tiistai 21. kesäkuuta 2011

Satavuotias

Vietimme tänään isoisäni 100-vuotissyntymäpäivää vanhainkodilla. Päivänsankari oli hyväntuulinen ja kehui vieraita kauniiksi. Kättelijät kysyivät "muistatko vielä minut" ja isoisä nyökytteli kohteliaasti.

Useimmat sanat ovat unohtuneet, mutta kaunis on tallella.

Isoisä ja minä 15 vuotta sitten.

25 kommenttia:

wihtori kirjoitti...

Ja elämän kauneus ! Kaunis on kuvakin teistä.
Välittänet onnittelut.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Sataan vuoteen on mahtanut mahtua monenlaista!

Viidentoista vuoden takaista pappaa ei luulisi 85-vuotiaaksi sitten millään. Anteeksi, mutta pakko sanoa: olet valtavan kaunis!

Clarissa kirjoitti...

Kaunis kuva. Teissä taitaa olla samaa näköä ja sama rauhallinen olemus. Ei ihme,että isoisäsi on saanut elää 100-vuotiaaksi, kun on 85 vuotiaana noin nuorekas.

Lumikko kirjoitti...

wihtori, välitän :) Meistä on paljon kuvia, mutta tämä on suosikkini.

Hoo Moilanen, siihen on totisesti mahtunut, mm. haavoittuminen sodassa ja pitkä ja monipuolinen ura. Isoisä on ollut varsinainen teräsvaari; hän meni joka päivä työhuoneelle "töihin" melkein 90-vuotiaaksi asti.

Kuva on tosiaan vanha, nykyminäni on paitsi 15 vuotta vanhempi myös 15 kiloa painavampi :) Tuohon aikaan olin melkoinen luuviulu.

Lumikko kirjoitti...

Clarissa, en ole ikinä ajatellut, että meissä olisi samaa näköä, mutta tässä kuvassa sitä taitaa kyllä olla. Juu, isoisä oli hyvin toimelias ja aktiivinen pitkään. Monet taisivat kuvitella, ettei hän vanhene ollenkaan :)

Maria/Sinisen linnan kirjasto kirjoitti...

Ihana kuva teistä isoisästä ja lapsenlapsesta <3, olet tosiaan hyvin kaunis (mikä välittyy kyllä myös profiilikuvastasi)!

Onnittelut isoisällesi, mahtava ikä! Omat isovanhempani ovat valitettavasti kaikki kuolleet, mutta mieheni kahdeksankymppisissä vanhemmissa on tuollaista samankaltaisia ikinuorekkuutta kuin sinun isoisässäsi :).

anni kirjoitti...

Voihh.. 100..wow! Lämpöiset onnittelut!!
Tosiaan, ihastuttava kuva teistä!

Anna Elina/Vielä yksi rivi kirjoitti...

Sinä olet niin ihana kun tuot blogiisi tällaisia asioita. Se on sellaista rohkeutta, jota ihailen. Juuret, suku ja perhe, ne ovat tärkeitä! Ja tuo kuva on todella kaunis, kuten sinäkin.

jori kirjoitti...

Oi on siinä elämänkokemusta, tarinoita ja levollisuutta. Onnea teille molemmille =)

Katja / Lumiomena kirjoitti...

Voi, tuo käsikuva on niin kaunis. Ja toinenkin kuva ihana. En tunne ketään, joka olisi elänyt satavuotiaaksi, mutta mieltäni lämmittää ajatella isoisääsi (ja samalla tuli hurja ikävä omia isovanhempiani).

Katjusha kirjoitti...

Oi miten ihana kuva! Molemmat kuvat!
On kyllä rikkaus että saat pitää isoisäsi vielä 100-vuotiaanakin!

Aura kirjoitti...

Ihana kirjoitus ja kaunis kuva, monella tapaa kaunis! Paljon onnea isoisällesi!

niminami kirjoitti...

Kunnioitettava ikä, onnittelut isoisällesi.

milla kirjoitti...

100 vuotta. Se on hurja ikä. Oma mummoni on pian 91v ja sekin tuntuu hurjalta. Hienot kuvat ja kyllä teissä taitaa samaa näköä olla :)

Maria kirjoitti...

Onnea hänelle ja onnea sinulle kun olet saanut hänet elämässäsi mukana pitää!Ihana kirjoitus ja niin kauniit nuo kuvat.

Hannah kirjoitti...

Lämpöinen onnentoivotus hänelle - ja teille toisistanne! Koskettavan kauniit kuvat.
Isoäitini eli 93-vuotiaaksi ja sekin ikä oli jo korkea. Mistä kaikesta tuo sukupolvi onkaan joutunut selviämään ja mitkä vuosikymmenten murrokset ja vaiheet ovat eläneet.. tuota olen pohtinut usein liikutuksella ja kunnioituksella.

Lumikko kirjoitti...

Maria, kiitos <3 Minultakin ovat kaikki muut isovanhemmat kuolleet paitsi isoisä. Isäni vanhempia en ehtinyt edes nähdä, vaikka isänisä eli 93-vuotiaaksi. Hän eli vielä kun synnyin, mutta en muista häntä.

anni, kiitos :)

Anna Elina, kiitos kauniista sanoistasi! Itse en oikeastaan ajattele, että näiden asioiden esiintuominen vaatisi rohkeutta; nehän ovat vain elämää siinä missä mikä tahansa muukin täällä käsittelemäni asia. Jotenkin järkeilen, että minulla ei ole mitään hävittävää (eikä hävettävää) siinä, jos kerron elämääni ja arkeeni liittyvistä ihmisistä. Monet bloggaavat lapsistaan, mutta minulla nyt on sattuneesta syystä tällainen vähän geriatrisempi painotus täällä ;)

jori, kiitos! Onneksi on levollisuutta; dementiaan kun kuuluu myös sitä ahdistuneisuutta...

Katja, en minäkään tuntenut ennen eilistä :) Olin tosi hämmästynyt siitä, kuinka monessa onnittelukortissa oli se luku 100 kohokirjaimin. Luulisi, ettei sellaisille korteille ole kauheasti kysyntää, mutta näköjään ainakin kukkakauppiailla on sellaisiakin jemmassa. Osaan korteista ne sataset oli tosin kiinnitetty erikseen.

Katjusha, Aura ja niminami, kiitos teille!

milla, niin se on, muistan kun isoisä täytti 90 vuotta ja sitäkin pidettiin melkoisena saavutuksena :)

Maria, kiitos, onnekas olen :)

Hannah, kiitos, se on tosiaan hurjaa ajatella, että isoisän elämän varrelle on mahtunut esim. kolme sotaa. Ja että hän syntyi tsaarinvallan aikana. Maailma on muuttunut melkoisesti sadassa vuodessa.

Pellon pientareella kirjoitti...

Onnea isoisälle täältäkin. Aikamoista, elää 100-vuotiaaksi. Välillä kun nytkin jo tuntuu, että nykymeno on mennyt oudoksi, miltähän tuntuisi satavuotiaana... Kauniita kuvia tosiaan.

Lumikko kirjoitti...

Pellon pientareella, kiitos. Joskus kyllä käy mielessä, että ehkä on onni ettei isoisä enää ymmärrä kaikkea, mitä ympärillä tapahtuu. Moni asia varmasti järkyttäisi, surettaisi tai suututtaisi häntä.

Juhannuskutsu on yhä voimassa :)

Pirkko kirjoitti...

Kauneus välittyy tänne asti!
Onnellinen sinä, joka olet saanut pitää hänet näin kauan. Omat isovanhempani olivat kaikki kuolleet jo syntyessäni, ja olen usein miettinyt, miten paljosta siinä jäin vaille.
Onnittelut hänelle ja sinulle!

Lumikko kirjoitti...

Pirkko, kiitos! Tiedän tunteesi ainakin osittain; minäkään en ehtinyt tavata isäni vanhempia. Etenkin nyt viime aikoina on tuntunut tosi tärkeältä saada kuulla heistä, kerätä talteen pieniä tiedonmurusia ennen kuin se on liian myöhäistä.

Anna Elina/Vielä yksi rivi kirjoitti...

Isovanhemmat ovat tärkeitä ihmisiä monessa mielessä. Heidän kauttaan muun muassa ymmärrämme, että olemme osa sukupolvien ketjua. Isovanhemmat myös parhaimmillaan antavat sellaista, mitä vanhemmat eivät osaa tai ehdi antaa, esimerkiksi aikaa ja perspektiiviä asioihin. Ja näin perinteentutkijana pidän myös sitä tärkeänä, että suvun ja perheen perinne, tavat, tarinat ja historia monesti välittyy juuri isovanhempien kautta.

Ainakin itse olen onnellinen omien lasteni puolesta siitä, että heillä on edelleen yksi ukki (ja yksi ukkipuoli) ja kaksi mummoa. Mieheni isää eli lasten oikeaa ukkia en valitettavasti minäkään ehtinyt tavata, kun hän kuoli jo alle 50-vuotiaana. Onneksi mummon miesystävä on ollut lapsillemme hyvä ukki. Meidän lapset ehtivät myös tutustua sekä mieheni toiseen mummoon ja minun mummooni. Isoukkejaan he sen sijaan eivät muista.

Oma rakas mummoni (äidinäiti) kuoli neljä vuotta sitten 88-vuotiaana. Se oli tavattoman iso menetys. Ymmärsin mummon merkityksen itselleni täysin vasta silloin. Siitä olen onnellinen, että opin mummon elämän loppuvaiheissa ymmärtämään häntä ja hyväksymään hänet sellaisena kuin hän oli (oli hyvin uskonnolllinen ja sitä kautta tavallaan aika ankara ja tiukka, kun olimme lapsia ja nuoria).

Kun tuossa kirjoitin rohkeudestasi, tarkoitin sitä siitä näkökulmasta, kun nykyaikana ei välttämättä arvosteta sitä, että sitoutuu huolehtimaan vanhemmistaan tai isovanhemmistaan ja tuo esille heidän merkityksensä. Onneksi on kuitenkin heitäkin, jotka arvostavat vanhuksia ja joille vanhuus, sairaus ja hauraus ei ole pelottavaa, vaan osa elämän kirjoa ja rikkautta. Ja tosiaan, monet täällä kirjoittaa lapsistaan, miksei sitten myös vanhemmistaan tai isovanhemmistaan!

Lumikko kirjoitti...

Anna Elina, sinäkin taidat olla vähän sellainen yökukkuja, kuten Sinisen linnan Mariakin - ja minä :)

Olen aivan samaa mieltä kanssasi isovanhempien merkityksestä ja nimenomaan siitä sukupolvien ketjuun kuulumisen (ja sen ymmärtämisen) tärkeydestä. Minä olen viime aikoina kysellyt isältäni hänen vanhemmistaan, koska olen tajunnut tietäväni heistä hyvin vähän (isäni on äitiäni vanhempi ja toisaalta suuren sisarusparven kuopus, joten hänen vanhempansa olivat jo iäkkäitä ja ehtivät kuolla ennen syntymääni/samoihin aikoihin). Isovanhempien tarina on merkityksellinen myös oman itseymmärryksen kannalta, ennen kaikkea ehkä sitä kautta, että oppii ymmärtämään omia vanhempiaan.

Minulla oli mahdollisuus valmistautua isoäitini kuolemaan, koska hän sairasti Alzheimerin tautia 10 vuotta ja hiipui pois hyvin hitaasti. Meidänkin suhteemme syveni viimeisinä vuosina, jolloin kävin häntä usein vuodeosastolla katsomassa. Kerran olin tosi väsynyt koulun jälkeen ja isoäiti (joka oli melko varautunut ihminen ennen sairastumistaan) kehotti minua ottamaan päikkärit siinä hänen vieressään, sairaalasängyssä siis. Minä vastustelin, että enhän minä nyt siinä voi, mutta isoäiti vaati ja niin minä sitten kellistyin siihen hetkeksi. Se oli jotenkin tosi ikimuistoinen hetki.

Nyt kun sanoit, niin on tosiaan varmaan niitäkin, joiden mielestä vanhuudessa ja sairaudessa on jotain pelottavaa. En ole ajatellut asiaa lainkaan tuolta kannalta, paitsi sellaisella yleisellä, kulttuurisella tasolla. Ehkä ne vuodeosastolla vietetyt vuodet (kun isoäiti oli siellä ja vuorottelimme äidin ja isoisän kanssa syöttövuoroissa) opettivat olemaan pelkäämättä haurastumista.

Kiitos hyvästä keskustelusta, Anna Elina! Sain taas perspektiiviä.

Rita kirjoitti...

Ihana kuva, jossa kauniita ihmisiä, vanha herra ja lapsenlapsensa!

Lumikko kirjoitti...

Rita, voi kiitos :)