torstai 13. lokakuuta 2011

Ei aina mene niin

Minulla on mielipiteitä asioista, joista en kolme kuukautta sitten tiennyt mitään. Olen pitänyt mielipiteeni enimmäkseen omana tietonani, mutta toisinaan haluaisin tuoda ne julki. Sanoa ääneen, että minusta isän paikka on sairaalassa. Sanoa ääneen, että minulta odotetaan nyt liikaa. Että tilanne alkaa olla paitsi kamala myös kohtuuton, minulle.

Koska isä ei suostu lähtemään sairaalaan, hän ei saa riittävää apua niihin fyysisiin ja henkisiin tuskiin, joita hänellä nyt on. Kotonakin pystyttäisiin tekemään tiettyjä toimenpiteitä, mutta isä ei ole toistaiseksi suostunut niihinkään. Jos joku kuvittelee saattohoidon merkitsevän arvokasta, seesteistä ja levollista loppua, voin kertoa että aina se ei mene niin. Meneeköhän koskaan?

Minun on pakko jaksaa katsoa vierestä, kun isä tekee hidasta itsemurhaa. Tietysti minua säälittää ja surettaa, mutta kyllä minua myös suututtaa ja sapettaa. Miksi meidän täytyy käydä läpi tällainen rääkki, kun apua ja helpotusta olisi olemassa?

Tänään aloin itkeä ruokakaupassa, siinä jogurttihyllyn edessä. Yksi hoitajista oli kirjoittanut reissuvihkoomme, että voisinko huomioida enemmän isän toiveita ruokakaupassa, että isällä on paha mieli, kun häntä ei kuunnella tarpeeksi.

Voi kunpa tietäisitte, kuinka paljon olen kuunnellut, huomioinut, yrittänyt. Ostanut vain isän toivomia ja hyväksymiä ruokia. Toteuttanut järjettömiä mielitekoja, jotka ovat sitten jääneet syömättä, koska mieliteot ovat ohimeneviä ja vain helposti nieltävä ruoka menee todellisuudessa alas. Pitänyt huolen siitä, että mikään ei pääse loppumaan. Seissyt hyllyjen välissä miettimässä, millä ruokahalua voisi herätellä.

Riittämättömyyden tunne on jokapäiväinen seuralaiseni, mutta yhä useammin kysyn itseltäni, voiko ketään vaatia riittämään tähän kaikkeen? Puolison ehkä, tai vanhemman, mutta voiko lapsen, vaikka kuinka aikuisen? En tiedä. Joskus tuntuu, että se ei ole reilua.

Päätä särkee nykyään joka ilta.

37 kommenttia:

Clarissa kirjoitti...

Epäreiluahan tuo on, ei tässä voi muuta sanoa ja raskasta molemmille teille.
On niin surullista kaikki tuo mitä kerrot. Eikö nyt löydy mitään ratkaisua, sillä et sinä yksin jaksa. Parhaasi olet yrittänyt ja se on hienoa.

minmi kirjoitti...

Hyvä, että saat edes tänne sanottua. Toivottavasti jonnekin muuallekin.

Sara kirjoitti...

Voi helvetti, voimasi ovat lopussa. Jossain tulee vastaan se raja, jolloin joutuu tekemään ikäviäkin raatkaisuja. Onko niin, että olet sillä rjalla nyt?
Silloin kun ihminen ei selviä itsekseen kotona ja omais- tai kotihoidon resurssitkaan, niihin kuuluu myös henkinen puoli, eivät riitä, on aika järjestää vaihtoehto.
Olet parempi läheinen silloin kun sinulla on voimia.

jaana kirjoitti...

Voin vain kuvitella miltä sinusta tuntuu ja silti en todennäköisesti pääse lähellekkään sinun oikeita tuntojasi.

Jossain vaiheessa on kai pakko sanoa ääneen ne ajatukset, jotka toistaiseksi kiertävät vain omassa mielessäsi. Toivotan sinulle rohkeutta ja voimia siihen.

Suketus kirjoitti...

Nyt kommentoin tänne ensimmäistä kertaa, ja sanon, että vaadi apua. Ei se varmasti ole helppoa, enkä tiedä onnistuuko se, mutta ei sinun tarvitse yksin jaksaa noin raskaan kantamuksen alla. Voisinpa jotenkin lohduttaa, mutta en taida voida. Hitaan hiipumisen katsominen on jo valmiiksi niin raskasta, että huono omatunto siihen päälle on jo liikaa. Voimia, kaikkeen!

Nonna kirjoitti...

Pää on ihan tyhjä, enkä osaa pukea ajatuksiani hienoiksi lauseiksi.

Sitä samaa kuin edellisetkin toivottelen, eli voimia kovasti sinulle. Taitaa olla aika lausua nuo asiat myös ääneen...

Norkku kirjoitti...

Aika tarkkaan vuosi sitten olin samanlaisessa tilanteessa äitini sairastuttua. Muuta en oikein osaa sanoa, kuin laittaa lämpimän ajatuksen sinne suuntaan.

Ei se reilua ole. Itseasiassa se on hemmetin epäreilua. Niin olen itsekin monesti miettinyt, mutta elämä on.

On varmaan hyvä että sanot asioita ääneen, joskus sekin pikkuisen helpottaa. Pyydä apua ja lepää silloin kun tuntuu, et sinäkään jaksa määrääsi enempää. Et vaikka isä onkin sairas.

Anonyymi kirjoitti...

Hei!
Mun mielestä sun pitäisi nyt vaatimalla vaatia apua isäsi hoitamiseen. Ei voi olla oikein, että kulutat itsesi loppuun. en tunne tarkemmin tilannettasi, joskus käyn blogiasi lukemassa jonkun toisen blogin kautta, MUTTA tilanteesi tuntuu todella kohtuuttomalta.
Kotiapu, vapaaehtoiset esim. SPR:n kautta, seurakunnan diakoni, sukulaiset, isäsi ystävät..?
Todella iso voimahali !
t. Eija

milla kirjoitti...

Juuri jossain oli (en muista missä..mutta jossain radiossa, tv:ssä tms.), että esimerkiksi mielenterveyskuntoutujien/potilaiden OMAISET jäävät usein liian vähälle tuelle ja avulle. Kukaan ei kysele heiltä, että kuinka te jaksatte ja tarvitsetteko te apua. Vaikka tilanne saattaa hyvinkin raskas, jopa sairastuttava myös heille.

Sinun tilanne on varmaan hieman erilainen, mutta toisaalta olet samanlaisessa rankassa tilanteessa. Lähimmäisesi on vakavasti sairas ja se on sinulle myös helvetillistä. Ei pelkästään isällesi. Onko kukaan (hoitajat yms.) koskaan kysynyt, että kuinka sinä jaksat?

Itse hm.. omaisena (ei jotenkin nyt sovi tuo sana tähän, mutta se kai minä olen jostain suunnasta katsottuna..) olen huomannut, että ei minulta kysellä koskaan miten minä jaksan. Vaikka tilanne onkin hyvin, hyvin erilainen, mutta joskus vielä pari vuotta sitten sitä toivoi, että joku kysyisi edes.. Olisin saattanut vastata, että hyvin jaksan, vaikka todellisuus oli toinen. Mutta olisi edes kysytty. En ole kovin hyvä myöntämään sitä, että väsyttää tosissaan. Onneksi nykyään on helpompaa. Ei tarvitse taistella puolison oikeuksista kokoajan.

Tilanteessa ei varmaan riitä yhtään mikään tai sitten riittää juuri kaikki.
Voimia sinulle. Entä jos sanoisit nuo asiat ääneen?

Niina kirjoitti...

Mukana ajatuksissa. Hyvä että puhut asiasta täällä. Hyviä kommentteja tuossa edellä. Sinulla on oikeus pitää huolta myös itsestäsi, mitä se tässä tilanteessa sitten tarkoittaakin.

Anonyymi kirjoitti...

Hei,

tilanne on, kuten edellinen kirjoittaja mainitsi, sinun kannaltasi aivan kohtuuton. Kannat taakkaa aivan yksin, kaikki vastuu on sysätty sinulle.

Tätä on avohoito nykyaikana! Kukapa haluaisi päätyä laitokseen, mutta olen sitä mieltä, että on tilanteita, joissa sairaan ihmisen kotona asuminen on täysin mahdotonta ja kuormittaa läheiset uupumuksen partaalle. Itse olen myös ollut tuossa tilanteessa.

Toivon, että saat apua ja että sinua kuunneltaisiin. Toivon, että saat nukkua yösi. Toivon, ettet sairastu itse. Ja viimeiseksi toivon levollisia ehtoopäiviä isällesi.

-hannamaria-

Maria/Sinisen linnan kirjasto kirjoitti...

Ihmettelen suuresti tuota hoitajan reissuvihkokommenttia; luulisi, että olisi edes keskustellut kasvokkain jos epäilee, ettet huomioi isäsi toiveita! Minullekin olisi tullut itku tuollaisesta viestistä.

Saattohoidosta on ollut keskustelua julkisuudessakin, se ei todellakaan ole aina niin seesteistä.

Toivon, että taakkaasi kevennetään, että saisit isäsi sairaalaan.

Wihtori kirjoitti...

Ei voi olla totta, voi helvetin perkule sentään (anteeksi, harvoin käytän karkeuksia), kun nyt kyyneleet silmissä tilannettasi jälleen luin. Asia taitaa olla niin, että on todellinen vaara olemassa, että sinä sairastut tämän taakan alla ! Ja se on estettävä !!! Työelämästäkin saa "böönaut" lomia, pitkiäkin, jotta ei sairastu pahemmin. Nyt on sinun vuorosi käydä henk. koht. lääkärissä juttelemassa omista voimistasi, ja siitä miltä sinusta tuntuu. Ja jutella ulkopuolisen ihmisen kanssa sinun tilanteestasi. Joku ratkaisu olisi kivien koloista etsittävä. Rohkeutta ja uskallusta sinulle olla terveellä tavalla huolissaan itsestäsi. Se ei ole häpeäksi ollenkaan, ja siitä olisi apua isällesikin. Sori, jos kirjoitin liian suoraan, muuta en osaa sanoa, tämä nyt nousi mieleen, kun vierestä seuraan rakkaani työuupumuksen vaiheita. Halaus sinulle !

Susanna/Tuulentalo kirjoitti...

Olet kyllä henkisesti ja fyysisesti nyt aika kovilla :(
On hyvä, että kirjoitit tänne tuntemuksiasi, pahinta olisi varmasti jos patoaisi kaiken sisäänsä ja yrittäisi olla "reipas tyttö". Saitkin jo paljon hyviä neuvoja, joten tyydyn vain toivottamaan voimia tähän hetkeen.

Tiina kirjoitti...

Arvokas, levollinen, seesteinenkin loppu on mahdollinen. Olen todella onnellinen, että äitini kohdalle sattui juuri ne hoitajat, jotka osasivat saattohoidon. Eikä minkäänlaista syyllistämistä meille omaisille, päinvastoin, ymmärsivät, ettemme aina jaksa. Kun emme jaksaneet ja menimme vähän rikki, keräilemme nyt palasia ja yritämme palautua elämään iloista elämää.

Toivon, että isäsi saattohoito muuttuu inhimillisemmäksi. Teet parhaasi ja se riittää. Keltään ei voi vaatia enempää - ei edes puolisolta tai lapselta. Toivon, että saat voimia jaksaa tämän kaiken.

anja kirjoitti...

Olet varmasti tehnyt parhaasi. Enempää ei voi keneltäkään vaatia. Tiedän, miten vaikea tilanne voi olla ikääntyneen kanssa, jonka mieliteot ja ajatukset eivät välttämättä ole yhtä todellisuuden kanssa.
Voimahalaus sinulle. Älä syyllistä itseäsi, muuten et jaksa.

Aura kirjoitti...

Voi Lumikko! Kirjoituksesi kosketti, suorastaan kouraisi syvältä. Toivon kauheasti, että saisit äänesi kuuluviin, tavalla tai toisella, että saisit apua kohtuuttomaan taakkaasi ja pikaista muutosta tuohon voimillesi käyvään tilanteeseen.

Valkoinen kirahvi kirjoitti...

En voi muuta kuin lähettää sinulle sylilllisen voimaa ja halausta! Olet varmasti tehnyt parhaasi - syyllisyyden tunteen kanssa on vaikea olla. Hienoa, että sait kirjoitettua tilanteen herättämiä tuntoja ulos itsestäsi.

Voimaa!

Hoo Moilanen kirjoitti...

Voi ei...

Jos esim. asuisit toisella paikkakunnalla kuin isäsi tai kävisit matkan päässä töissä, niin kukakohan hoitaisi sen kaiken mitä sinä nyt?

Tiedä sitten missä kohtaa menee se raja, että saako ihmisen itsemääräämisoikeuteen puuttua.

Varsinaista nuorallakävelyä yrittää antaa aikuisen ihmisen päättää asioistaan kun samaan aikaan näkee, että hän laittaa kapuloita rattaisiinsa.

Puun ja kuoren välissä.

Onneksi sinulla on ihana poikaystävä, johon saat nojata. (Etänä? mutta kuitenkin.)

Mirka kirjoitti...

Ihmisen itsemääräämisoikeus on asetettu länsimaissa korkeammalle tasolle kuin yleinen hyvä. Jos potilas kieltää avun vastaanoton, häntä on valitettavasti kuultava, vaikka omaiset olisivat kuinka eri mieltä potilaan kanssa. Tosin fiksu hoitohenkilökunta ymmärtää ongelman ja osaa tarjota apuaan siten, että potilas sen suostuu vastaanottamaan, vaikka alunperin olisi ollut muuta mieltä. Samoin omaiset voivat omina itsenään mennä hakemaan apua lääkäriltä tai keskustella hoitohenkilökunnan kanssa myös potilaan "selän takana" kertoen tilanteen ahdingon. Yleensä suunsa avaamalla jonkinlainen, edes kohtuullinen, ratkaisu saadaan aikaan.

Isäsi käyttäytyy valitettavasti kuten suomalaisista miehistä suurin osa. Apua ei oteta vastaan vieraalta, koska se kertoo henkisestä kuolemasta. Omaisille kiukutellaan. Oma osansa on keuhkoahtaumatautiin liittyvällä hapenvajeella ja jatkuvalla kortisonin käytöllä, jotka saavat pään sekaisin ja jopa luonteen muuttumaan. Oma perhetuttavamme oli vuosikymmenten vankan ystävyyden jälkeen haukkunut appivanhempani alimpaan maan rakoseen kuolinvuoteellaan, vaikka kyse oli kortisonin ja happivajauksen aiheuttamasta sekavuudesta ja ärtyisyydestä. Niitä välejä oli vaikea korjata, vaikka yritin kertoa, ettei ystävästä ole enää jäljellä kuin fyysinen kuori, sisältö on jo matkalla toiseen aikaan.

Saattohoito ei koskaan ole helppoa, mutta itseään kannattaa aina kuunnella ja sanoa omat tuntemuksensa ääneen. Jos tuntuu ettei kukaan kuuntele, pitää sanoa lujempaa!!! Ja tosiaan jonkun täällä ehdottama vapaaehtoisapu kannattaa muistaa.

Hannah kirjoitti...

Voi ystävä rakas, ketään ei voi vaatia riittämään kaikkeen. Ei ketään, ei sinua lapsena, ei myöskään puolisoa, ei vanhempaa saati ketään muutakaan läheistä. Aivan jokaisella on rajansa.
Kosketit todella syvältä kirjoituksellasi. Olen ajatellut sinua usein myötätunnolla toivoen kerallesi voimia ja jaksamista.
Uskon ymmärtäväni jotakin kokemuksistasi ja voivani jakaa tuntojasi, sillä isäni sairasti myös vaikeasti viimeiset vuotensa. Kuvasit riipaisevan osuvasti tuon "hiljaisen itsemurhan." Koin, että samansuuntaisesti kävi isällenikin. Omaisena sitä pyrkii tuollaisessa myrskynsilmässä venymään ja jaksamaan äärimmilleen. Herkästi yli rajojensa, jolloin uuvuttaa tyystin itsensä. Kokemukseni on, ettei meiltä omaisilta tarpeeksi kysytä ja turvata, miten jaksamme tahi jaksammeko ylipäätään enää laisinkaan. Isäni tilanne oli äärimmäisen raskas etenkin äidilleni, joka toimi omaishoitajanaan. Itse taas kannoin ajan mittaan kasvavaa huolta molemmista juosten hätiin mennen tullen, kun äiti riutui ja kuihtui isän rankkenevaan hoitamiseen.
Isäni sairastamisen kautta törmäsimme mitä nurjimpiin epäkohtiin ja kohteluun vanhusten terveydenhuollossa. Onneksi saimme kuitenkin myös kantavia kohtaamisia hyvistä ja ammatillisista hoitotilanteista. Isän saattohoito oli lopulta korjaavin kokemus, mikä toteutui arvokkaasti ja lempeästi, omaisiakin huomioiden.
Kannustan sinua Lumikko, että rohkenet kertoa rehellisesti tuntosi ja toivon, että saat pikaista apua. Rajojen laittaminen tarkoittaa myös oman terveytesi ja hyvinvointisi turvaamista, siis olennaisen tärkeää asiaa. Voimia!!

Lämpimin halauksin, Hannah

Svea kirjoitti...

Tämä vetää aika sanattomaksi. Kun voimat ovat lopussa, ei ehkä jaksa enää pyytää itselleen apua. Yritä kuitenkin saada omaa taakkaasi kevennettyä. Ei ole kenenkään etu, että romahdat taakkasi alle.

Voimia.

Tytti kirjoitti...

En osaa muuta sanoa, kun että toivon sinulle voimaa ja viisautta selvitä tästä elämänvaiheesta.

Elisa kirjoitti...

Niin epäreilulta ja surulliselta kuin sen tuntuukin, eikö isälläsi ole oikeus elää/kuolla niin kuin hän valitsee?

Ei elämä ole aina reilua, ei. Mutta hän on ilmeisesti rehellinen itselleen ja haluaa elää loppuun asti valitsemallaan tavalla. Omalla tavallaan jotain hienoa - ja kuitenkin itsekästä - hänen valinnassaan on. Ihmisiä ei voi muuttaa. Voi vain ymmärtää tai ainakin yrittää ymmärtää.

Lumikko kirjoitti...

Huomenta!

Aloitan kommentteihin vastaamisen nyt "väärästä päästä" eli vastaan viimeisenä kommentoineelle Elisalle ensin:

On kyllä. Minulla vastaavaa valinnanvapautta ei aidosti ole, koska voidakseen elää/kuolla valitsemallaan tavalla isäni tarvitsee apua.

Tiedän, ettei ihmisiä voi muuttaa enkä sitä yritäkään, siitä tässä postauksessa ei ollut kyse. Ainoastaan omista tunteistani ja ajatuksistani tilanteessa, joka koettelee henkistä ja fyysistä jaksamistani. Minä en tällä hetkellä elä itse valitsemallani tavalla.

Ja sitten takaisin alkuun:

Clarissa, pahaa pelkään, ettei mitään ratkaisua ole löydettävissä vaan tämä menee nyt näin. Yksin en onneksi joudukaan jaksamaan: kotihoito käy kolmesti päivässä ja minulla on A-P tukenani ja apunani.

minmi, kiitos.

Sara, en usko että mitään vaihtoehtoa on olemassa. Kuten Mirka tuolla alempana sanoo, Suomessa ei potilaan tahdon vastaisesti voida tehdä mitään, mikäli hän on tajuissaan ja järjissään. On pakko mennä näin. Yritän kerätä voimia pitämällä parin päivän "taukoja", vaikka isä ei niistä ilahdukaan. Kotihoito käy kuitenkin kolmesti päivässä.

jaana, kiitos, olenhan minä niitä ajatuksiani ja tuntemuksiani tavalla tai toisella tuonutkin esiin, mutta ei siitä ole oikein mitään hyötyä.

Suketus, kiva kun kommentoit. Apua on nyt jo melkein maksimimäärä, eikä isä halua lisätä kotihoidon käyntejä. Näillä mennään. Ihanan ymmärtäväisesti ja kannustavasti kuitenkin kirjoitit, kiitos Suketus.

Nonna, kiitos, se jo auttoi kun sain tänne sanottua.

Norkku, siinä se ristiriita (tai yksi niistä) onkin, että kun toinen on kuolemansairas, tuntuu että ei itse saisi valittaa vaan täytyisi vain jaksaa, ymmärtää ja taas jaksaa. Mutta kyllä se raja tulee vastaan vaikka tilanne olisi mikä. Täytyy nyt vaan yrittää pienillä hengähdystauoilla helpottaa (omaa) tilannetta.

Lumikko kirjoitti...

Eija, kiitos. Apua on kyllä, mutta ongelma on ehkä ennemminkin siinä, ettei kukaan meistä pysty viemään pahaa oloa pois. Apu ei tunnu riittävältä.

milla, eipä sitä juuri ole kyselty. Kerran soitin kotihoidon vastaavalle hoitajalle ja kerroin väsymisestäni. Hän oli hyvin ymmärtäväinen ja kehotti pitämään "lomaa", mutta ei hän selvästikään ehtinyt/halunnut pitempään jutella. Ei se kai kuulu heille, omaisten jaksaminen.

En minäkään ole hyvä myöntämään sellaista. Omalla kohdallani kyse on varmaan siitäkin, että tilanne on nyt ollut enemmän tai vähemmän raskas kohta kaksi vuotta, josta ajasta apua (=kotihoito) on ollut vasta pari kuukautta. Uupumus on siis kehittynyt pitkän ajan saatossa, ja nyt kun loppu lähestyy ja isä purkaa pahaa oloaan minuun, kamelin selkä uhkaa katketa.

Niina, kiitos sinulle.

hannamaria, "on tilanteita, joissa sairaan ihmisen kotona asuminen on täysin mahdotonta ja kuormittaa läheiset uupumuksen partaalle". Juuri näin. Mutta mahdottomastakin tehdään mahdollista, jos potilas ei muuhun suostu.

Maria, kyllä minäkin ihmettelin, etenkin kun soittelemme hoitajien kanssa muutenkin melko usein.

Kotihoidolla olisi ollut velvollisuus tilata ambulanssi tiettyjen veriarvojen perusteella, mutta asia kierrettiin sitten niin, että lääkäri teki (paikan päällä käymättä) saattohoitopäätöksen. Se on kokonaan oma tarinansa, mutta sen voin sanoa, että kyllä ihmetytti. Minä sain tietää asiasta jälkikäteen, kun isän pöydältä löytyi omaisille tarkoitettuja saattohoito-brosyyrejä.

Lumikko kirjoitti...

Wihtori, kiitos kun huolehdit. Pitempää "lomaa" en nyt voi enkä halua pitää, koska isällä ei todennäköisesti ole enää paljoa aikaa jäljellä. Mutta yritän huolehtia pienillä breikeillä ja muilla järjestelyillä siitä, että pysyn kuitenkin itse selkeästi elävien kirjoissa :)

Susanna, kiitos, samaa mieltä.

Tiina, kiitos. Ja kiva kuulla, että sellainenkin on mahdollista. Tässä tapauksessa vika ei ehkä niinkään (?) ole hoidossa tai sen puutteessa, vaan sairauden luonteessa ja tietyssä ahdistuneisuudessa, joka estää levollisuuden. Mutta ehkä tilanne tästä vielä muuttuu.

anja, kiitos, yritän olla syyllistymättä vaikka tunne minulle usein tarjottimella ojennetaan.

Aura, kiitos sinulle. Tämäkin puhuminen auttaa taas jaksamaan.

Valkoinen kirahvi, kiitos!

Hoo Moilanen, itse asiassa asun toisella paikkakunnalla, n. 30 km:n päässä. Kauppapalvelua yritin ehdottaa, mutta isä loukkaantui verisesti. Jos en olisi maisemissa, kyllä kai asiat jotenkin hoituisivat, hoituvathan ne niin monilla muillakin. Poikaystävä on ollut korvaamaton tuki ja turva, ja kyllä hän onneksi enimmäkseen on ihan läsnä (tekee töitä etänä).

Lumikko kirjoitti...

Mirka, kyllä minä olen jutellut hoitajien (ja taudin varhaisemmassa vaiheessa myös tk-lääkärin) kanssa isän "selän takana" paljonkin, ja yhtä mieltähän me siitä olemme, että helpompi olisi auttaa sairaalassa. Mutta isä on erittäin voimakastahtoinen, ja kaikki yrittävät välttää riitaa, joten näihin olosuhteisiin on sitten sopeuduttu.

Tosi helpottavaa saada vahvistusta omille epäilyilleni siitä, että happivaje selittää osaltaan käyttäytymistä ja kiukkuisuutta. Sitä on jotenkin himpun verran helpompi kestää, jos taustalla voi olettaa olevan aivokemiaa.

Kiitos Mirka!

Hannah, kiitos ihanasta kommentistasi, sanasi tuntuivat tosi rohkaisevilta. Isällä ei tosiaan ole puolisoa (pitkäaikainen naisystävä vetäytyi takavasemmalle heti kun isän terveys petti) eikä muita lapsia, joten taakalle ei oikein ole ollut jakajia. Sama kokemus vanhustenhoidosta: vastaan on tullut sekä räikeitä epäkohtia että todella ammattitaitoista ja hyvää hoitoa. Kuten isoisäni entinen omahoitaja totesi, jokainen hoitaja voi omalla työvuorollaan tehdä parhaansa, vaikka koko systeemiä ei pystykään muuttamaan.

Svea, kiitos, yritän.

Tytti, kiitos sinullekin.

Anna Elina kirjoitti...

Lumikko hyvä, luin postauksesi vasta nyt. Olen niin surullinen ja harmissani kaikesta siitä huolesta, syyllisyydestä, väsymyksestä ja toivottomuudesta, joita joudut nyt kohtaamaan ja kestämään.

Sinä teet parhaasi - ja enemmänkin - ja myös hoitohenkilökunnan pitäisi se tajuta. Yritä, jos vain jaksat, vaatia apua. Tilanne on kestämätön eikä ole kenenkään etu, jos sinä palat loppuun.

Voimahalaus ja tuhansia lämpimiä ajatuksia!

milla kirjoitti...

Niin, se onkin mielenkiintoita, että mikä kuuluu kenellekin. Kuuluuko omaisten jaksaminen hoitohenkilökunnalle.. mielestäni se jollain tavalla kyllä kuuluu (tiedän, että jotkut ovat tästä eri mieltä ja toki se raja tulee johonkin vetää..mutta ettei se kuuluisi ollenkaan niin en sitä ihan allekirjoita), mutta pääpaino on tietenkin itse asiakkaassa/potilaassa. Ehkä heille kuuluu kuitenkin omaisten ohjaaminen avun pariin tai huomioida heidän jaksaminen muutenkin. Se onkin aika hankala juttu, että mihin se raja vedetään.. Kysyminen nyt ei mitään maksa ja kai ihmistä voi auttaa (asemasta riippumatta), kun ja jos hädän näkee. Edes keskustelemalla, jos muuhun ei ole mahdollisuutta vaikuttaa. Tätä olen ennenkin miettinyt.

Mutta joo, tulipa nyt vaan tämmöistä omaa ajatuksenlentoa.

Mirka kirjoitti...

Lumikko, pakko jatkaa vielä kommentointia... Tuli mieleen tuosta reissuvihon viestistä se, kuinka helposti ihmiset myös raskaassa tilanteessa tulkitsevat toisiaan väärin. Isä ehkä sanoo hoitajalle kiukuissaan, ettei saa koskaan syödä mitään herkkuja (vaikka tytär kantaa kotiin niitä selkä vääränä). Hoitaja laittaa kiireissään asiasta viestin tyttärelle, ehkä hyvää tarkoittaen, mutta sanansa huonosti harkiten. Tytär itkee jugurttihyllyllä.

Edellinen millan kommentti herätti myös ajatuksia. Minusta hoitohenkilökunnan tulee huomioida omaiset toki, mutta omaisten hoitajia he eivät ole. Heidän tulee ohjata omaiset esim. omalle tk-lääkärille, jonka tulee hoitaa jatkot. Monissa paikoissa on esim. tukiryhmiä pidempään omaishoitajina toimiville. Monet saavat apua myös esim. sairaalapastorien kautta, vaikkei aiempaa hengellistä taustaa olisi lainkaan. Keskusteluapu ylipäätään, se on tärkeintä!

Valitettavasti tilanteet ovat usein niin raskaita, että vain kaikkein kokeneimmat kotihoidon hoitajat omaavat sellaiset tuntosarvet, ettei väärinkäsityksiä tule. Nuori, koulusta juuri valmistunut muutoin kyllä taitava hoitaja ei varmasti taida keskustelua kuolevan omaisten kanssa ellei ole erityisen varhaiskypsä tai asioita oman kantapään kautta kokenut.

Terveydenhoito ja sairaanhoito ovat niin herkkiä ja henkilökohtaisia asioita kaikille ihmisille, että tunteet kärjistyvät. Kukaan ei saa koskaan epäonnistua eikä kenelläkään saa olla huono päivä itsellä. Iltapäivällä joku voi olla kiireinen, koska hänen työaikansa kohta loppuu ja pitää ehtiä yksinhuoltajana ensin lapsia hakemaan ja sitten kauppaan. Kaikkia pitäisi johdattaa vankka kutsumus. Se on aika paljon vaadittu, jos ottaa huomioon kuinka suuri joukko kansalaisia on alalla (ja heitäkään ei riittävästi). Joukkoon mahtuu monenlaista. Harva odottaa samaa antaumusta postivirkailijaltaan tai kaupan kassalta.

Anteeksi tämä vuodatus, ei ole tarkoitettu todellakaan henkilökohtaisesti sinulle, vaan yleiseksi ajatusten herättäjäksi. Ehdottomasti olen silti sitä mieltä, että yleisessä asenteessa on parantamisen varaa ja ihmisarvoa pitää kunnioittaa!

Voimia!

Lumikko kirjoitti...

Anna Elina, kiitos. En tiedä, teenkö parhaani, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, etten pysty edes tähän. Tilanne on tosiaan kestämätön. Se ei johdu niinkään käytännön asioiden hoitamisen raskaudesta, niistä selviäisin kyllä, vaan henkisestä puolesta, joka on tietysti paljon monimutkaisempi kuin mitä täällä on tullut esiin.

milla, niin, hankalaa on. Ymmärtääkseni kotihoito toimii aika kiireisellä aikataululla, joten heillä ei ehkä ole aikaa hirveästi paneutua omaisten tuntoihin. Koulutukseltaan he ovat lähihoitajia (tai eivät välttämättä sitäkään: entinen alaiseni oli kotihoidossa kesätöissä, ja hänellä ei ollut minkäänlaista hoitoalan kokemusta/koulutusta, vaan opiskelee kässänopeksi! Työvoimapula pk-seudulla on kuulemma sitä luokkaa, että vaatimuksissa joustetaan) enkä tiedä, minkä verran heillä on osaamista näihin jaksamisasioihin, joista omaiset kärsivät.

Tässä meidän tapauksessa ongelma ei oikeastaan niinkään liity hoitohenkilökuntaan; en usko, että he voisivat tehdä paljoakaan auttamisekseni.

Mirka, tuokin on aivan totta, ja väärinkäsitysten välttämiseksi täällä haluan vielä tarkentaa, että isän luona käyvä noin kymmenen hoitajan tiimi on ollut enimmäkseen tosi hyvä ja kaikki hoitajat vaikuttavat oikein mukavilta ja asiansa osaavilta. Ilmeisesti tilanne on täällä päin aika hyvä, koska tuossa edellisessä kommentissa mainitsemani tuttu kertoi kyllä myös toisenlaisia tarinoita pk-seudulta (hoitajista, jotka yrittävät selvitä asiakkaistaan minimiajassa eivätkä esim. juttele vanhuksille mitään ylimääräistä). Tämä reissuvihkoviesti ei ollut mikään iso juttu tässä kokonaisuudessa, kyllä ne todelliset itkunaiheuttajat ovat ihan muualla.

Hassua, kun satuit mainitsemaan noista juuri koulunsa päättäneistä hoitajista. Tämä kyseinen hoitaja on juuri sellainen, ja suhtautuu työhönsä hyvin tunnollisesti: on mm. antanut oman puh.numeronsa isälle hätätilanteita varten ja kantaa tälle niitä "herkkuja", kuten makkaraa (joka sitten jää syömättä), vaikka jääkaapissakin olisi sen seitsemää sorttia. Ihan kiva tietysti, mutta en tiedä, miten hän jaksaa työssään pitemmän päälle, jos ei aseta rajoja. Ja vähän tietysti risoo ostaa ruokaa, jota ei sitten edes tarjota isälle vaan tuodaan ikään kuin "tiskin alta" vaihtoehtoja (en tiedä, millä rahalla).

Vaikka mistä minä tiedän, ehkä tällainen on ihan tavallista toimintaa.

Olen itse nyt eilisen päivän pillitettyäni kallistumassa ratkaisuun, joka saattaa vaikuttaa ulkopuolisten silmiin sydämettömältä. Koen kuitenkin, että se on ainoa jäljelläoleva vaihtoehto, mikäli haluan pitää kiinni edes jonkinlaisista normaalin elämän rippeistä.

Rita kirjoitti...

Kohtuuttomaan osaan olet joutunut, yksin ainoanan omaisena vastuunkantjaksi.

Voin hyvin ymmärtää raivostuksen ja sapetuksen. Tuttu tunne tilanteessa, kun apuratkaisut torjutaan. Myöskin sivulliselta saatu arvostelu tai vaatimus voi tuntua tosi pahalta. Aikoinaan haukoin kenkeä muutaman sukulaisnaisen taholta tulleesta huolenilmaisusta äitini terveydentilasta ja epäilyn osoituksesta minun toimiini/toimimattomuuteeni. Huh, kyllä sellaisesta tahdittomuudesta pysyvä särö syntyi. Ja saa syntyäkin.

Toivon sinulle jaksamista. Erinomaista, että voit ja uskallat täällä tunnoistasi puhua ja jakaa. Sillä niin se vain, onneksemme, menee. että aina löytyy tukea antavia kanssaihmisiä löytyvän, kun vain itse uskaltaa luottaa.

piilomaja kirjoitti...

Tuo on varmasti aivan kamalaa. Ihan kaikille asianosaisille.

Lumikko kirjoitti...

Rita, kiitos ymmärryksestä.

piilomaja, se on.

Elisa kirjoitti...

Minäkin toivon jaksamista, sen taisin unohtaa kommentoida. :) VOIMIA toivon myös, kaikki sympatiani ovat puolellasi.

Olen itse ollut tilanteessa jossa läheinen ihminen itse tuhoaa elämäänsä ja asialle ei ole voinut tehdä mitään. Sitä yritti ja yritti, loputtomiin, lopulta oli pakko luovuttaa muuten olisin palanut itse loppuun. Mutta raskasta se on, eikä se kipua poistanut.

Voimia vielä kerran.

Lumikko kirjoitti...

Elisa, kiitos. Tässä taidetaan olla nyt aika loppusuoralla, joten luovuttaa en oikein voi enkä halua (paitsi hetkittäin). Toisaalta sekin auttaa jaksamaan kun tietää, ettei tätä jatku loputtomiin. Toista on niillä omaisilla ja etenkin omaishoitajilla, joilla rankkaa vaihetta kestää vuosikausia.