Syksyä ilmassa

Tänä aamuna olin haistavinani syksyn. Tuuli puhalteli puissa tavalla, joka toi mieleeni Nuuskamuikkusen lähtemiset, aina yhtä äkilliset. Nousin ylös, odottamatonta virtaa saaneena.

Jos ihmisellä voi olla koti vuodenkierrossa, minun kotini on syksy. Silloin on lähes aina hyvä. Tai niin minun muistini väittää, ja mikä voisi olla sitä luotettavampi lähde.

Meijerin vanhasta päädystä vapautuu iso asunto, josta olen salaa haaveillut. Tiedän, ettei meillä ole siihen varaa, mutta mielikuvitukseni viis veisaa realiteeteista.

Viikko elämästä

Viime viikon sumu alkaa hiljalleen hälvetä, upottava väsymys väistyä ja tunnelmat palautua normaaleiksi. Isä on edelleen sairaalassa, mutta paljon paremmassa kunnossa. Seuraava etappi lienee terveyskeskuksen vuodeosasto, sitä seuraava joko koti tai joku tuettu asumismuoto. Pidän peukkuja jälkimmäiselle: tämän sairaalaviikon aikana isä on ensimmäisen kerran itse epäillyt pärjäämistään kotona, joten aika saattaisi vihdoin olla kypsä ratkaisulle, joka helpottaisi meidän molempien elämää.

Meillä on ollut ihmeen mukavaa sairaalassa. Isä tulee hyvin juttuun huonetovereidensa kanssa, ja kaikilla kolmella on huumorintaju tallella tukalasta olosta huolimatta. Keuhkosyöpää sairastava vierustoveri osoittautui isän vanhaksi armeijakaveriksi. Happiviikset ovat tuoneet värin takaisin isän kasvoille, ruoka maistuu ja paino nousee. Nikotiinilaastari pitää tupakantuskan poissa.

Sairaalassa maailma tuntuu kutistuvan. Kerroin Norjan murhenäytelmästä isälle ja hänen huonetovereilleen, mutta aika pian heidän huomionsa kääntyi takaisin omaan oloon ja tutuksi käyneeseen ympäristöön. Kehon tuntemukset ja toimimattomuus, lääkkeet ja toimenpiteet, uni tai sen puute, ruoka, ikkunasta näkyvä maisema, hengittäminen - siinä se vuodepotilaan elämänpiiri, ulkopuolisen silmin ja korvin tarkkailtuna. Sisäisestä elämästä en osaa sanoa, enkä miesten keskenään käymistä keskusteluista. Saattaisin yllättyä.

Vaikka olenkin viihtynyt mainiosti 70-80-vuotiaiden, raihnaisten ja röhisevien miesten seurassa, oli ihanaa ajaa eilen illaksi ja yöksi Helsinkiin ystäviä tapaamaan. Ruokakaupasta mukaan tarttuneet Chisu ja Jenni Vartiainen soivat autostereoissa, lauloin mukana, tunsin olevani nuori ja elossa minäkin.

Elossa

Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää kaikista kahteen edelliseen postaukseen tulleista lohdun ja kokemuksenkin sanoista, joiden kannattelevan voiman olen aistinut kaiken ahdistuksen keskelläkin. Olette hyviä ihmisiä.

Eilinen päivä oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Koin vuorokauden sisällä helpotusta, huolta ja suoranaista hätää, surua ja syyllisyyttä. Isä kävi lähellä kuolemaa ja minä istuin siinä pelkääjän paikalla. Se oli minulle entuudestaan tuntematon paikka. Viime viikolla kokemani oli vain kalpea aavistus siitä.

Tänään isän kunto on kohentunut silmissä. Vaikka isä ei muista paljoakaan eilisestä, hän tietää käyneensä rajalla. Asiaa ääneen pohdiskeltuaan isä totesi kallistuvansa sille kannalle, että on kuitenkin aika mukavaa olla hengissä. "Sinulla on vielä isä", hän päätti pohdintansa.

Kiitos vielä kaikille viime päivinä kommentoineille tuesta ja toivotuksista ♥

Ei tälle ole otsikkoa

Isä on tehostetun valvonnan osastolla. Ensimmäinen itku pääsi jo osaston ovella. Niin paljon kojeita, joiden avulla pidetään ihmisiä hengissä. Vihreisiin pukeutuneita hoitajia. Hämärää.

Meidät ohjattiin omaisten huoneeseen odottamaan. Sieltä muistan parhaiten puolukkakuvioisella liinalla peitetyn pyöreän pöydän ja sen päällä nököttävän nallen. Huoneentaulussa puhuttiin ihmisen kokonaisvaltaisesta kohtaamisesta ja inhimillisyydestä, kirjaimet sumenivat ennen kuin pääsin tekstin loppuun.

Isä näytti samaan aikaan tutulta ja erilaiselta. Hänen takanaan piipittävä monitori säikäytti minut monta kertaa kysymysmerkeillään ja punaisiksi rävähtävillä valoillaan. Ne kertoivat kuulemma vain kosketushäiriöistä, sanoi hoitaja ja kohenteli isästä lähteviä johtoja.

Enimmäkseen isä nukkui. Aina herätessään hän sanoi:
"Olettepas te hiljaisia".

Kun aloimme tehdä lähtöä, isä sanoi ikävöivänsä jo kotiin. Se lause tulee aina olemaan yksi surullisimmista koskaan kuulemistani.

Kaikki on vähän erilaista kuin olin kuvitellut.

Odotus

Huoli tuntuu koko kehossa. Yritän suostutella isää sairaalaan, hän ei lähde. "Haluan olla tässä", hän sanoo.

Kotona ollessani en osaa ryhtyä mihinkään. Olen kirjoittanut ylös puhelinnumeroja, joihin soitan heti aamulla. Isä ei halua apua mutta minun on tehtävä jotain, en voi vain katsoa sivusta.

Tänään soitin isän sisarelle, jonka olen tavannut aikuisiällä kerran. Se oli hyvä puhelu, hän kysyi miten voisi auttaa. Hän tulee aamulla.

Kesä ja kirjat

Sköna hem 4/2011

Olen aika hyvin onnistunut pitämään taannoin (itselleni) tekemäni lupauksen, jonka mukaan en osta omaksi kirjoja, jotka saa lainaan kirjastosta. Sallitun poikkeuksen linjasta ovat muodostaneet töiden kannalta olennaiset opukset, todella halvat ja todella paksut kirjat sekä sellaiset taide- ja sisustuskirjat, joihin uskon palaavani useasti.

Tänään kävin virtuaalisesti kiertelemässä Bookplussalla, josta saa tilattua kirjat postimaksutta 25. heinäkuuta asti. Jos hyllytilaa ja rahaa olisi enemmän, olisin sortunut kirjaan jos toiseenkin.

Alle vitosella olisi saanut mm. Imre Kertesziä, Jaan Krossia, Annie Proulxia, Philip Rothia, Andrei Makinea, Yasmine Khadraa, Hanif Kureishia sekä lempidekkaristejani Andrea Camilleria ja Louise Pennyä. Ilkka Raitasuon Kellokosken prinsessa ja Aila Meriluodon Peter-Peter olisivat irronneet vajaalla neljällä eurolla.

Päädyin kuitenkin tilaamaan vain kaksi kirjaa, joista molemmista lisää myöhemmin. Tai itse asiassa kolme: yhden tai useamman kirjan ostaja sai halutessaan valita annetuista vaihtoehdoista kirjan 1,95 euron hintaan, joten lisäsin ostoskoriin vielä Lars Keplerin Hypnotisoijan.

Sköna hem 4/2011

Tällä hetkellä luen Siri Hustvedtin uusinta, ja minun täytyy kyllä sanoa, että joku tässä kirjassa ja sen päähenkilössä ärsyttää. Esimerkiksi tämä virke:

"Hajottuani palasiksi olin kadottanut lujan luottamuksen omien aivojeni rattaisiin, unohtanut oivalluksen, jonka olin tehnyt hiukan ennen kuin täytin viisikymmentä, että vaikka minut saatettaisiin jättää huomiotta, päihittäisin ajattelijana melkein kenet tahansa, että lukeneisuuteni oli muuttanut aivoni synteettiseksi myllyksi, joka pystyi samaan hengenvetoon suoltamaan uumenistaan filosofiaa, luonnontieteitä ja kirjallisuutta."

Tekstin rehellisyydestä ja itseironiasta (?) huolimatta tässä nyt joku tökkii. Mutta olen vasta puolessa välissä, joten ehkä Kesä ilman miehiä vielä valloittaa minut puolelleen.

Sandbergin ihanan lehtevää Raphael-tapettia, tämä kuva tapettitehtaan kotisivuilta.

Tilanteet muuttuu

Kuva kirjasta Simply Country.

Viime perjantaina syötiin ulkona, isälle maistui munakas, tarjoilija antoi meille kanta-asiakaspassin ja leimasi sen melkein täyteen, koska muisti nähneensä meidät monesti ennenkin. Ruokailun jälkeen istuttiin taas pihalla katselemassa kanoja ja vuohia, kukko kiekui omanarvontuntoisesti, yksi kana oli karannut aitauksesta mutta yritti kaikin keinoin päästä sinne takaisin. Pohdittiin kanan lentoa, sen pituutta ja korkeutta.

Tällä viikolla kaikki on taas toisin. Eilen iltapäivällä jähmetyin makuuhuoneen ovensuuhun, kun näin isän makaavan sängyssä liikkumatta. Sydän villiintyi, peräännyin eteiseen ja pelkäsin ääneen pahinta. Onneksi A-P oli mukana ja kävi puolestani toteamassa, että iskä vain nukkui. "Tältä se sitten tuntuu, ei se tämän pahempaa sitten ole", kuulin sanovani. Ikään kuin sitä voisi harjoitella.

Myöhemmin isä jaksoi olla hetken hereillä, lämmitin pinaattikeittoa, puhuin äänellä, jota en ollut ennen kuullut.

Äiti ja poika

Löysin kirpputorilta kangaspaloista tehdyn ikonin, joka jotenkin herkisti. Ajattelin jotakuta tekemässä sitä, leikkaamassa ja sommittelemassa pienen pieniä kangaspaloja, luomassa tunnistettavaa kuvaa lähes tyhjästä.

Mietin myös sitä, miten tämä merkillinen pieni taulu oli päätynyt kirpputorille, missä se oli arvioitu 50 sentin arvoiseksi. 

Ei se minusta kaunis ole, mutta jotain siinä on.

Keittiöhaaveita, osa 8

Ihanimmat keittiökuvat löytyvät Liz Bauwensin ja Alexandra Campbellin kirjasta Simply Country. Kuvat on ottanut Simon Brown.
Paljon ikkunoita ♥

Lomaterveiset

Keskiviikon Hesarissa referoitiin Wall Street Journalin artikkelia bitittömistä digivieroituslomista.

"(...) Tyhjistä huoneista kärsivät majoitusyritykset ovat löytäneet uuden markkinaraon laitteettomista lomista. Niitä tarjoaa jo pieni mutta kasvava joukko hotelleja Yhdysvalloissa, Meksikossa ja Costa Ricassa. Lomia markkinoidaan verkossa Facebookin ja Twitterin kautta.

Konsepti on sama kaikkialla. Bitittömälle lomalle ilmoittautuneet joutuvat jättämään elektroniset laitteensa hotellin vastaanottoon. Älypuhelimia ja tablettitietokoneita vastaan henkilökunta tarjoaa ajankuluksi lautapelejä tai kirjallisuuden klassikkoja. Tarjolla on usein myös rentouttavia ulkoilma-aktiviteetteja informaatioähkyn kyllästämille lomalaisille.

Pakkovieroitus ei kuitenkaan ole lehden mukaan helppoa. Laitteista luopuminen voi aiheuttaa alastomuuden tunnetta, levottomuutta ja hermostuneisuutta.

(...) Vieroitusloman kokeneet myöntävät, että loman jälkeen paluu tuttuihin tapoihin tapahtuu yleensä pikavauhtia."

En siis ole ainoa, jolla on vaikeuksia pitää näpit erossa näppäimiltä. Siitä vakuutuin jo edellisen postaukseni huikean pitkää ja monipolvista kommenttiketjua lukiessani. Olen totisesti onnekas, kun saan käydä näitä keskusteluja kanssanne; siitäkin huolimatta, että ne koukuttavat minua koneelle ehkä tehokkaammin kuin mikään muu.

Oma lomani ei ole ollut täysin bititön enkä ole maksanut kenellekään läppärini takavarikoimisesta. Lehtiä olen lukenut netin kautta kuten ennenkin, mutta blogeissa olen piipahdellut vain satunnaisesti. Sähköpostin vilkuilun olen pyrkinyt rajoittamaan aamuihin ja iltoihin, onnistuen välillä paremmin ja välillä huonommin.

Nyt tuntui hyvältä hetkeltä päivittää pientä elonmerkkiä tännekin. Nähtäväksi jää, viekö verkko taas Lumikkoa vai opinko kohtuukäyttäjäksi. Tämän blogin ihka ensimmäisessä postauksessa arvelin, että "Meijerielämää päivittyy leppoisaan tahtiin ja kohtuullisin väliajoin". Se kuulostaa aika mukavalta suunnitelmalta edelleen.

Aurinkoista viikonloppua!

Kirkonkylän jätskikiska on toiminut samassa puumökissä niin kauan kuin muistan. Hinnat ovat moninkertaistuneet vuosien varrella, kuten on käynyt kaikilla Suomen kioskeilla.