 |
| Kellujat-kuva täältä. |
Tänä vuonna kampanjan teema on Periytyvä rintasyöpä. Omassa suvussani rintasyöpää ei ole juuri esiintynyt (muita syöpiä sitten senkin edestä), mutta kymmenisen vuotta sitten jouduin itse elämään muutaman tuskallisen päivän rintasyöpäpelon kanssa. Rinnassani oli kysta, eikä syövän mahdollisuutta pystytty heti sulkemaan pois. Kysta osoittautui vaarattomaksi, mutta en koskaan unohda sitä syöveriä, johon hetkeksi jouduin.
Onneksi rintasyöpä ei ole kuolemantuomio, vaan varhaisessa vaiheessa todetuista syövistä jopa 90% voidaan parantaa. Silti rintasyöpään kuolee vuosittain noin 800 naista. Suomalaisnaisten yleisin syöpä koskettaa tavalla tai toisella useimpia meistä, vaikka emme itse siihen sairastuisikaan.
* * *
Sitten asiaan, joka on tuntunut suorastaan pakahduttavana sydänalassa eilen ja tänään. Edelliseen postaukseen tulleet kommentit ovat antaneet minulle niin paljon voimaa, että kaikki bloggaamiseen ja kokemusteni julkiseen jakamiseen liityvät epäilykseni ovat kaikonneet. On uskomattoman upeaa ja kannattelevaa saada olla osa tällaista fiksujen, kokeneiden ja empaattisten naisten yhteisöä. Te olette parasta terapiaa. En olisi ikinä uskonut, että blogin perustamisesta voi seurata näin paljon hyvää. Kiitos ♥
Haluan vastata viikonlopun aikana kaikkiin kommentteihin vielä erikseen, koska jokainen niistä herätti ajatuksia ja olen jokaisesta kiitollinen.
12 kommenttia:
Tärkeää asiaa kokonaisuudessaan. Tuo Kellujien kampanja on paikallaan. Amman blogin innoittamana puin minäkin oman blogin pinkiksi (ja vastasin viimein siihen kesäiseen kirjallinen mielenmaisema-haasteeseen) ja muutaman ystäväni rintasyöpäkamppailua seuratessani olen muutenkin koettanut aina tukea Roosa nauha-kampanjaa. Se on se pieni vähä, jonka voin tai osaan tehdä.
Edelliseen postaukseesi liittyen: osanottoni isoisäsi poismenosta ja voimia kaikkeen isääsi liittyvään. Olen ihailtavan vahva nainen, mutta en ollenkaan ihmettele, että väsymys ja pettymys iskee joskus lujasti. Voimahalaus.
Katja / Lumiomena
Hei, haastoin sinut haaveilemaan! Kivaa viikonloppua toivotellen: Taikku
Tämä on tärkeä päivä ! Kaikkien muiden tärkeiden aiheiden lisäksi. Kukin saakoon huomiota vuorollaan. Vuosi sitten minäkin pelästyin omia tuntemuksia ja kauhun sekaisin tuntein kävin mammossa...kaikki hyvin. Anoppini on sairastanut rintasyövän, ja toipunut (80v.)
Laitan nyt tännekin maininnan vaikka postaan itsekin aiheesta : menkää ja katsokaa tuo miesten kellunta video youtubesta ! Se on ihana ! Löytyy vaikkapa haulla : Rakkaudesta se mieskin kelluu :)
On varmasti tärkeää, että syövästä puhutaan. Ihmiset osaa ehkä paremmin käydä säännöllisesti tutkimuksissa ja ovat tietoisempia asioista. Ikävä kyllä syöpä ei aina edes anna oireita.
Itse muistan lapsena, että olin raapinut saunassa ihoani vähän liian kovakouraisesti ja ihoon jäi jälkiä. Pelkäsin aivan kamalasti, että minulla on syöpä. Tätini kummipoika oli juuri kuollut leukemiaan. Muuten en varmaan olisi edes tiennyt, että mikä se syöpä on.
Nyt se hieman huvittaa, mutta muistan yhä sen säikähdyksen ja ne ajatukset, vaikka olin melko kakara.
Nyt menen katsomaan tuon Wihtorin mainisteman Rakkaudesta se mieskin kelluu :)
Kiitos tästä postauksesta! :) Linkitin tekstisi myös blogiini.
Osanotto isoisäsi poismenosta!
Nettipimennosta palaan uudestaan tänne "paremmalla ajalla".
Ajatus ja halaus, tääältä sinne!
t.Paula
Kiva kun vinkkasit tuon idean julistaa rintasyöpätietoisuutta omassa blogissa! Ja vielä kivempi että kommentoijien empatia ja lämpö on saavuttanut määränpäänsä. On se kyllä jännä juttu, miten ihan oikeasti tämän lasisen ruudun takana, siellä, täällä ja tuolla, liikkuu niin paljon välittämistä ja oikeita tunteita. Ehkä parasta bloggaamisessa?
Torstainen kirjoituksesi ei jätä minua. Onko kyse tarkoituksellisesta julmuudesta, kun syyllistetään kaikkensa antanutta? Kun on venynyt voimiensa äärirajoille, ja sitten saa kuulla, että kyllä nyt pitäisi vähän enemmän yrittää, menee niin lyttyyn, ettei aina jaksa edes vastata. Vastapuoli tuskin kuuntelisikaan, tuskin ainakaan ymmärtäisi.
Voimia sinulle kaikista syyllistäjistä huolimatta!
Itse sairastin rintasyövän neljä vuotta sitten. Pelkäsin rintasyöpää paljon enemmän silloin kun en ollut sitä kokenut, kyllä kai se kaikille naisille sellainen pelottava "peikko" on.
Luin vasta nyt edellisen postauksesi. Se herätti paljon ajatuksia omaishoitajien arjesta ja jaksemisen rajoista. Ei tosiaan voi vaatia jaksamaan noin paljon, vaan sinun pitäisi saada apua. Toivon siis sydämestäni, että tilanne jotenkin muuttuisi ja saisit kevennettyä taakkaasi.
Taakat, sydämessä ja arjessa. Pelot, murheet, pienet ja isot. Välillä tuntuu, että kaatuu ihan pienestäkin. Välillä jaksaa kantaa jotain valtavan suurtakin. Kaikki on niin haurasta ja sitten yhtäkkiä varmaa ja vahvaa.
Toivon sulle voimia.
Katja, sinun blogisi kautta minä sinne Ammalle löysinkin :) Ja kiva kun postasit kirjallisesta mielenmaisemastasi.
Kiitos Katja!
Taikku, kiitos, käyn poimimassa haavehaasteen matkaani :) Haaveita tarvitaan aina.
Wihtori, näin on, kiva kun sinäkin postasit aiheesta ja onneksi tuntemuksesi osoittautuivat vaarattomiksi!
milla, kuten Sessekin tuossa sanoo, syöpä on aikamoinen peikko ja meille naisille ehkä rintasyöpä erityisesti, koska se on niin yleinen. Onneksi minä en älynnyt pienenä pelätä syöpää; olin nimittäin yltä päältä ihottumassa erilaisten allergioiden takia.
Paula, kiitos linkityksestä ja kaikesta muustakin, täältä sinne!
---
Jatkuu huomenna, nyt tutimaan...
Aura, kyllä se varmaan on parasta tässä. Hassua, että silloin kun aloittelin blogi(e)n pitämistä, en tullut edes ajatelleeksi tällaista aspektia! Se on ollut ihana yllätys.
Pirkko, en minä aina tiedä, mitä se on - ehkä jotain yleistä kyvyttömyyttä asettua toisen ihmisen asemaan? Vaikeaahan se tietysti onkin.
Kiitos Pirkko!
Sesse, hienoa että selätit syövän. Tavallaan lohdullista, että pelkäät syöpää vähemmän nyt, kun olet sen kokenut. Niinhän se taitaa olla monien asioiden kohdalla, että sitä pelkää eniten, mitä ei tunne.
Kirjailijatar, kiitos. Minä toivon samaa ja olen jo ottanut pieniä askeleita siihen suuntaan.
onnenpäivänen, kiitos viisaista sanoistasi. Minulla on viime aikoina ollut se tunne, että menen puhaltamalla kumoon. Mutta ihan totta, ei se aina siltä tunnu. Läheskään.
Lähetä kommentti