalaisuudet kuin muuallakin ihmisten välisessä kanssakäymisessä.
Kiinnostuin ja luin nuorempana kaikki Christer Kihlmanin teokset. Muistan hänen Sinisen äidin järkyttäneen ja saaneen minut (suojattua elämää eläneen varmaan) kelaamaan mielessäni lukemaani aika paljon. Se oli niin vaikuttava ja ajatuksia liikkeelle paneva teos. Oliko se siitä kirjasta (?), kun siteerasin pätkän yläastenuorille pelottavaksi ja liikuttavaksi esimerkiksi. Siinä isä kertoo koskettavasti huumeiseen kuolleen tyttärestään, kuinka lopulta löytää hänet, laihaksi näyvettyneen ruumiinsa rotankoloisesta kellarihuoneesta, kantaa hentoa lastaan viimeisen kerran.
Tikkasista Märtta on tutumpi. meriluoto on jäänyt tyystin tutustumatta.
Aika kypsä olet ollut ikäiseksesi noita lukiessasi.
Minun on ehkä tartuttava tähän Aila Meriluotoon todella. Työkaveri sanoi, että minun täytyisi lukea hänen kirjojaan, koska kuulemma juuri minä pitäisin niistä? En tiedä, kun en ole minäkään häneen koskaan perehtynyt.
Tikkaselta (M.) olen lukenut joskus Miestä ei voi raiskata ja Sofian oma kirja.
Minustakin tuntuu, että paljon pystyy tosiaan lukemaan rivien välistä täällä blogimaailmassa. Asioita voi aistia, vaikka henkilö ei kirjoittaisi niistä suoraan sanallakaan. Se on aika uskomatonta.. Onko se sitten sitä tunnelman välittämistä, ehkä kenties kuvilla tai muutamalla sanalla, jotka saattaa toisaalta tarkoittaa mitä vaan?
Rita, Sinistä äitiä en ole lukenut, löytyy kyllä hyllystä. Olen vähän säästellyt sitä :)
milla, en itse asiassa ole mikään Meriluoto-fani itse, mutta tunnustuksellisesta proosasta puhuttaessa hän tulee ensimmäisten joukossa mieleen. Olen lukenut hänen päiväkirjojaan ("Vaarallista kokea") ja sekä nauttinut että ärsyyntynyt. Muutama ilta sitten tuli Peter, Peter-romaaniin perustuva elokuva Teemalta, ja sitä ei kyllä voinut kikattelematta katsoa :)
Nii-in, vähästäkin voi aistia paljon. Eikä varmaan haittaa vaikka tekisi vääriä tulkintoja. Ainahan tulkinnat kertovat vähintään yhtä paljon lukijasta kuin kirjoittajasta.
Lähetä kommentti