Omaan elämänmuutokseeni (sellainen tämä kai on ollut?) ei ole liittynyt ainakaan tietoista henkistä etsintää, hengellisestä puhumattakaan, mutta jotakin on silti löytynyt. Muutokset ovat olleet niin hitaita ja huomaamattomia, että minkäänlaisista valaistumisen hetkistä ei voi puhua. Oivalluksenikaan eivät ole olleet välähdyksenomaisia syttymisiä, vaan hitaasti esiintyöntyviä ja voimistuvia tiedostamisia.
Yksi selvimmin hahmottamistani muutoksista liittyy kykyyn elää tässä ja nyt. Vaikka termi aiheuttaa vanhasta muistista vieläkin pientä ärsytystä, huomaan tulleeni sinuiksi sen sisällön kanssa. Se on tapahtunut omalla painollaan, ilman tietoista yritystä tai meditointia.
En nyt puhu suoranaisesta hetkessä elämisestä (ehkä se erottaa minut oikeasti valaistuneista?), vaan tässä päivässä ja tilanteessa elämisestä. Hyväksyen, keskittyen, rauhoittuen ja mahdollisuuksien mukaan nauttien. Konditionaali putoaa pois puheesta ja ajatuksista.
Jatkuva toiseen aikaan ja paikkaan haikaileminen tekee sokeaksi käsilläolevan tilanteen ainutlaatuisuudelle. Kiinnitän nykyään herkemmin huomiota ihmisten puheissa vilahtelevaan tyytymättömyyteen, haikailuun ja huokailuun. Mietin, missä määrin kyse on puhetavasta, missä määrin todellisesta kokemuksesta.
Blogimaailmassakin on vallinnut jo kuukauden päivät harras kevään odotus, vaikka elämme keskellä kauneinta talvea. Nautitaan nyt helmikuun kimaltelevista hangista - kyllä se kevät sieltä tulee, yhtä varmasti kuin aamu seuraa yötä ja ilo pitkää itkua.
28 kommenttia:
Brilliant! Suorastaan hämmentävää miten samoilla linjoilla ajatuksemme kulkevat. Puhuin juuri ystäväni kanssa puhelimessa tästä samasta, samoilla sanoilla. Blogiteksti seuraa ehkä tai sitten ei. :) Lämmin halaus täältä kauniin talven kimmellyksestä!
Näin on !!!
Kiitos taas ajatuksista. Itse olen aika ajoin etsinyt kiivaastikin ja vallan yrittänyt henkistyä, ja se tuntuu väärältä lähestymistavalta. Ei pitäisi mennä liikoja sorkkimaan ja sotkemaan omaa luonnollista muutostaan tai kehitystään, joitakin asioita ei vain voi kiirehtiä. Jos liikaa älyllistää, päättää ja yrittää vaikuttaa itseensä, saattaa sinkoutua pysyvästi kiertoradalle ;)
Tyytymättömyys ja turha haikailu ovat tippuneet minunkin niskastani, mutta aitoon ja kokonaisvaltaiseen hyväksymiseen ja rauhoittumiseen kykenen edelleenkin vain hetki kerrallaan. Täytyy taittaa matkaa hissukseen kiirehtimättä niitäkään muutoksia, joiden ehkä aavistelisi olevan tarpeellisia. Asiat tapahtuvat.
Onnea siitä, että olet irti ihmisluonteen ja aikamme sitten kun -vitsauksesta.
Itse yritän elää " tartu hetkeen " ohjenuoranani. Pitää elää nytku- eikä sitku-elämää. Tulevasta ei kuitenkaan koskaan tiedä. Kuitenkin haikailen auringon ja lämpimän perään tälläkin hetkellä, ei se silti estä ihailemasta kimmeltäviä hankia ja kirkasta ilmaa ja nauttimasta tästä päivästä. Jotenkin vain ajatus lämmöstä ja vähemmistä vaatekerroista tuntuu ihanan vapauttavalta :-)
Monesti muutokset tapahtuvatkin pikkuhiljaa, huomaamatta ajan kanssa. Pienin askelin mennään eteenpäin ja sitten vain jonain hetkenä tulee oivallus.
Mukavaa tiistai-iltaa sinne !
Ihana teksti ja niin totta. kiitos.
Itse talvi-ihmisenä (tammikuun lapsi) olen aivan myyty tämänhetkisiin säihin ja oloon. Eihän hiihtolomiakaan ole vielä pidetty. Jotta minä en odota kevättä, kyllä se tuloo aikanaan, niinkuin kesäkin, jota en kylläkään odota pätkääkään...muksut kokoajan helmoissa ja hirveä kuumuus, puuh.
Hetkistä nauttimisesta olen tainnut itsekin viimeaikoina postailla ;) se on ajankohtaista AINA ;)
Mutta nythän on oikein kevättalvi! =) Aurinko paistelee ja lämmittää jo. Iltapäivisin on ollut loistava ulkoilukeli, tosin ei se aamupäivisinkään paha olet ollut. Minusta tämä hehkutus keväästä on lähinnä valon ylistystä!
Tuo hetkessä eläminen tuntuu monelta unohtuvan. Tehdään hulluna töitä ja odotellaan lähestyvää lomaa tai kvartaalin loppua tai jotain muuta tulevaisuuden hetkeä. Moni on tässä hetkessä stressaantunut ja ajattelee, että kyllä tämä tästä. kohta helpottaa. Vaikka eihän se monella helpota tulevaisuudessakaan...
Vaatii siis harjoittelua tuo ajattelutavan muutos. Itsekin sitä vasta harjoittelen...
Mukavaa kevättalvista viikkoa! =)
Voi, kuinka oikeassa oletkaan! Mutta miten se on vaan niin kovasti vaikeaa.. Elää tässä ja nyt. Mä yritän kovasti ja huomaan silti aina vaan haikailevani...
Mutta oppia ikä kaikki.. ehkä? :)
-Päivi-
Kirsi, hauskaa :) Halaus sinnekin!
Liisa, :D
Molly, olen nähnyt hyvin läheltä sellaista pakonomaista yritystä korjata omia ajatusratojaan, henkistyäkin ehkä -se ei tosiaan tuota aina (jos koskaan?) toivottua tulosta, vaan voi johtaa aika onnettomiinkin seurauksiin esim. ihmissuhteiden osalta. Metsä ei näy puilta, mutta etsintä kiihtyy vaan. Sitä on turhauttavaa seurata sivusta.
Hyvä että annat itsesi kasvaa ja ehkä muuttuakin kaikessa rauhassa. Sillä tavalla "matkastakin" saa varmasti enemmän irti.
En minäkään ole kokonaan vapaa "sitten kun"-asenteesta. Omalla kohdallani se liittyy pitkäjänteisempään kirjoittamiseen. Haaveilen siitä, mutta en ryhdy toimeen. Ei muka ole aikaa. Toisaalta, ehkä aika ei tosiaan ole vielä kypsä, ehkä voimavarojani tarvitaan nyt muualla -kuka tietää.
Petriina, näinhän se on, voi nauttia nykyhetkestä ja silti antaa välillä ajatusten karata vaikkapa kesään ja lämpimään veteen. Sellainenhan ihmismieli on, liikkuu ajasta ja paikasta toiseen, suhaa menneen ja tulevan väliä. Ei siinä minusta olekaan mitään pahaa, sitähän esimerkiksi lukeminenkin on. Enempi tarkoitin nyt sellaista tulevaan kohdistuvaa odotusta, joka tuntuu hukkaavan nykyhetken mahdollisuudet. Tyyliin "loppuisi nyt jo tämä talvi ja tulisi kevät" tai "pääsisipä johonkin kauas pois täältä, niin kaikki olisi paremmin". No, ymmärrät varmaan.
Kivaa tiistai-iltaa sinnekin!
wihtori, minä olen heinäkuun lapsi, mutta tykkään aika lailla yhtä paljon kaikista vuodenajoista. Syksy oli pitkään suosikkini, mutta ehkä juuri tämän puolivahingossa tulleen tässä ja nyt-asenteen myötä muut vuodenajat ovat nousseet siihen rinnalle. Viime kesä oli tosin liian kuuma - jatkuva helle on vanhuksille ja huonokuntoisille hirveän rankkaa, joten odotan tulevaa kesää vähän kauhunsekaisin tuntein...
Nonna, en nyt puhu kevättalven tai lisääntyneen valon ylistyksestä, vaan pikemminkin päinvastaisesta, kuten tuossa yllä Petriinallekin kirjoitin. Jonkin sellaisen malttamattomasta odotuksesta, joka ei ole vielä täällä. Ehkä odotus on ihmisen geeneissä, en tiedä. Joskus kuitenkin ajattelen, kuten yllä kuvasin, että se jatkuva tulevassa eläminen hukkaa nykyhetken mahdollisuudet. Kun ne syklit kuitenkin seuraavat toisiaan, pomminvarmasti.
Hyvää viikkoa sinnekin!
Päivi, ehkä juju on juuri siinä, että lakkaa yrittämästä? En tosiaan tiedä, kun omat oivallukseni ovat olleet niin hiljaisia ja huomaamattomia, suorastaan salakavalia! Ehkä suomalaiset ovat kovia haikailemaan juuri pitkän ja pimeän talven vuoksi, ja se odotus tuo sen kevään tai kesän jotenkin lähemmäs, edes ajatuksissa. Voi olla niinkin.
Kiitos tästä! Tekstisi levollistaa minuakin.
Minun korvissa 'tässä ja nyt' kuulostaa pelkästään positiiviselta ajatukselta. Nuo sanat saivat merkityksen lähes 10 vuotta sitten, kun läheinen työkaverini sairastui uudelleen syöpään. Häneltä sain ohjenuoran elää tässä ja nyt, tehdä asioita, joista olen vain haaveillut, koska elämä saattaa loppua yllättäen. Hänenkin elämänsä loppui aivan kesken kaiken.
Se oli herättävä neuvo, jota olen monella tavalla noudattanut. Enää en jää odottelemaan, vaan koitan keskittyä tästä elämäntilanteesta nauttimiseen ja myös omien haaveiden toteuttamiseen.
Mietin juuri yksi ilta miksi käytän niin monta hetkeä toivomalla että olisi jo kesä/joulu.
Jos saisi valita elänkö 45 vuotta pelkkää kesää ja joulua vai 90 vuotta kaikkea siltä väliltäkin niin eipä siinä paljon tarvitsisi pohdiskella :)
Tekstisi pysäytti ajattelemaan ihan oikeasti. Hetkessä eläminen olisi parasta, mutta sitä vaan haikailee aina jonkun muun asian perään. Pitkä ja runsasluminen talvi on monin tavoin hankala ja kylmä, sitten sitä alkaa voivotella kevään perään. Keväällä sitten odotetaan jo kesää ja kesän jälkeen syksyisiä sieniretkiä. Kunnes ollaan joulussa ja härkäviikot pimeine iltoineen ja lumisateineen alkaa.
Hyvähän meidän on haikailla aina uutta vuodenaikaa kun olemme niin onnellisessa asemassa, että meillä vaihtuu maisema neljästi vuodessa täydellisesti. Vaan jos olis ikirouta tai ikikesä, mitäs me sitten odotettaisiin kun kaikki jatkuisi liki samanlaisena.
Ollaan onnellisia jokaisesta hetkestä. Sanottiinhan ennen, että "hyvä mieli harakalla, olipa tuisku tahi pakkanen". Elämä kantaa.
Tunnustan kevään odottelijaksi! :D
Talvikin on joskus ihanaa aikaa, mutta välillä ne realiteetit iskee liian täysillä. Odottelin -27 asteessa (ja viimassa) bussia yli puoli tuntia, joka oli jäänyt välille. Siinä kohdassa oli mielessä, että voi kun olisi jo kevät. Pidän kaikkein vähiten talvesta ja eniten keväästä.
Mielestäni kevään haikailu ei välttämättä tarkoita sitä, ettei eläisi tässä ja nyt. En halunnut pois tästä päivästä vaan siitä säätilasta. Kuullostaa varmaan saivartelulta, mutta se ei ole tarkoitukseni. (Ja kuten jo kommentissasi vastasitkin, ettet tarkoita sitä haikailua.)
Olen kovasti samaa mieltä kanssasi siitä jonkun tulevan haikailusta, että se ei johda mihinkään, juuri siitä sitkusta.
Jahkailin melkein kymmenen vuotta ja nyt jälkeenpäin toisaalta kaduttaa menetetty aika. Oliko se menetettyä vai tarvinko sen kaiken ajan päätöksen tekemiseen, sitä pohdiskelen joskus. Mutta se vanhojen pohtiminen vasta turhaa onkin. Vie voimat ihmisestä.
Elämäntapamuutoksen tekeminen on prosessointia. Tutkailin tässä taannoin omia kulutustottumuksiani ja prosessissa oli kaikki mahdolliset elementit, hävetti, uhosin, muodostin mielipiteitä, vannoin, järkeilin, paasasin, hämmästelin, petyin ja riemuitsin.
Olenko parempi ihminen? Tuskin.
Olenko vastuullisempi kuluttaja? Toivottavasti.
Opinko jotain itsestäni? Kyllä.
Jatkuuko kehitys? (jos se siis lasketaan kehitykseksi). Uskon niin.
Muutos hiipi hiljaa takaviistosta ja muistutteli itsestään. Prosessi varmaan alkoi jo paljon ennen kuin sitä edes itse tajusin.
Sinulla on ihanan mieltä kutkuttavia ja pohdiskelemaan haastavia kirjoituksia. Kiitos niistä!
Terve! Olen kyllä käynyt täällä lukemassa postejasi, en vain edelleenkään ole löytänyt sellaista mielentilaa, että olisin kokenut pystyväni kirjalliseen ilmaisuun. Hemmetin työlästä ja aikaa vievää puuhaa..
Tästä kirjoituksesta tuli mieleen lapset, miten heillä on se ainutlaatuinen(?) kykyä elää hetkessä. Siinä vaiheessa kun lapsi alkaa hahmottaa ympäröivää maailmaa alkaa se kyky kadota.
Ajattelisin niin, että oivaltamiseen voi mennä joskus myös lähes koko ihmisikä. Aikaa se vie, todellinen oivaltaminen ja ymmärtäminen. Sen asian kanssa (edes!)tunnen olevani sinut.
Olen nauttinut tästä talvesta. Koskaan en ole kärsinyt pimeydestä, se vaikuttanee asiaan. Ymmärrän niitä, joille valon merkitys on suuri. Talvi on silloin aina rankka jakso.
Tule käymään museolla!
Hurraa! Minä nautin tästä talvesta koko ajan ja saan olla selittelemässä intoani muille. Mutta minusta täällä on juuri nyt tavattoman kaunista. Upeaa.
Minä yritän kovasti elää hetkessä. Tavallaan olen siinä onnistunutkin, mutta toisaalta olen armoton nostalgikko ja haaveilija. Mutta haaveilen kyllä sillä tavalla peruspositiivisesti jostain uusista jutuista (lähinnä matkoista, joihin kaikki ylimääräinen menee) ja nautin tässä hetkessä olemisesta.
Hieno kirjoitus.
Minä olen melkoinen konditionaalin sekakäyttäjä. Sen kanssa on mukava leikitellä ja kiusata itseään; miten olisi nyt, jos olisin silloin...
Turhaa touhua, mutta ihminen on omituinen höppänä haikaillessaan, katuessaan, haaveillessaan.
Tykkäsin tästä kirjoituksesta! Niin kuin monet muutkin:) Ehkä mulle riittää jo se, että joku kehuu talvea. Ja tuo "äänekäs ja lähetyshenkinen" zenbuddhisti osui johonkin tuttuun. Kuinka joku saa kouhkaamisellaan (tai jopa sietämättömän törkeällä käytöksellään ja aina oikeassa olemisellaan) muutettua kivoja ja hyviä asioita vähän välteltäviksi, jopa vastenmielisiksi. Toisaalta, täytyy tuon zenbuddhistin innoittamana myös sanoa, että joskus täytyy vetää vähän överiksi ennen kuin löytää keskitien. Juu, on omaa kokemusta..;)
Asetin ennen rimani hirveän korkealle suunnilleen kaikessa mikä tulee henkisyyteen, hengellistymiseen. Vuosikausien kiivasta opettelua, Suuria Muutoksia, Ylivoimaista Hyvyyttä, kärsivällisyyttä, paljon älyä ja sitten jotain mystistä mitä en koskaan kykene saavuttamaan. Luuloni ja oletukseni ja vaatimukseni oli jossain niin korkealla, että vaan joskus harvoin hyppäämällä saatoin ylettää mihinkään ylevään. Nykyään pyrin ajattelemaan (ja kokemaan), että henkisyys ja henkistyminen (tai miksi ikinä sitä haluaa sanoa) on useimmiten aika arkista.
Muistatko kun millään ei olisi malttanut odottaa, että täyttää 15 tai 18? Odottaminen tuntui ikuisuudelta. Minulle on onneksi tullut rutkasti malttia noista vuosista ja haikailu ja huokailu ovat vähentyneet.
Talvi on nyt kauneimmillaan! Äsken tulin kävelyltä, nautin kun sormet ja varpaat lämpenevät, muistin sopukoissa hieno auringonlasku.
Kiitos taas ajatuksia herättävästä kirjoituksestasi!
Liisa, eipä kestä :) Levollisuutta loppuviikkoosi!
Tuulella, kyllähän se minullekin sisältönsä puolesta on aina ollut positiivinen sanapari. Ärtymyksessäni oli kyse termin tyhjään hokemiseen kohdistuvasta kyllästymisestä.
Vakava sairaus lienee yksi parhaista opettajista tässä asiassa. Aihe kiinnosti minua aikoinaan niin paljon, että tein siitä graduakin. Se jäi lopulta kesken, aihe oli liian raskas.
Pilvitarha, hihih, niinpä :) Itsekin olen kova odottamaan joulua, mutta nautin nimenomaan odotuksesta eli loka-marras-joulukuusta, en välttämättä niinkään itse joulusta. Tutkimusten mukaanhan lomamatkat kannattaisi aina varata mahdollisimman hyvissä ajoin, koska matkan odotus onnellistaa enemmän kuin itse matka.
anja, tuota nimenomaan tarkoitin, että aina odotetaan sitä seuraavaa. Mutta voihan olla niinkin, että Suomen neljä vuodenaikaa ovat ikään kuin sisäänrakentaneet sen odotuksen meihin? Kun on mitä odottaa. Olisi tosiaan kiinnostavaa tietää, miten asian laita on niissä maailmankolkissa, joissa vuodenajat eivät suuresti poikkea toisistaan.
Minna, mulla on tosiaan ollut tänä (ja viime) talvena se hyvä puoli, ettei työmatkoja tai paljon muitakaan pakollisia matkoja ole ollut. Muistan kyllä, kuinka kurjaa on värjötellä bussipysäkillä kylmissään :)
Itse pohdin ja muistelen aika paljonkin menneitä; se on tärkeää luovuudelle ja itsetuntemukselle, omilleni ainakin. Mutta se ei tietenkään saa olla sellaista jankkaavaa jossittelua, sellainen tosiaan vie voimat ja on lisäksi täysin turhaa.
Inabeda, kiva kuulla että käyt :) Varmasti -toivottavasti!- oivaltaminen jatkuu koko elämän ajan, oppia ikä kaikki. Luulen, että kuoleman lähestyessä elämällä vasta oivalluksia onkin tarjottavanaan. Tai sitten ei, en tiedä.
Lapset ovat tosiaan hetkessä eläjiä, samoin dementoituneet vanhukset. Sellaisesta en tietenkään haaveile, menneisyys on niin tärkeä (identiteetille välttämätön?) mutta totta se on.
Pimeästä en ole minäkään koskaan kärsinyt, siis siinä mielessä, että olisin siitä masentunut. Pikemminkin päinvastoin, nuorempana kärsin kevätmasennuksesta. Enää en. Vanhemmiten olen ollut huomaavinani, että pimeys väsyttää (ei edelleenkään masenna). Se on tosin voinut johtua nurinkurisesta unirytmistäkin.
Kiitos tästä :) Luin tämän jo aikaisemmin, mutta tulin nyt lukemaan uudestaan kommenttien kera, kun kirjoituksesi jäi mieleeni.
Olen viime aikoina huomannut itsessäni jotain kummallista; jaksan jäädä ihmettelemään ja ihastelemaan jotain pieniä luontoilmiöitä ym. niinkuin pieni lapsi. Joskus mietin, että olenko mieleltäni jotenkin yksinkertainen, mutta sitten tajuan, että ei ehkä ole parempaa fiilistä kuin kävellä rauhassa, hengittää raitista ilmaa ja ihmetellä ympäristöään. Oikeastaan silloin alan miettimään miksen nähnyt tätä kaikkea kauneutta aiemmin. Miten olenkaan kulkenut silmät kiinni monia vuosia. Olen ollut lukkiutunut johonkin omiin tyhmiin ajatusmalleihin ja todellakin vain ajatellut "sit ku..."
Olen nuori, mutta erosin reilu vuosi sitten yli kuuden vuoden suhteesta. Tasan vuosi sitten opiskelin myös vielä alaa, joka ei tuntunut omalta...ja mietin koulun lopettamista yli puoli vuotta, ennen kuin tein lopullisen päätöksen!
Nyt olen työtön, rakastunut ja onnellinen :D Edellämainittujen seikkojen takia olen tajunnut, että mietin ihan liikaa. Tuhlaan aikaani miettimällä ja pelkäämällä "mitä jos.." Nyt tiedän, että kannattaa toimia spontaanimmin. En myöskään aio enää tyytyä elämässäni mihinkään! Pitää kuunnella itseään.
Lyhyt kommentti vain (työt odottavat...). Tässäkin asiassa taas on kyse myös määritelmistä. Että mitä se hetkessä eläminen tarkoittaa, tai haikailu tai mikä termi vain. Kun kirjoitin blogissani Sään uhrista, en tarkoittanut, että kaikkien pitäisi rakastaa talvea tai sadetta. Kyse on siitä menettääkö, pilaako tämän hetken _ajatuksillaan_ (koska niillähän sitä olonsa pilaa, ei se lumi sitä pilaa).
Esimerkiksi voi ajatella, että voi viddu tätä talvea, tää on kamalaa, mulla on kamala olo, tää on hirveetä, miksei voi olla jo kesä. Sitten ollaan vihaisia ja ärtyneitä ja kaikki ottaa päähän. Odotetaan vain koko ajan tulevaa aikaa (joka ei koskaan ole pysyvää, pian on taas syksy ja uusi talvi).
Tai sitten voi ajatella, että en kyllä oikein tykkää tästä pakkasesta, mutta onneksi kohta tulee kevät ja hymyillä mielessään. Voi positiivisen mielin rauhaisana iloita siitä, että on jo helmikuu ja kevät on tulossa. Mutta niin, että ei pilaa tätä hetkeä, että voi voida hyvin ja olla tyytyväinen, vaikka ei pidäkään talvesta, lumesta ja pakkasesta. Sytyttää kynttilät, on sisällä jos ei pidä talviulkoilusta, laittaa villasukat jalkaan ja juo kuumaa teetä, löhöää hyvällä omallatunnolla. Tai sellaista.
Kyse on siis asenteesta ja mielialasta, ei siitä, mistä tykkään ja mistä en. Ja samaa on hetkessä eläminen. Ei tarvitse meditoita tai valaistua (vaikka valaistuminen voi mielestäni seurata ihan "tavallisestakin" elämästä), mutta voi olla hyvillä mielin tässä nyt. Toki voi suunnitella tulevaa, odottaa iloisesti jotain kivaa, tai muistaa kivoja asioita kiitollisuudella, mutta ei _tämän hetken kustannuksella_.
Jaa, ei tästä niin lyhyt tullutkaan... ;).
Kirjailijatar, upeaa on :) Peruspositiivinen haaveiluhan on vain hyvästä. Sellaiseen tyytymättömyyden synnyttämään haikailuun liittyykin minusta enemmän perusnegatiivisuus.
Minä olen ehkä enemmän menneisyyteen suuntautunut nostalgikko kuin tulevaisuuteen kurottava haaveilija. Sellainen on kauhean epämuodikasta tänä päivänä, mutta en välitä. Olen elänyt niin vaiherikkaan elämän, että siinä on muistelemista!
Liina, näinhän sen on :) Vaikka katumus on kyllä turhista turhinta silloin, kun asialle ei enää mitään voi. Terve syyllisyydentunto on kokonaan eri juttu.
sanna, joo kyllä periaatteessa positiivisellekin asialle voi helposti allergisoitua, jos sitä saa yliannostuksen (tahtomattaan). Mulla ei ole lainkaan noita mainitsemiasi henkistymisen (yrittämisen) kokemuksia, aihepiiri on aina tuntunut vieraalta muutoin kuin tiedollisessa mielessä. Olen loppujen lopuksi taipuvainen ajattelemaan, että lähimmäisenrakkaus, empatiakyky ja sen sellaiset ovat sitä suurinta henkisyyttä. Hyvin arkista siis.
Omenaminttu, ole hyvä :) Juu muistan kuinka haaveilin vuosikaudet "poispääsystä" ja Helsinkiin muutosta. Enpä olisi silloin uskonut, että viidentoista vuoden kuluttua muuttaisin takaisin kotiseudulleni -samaan paikkaan josta niin kiihkeästi kaipasin pois :) Mutta se reisssu oli ilman muuta tehtävä ja hyvä reissu olikin!
Kermaperse, kiva kun tulit takaisin! Jos luontoilmiöiden ihmettely ja ihastelu on mieleltään yksinkertaisten touhua, niin mieluusti olen sellainen minäkin :) Totta on, että pelkääminen ei useinkaan kannata, uskaltaminen taas useimmiten kannattaa.
Pellon pientareella, niin, kyse on tosiaan myös siitä, näkeekö lasin puolityhjänä vai puoliksi täynnä. Joskus ajattelen, että ihmiset ovat kumman hanakoita määrittelemään suhdettaan sellaisiin asioihin, jotka tavallaan vain _ovat_, joka tapauksessa, luonnostaan. Kuten nyt vuodenaikoihin. Niitä vihataan ja rakastetaan. Eikö helpompaa olisi olla suhtautumatta niin tunteellisesti johonkin, joka joka tapauksessa tulee kerran vuodessa, joka vuosi?
Tarkennus edelliseen: tarkoitan siis, että eikö olisi helpompi neutralisoida ne vuodenaikaan tai säähän kohdistuvat vihan ja ärtymyksen tunteet, hyväksyä ja ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat. Rakastaahan ilman muuta kannattaa vaikka kaikkia vuodenaikoja!
Hyviä haastat...
Tässä ja nyt eläminen, niin kliseeltä kun kuulostaaki, on meistä monelle vaikeaa. Haikaillaan tosiaan kevääseen - tulevaan kesään, edessä olevaan eläkeikään.
Ylellistä tämäkin vapaapäivä pakkasineen, korkeine lumihankineen ja aurinkoineen, ei pakkoa mennä mihinkään, voi olla kotona ja pitää takassa praasua.
Rita, ylelliseltä tosiaan kuulostaa vapaapäiväsi; juuri tuollaisista päivistä minäkin tykkään eniten!
Lähetä kommentti