Dairy of the Week: Valion designmaidot

Valion designmaidot on jo ehditty noteerata ainakin kompasteluissa ja järnvägsstationilla, mutta tällätään ne nyt vielä tännekin. Valio siis pyysi kahdeksaa suomalaista suunnittelijaa disainaamaan maitotölkit uusiksi. Osa designtölkeistä (kuten Tiia Vanhatapion nahkarotsitölkki) ei sytyttänyt yhtään, mutta neljästä tykkäsin: Oiva Toikan, Tuomas Erikoisen ja Klaus Haapaniemen suunnittelemat tölkit ylhäällä, Eero Aarnion luomus alhaalla. Kaikki tölkkimallit ovat nähtävissä täällä.

Kuvat muokattu Valion promokuvista.

Mitä tapahtui hidastamiselle?

En ole pitkään aikaan kirjoittanut hidastamisesta enkä kohtuullistamisesta. Oma elämäntilanteeni on ollut sellainen, ettei aihepiiristä kirjoittaminen ole tuntunut luontevalta eikä ajankohtaiselta. En ole viimeisten neljän kuukauden aikana kokenut aktiivisesti hidastaneeni tai kyseistä elämäntapaa reflektoineeni, vaikka makrotasolla kaikki onkin ennallaan.

Mediasta olen kuitenkin seurannut aihepiiriin liittyvää kirjoittelua ja keskustelua kuten tähänkin asti. Aivojani on askarruttanut erityisesti eräs tekemäni havainto tai tulkinta: hidastamispuheessa (nimitettäköön sitä nyt vaikka niin) ei aina tunnu olevan sijaa ristiriitaisuuksille, epäonnistumisille tai inhimilliselle heikkoudelle -- ne kun kuuluvat hidastamista edeltävään elämään.

Aikaisemmin puhuttiin siitä, kuinka downshiftaaminen on vain hyväosaisten ja etuoikeutettujen luksusta. No, siitä olen kertonut mielipiteeni täällä. Mutta liittyykö hidastamiseen kuitenkin tietty tasapainon vaatimus? Voiko sanoa tai kokea olevansa hidastaja, jos kaikki ei ole hyvin? Jos on väsynyt, masentunut, surullinen tai sairas?   

Ensimmäisen kerran aloin miettiä tätä luettuani elokuussa Sanna Vikströmin Onko hidastaja vain laiska?-kolumnin Hidasta elämää-sivustolta. Kolumni on eräänlainen vastine Eeva-Leena Vaahtion kirjassaan Enemmän irti elämästä (Tammi 2011) esittämille tulkinnoille hidastamisesta. Vikström puolustaa hidastajia ja hidastamista mallikkaasti, mutta huomasin silti hiukan vierastavani kolumnissa maalattua kuvaa hidastajasta. Se vaikutti minusta idealisoidulta, kuin jonkinlaisen 'ihanneminän' kuvalta.

Pari suoraa lainausta tekstistä:

"Hidastaja on ymmärtänyt, että ainoa elämä on tässä hetkessä. Hän on siis läsnä jokaisessa hetkessä ja näin myös yhteydessä muihin ihmisiin, eläimiin, luontoon."

"Koska hidastajalla on vahva yhteys kaikkeen elävään, hän tietää intuitiivisesti, mikä on kaikille elollisille parasta. Hän pyrkii edistämään kestävää kehitystä kaikilla sektoreilla yhteisen hyvän puolesta."

"Hidastaja on dynaaminen, sillä hän pystyy olemaan ilmiömäisen tehokas silloin, kun tarvitsee, sillä hän on osannut tasapainottaa elämäänsä siten, että lepoa on riittävästi."

No niin, katsotaanpas peiliin. En voi väittää olevani aina läsnä jokaisessa hetkessä, ja yhteydet muihin elollisiin ja elottomiin pätkivät joskus pahastikin. Arvostan ja mietin myös mennyttä ja suunnittelen tulevaa. En aina tiedä, mikä minulle itselleni on parasta, muista puhumattakaan. En koe olevani erityisen dynaaminen. Ilmiömäisen tehokas saatan olla kovan paineen alla, mutta useimmiten sellaisesta rutistuksesta seuraa totaaliväsähdys. En myöskään ole pystynyt tasapainottamaan elämääni siten, että lepoa olisi aina riittävästi.

Olenko siis epäonnistunut hidastajana? Entä jos en kykene olemaan ylläkuvatun kaltainen hidastaja, vaikka haluaisinkin? Entä jos en edes halua?

Onko ylipäätään mielekästä määritellä hidastajuutta vertailuasetelman kautta, ikään kuin kyse olisi jonkinlaisesta mallikansalaisuudesta tai ihanneihmisyydestä? Mitä voitetaan nostamalla joku elämänasenne, ajattelutapa tai ihmisryhmä toisen yläpuolelle?

Vikström lainaa kolumnissaan Vaahtiota, joka kirjoittaa kirjassaan näin:

”Sen paremmin yksilöllistä kuin yhteiskunnallistakaan hyvinvointia ei luoda hitaudella, vaan tehokkuudella ja tuottavuudella. Kilpailija voitetaan olemalla tätä osaavampi ja nopeampi.”

Kuulostaa kieltämättä kamalalta. Mutta Vikströmin tarjoama vaihtoehtokin saa minut empimään:

”Sen paremmin yksilöllistä tai yhteiskunnallistakaan hyvinvointia ei luoda kiihtyvällä nopeudella, vaan tasapainosta kumpuavalla tehokkuudella ja tuottavuudella. Kilpailija voitetaan olemalla tätä osaavampi, tiedostavampi, arvostelu-, päättely- ja keskittymiskykyisempi, virkeämpi, terveempi, läsnäolevampi, positiivisempi ja empaattisempi.”

Aika paljon vaadittu.

Kuvat Porvosta, ravintola Timbaalin edustalta.

Haaveiluhaaste

Kuva täältä.

Taikku kyseli tämänhetkisistä haaveistani, kiitos kysymästä! Ykköshaaveeni on jo pitkään ollut lepo. Ei välttämättä omassa sängyssä vaan jossain rauhallisessa, virikkeettömässä paikassa. Huoleton ja raukea olo nukkumaan mennessä, raikkaaksi tuuletettu huone, muhkea peti. Mahdollisuus nukkua pitkään ja hyvin, ei vain yhtenä yönä vaan useana peräkkäisenä.

Kuva Sandbergin tapettitehtaan sivuilta.

Toinen haave liittyy omaan huoneeseen, millä tarkoitan sekä omaa tilaa että työrauhaa. Oman tilan saan ihan pian, rauhaakin varmasti joskus. Se riippuu paitsi ulkoisista olosuhteista myös omasta mielestäni, sen kyvystä rauhoittua.

Kuva täältä.

Haaveilen aloittavani taas piirtämisen. Olin kova piirtelemään noin parikymppiseksi asti. Sitten se jäi.

Kuva täältä.

Tsekkiläisen Tavik Frantisek Simonin (1877-1942) maalauksessa Vilma lukee. Minäkin haluaisin uppoutua kirjoihin tuntikausiksi, päivästä ja viikosta ja vuodesta toiseen. Hyvällä omallatunnolla (ilman nakertavaa tunnetta siitä, että lukemisen sijaan pitäisi oikeastaan tehdä palkkatyötä tai jotain muuta "järkevää") ja keskittyneesti (ilman että ajatukset harhailevat oman elämäni tehdyissä ja tekemättömissä).

Ihan toteuttamiskelpoisia haaveita oikeastaan.
Haasteen saa poimia tästä matkaansa jos haaveilututtaa.

Dairy of the Week: Stories and Divinations

Vanhojen koulu- ja lastenkirjojen kuvituksia hyödyntäviä lehmäkortteja saa ostaa Etsystä, Stories and Divinations-nimisestä kaupasta.
These handcrafted notecards can be bought here.

Jotain uutta: Dairy of the Week

Minulla on uusi harrastus. Haluan perehtyä paremmin meijeritoiminnan historiaan ja kerätä tietoa sekä tästä omasta maitolastamme että muistakin meijereistä.

Olen jo pitempään hamstrannut aihepiiriin liittyviä kuvia ja esineitä. Englantilaisen Tea For Joy-blogin ihanasta Tea of the Week-sarjasta inspiroituneena ajattelin julkaista kuvia täällä Dairy of the Week-otsakkeen alla. Yritin kovasti keksiä sarjalle hyvän suomenkielisen nimen, mutta en onnistunut. Kuvissa tulee esiintymään ainakin vanhoja meijerirakennuksia, maitotonkkia, lehmiä, maitotuotteita ja niiden mainoksia, meijeri- tai lehmäaiheisia sisustusjuttuja ja mitä nyt keksinkään.

Ylin kuva on jo kertaalleen ollutkin näytillä, mutta nyt sillä tuntuu olevan entistä enemmän merkitystä - näkyyhän kuvassa uusi asuntomme! Kaverini vaarin peruja oleva kuva on aarteeni. Alemman kuvan on ottanut Jack Delano Alabamassa 1930- tai 40-luvulla.

Kuva täältä.

This is the start of a new series called Dairy of the Week. Inspirational pics including old dairies, dairy products, cows, milk cans etc. If you want to read more about me and my blog (Dairy Life) in English, you're more than welcome to do so here.

Pinkkiä rinnassa

Kellujat-kuva täältä.

Tänään vietetään valtakunnallista Roosa nauha-päivää. Amman lukuhetki-blogissa kehotetaan bloggaajia pukemaan bloginsa tavalla tai toisella pinkkiin päivän kunniaksi, joten vaaleanpunainen rusetti koristakoon banneriani viikonlopun yli.

Tänä vuonna kampanjan teema on Periytyvä rintasyöpä. Omassa suvussani rintasyöpää ei ole juuri esiintynyt (muita syöpiä sitten senkin edestä), mutta kymmenisen vuotta sitten jouduin itse elämään muutaman tuskallisen päivän rintasyöpäpelon kanssa. Rinnassani oli kysta, eikä syövän mahdollisuutta pystytty heti sulkemaan pois. Kysta osoittautui vaarattomaksi, mutta en koskaan unohda sitä syöveriä, johon hetkeksi jouduin.

Onneksi rintasyöpä ei ole kuolemantuomio, vaan varhaisessa vaiheessa todetuista syövistä jopa 90% voidaan parantaa. Silti rintasyöpään kuolee vuosittain noin 800 naista. Suomalaisnaisten yleisin syöpä koskettaa tavalla tai toisella useimpia meistä, vaikka emme itse siihen sairastuisikaan.

* * *
Sitten asiaan, joka on tuntunut suorastaan pakahduttavana sydänalassa eilen ja tänään. Edelliseen postaukseen tulleet kommentit ovat antaneet minulle niin paljon voimaa, että kaikki bloggaamiseen ja kokemusteni julkiseen jakamiseen liityvät epäilykseni ovat kaikonneet. On uskomattoman upeaa ja kannattelevaa saada olla osa tällaista fiksujen, kokeneiden ja empaattisten naisten yhteisöä. Te olette parasta terapiaa. En olisi ikinä uskonut, että blogin perustamisesta voi seurata näin paljon hyvää. Kiitos ♥

Haluan vastata viikonlopun aikana kaikkiin kommentteihin vielä erikseen, koska jokainen niistä herätti ajatuksia ja olen jokaisesta kiitollinen.

Ei aina mene niin

Minulla on mielipiteitä asioista, joista en kolme kuukautta sitten tiennyt mitään. Olen pitänyt mielipiteeni enimmäkseen omana tietonani, mutta toisinaan haluaisin tuoda ne julki. Sanoa ääneen, että minusta isän paikka on sairaalassa. Sanoa ääneen, että minulta odotetaan nyt liikaa. Että tilanne alkaa olla paitsi kamala myös kohtuuton, minulle.

Koska isä ei suostu lähtemään sairaalaan, hän ei saa riittävää apua niihin fyysisiin ja henkisiin tuskiin, joita hänellä nyt on. Kotonakin pystyttäisiin tekemään tiettyjä toimenpiteitä, mutta isä ei ole toistaiseksi suostunut niihinkään. Jos joku kuvittelee saattohoidon merkitsevän arvokasta, seesteistä ja levollista loppua, voin kertoa että aina se ei mene niin. Meneeköhän koskaan?

Minun on pakko jaksaa katsoa vierestä, kun isä tekee hidasta itsemurhaa. Tietysti minua säälittää ja surettaa, mutta kyllä minua myös suututtaa ja sapettaa. Miksi meidän täytyy käydä läpi tällainen rääkki, kun apua ja helpotusta olisi olemassa?

Tänään aloin itkeä ruokakaupassa, siinä jogurttihyllyn edessä. Yksi hoitajista oli kirjoittanut reissuvihkoomme, että voisinko huomioida enemmän isän toiveita ruokakaupassa, että isällä on paha mieli, kun häntä ei kuunnella tarpeeksi.

Voi kunpa tietäisitte, kuinka paljon olen kuunnellut, huomioinut, yrittänyt. Ostanut vain isän toivomia ja hyväksymiä ruokia. Toteuttanut järjettömiä mielitekoja, jotka ovat sitten jääneet syömättä, koska mieliteot ovat ohimeneviä ja vain helposti nieltävä ruoka menee todellisuudessa alas. Pitänyt huolen siitä, että mikään ei pääse loppumaan. Seissyt hyllyjen välissä miettimässä, millä ruokahalua voisi herätellä.

Riittämättömyyden tunne on jokapäiväinen seuralaiseni, mutta yhä useammin kysyn itseltäni, voiko ketään vaatia riittämään tähän kaikkeen? Puolison ehkä, tai vanhemman, mutta voiko lapsen, vaikka kuinka aikuisen? En tiedä. Joskus tuntuu, että se ei ole reilua.

Päätä särkee nykyään joka ilta.

Kahdeksan

Country Living 7/2011

Varsinaiset ruuhkaviikot meneillään. En edes yritä keskittyä "oikeisiin töihin", vaan jaan enimmän aikani isän ja asuntoasioiden kesken. Jälkimmäisiin on tähän mennessä kuulunut näyttöjä, pakkaamista ja siivoamista sekä Helsingin päässä että täällä. Mukavanoloiset vuokralaiset tähän nykyiseen meijerikotiin löytyivät eilen, kaupat uudesta meijerikodista tehtiin tänään ♥

A-P vitsaili, että kaksi ja puoli vuotta piti harkita tätä yhteenmuuttoa. Käytännössä kun emme juuri ole olleet erossa ensimmäisten treffien jälkeen, ainakaan vapaaehtoisesti.

Olen saanut Taikulta ja Valkoiselta kirahvilta A Blog with Substance-tunnustuksen, kiitos molemmille! Kahdeksan satunnaista seikkaa tulisi itsestään tunnustaa. Koska olen jotenkin kevyen hömpötyksen tarpeessa eikä se blogeissa taannoin kiertänyt kosmetiikkahaastekaan ikinä saavuttanut minua, tunnustukseni liittykööt tällä kertaa ulkonäköön ja turhamaisuuteen.

1. Olen perinyt isäni ruskeat silmät ja äitini profiilin.

2. Käytän lähes joka päivä tummansinisiä farkkuja.

3. Hiuksiani ei ole koskaan värjätty, mutta raitoja olen laitattanut pari kertaa.

4. Ensimmäinen itse ostamani hajuvesi oli Kenzon nimikkotuoksu, johon hullaannuin 14- tai 15-vuotiaana silloisen kotikaupunkini ainokaisessa kempparissa. Käytin sitä monta vuotta, kunnes pakkaus meni uusiksi ja ilmeisesti myös itse tuoksuun kajottiin, sillä se lakkasi tuoksumasta taivaalliselta. Tai sitten jokin minussa meni uusiksi.

5. Tuon tuoksuensirakkauteni jälkeen olen käyttänyt useita eri hajuvesiä. Viime vuosina käytössä ovat olleet Ralph Laurenin Blue ja Boucheronin Trouble, joita kumpaakaan ei saa enää Suomesta, höh.

6. Kun pari-kolmikymppisenä pääsin tienaamisen makuun, ostin merkkikosmetiikkaa ihan siitä ilosta, että se oli minulle vihdoinkin mahdollista. Villitys on mennyt aika täydellisesti ohi, enkä enää halua maksaa meikeistä tai voiteista liikaa.

7. Yhdelle kalliille merkkituotteelle olen kuitenkin uskollinen: Kanebon meikkipuuteri on arvonsa väärti.

8. Hupaisaa, että sen kerran kun blogiani muistetaan A Blog with Substance-tunnustuksella, tunnen tarvetta höpöttää meikeistä ja hajuvesistä!

Tunnustus jatkakoon matkaansa seuraaviin kahdeksaan blogiin:

Pilvitarhan paja
Talo 365
Uuden kuun aikaan
Hullut teekutsut
Ritan huone
Apinalandia 
Kädellisen päiväkirja
Villiviinin blogi

Lähtö

Kesäkuussa sata vuotta täyttänyt isoisäni nukkui eilen pois. Kävimme äidin kanssa hyvästelemässä vainajan myöhään illalla. Huoneessa oli hämärää, patterit oli otettu pois päältä ja ikkuna avattu raolleen. Ruumista peittävän lakanan päällä lepäsi punainen ruusu. Yöpöydällä isoisän vihkisormuksen vieressä oli kynttilä, joka sai palaa sen hetken, jonka huoneessa viivyimme.

Isoisän vanhainkodissa viettämän vuosikymmenen ensimmäinen omahoitaja sattui olemaan yövuorossa. Muistelimme isoisää, hänen verbaalista lahjakkuuttaan ja omapäisyyttään. Puhuimme kuolemasta ja sen kohtaamisesta, omaisena olemisesta, hoitajana olemisesta. Vaikka huoneessa oli kylmä, tunnelma oli lämmin.

Olimme molemmat, minä ja äiti, kuvitelleet että minun isäni lähtisi ensin. Toisin kävi. Yöllä näin unta, jossa olin hautajaisissa. En ole varma, olivatko ne isän vai isoisän.

Viisi sanaa

Tai oikeastaan kuusi. Sain omani Marialta.

1. Metsä
Ensimmäinen lapsuudenkotini oli metsän laidassa. Takapiha sulautui pikkumettään, jossa puut olivat harvassa. Sen takana oli niitty, jonka reunasta alkoi isomettä. Siellä puut olivat korkeita ja melkein mustia. Kuvittelin metsän olevan ääretön.

Äitini oli himosienestäjä, ja muistan syvälle metsän uumeniin ulottuneita sieniretkiä. Minun oli määrä tarkkailla kanttarelleja ja orakkaita. Murrosikäisenä kyllästyin metsään. Monet kerrat muistan istuneeni tienposkeen parkkeeratussa autossa ja tiirailleeni pöpelikköön: "Tulis nyt jo".

Metsä on vahvasti alitajunnassani. Joskus mielikuvitukseni tekee metsästä pelottavan. Ehkä metsää kuuluukin vähän pelätä, tai jos nyt ei ihan pelätä niin kunnioittaa, kuten merta.

2. Linnut
Taas ajattelen lapsuutta, ikkunaan törmänneitä tai auton kolhaisemia lintuja, joita hoivattiin toiveikkaasti ja kuskattiin jopa Heinolan lintusairaalaan. Useimmat kuolivat, mutta ainakin yksi tervehtyi. Muistan vieläkin miltä tuntui nähdä sen lentävän vapauteen, voimansa takaisin saaneena.

Kotona minulla on lintuja vähän siellä täällä: tauluissa, tekstiileissä, astioissa. Pöllöjä, papukaijoja, korppeja, variksia, pikkulintuja. Tulen surulliseksi kun kuulen ihmisten puhuvan variksista tai lokeista roskalintuina. Miten eläin voisi olla roska?

3. Tapetilla
Tästä tulee toisaalta mieleen ajankohtaisuus, toisaalta Kiurujen yö, jonka perässä muutan kohta majaa. Aika vaikutusvaltainen tapetti!

4. Kirjoittaminen
Kirjoittaminen on usein vaikeaa, mutta en osaisi kuvitella itseäni ilman sitä. Ennen kuin osasin kirjoittaa itse, sanelin tuotoksiani vanhemmilleni, jotka toimivat kirjureina. Kun sitten opin kirjoittamaan, minua ei pidätellyt mikään: tekstiä syntyi vihkokaupalla. Vanhan, romuluisen kirjoituskoneen saatuani tahti vain kiihtyi.

Koulu pakotti asiatekstin kurkustani alas niin tehokkaasti, että elän tällä hetkellä asiatekstin kirjoittamisesta. Toivon yhä, että se ei koituisi sen toisenlaisen, mielikuvituksesta lähtevän kirjoittamisen kohtaloksi.

5. Taide ja viihde
Isäni on ammatiltaan kuvataiteilija, joten taide on aina ollut luontevasti läsnä elämässäni. Tarvitsen sanoja, kuvia, elokuvia ja toisinaan myös musiikkia tunteakseni itseni kylläiseksi ja ravituksi. Viihdyn parhaiten taiteen saartamana, joten siinä mielessä se on minulle myös viihdettä.

Viihdekin voi olla taidetta. Sen ei kuitenkaan tarvitse olla sitä ollakseen hyvää, tyydyttävää. Arvostan monenlaista viihdettä televisiosarjoista iskelmiin ja dekkareista stand up-komiikkaan. Hyvän viihteen tekeminen vaatii lahjakkuutta ja taitoa. Roska on asia erikseen.

Jos haluat saada minulta omat, mittatilaustyönä Sinulle mietityt sanat, jätä viesti kommenttilaatikkoon.

Sarjamania

Minulle yksi mieluisimmista rentoutumiskeinoista on hyvän TV-sarjan ahmiminen. Totuttuani katsomaan sarjoja DVD:ltä en oikein enää osaa katsoa niitä televisiosta. Yksi jakso ei tunnu riittävän mihinkään, ja jaksojen väliin jäävä viikon tauko tuntuu liian pitkältä.

Olen aika ronkeli sarjojen suhteen, enkä jää koukkuun kovin helposti. Toissa keväänä innostuin kahdesta sarjasta: Mad Menistä, josta kirjoitin täällä, sekä HBO:n The Wiresta, josta enemmän täällä. Viime talvena tuijotin Midsomerin murhia, josta postasin tänne. Ikisuosikkieni Frasierin ja Gilmoren tyttöjen uusintoja olen katsellut telkkarista.

Olin jo pitkään kaipaillut sellaista "ihan tavallista" draamasarjaa, joka ei olisi rikos-, sairaala- eikä saippuasarja. Keväällä jostain alelaarista tarttui mukaan Brothers & Sistersin (suomeksi Perhesiteet) ensimmäinen tuotantokausi, joka osoittautui juuri kaivatun kaltaiseksi. Hauska, romanttinen, älyllinen ja sopivasti sentimentaalinen. Hyvin amerikkalainen, mutta hyvällä tavalla. Täynnä uskottavia käänteitä ja samastuttavia henkilöhahmoja. Ihana Rob Lowe (vaikka näytteleekin republikaania).

Olen varma, että sarjan tuottajilla on sopimus USA:n viininviljelijöiden kanssa; pulloja korkataan, laseja kilistellään ja viiniä lipitetään joka toisessa kohtauksessa. "Piilomainonta" on niin ilmeistä, ettei se oikeastaan edes häiritse.

Kaikki sarjan tähän mennessä ilmestyneet tuotantokaudet on nyt katsottu. Huomaan olevani vähän ikävissäni, vailla turvallista ja toimivaa pakopaikkaa. Onneksi viides tuotantokausi ilmestyy marraskuussa.

Mihin sarjoihin te olette koukussa?

Vanha Porvoo

Joskus paras tapa irrottautua hetkeksi kaikesta raskaasta ja surullisesta on lähteä pienelle matkalle. Nimenomaan pienelle, sellaiselle joka ei vaadi ennakkovalmisteluja, pakkaamista eikä aikaista aamuherätystä. Jolle voi lähteä spontaanisti, saman tien. Saadakseen kokea sen äkillisen ja yllättävän ilon, joka sellaiseen lähtemiseen liittyy.