 |
| Kuvat leikekirjastani. |
Kirsi siteeraa kirjoituksessaan amerikkalaista zenmunkkia Brad Warneria, joka on pohtinut blogissaan omaa suhdettaan virtuaalimaailmaan. Lainaan nyt suoraan Kirsin blogista:
"[Warner] kirjoittaa blogissaan jotain sinne päin, että ihmiset, jotka tuntevat toisensa ainoastaan netissä käymänsä vuorovaikutuksen perusteella, eivät tosiasiassa tunne toisiaan, eivätkä tue sinua pyrkimyksissäsi kyseenalaistaa netissä käyttämääsi aikaa, vaan päinvastoin, he haluavat pitää sinut siellä, tavoitettavissa ja heidän käytössään.
On niin paljon helpompi ymmärtää olevansa mielikuvitusmaailmassa, kun on tekemisissä joidenkin nettipelien tms. sovellusten kanssa, mutta vaikka bloggaajat yleensä kirjoittavat ja julkaisevat kuvia omasta elämästään, kyse on silti, aivan yhtälailla virtuaalisesta ympäristöstä ja keinotekoisesta todellisuuden jäljitelmästä. Vuorovaikutus netissä ei vastaa todellista elämää, jossa emme voi hioa kommenttejamme, deletoida, sensuroida, rajata kuvakulmia tai näyttää vain niitä puolia joita haluamme. (...)
Warnerin mielestä on tärkeä tiedostaa tämä asia. Hän muistuttaa blogissaan, että missään chatissä, blogien kommenttiosioissa, Facebookissa, Second Lifessä tai missään vastaavassa paikassa (jotka eivät edes ole oikeasti mitään paikkoja) ei ole mitään niin tärkeää, että se todella vaatisi huomiotasi. Ne ovat vain viihteen hienostuneita muotoja. Ja vaikka ne ovat vuorovaikutuksellisia, niissä ei tapahdu oikeaa vuorovaikutusta."
Näkemys on kiinnostava, mutta kuulostaa omiin korviini hiukan kyyniseltä. Minusta blogit ja niissä käytävät keskustelut eivät välttämättä ole sen keinotekoisempia todellisuuden jäljitelmiä kuin vaikkapa kirjeet, päiväkirjat, leikekirjat, sähköpostiviestit, yleisönosastokirjoitukset tai kapakkakeskustelut. Mikä ylipäätään on se todellisuus, jota blogit tai muut sosiaalisen median ilmiöt jäljittelisivät?
Vanhana sosiaalitieteiden opiskelijana vierastan inhimillisen elämän jaottelua todelliseen ja sitä jäljittelevään, minusta se on keinotekoista. Osa teistä on ehkä kuullut todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta? No, minä taidan edustaa sitä koulukuntaa.
En myöskään niele pureksimatta väittämää, jonka mukaan toisensa ainoastaan netin kautta tuntevat ihmiset eivät voisi oikeasti tuntea toisiaan. Minusta tämä näkemys antaa liian paljon painoarvoa face-to-face-kanssakäymiselle. Ihmiset ovat luoneet kirjeenvaihtoon perustuvia ystävyyssuhteita jo vuosisatojen ajan. Toisaalta voimme "tuntea" työkavereitamme, naapureitamme tai jopa sukulaisiamme tuntematta heitä todellisuudessa lainkaan.
Myös todellisessa elämässä voi harkita sanomisiaan, perua puheitaan, vaieta ja valehdella, korjata ja oikaista, esittää ja teeskennellä. Kertoa ja näyttää kanssaihmisille itsestään ja elämästään sen verran kuin haluaa.
Nettiriippuvuus on todellinen ongelma, jota vastaan pitää voida taistella yhtä järein asein kuin muitakin haitallisia riippuvuuksia vastaan -siitä olen aivan samaa mieltä Warnerin (ja Kirsin) kanssa. Mutta blogit eivät mielestäni ole pelkästään viihteen hienostuneita muotoja tai puhtaita mielikuvitusmaailmoja. Minusta niissä tapahtuu myös oikeaa vuorovaikutusta.
Kuten olen ennenkin todennut, blogihan on viime kädessä media eli väline. Eikö ole lyhytnäköistä leimata väline merkityksettömäksi tai keinotekoiseksi tarkastelematta lainkaan mitä se välittää?
Väitän, että monet blogit ja niissä käytävät keskustelut välittävät todellisia tunteita, arvoja ja ajatuksia. Että monilla blogeilla on muutakin kuin viihdearvoa. Ja että niissä tapahtuva vuorovaikutus on todellista siinä missä minkä tahansa kommunikointivälineen (puhelin, kirje, sähköposti, sanomalehti...) välityksellä tapahtuva vuorovaikutus. Merkityssisällöltään vaihtelevaa, niin kuin kaikki kommunikaatio, mutta todellista.
Se, että niin monet olivat hämmentyneet muutamien bloggaajien poistettua kommentointimahdollisuuden blogeistaan, kertoo mielestäni juuri siitä, että ihmisillä on tunteet virtuaalimaailmassakin. Syntyy kaveruutta ja kiintymystä. Koetaan myös niitä pienimuotoisia hylätyksi tulemisen tunteita, joista keskusteltiin mm. täällä. Voi tulla jopa vähän ikävä jotain blogituttua, joka blokkaa kommentit tai vaikkapa katoaa vähin äänin maisemista.
Edellisen postauksen kommenteissa oli valtavasti hyviä pointteja, tekisi mieli nostaa niitä tässä esiin, mutta ehkä en nyt jaarittele enää tämän pitempään. Sen haluan kuitenkin vielä sanoa, että bloggaajat voivat tehdä ratkaisuja myös syistä, joita he eivät voi ammattinsa tai jonkun henkilökohtaisen syyn vuoksi julkisesti kertoa. Eikä tarvitsekaan.
Ollaan ymmärtäväisiä, sallitaan erilaiset ratkaisut ja niiden mahdollisesti herättämät tunteet ja jatketaan keskustelua vapaassa maailmassa, jollaisessa me onnekkaat elämme!
P.S. Ensi viikolla saan kylään ystävän, johon olen tutustunut blogien kautta. Vuorovaikutus virtuaalimaailmassa voi siis johtaa myös vuorovaikutukseen IRL*
*Selvennykseksi kaltaisilleni tietämättömille: IRL = In Real Life eli todellisessa elämässä. Opin tämän ilmaisun merkityksen vasta jonkin aikaa sitten :)
31 kommenttia:
Hyvä kun avaat asian pöydälle. Itse koen bloggaamisen, nimenomaan keinona vuorovaikuttaa, saada ystäviä, saan apua ongelmanraktkaisuun, olen saanut apua asioihin, joita itse en ole kerennyt tekemään (mm tulevan lapsenlapsen neulevaatteisiin), olen oppinut näkemään aioita toiselta näkökulmalta, vinkkejä päivittäiseen elämään ja uuden tavan asioida ystävien kanssa. Se että IRL joudun tekemäään pitkiä työpäiviä, en jaksa Face to Face kohdata ihmisiä, en jaksa siivota heitä varen. Minulla on paljon kavereita jotka ovat yhtä väsyneitä, hekään eivät jaksa tulla kylään kun ovat ylityöllistetty ja ikävä kyllä usealla ystävälläni on avioero käynnissä, eivät jaksa kohdata.
Muutama viikko sitten kun oli virustaudin kourissa, saikulla 2 vkoa, meinasin sulkea blogini, jotenkin ajattelin että olin tullut kipeäksi roikuttuani aina netissä, mieheni hämmästyi "et kais sä tosissasi ole, tuo sun bloggaaminen on ollut parasta mitä sä oot pitkään aikaan tehnyt". Eli jos kotonakin ollaan tyytyväisiä, niin tämähän on vain hyväksi avioliitollekin. Niin ja tyttärenikin tykkäävät lukea äitinsä touhuja, kun eivät jaksa aina soittaa.
Tämä ero on sitten oikeaan elämään: Kun painaa lähetä nappia tolkuttoman pitkän ja pohtivan tekstin jälkeen, teksti vain katoaa :D
Tosin ei oikeassakaan elämässä sinua aina kuunnella niin paljon kuin kuvittelet. Että häviää niitä tekstejä ohi korvien sielläkin, ja paljon!
Syksyn aikana pohdin paljon tätä asiaa törmättyäni monessa paikassa juuri tuohon kyyniseen asenteeseen. En ymmärrä miksi on teeskentelyä ottaa vaikkapa kuva jota pitää kauniina ja jakaa se. Pitäisikö automaattisesti lisätä sen perään kaikki elämänsä vaikeudet ollakseen aito? Aivan kuin sanoit: eihän kukaan niin tee "oikeassakaan" elämässä.
Vaikka itsekin rajaan paljon elämästäni blogin ulkopuolelle, en tee sitä ollakseni valheellinen vaan suojellakseni läheisiäni. Aivan samoin kuin jätän ne vaikeimmat asiat keskustelematta myös työpaikallani.
Blogiin ei ole koskaan tarvinnut keksimällä keksiä jotain laitettavaa, kyllä ne jutut ovat tulleet ihan itsestään, luonnollisesti, aidosti.
Muiden blogeissa vieraillessa olen tuntenut aidosti onnea toisten puolesta, nauranut maha kippurassa hyville jutuille, liikuttunut, itkenyt, suuttunut, turhautunut, kadehtinutkin. Enkä ole koskaan tuntenut tulleeni jotenkin huijatuksi niihin tunteisiin.
Ehkäpä ne kyynikotkin havahtuvat vielä näkemään että täällä jaetaan ihan yhtä aitoja paloja elämästä kuin siellä ii är ällässäkin. Ja voi helkkari, missäs minä nyt sitten olen tällä hetkellä? Istun tässä olkkarissa mutta olenko samalla olemassa jossain rinnakkaistodellisuudessa? Kyllä se olen ihan sama minä ja olen läsnä tässä.
Taisi kadota punainen lanka, ja irl-lapset kaipaavat aamupalaakin... Mutta kiitos tästäkin kirjoituksesta, sai taas ajatukset liikkeelle. Niinku, ihan oikeesti.
Rinnastan bloggaamisen osaltaan online-peleihin. Kun vuodesta toiseen on vuorovaikutuksessa samojen ihmisten kanssa, syntyy "todellisia" ystävyyssuhteita, vaikka ei olisi koskaan tavannutkaan. Ero oikeaan elämään on kuitenkin merkittävä: iltasella / yöllä harvemmin tulee kommunikoitua kenenkään kanssa IRL. Kun vaihtoehtoina on passiivinen telkkarin tuijottelu tai sosiaalinen kanssakäyminen "oikeiden" ihmisten kanssa, usein tulee valittua sosiaalisuus.
Toisaalta peli- ja blogimaailma vääristää ihmiskuvaa, koska kukin käyttäjä voi valita roolinsa ja voi sanoa paljon sanomatta kuitenkaan mitään. Myös käyttäjä voi valita puolensa: ollako vuorovaikutteinen vai viihdekäyttäjä.
Virtuaalisesti ei ehkä tule solmittua niin syviä, tietyllä tapaa velvollisuudentuntoisia suhteita. Aika usein kevyet asiat tuottavat kommentteja (~vuorovaikutusta), isot ja rankat asiat seurattavasta elämästä saa pois silmistään helposti tökkäämällä yläkulman punaista ruksia. Mutta kukapa tahtoisi "viihdyttää" itseään vieraiden ihmisten ongelmilla? Yritän kait sanoa, että aika usein blogistaniassa "voi" näennäisesti vuorovaikutteisesti käsitellä vain köykäisiä aiheita.
Olikohan tuossa mitään järkeä... no joka tapauksessa tämä maailma tuottaa paljon iloa ja tyydytystä sosiaalisuuden aukkoihin, ainakin minulle. Kevyttä tai ei.
Poistin 2 kommenttia, kun en osaa ilmaista itseäni. Mutta tämä postaus on hieno ja ajatuksia herättävä.
Kun löysin blogit ja rupesin niitä seuraamaan olin lumoutunut siitä, miten saatoin tutustua (pitkään yksipuolisesti, ilman vuorovaikutusta kylläkin) johonkin maailman toisella laidalla elävään ihmiseen ja saada tietää hänestä asioita kuten, millainen on hänen lempiteekuppinsa, tai miten hän katsoo esimerkiksi värejä. Alkoi tuntua että blogi on ainutlaatuinen väline kertoa asioita. Erityinen tapa ilmaista kiinnosti mua etenkin kuvissa.
Seuraamissani blogeissa esitetyt asiat kuuluivat ihmisten yksityisen elämän alueeseen. Huomasin että tästä syystä tiedän näistä ihmisistä asioita, joita en useinkaan voi tietää monista, joiden kanssa olen enemmän tai vähemmän säännöllisesti tekemisissä (IRL). Blogeissa yleensä tuntee ihmisistä vain joitain puolia, mutta niinhän se usein muutenkin on. Aika läheisissä väleissä on oltava ennen kuin oikein hyvin toisen tuntee.
En kyllä toisaalta voi ottaa ollenkaan vakavasti väitettä, että netin kautta ei voisi tuntea oikeasti. Ei tämä ole muita välineitä kummempi kuten sanoit. Se on vaan niin uusi, ettei sitä vielä oikein ymmärräkään: Miltä blogeissa luodut ihmissuhteet ja vuorovaikutus mahtavat tuntua, jos ne ovat vuosikymmeniä kestäneitä?
Kiitos kirjoituksestasi. Tärkeää ja erittäin mielenkiintoista.
Ai, että.
Kiitos tästä postauksesta.
Innostuin Kirsin postauksesta myös valtavasti, sillä siinä sanoitettiin monia mun mielessäni kehittymisasteella olleita ajatuksen raakileita. En oikein osannut hahmottaa omia tuntemuksiani ja havaintoihin pohjautuvia ajatuksiani sitä ennen. Tämä sun kirjoitus laajentaa ja muokkaa sitä lisää. Kiitos siitä.
Tästä mä tykkään.
Tämä on hienoa!
Livekeskusteluissa _tähän_ ei välttämättä pääse, joten tässä on se sosiaalisen median paras anti. Kirjoitetun tekstin lukemisen myötä toisen ajatuksiin pääsee syvemmälle ja laajemmin, koska sitä ei katkaise ja häiritse muiden kommentit. Täällä saa ilmaista mielipiteensä rauhassa ja jäsenneltynä. Siinäkin on omat hyvät puolensa. Tähän pohjautuu myös se kirjeenvaihdon kautta toiseen tutustumisen mahdollisuus.
Kyllä vain kirjoitetun tekstin perusteella pystyy tutustumaan toiseen ihmiseen aidosti ja syvällisesti. Syvällisemmin, kenties, kuin face-to-face kohtaamisissa. Niissä ei tule mahdollisuutta aina niin laajaan ja syvälliseen itsensä ilmaisuun kuin kirjoittaen itseään ilmaistessa.
Ymmärrän kuitenkin erittäin hyvin Kirsin ja Brad Warnerin ajatukset sosiaalisen median pinnallisuudesta, aggressiivisuudesta ja yksisuuntaisuudesta (harhakuva vuorovaikutuksellisuudesta). Miten se nyt sitten nimetäänkään, minulla ei ole välttämättä oikeita termejä tähän...
Komminikointi ja vuorovaikutus sosiaalisessa mediassa on suoraviivaisempaa ja siitä puuttuu monia elementtejä, joita on mukana livekohtaamisissa. Ilmeet, eleet ja face-to-face kohtaaminen sisältää paljon sellaista, mikä puuttuu virtuaalikohtaamisista. Minä sisällytän sen _aitouden_ ja todellisuuden siihen.
Virtuaaliolosuhteissa on mahdotonta arvioida miten tosissaan ja miten aidosti toinen on sitä, mitä sanoo. Kasvotusten näiden arvioiden tekeminen on mahdollista, vaikka, kuten toteat, myös kasvotusten ihminen voi feikata.
Feikkaamiseen virtuaalitodellisuuksissa on kuitenkin huomattavasti suuremmat mahdollisuudet ja toisaalta lukija saattaa tehdä myös omia päätelmiään ihan puhtaasti kuvien yms. myötä. Toki ulkonäöllisillä asioilla on merkityksensä myös livekohtaamisissa, mutta sitä aitoutta on kuitenkin helpompi arvioida, kun näkee, haistaa ja kuulee ja aistii (energiatasolla) toisen ihmisen.
Todellisuus... niin, minun nähdäkseni kasvotusten kohtaaminen on juurikin siinä mielessä todellisempaa, että siinä meillä on käytössämme kaikki aistimme.
Mutta olen kanssasi samaa mieltä siinä, että myös blogeissa tai muissa sosiaalisen median kanavissa _voi_ tapahtua hyvinkin todellista vuorovaikutusta -- .
Ja kuten mainitsetkin, nämä kanavat mahdollistavat "aidomman" vuorovaikutuksen harjoittamisen myös sellaisille ihmisille, jotka ammattinsa tms. vuoksi eivät välttämättä nimineen ja kasvoineen voisi sitä niin vapautuneesti tehdä missään marttakerhoissa tai ompeluseuroissa.
Mua itseäni kuikin "pelottaa" ajatus siitä, että tulevaisuudessa toistemme kohtaaminen tapahtuu enimmäkseen virtuaalisuudessa. Meille ihmisille, ihmisinä, on hyvin tärkeää saada peilata itseämme muista ihmisistä. Ja en epäile lainkaa, etteikö pelkkä virtuaalinen sosiaalisuus surkastaisi tunteita, empatiakykyä ja myös tuntemusta itsestämme. Siis jos ei ole mahdollisuuksia peilata itseään ja tunteitaan todellisuudessa, jossa nähdään ja kohdataan toisiamme IRL.
-junika-
Tuli vielä mieleeni, että zeniä harjoittavat ja maailmaa siltä pohjalta hahmottavat ajattelevat myös todennäköisesti, että kommunikointi ja vuorovaikutus täällä virtuaalitodellisuudessa houkuttelee esille "egon" ja korostaa sen osuutta olemuksessamme. Kuten E. Tolle sanoo, meidän tulisi varoa samaistumatta mieleemme.
Blogit ja muut sosiaalisen median kanavat houkuttelevat meitä puristamaan itsestämme tietynlaista kuvaa ja siinä "mielemme käyttää meitä hyväksemme". Se taas eristää meitä itsestämme ja läheisistämme. Toisin sanoen aiheuttaa tyytymättömyyden tunnetta ja johtaa epätasapainoon.
Kun vuorovaikutuksellisuutta tarkastelee tältä pohjalta, päätyy helposti lopputulokseen, ettei virtuaalimaailmassa tapahtuva ole todellista.
-junika-
Onpa täällä todella mielenkiintoisia teemoja ja keskustelua! Aikas perustavaa laatua, kun vuorovaikutusta käsitellään. Muutamalla ajatuksella mukaan:
Mielestäni sopinee kyseenlaistaa, mikä loppupeleissä onkaan todellista ja aitoa, olipa sitten kyse IRL- tai virtuaalimaailmasta-eivät ole vastakkaisia. Tuli kyllä nyökyteltyä postauksesi näkökannoille useaan otteseen.
Itse yhä viheriäisenä blogistina huomaan pohtivani useinkin vastaantulevaa. Olen ollut kuitenkin positiivisen yllättynyt ja ilahtunut blogimaailman vuorovaikutuksellisuudesta(!) sekä jakamisesta. Aitoudesta. Blogimaailma on antanut mausteensa, mitä vilpittömästi arvostan. Jokaisella blogilla on juurensa ja raaminsa, kevyemmin tai syvällisemmin, ja hyvä niin. En myöskään usko, että feikkilinja pitkälle kantaisi, eiköhän se söisi tekijäänsä rankimmin.
Tästä olisi monta muutakin ajatuksen itua, mutta nyt mentävä:)
Mielenkiintoista. Junika mainitsit Eckhart Tollen , ja kuinka ollakaan luen juuri nyt hänen kirjaansa Uusi Maa, elämän tarkoituksen oivaltaminen. Ihan yhtälailla livessä kuin täälläkin ego saa pönkitystä itselleen moninaisilla keinoilla, ja vaarana on liiallisuuksiin meneminen. Draaman etsiminen ja itsensä korostaminen. Tässä asiassa ei live ja virtuaalitodellisuus mielestäni poikkea toisistaan millään lailla. Kumpikaan ei ole toistaan pahempi tai parempi. Välillä tuntuu, että livessä kaikenkaltainen kaunaisuus ja valittaminen on jopa yleisempää kuin netissä. Mutta totta, jos ainoana päämääränä on kommenttien keräily tai kehujen metsästely (mihin meistä jokainen toki sortuu) ollaan vaarallisilla vesillä.
Tätä on ihmisyys, tätä on etsintä. Tätä on elämä, mikä sen tarkoitus sitten onkaan :)
Se on varmaa, että keskustelu ei ole koskaan turhanpäiväistä. Tosin Tollen mielestä sanatkin ovat vaarallista harhaa niiden suuren rajottuneisuuden vuoksi. Hmmm...
Ihanaa päästä (ehtiä) vihdoin vastailemaan kommentteihin ja osallistumaan keskusteluun! Vieressä iso kuppi höyryävää teetä ja pahimmat kiireet selätetty :) Aloitan nurinkurisesti tästä postauksesta ja siirryn sitten edelliseen, jonka kommentteihin on varmaan vastattava useammassa erässä...
maiju, hassu juttu, minulla on tuo ihan sama kokemus kuin sinulla miehesi kanssa: joskus kun olen potenut jotain blogikriisiä ja harkinnut koko blogin kuoppaamista, poikaystäväni on sanonut, että älä nyt sellaista mene tekemään! Ja muistuttanut kaikista niistä hyvistä asioista, joita bloggaaminen on tuonut tullessaan.
Minulle bloggaamisen sosiaalinen puoli ei merkinnyt aluksi mitään (eikä sitä ollut), ihan tyytyväisenä tein kuvapainotteisia postauksia, joihin tuli aina 0 kommenttia. Sekin oli minusta kivaa, en oikeastaan edes osannut odottaa kommentteja. Blogi oli visuaalinen leikekirjani, jota varten otin ja keräilin kuvia. Lisäksi pohdin (ääneen) hidastamiseen, maallemuuttoon yms. liittyviä juttuja, jotka olivat minulle uusia. Nämä elementit ovat edelleen hallitsevia, vaikka skaala onkin laajentunut muihin aiheisiin. Kirjoitan edelleen myös dekkari- ja elokuvablogeja, joihin ei juuri tule ja joihin en osaa kaivatakaan kommentteja. Niissä keskustelu ei ole "se juttu".
Toki tämä harrastus on saanut ihan uuden ulottuvuuden sen jälkeen, kun lukijoita on alkanut ilmaantua ja keskustelua syntyä. En olisi ikimaailmassa uskonut, että tätä kautta voisi päätyä näin mielenkiintoisiin keskusteluihin!
Ja ymmärrän Maiju hyvin tuon, että joskus virtuaalisesti on "vähemmän rasittavaa" olla ihmisten kanssa tekemisissä. Juuri kuten kuvasit: kun on työpäivästä väsynyt ja kotikin kaaoksessa, ei ehkä jaksa vieraita tms. mutta silti voi olla ihan kiva jutustella hetken aikaa muiden kuin työkavereiden tai perheenjäsenten kanssa. Se on mahdollista tätä kautta.
Oho, tätä vauhtia vastailen kommentteihin koko loppuillan, joten yritän vähän tiivistää sanottavaani ;)
metsienmamma, harmi että tekstisi katosi taivaan tuuliin! Tuli tuosta sanomastasi mieleen sellainenkin asia, että meillä bloggaajilla saattaa olla turhankin optimistinen kuva siitä, kuinka tarkkaan tai suurella mielenkiinnolla juttujamme luetaan. Ja siitä taas tulee mieleeni, että en ole koskaan kokenut minkäänlaista painostusta täällä (blogimaailmassa) hengailuun, uusien postausten tekemiseen, kommentteihin vastailuun tai ylipäätään tavoitettavissa/ käytettävissä olemiseen. En Facebookinkaan puolella (siellä käyn nykyään aika harvoin ja silloinkin yleensä vain kääntymässä). Jos jotain paineita kokisin, ne olisivat lähtöisin minusta itsestäni.
Minusta täällä annetaan hienosti tilaa ja aikaa päivittää, kommentoida ja vastailla kommentteihin; omaan tahtiin ja omilla ehdoilla saa touhuta.
Jahas, real life pääsi yllättämään tässä välissä mutta nyt jatketaan...
Pilvitarha, minäkin olen kokenut niin ilahtumisia kuin kiukustumisiakin, mutta myös sellaista hitaammin kehittyvää kiintymistä, arvostamista, ärsyyntymistäkin. Tunteita, jotka voimistuvat pikkuhiljaa, kun ihmisen oppii tuntemaan. Virtuaalimaailmassa on tietysti otettava huomioon mielikuvien virheellisyyden ja väärinkäsitysten mahdollisuus (ainakin jälkimmäinen tosin pätee yhtä lailla ii är älläänkin).
eve, minulla ei oikeastaan ole kokemusta muista virtuaalimaailmoista kuin blogeista ja Facebookista, joten esim. tuosta pelimaailmasta en osaa sanoa mitään.
Hyvin sanottu tuo, että virtuaalisuhteista puuttuu useimmiten velvollisuudentunto. Siksi niiden _varaan_ ei kenenkään kannata jättäytyä. Toisaalta, velvollisuudentunto puuttuu minusta usein tosielämän suhteistakin. Ainakin itselläni on tai on ollut kavereita, joiden puoleen en olisi kääntynyt hätätilanteessa; kaveruudet eivät ole olleet niin kantavia. Tämä ei siis ole moite, ihmisellä on ihan hyväkin olla erilaisia ja eriasteisia tuttavuuksia ja ystävyyksiä.
Minusta tuntuu, että toisten ongelmat kyllä periaatteessa kiinnostavat muita ihmisiä. Iltapäivälehtiähän myydään pitkälti ihmisten ongelmilla ja vaikeuksilla. Myös blogimaailmassa olen huomannut, että aihepiiriltään kevyempi blogi saa tavallista suuremman kommenttivyöryn, jos bloggaaja poikkeuksellisesti kirjoittaa vaikkapa masennuksestaan. Ajattelisin siis, että kyllä se elämän nurja puolikin kiinnostaa ihmisiä. Tietysti vastapainoksi (täällä blogimaailmassa) odotetaan sitten sitä köykäisempää osastoa, mikä on sekin ihan ymmärrettävää.
En ole vieläkään saanut vastattua siihen äänihaasteeseesi, se on niin pirun vaikea... ;)
Liiolii, kiva kuulla :)
luminen, ihanaa kuulla sinusta! Minustakin tuntuu, että blogit ovat vielä niin uusi ilmiö, ettei sitä oikein ymmärretä eikä ehkä voidakaan ymmärtää tai edes tietää, mikä kaikki on mahdollista. Aika näyttää. Voisin hyvin kuvitella tuntevani sinut muutaman vuoden kuluttua jo paljon paremmin, jos vain maltetaan molemmat pysyä täällä (siitäkään ei tietenkään voi antaa mitään takeita).
Sama kokemus minullakin, että blogien kautta ihmisistä paljastuu vähitellen uusia, usein aika intiimejäkin asioita, ja sitä kautta se toisen tunteminen tai ainakin tunne siitä syvenee. Tutustuminen edellyttää tietysti sitä vuorovaikutusta.
junika, minä olen aina ollut kova kirjoittamaan ja keskustelemaan (livenä). Kumpikin selkiyttää ajatuksia ja luo niitä, mutta kirjoittaessa nautin juuri tuosta mainitsemastasi mahdollisuudesta tarkempaan jäsentelyyn.
Olen myös kirjoittanut ja lukenut tuhansia kirjeitä. Eniten niitä kirjoitin ja sain ollessani vaihto-oppilaana Tanskassa ja tuota ikimuistoista vuotta seuranneina parina, kolmena vuotena. Muutamat Tanskassa solmimani suhteet syvenivät hurjasti kirjeenvaihdon seurauksena. Myös vaihto-oppilasvuonna äitini kanssa käymäni kirjeenvaihto on jäänyt mieleeni; molempien kirjeet olivat pitkiä ja usein aika syvällisiäkin. Sellaisia keskusteluja emme olisi koskaan käyneet, jos emme olisi olleet kirjeenvaihdossa.
Kirjoitat, ettet "epäile lainkaan, etteikö pelkkä virtuaalinen sosiaalisuus surkastaisi tunteita, empatiakykyä ja myös tuntemusta itsestämme". Näin varmasti, jos kanssakäyminen tosiaan olisi _pelkästään_ virtuaalista. Omalla kohdallani kokemus on kuitenkin ollut lähes päinvastainen: minusta blogimaailma on lisännyt sekä empatiakykyäni että itsetuntemustani. Jälkimmäinen on lisääntynyt mm. siksi, että olen joutunut kyseenalaistamaan ja toisaalta argumentoimaan omia ajatuksiani (itselleni ja muille). Myös näkökulman vaihtaminen tai "toisen silmin katsominen" ovat täällä arkipäivää, minkä uskon tekevän ihmiselle hyvää.
Hannah, ajattelen samoin kuin sinä, että todellista ja virtuaalimaailmaa ei kannattaisi asettaa vastakkain, vaan kiinnittää välineen tai muodon sijaan huomiota sisältöihin. Olen melko vakuuttunut siitä, että esim. aggressiivisten tietokonepelien pelaamisella on negatiivisia vaikutuksia kasvavaan lapseen tai nuoreen (ehkä aikuiseenkin). Mutta virtuaalimaailma voi myös kehittää ihmisen ajattelua ja tunne-elämää, kuten koen blogien parhaimmillaan tekevän. Kyse on siis sisällöistä, ei se virtuaalisuus sinänsä välttämättä ole pahasta (kunhan elämä ei typisty siihen).
wihtori, itse en ole Tollea lukenut enkä ole muutenkaan kovin zen, mutta olet varmasti oikeassa siinä, että ihmisten sudenkuopat ovat samankaltaisia sekä tosielämässä että netissä, eikä toinen ole välttämättä toista huonompi.
Minä en voisi Tollen tavoin mitenkään ajatella, että "sanat ovat vaarallista harhaa niiden suuren rajoittuneisuuden vuoksi". Harhaa ne voivat olla ja rajoittuneita ilman muuta, mutta se ei haittaa minua. Minähän suorastaan elän sanoista (nykyään ihan kirjaimellisestikin, siis tienaan elantoni niillä) -luetuista, kirjoitetuista, ajatelluista ja puhutuista sanoista. Tykkään kovasti Paavo Haavikon Rauta-ajan lauseesta "Sanoihisi sinut hirtetään": minulla on usein se tunne, mutta se on vain kestettävä, seistävä sanojensa takana tai käännettävä ja väännettävä ne uuteen asentoon. Ja välillä on oltava ihan hiljaa.
Asia on ollut mielessä koko päivän ja meinasinkin tulla kirjoittamaan, että onhan "oikeassakin" elämässä niitä pinnallisia kaveruussuhteita, ilman syvempää merkitystä. Olitkin jo sanonut sen. :)
Mietin sitäkin, että joskus oikein harmittaa, kun tekisi mieli poksauttaa kaikki paha olo ja rankat kokemukset blogitekstinä, mutta jokin estää. Ehkä se, että fyysisesti tutut lukevat, ehkä pelko roolittumisesta.
Ja taas toisaalta tajusin, että ne täysin "tuntemattomat" ihmiset (=lukijat) tietävät elämästäni enemmän kuin moni ystäväksi laskemani ihminen...
Monipiippuinen juttu ja tulee yleistettyä rankalla kädellä. Hieno aihe ja tässä on todellakin sitä vuorovaikutusta.
Hieno tämä sinun blogisi. Oli mahtavaa löytää blogi, jossa perusteellisesti analysoidaan elämää ja sen yksityiskohtia.
Itse tästä kyseisestä aiheesta olen osittain samaa mieltä Brad Warnerin kanssa, että sosiaalisessa mediassa on helpompi olla valikoiva sen suhteen, mitä itsestään antaa muiden jaettavaksi. Niin profiilikuvan, kirjoitusten, kommentointien kuin blogin visuaalisuuden muodossa. Kaikki asiat yhdessä kertovat siitä, millainen sinä olet ja mitä asioita arvostat. Helpointa sosiaalisessa mediassa on saada ja antaa ensivaikutelma itsestään ilman "ulkonäköpaineita".
Toisaalta olen myös sitä mieltä, että sosiaalinen media luo parhaan mahdollisen perustan ystävyyssuhteiden luomiselle. Varsinkin niille ihmisille, joiden on vaikea tulkita sosiaalisen vuorovaikutuksen elementtejä ja toimia niiden mukaisesti.
Rosie
Ps. Aivan valtavan ihana elokuva tuo Jules et Jim. Yksi suosikeistani kautta aikojen.
Kommenttivyöry, johon aion itsekin lyöttäytyä. Menemme tosiaankin filosofisen pohdinnan puolelle, jos yritämme miettiä, kuinka oikeita ihmiskontaktit blogeissa ovat. Minua kuitenkin itseäni kiinnostavat eniten juuri ne blogit, joissa ihminen itsessään on esillä ja todentotta: kyllä todellisessa maailmassakin ihmisellä on mahdollisuus antaa itsestään erilaisia mielikuvia. Joskus mietin, että jos miehet, joiden kanssa olen ollut parisuhteessa, keskustelisivat keskenään, he saataisivat päätyä siihen lopputulokseen, ettei heidän seurassaan ollut sama ihminen laisinkaan, sillä niinhän metsä vastaa, kuin sinne huudetaan.
Ja toisaalta, kuten Lumikkokin totesi, ovathan erilaiset virtuaaliset kanssakäymisvälineet olleet käytettävissämme ennenkin, kirjeenvaihdosta alkaen. Muistan myös, miten eräs ystäväni kertoi tavanneensa ihmisen, jonka kanssa oli työnsä kautta keskustellut vuosia puhelimessa ja tutustunutkin. Kun he sitten tapasivat viimein toisensa, he vain nauroivat nauramistaan: mielikuva ihmisestä voi tosiaan poiketa todellisuudesta. Mutta kyllä he yhtäkaikki pitivät toisistaan.
Mitä tulee nettikäyttäytymiseen yleensä, kuulin radiosta tutkimuksen, jossa oli verrattu nettideitti-ilmoitusten tietoja ihmisen todelliseen minään. Paljastui, että suomalaiset ovat rehellistä kansaa, valtaosa oli kertonut juuri sen, mikä on totta. Luulen, että näin on myös blogien kohdalla ja se tekee niistä elämän- ja ihmisenmakuisia.
Hups, ajatuksia tuli mieleeni niin paljon, että tästä tuli vain tällainen levoton vuodatuspötkö. No, olkoon nyt näin.
Minulla oli kirjekavereita nuorena paljon. Muistan kun otin kirjeellä yhteyttä ikäiseeni tyttöön 16-vuotiaana teksti-tv:n kautta, ja se kirjekaveruus on voimassa aina vaan. Asumme kaukana toisistamme mutta niin vain parikymppisenä vierailimme puolin ja toisin toistemme luona ja edelleenkin pidämme yhteyttä sähköpostitse ja muutamilla kirjeillä silloin tällöin. Uskon että blogimaailmassa voi törmätä myös tähän, hengenheimolaiset löytävät toisensa ja se on ihanaa vuorovaikutusta, ja usein on myös jokin aihe mikä yhdistää!!!
Täällä on taas todella mielenkiintoista keskustelua, kiitos. Itselläni ei juurikaan ole lisättävää, mutta sen verran kuitenkin sanon, että ei tämä netin sosiaalinen verkko mitenkään poissulje IRL kanssakäymistä vaan pikemminkin täydentää sitä , antaen samalla myös mahdollisuuksia uusiin ihmissuhteisiin elävässä elämässäkin.
eve, tiedän tuon tunteen kun "tekisi mieli poksauttaa kaikki paha olo ja rankat kokemukset blogitekstinä, mutta jokin estää". Ehkä se on terve itsesuojeluvietti joka estää? Täällä helposti kuvittelee jakavansa asioita vain niiden muutamien (kymmenien) tuttujen kanssa, jotka kommentoivat tai ovat liittyneet lukijoiksi. Todellisuudessa lukijoita on moneen lähtöön, eivätkä kaikki välttämättä ole "ystäviä" tai emme ainakaan voi tietää sitä. Siinä ehkä onkin se merkittävin ero: täällä kaikki sanottu ja keskusteltu tulee kaikkien (lukijoiden) tietoon, kun taas tosielämän kahdenkeskisissä keskusteluissa emme joudu miettimään, miten joku ulkopuolinen, tuttu tai tuntematon, asiaan suhtautuisi.
Mama Rosie, mukavaa että löysit tänne :) Juu, välillä perusteellisemmin, välillä kevyemmin. Jules ja Jim, niin kuin monet muutkin Truffautin elokuvat ovat myös minun suosikkejani!
En ole Warneriin tutustunut muutoin kuin Kirsin blogitekstin välityksellä, mutta tuo mitä sanot on varmasti totta ja olen sitä täälläkin joskus ääneen pohtinut. Luulen, että blogeissa ihanneminät ovat useammin niskan päällä kuin tosielämässä. Toisaalta en näe asiaa välttämättä pahana: blogin kautta voi rakentaa ja vahvistaa positiivista minäkuvaa (ennen kaikkea itselleen) ja kertoa omaa tarinaansa itselleen mielekkääksi. Minusta se ei välttämättä ole valheellisuutta vaan identiteettityön tekemistä.
Netissä voi luoda hyvän pohjan ihmissuhteelle, kuten kirjeiden välitykselläkin. Nykyäänhän monet parit ovat löytäneet toisensa netin kautta, tutustuneet kirjoittamalla. Tykkään juuri siitä ajatuksesta, että ulkonäkö ei ole merkittävässä roolissa siinä.
Karenina, uskon että ihmiset ovat melko rehellisiä jo senkin takia, että se on palkitsevampaa itselle. Tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on. Kaikenlaisten kulissien ylläpitäminenhän on hirveän kuluttavaa henkisesti. Kulisseilla en nyt tarkoita sellaista normaalia rajanvetoa ja säätelyä, itse en tosiaan halua jakaa kaikkea kaikkien kanssa, enkä usko että se on viisastakaan.
Katjusha, minun ensimmäiset kirjekaverini olivat 8-vuotiaana Italian matkalla tapaamani Francesca, Barbara ja kolmas tyttö, jonka nimeä en nyt muista. He lähettivät minulle vuosikaudet italiaksi kirjoittamiaan kortteja, joista en ymmärtänyt sanaakaan. Minä vastailin suomeksi ja vähän vanhempana englanniksi. Jossain vaiheessa kirjeenvaihto loppui, mutta muistan nämä tytöt ja heidän vilpittömät korttinsa lopun elämääni. Ehkä hekin minut.
Minustakin blogimaailma tarjoaa hienon mahdollisuuden tavata hengenheimolaisia ja jopa ystävystyä sellaisten ihmisten kanssa, joihin ei IRL olisi varmasti ikinä törmännyt. En minä esim. Facebookissa ole juurikaan tutustunut uusiin ihmisiin, mutta täällä se on ihan parasta!
Petriina, juuri näin :)
Ensimmäinen visiitti tähän blogiin ja heti löytyi upeaa keskustelua. Blogin muun annin lisäksi. Kiitos!
Ei minulla ole juurikaan lisättävää jo käytyyn keskusteluun.
Oman blogini pykäsin muutettuani kauaspois entisistä kuvioistani ja pitääkseni silti yhteyden tiettyihin ystäviksi tulleisiin. Ajattelin viskaavani nettimaailman isolle pöydälle oman vihkoseni johon ystävät ja kulkijat käyvät naputtelemassa terveisensä. Jokainen käy silloin kuin itselle parhaiten sopii ja kommentoi niitä postauksia joihin tahtoo sanoa sanansa.
Uusia postauksia teen lähes päivittäin, jos siltä tuntuu. Ja hyvällä omalla tunnolla voin olla useita päiviä hiljaa. Aiheena yleensä omat pohdiskeluni, päiväkirjamaista yleishöpinää. Koetan olla peruskorrekti mutta kuitenkin oma itseni. Ja lukijat kommentoivat jos siltä tuntuu.
Joku jo aiemmin sanoikin, suojellakseni läheisiäni "julkisuudelta" en minäkään yleensä mainitse nimiä tai julkaise kuvia joista ihmiset voi tunnistaa. Se ei mielestäni tarkoita sitä, että yrittäisin antaa tietyn kuvan tai pitää tietyn roolin. En minä osaa niin monimutkaisia ajatuskuvioita edes pyöritellä.
Mutta kuten jo sanoin, sinulla on ansiokas blogi jonka lisäsin jo suosikkeihini. Hyvää jatkoa sinulle ja kiitos blogistasi.
-Hirnakka-
Hirnakka, kiva kun tulit käymään ja kiitos kehuista! Kävin piipahtamassa torpassasi: ihania, talvisia kuvia lampaista, hepoista ja muista lumessa kirmailevista eläimistä -tuli oikein hyvä mieli niistä :)
Minusta tuo kaikki mitä Warnerin lainauksessa lukee (pitääkin mennä hänen blogiinsa!) Kirsin (pitääkin mennä hänen blogiinsa!) kertomana pitää paikkaansa.
Yhtä lailla tämä alustus ja siihen tulleet kommentit sisältävät näkemyksiä, joista suurimpaan osaan voin yhtyä.
Joissakin blogeissa minua häiritsee se, että kirjoittaja rakentaa itsestään kuvaa hurjan ihanana ja sympaattisena ihmisenä. Luonteen vähemmän ylevät piirteet on lakaistu kokonaan maton alle. Se herättää kysymyksen, että kenelle hän vakuuttelee olevansa elämää suurempi ihminen (itselleenkö) ja miksi.
Mitä tulee sanoihin - jokainen ymmärtää ne omista lähtökohdistaan käsin, joten sanojen tasolla ei voi saavuttaa syvintä yhteyttä. Sinulle jo sana punainen merkitsee muuta kuin minulle ja se on sentään vain väri!
Eniten arvostan vuorovaikutuksessa tunnetta samalla kartalla olemisesta ja sen voi kokea virtuaalissa vain mielikuvien tasolla eli se on vielä mielikuvitusta.
Se, koskettaako joku ihminen sieluni syvimpiä sopukoita, tulee todennetuksi livenä. Siinä, miltä hänen seurassaan tuntuu olla. Voisi puhua vaikka värähtelyistä tai energiasta tai mitä sanaa nyt haluaakaan käyttää.
Joka tapauksessa kyse on jostakin paljon syvemmästä kuin sanojen tason kommunikaatiosta.
Tällaista tuli vielä mieleen ja kirjoitan sen pois.
Blogeista yleisesti: joku esittelee vaatekaappinsa sisältöä (yllään), toinen sisustustaan, kolmas käsitöitään, neljäs leipomuksiaan ja viides vaikka maalauksiaan.
Mitä eroa sillä loppupeleissä on siihen että Neiti Tuksunen esittelee viikkolehdessä itseään?
Fifteen minutes of fame?
Hoo Moilanen, minäpä kirjoitan omaan mieleeni tulleet pois.
Minusta suuri osa ihmisistä on aika ihania ja sympaattisia. Se, että jokaisella on omat "huonot puolensa" on niin itsestäänselvää, etten tiedä, miksi ko. faktaa pitäisi erityisesti alleviivata sen enempää täällä kuin live-kanssakäymisessäkään. Tehdäkseen selväksi pahansuopuuteen taipuvaisille kyynikoille, ettei kuvittele itsestään liikoja? Ei maksa vaivaa.
Kuulostaa siltä, että sinulle vuorovaikutuksessa on tavoiteltavinta "syvin yhteys", "samalla kartalla oleminen" ja se, kosketetaanko sinun sielusi "syvimpiä sopukoita". Minulle konstruktivistina tällaiset tavoitteet kuulostavat idealistisilta. Tiedän kokemuksesta, että täydellisen yhteyden kaipuun omaavilla on taipumusta kokea suuria pettymyksiä ihmissuhteissaan. Toiseen ihmiseen ja samanlaisuuteen ladataan odotuksia, jotka eivät voi täyttyä. Toisaalta myös erilaisuuden sietokyky on usein huono. Ja jos on kovasti "värähtelyistä" ja "energioista" johdettavien tuntemustensa vietävissä, saattaa olla vietävissä myös harhaan. Ihan yhtä lailla kuin virtuaalissa voi tulla harhautetuksi.
Ihminen on sosiaalinen eläin ja mielikuvitus on aina kuvioissa mukana. Silloinkin, kun ihminen on ääriviivattomimmillaan, eli rakastellessa. Sen hetken täydellinen sulautuminen on mielikuva, kokemus, mutta ei sulautumisen kuvitteellisuus tee tilanteesta yhtään vähempiarvoista.
Mitä tulee Tuksun ja käsityöblogien rinnastamiseen, minun on todettava, että melkoinen kyynisyys kuultaa sanoistasi. Ikään kuin kaikki inhimillinen toiminta ohjautuisi ulkoapäin ja pyrkisi vain ulkokohtaisiin palkintoihin, kuten nyt vaikka julkisuuteen?
Minusta siinäkin on vissi ero, esitteleekö ihminen sitä mitä hän on tehnyt vai sitä mitä hänelle on tehty.
Kiitos kommentistasi.
Ihmisen koko elämä koostuu tekemisestä! Ihan aasta kun aloitetaan niin aamulla nousee sängystä, käy suihkussa ja mitä kaikkea muuta päivään mahtuukaan siitä lähtien.
Minusta on mukava lukea blogeja! Joskus se on kuin kuuntelisi viisivuotiasta, joka kaipaa kiitosta tekemisistään ("Kato mä piirsin talon, eiks ookin hieno!" "Joo; oot tosi taitava!") ja joskus jotakin muuta - ajatuksia ja oivalluksia herättävää.
Sitä en oikeastaan ymmärrä, että miksi ihminen esittelee vieraille ihmisille sitä mitä hän on tehnyt. Saadakseen hyväksyntää? Ihailua?
Kokeakseen huomion myötä olevansa elossa?
Sinulla on kiintoisanoloinen blogi ja tulen kenties vastakin lukemaan ja kommentoimaan!
Hoo Moilanen, sitten et varmaan myöskään ymmärrä kirjailijoita, kuvataiteilijoita, säveltäjiä, keksijöitä, puuseppiä etkä muotoilijoita? Harrastuspiirien ja kansalaisopistojen näyttelyistä puhumattakaan? Kaikissa näissä ja lukuisissa muissa tapauksissa ihminen esittelee vieraille ihmisille sitä mitä hän on tehnyt. Mukana voi olla ehdottamiasi motiiveja, jotka ovatkin ihmiselle lajityypillisiä, mutta varmasti myös muita vaikuttimia.
Kuten totesin edellisen postauksen kommenteissa Vilmalle, kaikki avoimen ja ystävällisen asenteen omaavat ihmiset ovat tervetulleita lukemaan ja kommentoimaan!
Lähes kaikki tekeminen on itseilmaisua, tietoista tai tiedostamatonta ;)
Jollakulla on lahjakkuutta säveltää ja jollakulla toisella vaikka kirjoittamisen taito. On suuri ilo saada nauttia monenmoisesta luovuudesta on sitten tekijänä tai kokijana!
Ehkä pointtini, joka jäi sanomatta, oli se, että kiitoksen ja huomion kerjäämisestä tulee surullinen olo.
Siitä ei ole kyse silloin kun joku sydämensä palavasta halusta ilmaisee itseään vaikka jollakin em. tavalla!
Sellaisen ihmisen tuotokset tulevat lähes itsestään huomatuiksi, koska ne (mitä tahansa sitten ovatkin) pulppuavat sielun syvyyksistä!
Yksi ihminen sanoi kerran, että olisi hyvä, jos ei jäisi kiinni kenenkään kiitoksiin, koska kääntöpuolena myös kritiikki jää pyörimään päähän.
Minusta siinä oli viisautta!
Tämä liittyy vain löyhästi - jos senkään vertaa - aiheeseen, mutta tuli vielä mieleen mainitsemastani "yhdestä ihmisestä".
Hän kertoi kerran, että hänellä oli potilaana nuori, kaunis nainen, joka pyöri pitkään peilin edessä joka aamu ja jopa vaihtoi vaatteita useampaan kertaan ennen kuin lähti töihin.
Naisen työpäivä meni suunnilleen siihen että hän kiinnitti täyden huomionsa siihen miten hänen ulkomuotoaan kommentoitiin.
Jos ei tullut kehuja, niin kurjaa - päivä pilalla. Vielä kamalampaa oli se, jos jonkun muun ulkoista olemusta kehuttiin.
Hän oli hyvin ahdistunut ja onneton ihminen.
Kuten sanottua, saakin olla hyvä aasinsilta että tämän saa liitettyä alkuperäiseen aiheeseen! :)
Lähetä kommentti