lauantai 4. kesäkuuta 2011

Vähän, jotakin


Tällä viikolla tapahtunutta:

Kävin haastattelemassa herttaista ja fiksua australialaiskirjailijaa, joka on syntynyt samana vuonna kuin minä. Tähän ikään mennessä hän on kirjoittanut kolme tiiliskiven paksuista romaania, saanut kaksi lasta ja aloitellut väitöskirjaa. Yht'äkkiä tämä oma osa-aikaisen toimittajan ja palkattoman omaishoitajan elämäni alkoi tuntua kovin vaatimattomalta. Ei masentavalla tavalla, mutta kuitenkin. En tiedä, mikä minun ja haaveideni välillä seisoo. Saamattomuus? Lahjattomuus? Kyvyttömyys?

Luin haastateltavani esikoisteoksen loppuun vain hetkeä ennen tapaamistamme, Kiasman paahteisella ja ylihintaisella terassilla. Pidin ja en. Lumiomenan Katja on kirjoittanut kirjasta hyvin täällä.

Join hyvän ystävän kanssa viiniä puistossa. Totesimme olevamme liian vanhoja ainakin siihen puistoon. Nurmikolle leiriytyneet teinit huudattivat musiikkia jäljittelevää möykkää toosistaan ja ilmapiiri toi muutenkin mieleen festarit, joiden ystävä en ole oikein koskaan ollut. Parin tunnin kuluttua pakkasimme loput viinit reppuun ja pakenimme ulkoilmaelämää läheiseen anniskeluravintolaan. Paluu aikuisuuteen tuntui ihanalta.

Ostin isälle hänen pyynnöstään suurennuslasin. Viime talvena ostetuilla, kalliilla kolmiteholaseilla hän ei kuulemma enää näe lukea lehdestä kuin otsikot. Isä on ollut hyvin tyytyväinen 3,90 euroa maksaneeseen suurennuslasiin. "Pitipä mennä ostamaan ne viidensadan silmälasit, kun tämä neljän euron kapistus ajaa saman asian paremmin", isä harmitteli.

Olen murehtinut hallitusfarssia ja ollut huolissani demokratian tulevaisuudesta. Jos Suomen tuleva hallitus ei vastaa vaalien äänestystulosta lainkaan, ihmisten usko demokratiaan ja äänestämällä vaikuttamiseen heikkenee entisestään. Minusta olisi suuri virhe muodostaa Suomeen hävinneiden hallitus, jossa olisi mukana ainoastaan yksi vaaleissa menestynyt puolue.

***
Ja lisäksi kaikkea arkista, sitä mihin aikani menee. Aamuisin käyn avaamassa ikkunan ja kömmin takaisin sänkyyn kuuntelemaan pihapuissa pesivien lintujen konserttia. Se on ihmeellistä kuultavaa, kuin eläisi keskellä sademetsää.

Muistelen Saarikosken runoa Maitohorsmat kukkivat. Sitä kohtaa, jossa sanotaan:
Minun elämässäni ei ole paljon
mutta vähän,
jotakin

34 kommenttia:

Pienen mökin emäntä kirjoitti...

Tämä kirjoituksesi kosketti minua monella tavalla, kiitos! Ensinnäkin tuo kirja,Paluu Rivertoniin: sain sen juuri kirjastosta tällä viikolla, mutta en ole vielä ehtinyt lukemaan, kun kiinnostavien kirjojen pinot vain kasvavat. Tuleeko haastattelusi Ruumiin kulttuuriin vai minne? Haluan ehdottomasti lukea sen!

Sitten nuo todella tehokkaat ihmiset ja me vähän hitaammin elävät; kai se on joku tempperamenttierokin joka vaikuttaa... Mutta hyvä välillä miettiä omia tavoitteitaan ja haaveitaan. Itselläni jotkut haaveet ovat jääneet matkan varrelle, toiset taas roikkuvat sitkeästi mukana elämäntilanteesta toiseen (kuten se, että saisi jonain päivänä tehdä työkseen jotain (kaunokirjallisuuden) lukemiseen ja kirjoittamiseen, tutkimiseen liittyvää. Tällä hetkellä tärkeimmät haaveet liittyvät kuitenkin siihen, että pystyisi huolehtimaan niistä jo saavutetuista asioista hyvin.

Minuakin alkaa huolestuttaa, jos vanha hallituspohja jatkaa. Eihän se nyt niin voi mennä.

Ja tuo lintujen laulu, se on ihanaa!

Hippokampustaja kirjoitti...

Minullakin on Paluu Rivertoniin nyt luettavana, mutta edistyn siinä sangen hitaasti. Iltaisin aitassa se on liian raskas kirja kannateltavaksi ja siellä on iltakirjana pokkari (Regina Rask: Tänään kotona).

Katja / Lumiomena kirjoitti...

Toistankohan nyt Pienen mökin emäntää, kun puran mietteitäni tänne? :)

Ensiksi kiitos linkityksestä. Samat sanat kirjan suhteen, pidin ja en. Paluu Rivertoniin sisältää kiehtovan tarinan, aina niin kiinnostavaa brittiläistä yhteiskuntaluokkakuvausta, mutta silti kirjasta jäi puuttumaan joku - sielu? Olisi mielenkiintoista lukea kirjoittamasi juttu sitten, kun se ilmestyy.

Minäkin jäin miettimään supertehokkaita ihmisiä. Mistä kaikki se lahjakkuus, tahdonvoima ja määrätietoisuus kumpuaa? Itselläni on väitöskirja ollut kesken jo vuosia ja on hurjaa myöntää, etten ole ollenkaan huolissani, vaikkei se koskaan valmistuisikaan. Pätkätyöläisen elämä on toki raastavaa omalla tavallaan, mutta toisaalta tällainen arkipäivän unelmointikin antaa paljon. Ja ehkä ne tehopakkaukset kuitenkin häviävät jossain? Onko heillä esimerkiksi aikaa pysähtyä vain oleilemaan? Alkaisiko joutilaisuus ahdistaa? Vaikea sanoa, koska itse nautin joutilaista hetkistä enkä oikein jaksaisi arkea ilman ns. tyhjiä hetkiä.

Ja hallitusneuvottelut. Hmm. En todellakaan haluaisi vanhan pohjan jatkamista. Kokoomuslainen politiikka saa minut surulliseksi ja sen vaalien suurimman voittajan taas vihaiseksi.

Nyt menen hetkeksi ulos lukemaan Kafkaa rannalla. Se on ihana kirja!

Lumikko kirjoitti...

Pienen mökin emäntä, sinnehän se tulee :) Mutta vasta syksyllä, haastattelu vain oli tehtävä jo nyt, kun kirjailija piipahti Suomessa.

Minä olen jo pitkään ajatellut olevani jotenkin hitaasti kypsyvää sorttia, oli kyse sitten mistä asiasta hyvänsä. Enimmäkseen olen ihan sinut hitauteni kanssa, mutta joskus tulee sellainen pieni ärtymys: miksi toiset tekevät ja minä vain haaveilen? Mitä oikein odotan? Vai eikö minusta yksinkertaisesti ole toteuttamaan haaveitani? Toisaalta osa minusta uskoo, että asioilla on tarkoituksensa -myös sillä missä tahdissa ne tapahtuvat tai tapahtuvatko ollenkaan.

Jos vanha hallituspohja (kristillisillä täydennettynä) saa jatkaa, koko vaalithan olivat yhtä tyhjän kanssa. Ei se minustakaan niin voi mennä.

Pienen mökin emäntä kirjoitti...

Minä komppaan puolestani Katjaa siinä, että minullekin tämä "vähempi" antaa enemmän, juurikin sitä kiireetöntä arkea ja aikaa lukemiselle ja unelmoinnille :).

Ja Katja, minäkin istun nyt pihalla, pöydällä kolme kirjaa: Kafka rannalla, Tyrskyt sekä Rauha S. Virtasen Kiurut laulavat. Nyt vain arvon, mitä niistä lukisin oikeasti; kaksi muuta luo tunnelmaa pöydällä ;).

Lumikko kirjoitti...

Hippokampustaja, hitaasti se edistyi minullakin. Kovakantisten kanssa on tosiaan tuo paino-ongelma, etenkin jos lukee enimmäkseen sängyssä, kuten minä. Pokkarit ovat paljon kevyempiä pideltäviä!

Katja, ei huolta toistosta :) Sielukkuutta kirjasta kyllä uupui. Ja sivumäärään suhteutettuna substanssi tuntui jotenkin kevyeltä, siis vähäiseltä. Loppua oli pedattu niin pitkään, ettei se oikein lunastanut lupauksia (ja oli, kuten kirjoitit, aika ennalta-arvattava).

Yksi kaikkien aikojen suosikeistani (niin kirjana kuin tv-sarjanakin) on Evelyn Vaugh'n Mennyt maailma eli Brideshead Revisited. Tässä oli jotain samaa, eikä sitten kuitenkaan ollut -sitä sielua?

Niin, kyllähän tällaisessa joutilaisuudenkin mahdollistavassa elämäntahdissa on puolensa, ehdottomasti. Toivoisin silti saavani _vähän_ enemmän aikaan...

Tällä hetkellä esillä olevat hallitusvaihtoehdot tuntuvat molemmat paitsi kamalilta myös vääriltä (ihan vaalitulostakin ajatellen). Toivon ja odotan jotain poliittista ihmettä tapahtuvaksi :)

Olen lukenut Murakamilta vain Sputnik, rakastettuni, josta pidin kovasti. Kafka rannalla-kirjaan perustuva elokuva Norwegian Wood saa muuten ensi-iltansa heinäkuussa.

Pienen mökin emäntä kirjoitti...

Minäkin uskon, että joidenkin ihmisten, haaveiden, ajatusten ja elämänmuutosten täytyy kypsyä hitaammin - ja hedelmät ovat ehkä sitten sitäkin parempia!

Leena Lumi kirjoitti...

Meijerielämää, elämä on innoittavien projektien summa! En kadu enää mitään. Olin ensin toimittajana isossa maakuntalehdessä, sitten henkilstösihteerinä isossa firmassa, jossa tein myös lehteä aina tiatosta alkaen. Rakensin talon, ostin noutajan, sain lapsen...eli kuvion piti olla kunnossa, mutta kun mikään ei ollut - kuitenkaan. Sitten tuli kylmä maaliskuun päivä merenrannalla eräässä ratsastusnäytöksessä ja silmäni kohtasivat nykyisen mieheni silmät. Siiloin muuttui kaikki. Kaikki.

Muutimme merenrannalta tänne harjukaupungin saarelle. Jäin kotiin vauvamme todella vaikeiden allergioiden takia. Ostin viereisen tontin. Perustin Salaisen Puutarhan, josta tulikin kuuluisa. Osallistuin krijoituskilpailuihin ja voitinkin. Pidin pakinapalstaa pitäjämme lehteen, kirjoitin runoja, olin lapsemme koulun vanhempainyhdistyksen primus motor etc. Kuitenkin lähdimme joka toukokuu vuosia pakoon koivun siitepölyä Keski-Eurooppaan, kuitenkin lapsella oli enemmän mitä EI saa syödä kuin mitä saa syödä, kuitenkin monasti oli rankkaa, mutta nyt on kirkastunut kuin timantti, että olen projektityyppi, joka tekee sataa jotian asiaa ja sitten keksii taas jotain muuta. Nyt on blogi, joka on jo yli kaksi vuotta vanha...Mitähän seuraavaksi?

Kaikella on tietysti ollut hintansa. Myimme mm. ison paattimme pois ja rahoitimme sillä runsaan matkustelun. Onneksi asumme saaressa ja järvi on vain viiden minuutin kävelymatkan päässä ja näkyy ikkunasta. Siis mitään salattua varakkuutta ei ole, joskaan ei myöskään mitään puutu.

Sitten ne tehopakkaukset! Niitä riittää. Ihmettelen kaukaa uratykkiäitejä, joista muutaman tunnenkin. Eräs heistä on serkkuni. Kaksi lasta, iso talo, mökkiä puuhataan, koko perhe käy salilla tms. monta kertaa viikossa, ulkomaillekin ehditään monta kertaa vudoessa...Se on kuitenkin mahdollista, jos kaksi hyväpalkkaista aikuista ja vaikka toinen on ainoa lapsi etc. Ja miten he jaksavat? He eivät lue öisin kirjoja, he kysyvät minulta, mitä pitäisi syödä, että jaksaisi, he eivät pysähdy ollenkaan, sillä sosiaalinen älykkyys on tämän päivän kova sana. Heillä on niin tiukka kalenteri työ- ja yksityiselämässä, että siihen eivät mitkään spontaanit elämykset enää mahdu. Tuskin mahtuu edes iloa, intohimosta puhumattakaan.

Minä olin syöpäsairaan äitini omaishoitajana pahimman jakson, nyt olen vanhan koiramme omaishoitaja, huomisesta en vielä tiedä, mutta suunnitelmia on paljon. Aina pitää olla unelmia, sillä ilman niitä meillä ei ole mitään!

***

PS-puoluetta äänesti kuitenkin vain 20 prosenttia suomalaisista. En ymmärrä puoluetta, joka vaatii vapaata-aselakia eli jokaiselle ase käteen. Ymmärtääkseni kokoomus on Suomen suurin puolue.

***

Nyt minulta meni maku kirjaan Paluu Rivertoniin. Mahdanko ollenkaan tuhlata siihen aikaani, sillä monta muutakin on lukematta. Miten minusta kaikki tähän asti ovat sitä kehuneet...ja minun luetun ymmrtämiseni on toiminut tähän asti.

***

Isäsi on aivan oikeassa! Minä ostin 500 euron LUKUlasit ja kun ne jäivät sinne vielä tehtäviksi ja vanhat olivat ihan rikki, kysyin, että 'mitenkäs minä nyt luen?' Tiskin alta annettiin semmoiset 7 euron ns. tiimarilasit ja niillä olisin nähnyt ihan hyvin lukea vaikka sateenkaaren tuolle puolen.

***

Saamattomuus? Lahjattomuus? Kyvyttömyys?

Tuskin!

Ihailen ihmisiä, jotka elävät elämänsä täysillä ja intohimolla toteuttaen unelmiaan. Tuskin se on oravanpyöräelämää tai klo 8-16 elämää, vaan ihan jotain muuta.

Nurkan takana odottaa kohta taas jotain uutta ja kiinnostavaa...Myös sinulle!

Lumikko kirjoitti...

Pienen mökin emäntä, toivotaan näin :)

Lumikko kirjoitti...

Leena Lumi, aika romanttinen tuo sinun ja miehesi ensikohtaaminen :)

En minäkään mitään kadu, ainakaan ammatillisesti. Ihmissuhdeasioissa voisin jotain katuakin, mutta kun ei siitä ole mitään hyötyä, niin turhaahan se on. "Kuvionikin" on muuten kunnossa, mutta suurin, lapsuudesta asti kytenyt haave on toteuttamatta. Jos en asian hyväksi mitään koskaan tee, tiedän katuvani sitä. Mutta sekin on sitten yksi mahdollinen elämänkulku, ei mitään elämää suurempaa.

Toisaalta elämä on nyt aika "täynnä" muutenkin: isän hoitamista, tienestien haalimista vähän sieltä sun täältä, joutilaisuutta ja lepoa (joista pidän nykyään kynsin hampain kiinni)... Ehkä tähän ei nyt enempää mahtuisikaan, ehkä ei tarvitsekaan.

Omaishoidon suhteen olen väliinputoaja, kuten niin monet muutkin. Tukeen ovat yleensä oikeutettuja vain ne, joiden omaiset tarvitsevat apua pukeutumisessa ja peseytymisessä. Isäni ei ole toistaiseksi tarvinnut, joten en ole lähtenyt edes hakemaan tukea.

Kokoomus on suurin puolue, mutta yksin he eivät voi hallitusta muodostaa. Nythän tässä jännitetään sitä, mikä/mitkä puolueet sinne hallitukseen heidän lisäkseen päätyvät. Minusta hallituskokoonpanon tulisi myötäillä vaalitulosta useamman kuin yhden puolueen osalta.

Nonna kirjoitti...

Välillä on hyvä verrata elämäänsä muiden elämään, vaikkapa hetken kadehtien. Nopeasti se oikea perspektiivi löytyy ja huomaa oman elämän pienenpienet ihanat asiat!

Mukavaa alkavaa kesää! Metsässä ja pelloilla on ihana tuoksu!

Päivi kirjoitti...

Tämä oli hyvä postaus. En osaa eritellä tarkemmin miksi, mutta tykkäsin. Kiitos.

-Päivi-

Leena Lumi kirjoitti...

Se kohtaaminen oli vieläkin romanttisempi, sillä siihen liittyi yksi hyvin cinemaattinen asia: Rakastuimme ylitse väen. Ystäväni, jonka kanssa olin tilaisuudessa, sai käteensä minun vajaan kahvikuppini ja minä olin todennut jotain kohtalokasta ja lähtenyt kohti vierasta miestä. Tarinamme on julkaistu yhdessä lehdesäkin, mutta en tällä paljoa revittele, koska:

Minulla on yksi asia, jota kadun ja se on ensimmäinen avioliittoni. En vain voi sitä koko ajan hokea tai siitä kaikille kertoa, koska kymmenen vuoden liitosta sain ensimmäisen lapseni. Se ei olisi ehkä oiekn häntä kohtaan, vaikka hän tietääkin osan siitä, mitä silloin tapahui.

Stressiä kannattaa välttää jos psytyy, sillä kun menin Turkuun pikana leikattavaksi melanoomasta, lääkärini kysyi heti: 'Onko sinulla ollut erityistä stressiä viimeisen kymmenen vuoden aikana?' Minä vastasin myöntävästi ja kerroin, että vaativa työ, talon rakentaminen, väärä mies, lapsi ja endormetrioosileikkaus. Meissä kaikissa on syöpäsoluja sekä alttiutta syöpään, mutta sen laukaisee joku, sen sairauden. Yksi laukaiseva tekijä on stressi. Minut leikannut lääkäri teki asiasta silloin juuri tutkimusta.

Elinikäodotteeni on 99,9 vuotta, mutta tekniikka ja etenkin sen toimimattomuus tappaa minut paljon ennen sitä. Nyt on monta viikkoa ollut taas niin hankalaa ja hidasta ja vika ei ole minun koneessani.

***

Minä sain tukea Merin vaikeiden allergioiden takia 12 vuotta. Sen nimi oli silloins sairaan lapsen hoitotuki. Hän selvisi ja minä myös, mutta rankkaakin oli.

***

Oletko yrittänyt kaikkesi omaishoidon tuen eteen. Olen nimittäin huomannut, että jos on hiukankaan sosiaalialan ihminen, niin jo alan tunteminen helpottaa tukien saantia. Mutta se pykäläviidakko on aivan kammottava.

Ystäväni isä hoitaa nyt kotona dementoitunutta vaimoaan, mutta en tiedä saako hän tukea. tilanne on kuitenkin rankka, sillä vanha mies ei halua vaimoaan hoitokotiin, eikä vaimo halua sinne ja kuitenkin on syntynyt jo monta 'vähältä piti tilannetta'. Silloin ystäväni on aina lähdettävä apuun ja hän on ihan kuitti etsimään jälleen kerran kotoa sisävaatteissa ulos pakkaseen livahtanutta äitiään. Hän kysyy: 'Lapset juuri sain yliopistoon ja nyt piti alkaa´minun elämäni, mutta missä se on?' Sanotaan, että on ruuhkavuodet, kun lapset ovat pieniä, mutta minusta naisella on monia ruuhkavuosia.

***

Otin jo yhteyttä omaan ehdokkaaseeni, joka on myös ministeri ja toivoin, että puututtaisiin eläkeindeksin epäoikeudenmukaisuuteen. Se oli yksi PS-puolueen teemoista, mutta kyllä siitä kuuluu muidenkin välittää. Eniten pelkään rasismia ja aseita.

***

Minusta sinä vaikutat aiankin näin etäältä ihan intohimoisesti elämässä kiinni olevalta ja uusia ideoita kehittelevältä elämän nauttijalta! Haaveisiin pätee varmaankin se kuuluisa ohje, että kun keskityt siihen yhteen, etkä hajota itseäsi haluamalla sitä sun tätä, se toteutuu. 'Make your big dream come true'!

TH kirjoitti...

Hallituksen muodostamisuutiset ovat minulle tuoneet lähinnä mieleen reality-ohjelmaksi tehdyn Kauniit ja rohkeat sarjan, jossa annetaan mielipiteitä vain siksi, kun on vuorosanojen aika ja kamera on zoomattu ko. henkilöön. Hallitusneuvottelut ovat aivan eri asia kuin henkilöiden persoonallisuuden esittäminen. Äh tätä narsismin aikaa!

Hoo Moilanen kirjoitti...

En oikein tiedä onko järkevää verrata itseään muihin. Aina löytyy niitä, keitä kohtaan voi tuntea ylemmyyden- tai alemmuudentunnetta, mutta palveleeko se mitään? Kun osaisi hoitaa oman leiviskänsä sillä tavalla, että olisi hyvä olla suhteessa itseensä ja maailmaan, niin se olisi jo paljon.

Puhuit toteutumattomasta haaveesta. Mitään ei tapahdu ilman että ottaa aktiivisesti askelia haluamaansa suuntaan. Mieleeni tuli, että jättääköhän ihminen joskus jonkin haaveensa oman onnensa nojaan siksi, että sitten ei olisi enää mistä haaveilla?

Minulla oli tänään mielenkiintoinen keskustelu itseäni puolta nuoremman naisen(alun) kanssa. Sanoin hänelle, että olen joskus harmitellut sitä, kun ei tullut nuorena lähdettyä vuodeksi, pariksi maailmalle. (Mikään ei tietenkään ole koskaan myöhäistä, mutta vanhemmiten tulee mukavuudenhaluisemmaksi ja seikkailunhalu vähenee. Puhun siis vain itsestäni.)

Se keskustelu toi ihan todella mieleeni sen vaihtoehdon, että voisinhan jäädä vuorotteluvapaalle! Vähintään muutamaksi kuukaudeksi, enintään vuodeksi. Ties mitä uusia tuulia alkaisi elämässä tuivertaa kun olisi konkreettisesti aikaa kuulostella itseään...

Tuntui hyvältä huomata, että ei se olisi mahdotonta. Toki siihen pitäisi valmistautua (taloudellisesti), mutta ihan todella se olisi mahdollista esim. puolen vuoden säästämisen jälkeen!

Jostakin tuli mieleeni Nelson Mandelan sanonta, että ihminen pelkää omaa suuruuttaan. (Tai jtn.) Loppujen lopuksi hyvin moni asia on mahdollista! :)

milla kirjoitti...

Meinasin heti hihkaista samalla tavalla kuin Pienen mökin emäntä, että tämä kosketti monella tavalla.

Olen samaa mieltä Nonnan kanssa.. tai samaa mieltä, mutta minulle käy niin usein! Saatan verrata muihin ja pohtia omaa saamattomuuttani ja joskus jopa mietin, että valuuko tämä elämä jollainlailla hukkaan minulta? Pitäisikö minun tehdä enemmän tai olla enemmän? Jäänkö vaan paikalleen makaamaan? Miksi en toteuta haaveitani aktiivisemmin? Mikä piru tässä mättää?

Lopulta hetken näitä miettiessäni ja jo muutamat itkut tirauttaneena huomaan ne pienet suuret tärkeät asiat omassa elämässä. Ne, joista en luopuisi ja lopulta huomaan olevani varsin onnellinen näin, tässä ja nyt. En varsinaisesti täysin vertaa itseäni muihin, mutta pohdin itseäni ja omaa elämääni muiden kautta. Se on selvä. Hetkittäin enemmän ja joskus en ollenkaan.

Tähän voisi jopa heittää tämän paljon käytetyn ja hoetun (mutta pidän laulusta) : "Elämä on ruma, kaunis ja rakas, rikas, rämä, mutta oma!"

Minä menin todella monen vuoden tauon jälkeen viime vuonna festareille. Tänäkin vuonna menen. Huomasin, samat vanhat ja vanhentuneet naamat istui samoilla tutuilla paikoilla. Mukana lapset ja puolisot. Jotain oli muuttunut, mutta toisaalta ei yhtään mikään.

Hallituspohjasta samanlaisia mietteitä. Kyllä ei hyvältä näytä, jos sama pohja jatkaa..

Anna Elina kirjoitti...

Lumikko, onpa koskettava teksti. Kiitos! Ja keskusteluakin oli todella mukava lukea.

Ajattelen (tuntematta sinua sen enempää), että omaishoitajuus vie paljon energiaasi ja aikaasi. Siis paljon enemmän kuin sen ajan, jonka vietät isäsi kanssa tai hoitelet hänen asioitaan. Hänen asiansa ovat varmasti usein mielessäsi silloinkin, kun voisit tehdä jotain muuta.

Se, että hoidat isääsi, on erittäin arvokasta. Meidän nykyisessä yhteiskunnassa tällaisille asioille ei vain valitettavasti paljon anneta arvoa, vaan pikemminkin pidetään läheisten hoitamista jotenkin uhrautumisena. Sitähän se ei kuitenkaan ole. Kaikki eivät vain siihen pysty. Omaishoitajuus on hyvin rankkaa työtä, etenkin kun etujen saaminen on tehty niin älyttömän vaikeaksi.

Itse jouduimme vuosia sitten tappelemaan oikeuksistamme yhden läheisen ihmisen kohdalla (en halua tässä paljastaa sen enempää) ja tuolloin huomasin, että itse pitää olla todella vahva ja vaativainen, jotta saa apua. Asioista pitää myös tietää todella paljon tai olla niitä valmis selvittämään. Mutta jos itsellä on voimat vähissä tai aikaa ei ole, niin mitenkäs asioita selvittelet...

En yhtään ihmettele, että omat haaveesi ovat jääneet sivuun. Mutta niillekin on aikansa. Uskon ja toivon niin!

Itsekin olen paljon miettinyt samoja asioita, koska en enää jaksa enkä edes halua kiiruhtaa ja kuluttaa itseäni liikaa. Yritin liikaa silloin, kun lapset olivat pieniä - väsähdin totaalisesti. Elämä oli aivan liian täyttä monella tapaa. Tein gradua ja hoidin lapsia samanaikaisesti. Tuolloin myös rakensimme talomme. Se vielä sattui pahimman 90-luvun laman aikaan, jolloin lainojen korot olivat hurjat. Yhden ihmisen (ammattiauttaja) piti silloin mulle sanoa, että on hidastettava. Hän myös käski mennä kirjastoon. Kirjat ja uppoutuminen tarinoihin auttoi minua silloin. Sen jälkeen olenkin pitänyt huolen siitä, että vaikka olisi miten kiire, minulle jää aikaa myös lukemiseen. Se on minulle parhainta terapiaa.

Enää en välitä olla tehokas, vaikka toki olen sitäkin tarvittaessa. Varmistan kuitenkin, että sen jälkeen on aikaa rentoutua ja pitää huolta itsestä. Välillä tunnen olevani tosi laiska ja saamaton, etenkin, jos alan verrata itseäni muihin. Yritänkin olla vertaamatta, vaikkei se kyllä aina helppoa ole. Ikä on auttanut olemaan siinäkin asiassa armollisempi itseä kohtaan. Olen ihan varma, että minulla ja muilla hitaammin elävillä on jotain sellaista, jota niillä tehopakkauksilla ei ole. Taito olla paikallaan, kuunnella, pohtia elämää, nauttia hetkistä ja arjen pienistä asioista. Ja tietysti aikaa lukea ja kirjoittaa!

Aura kirjoitti...

Ihana tuo suurennuslasi juttu, ja Saarikosken runo myös. Asiaa. Ja käytännön asioista, mokkulasta ja bloggerista sellaista, että itsellä ainakin blogger on ollut muutaman viikon ihan mahdoton. En päässyt kirjautumaan sisään enkä sitten sisään päästyä ulos, kuvia ei saanut liitettyä jne. Kunnes vaihdoin selaimen Google Chromesta takaisin Firefoxiksi. Nyt toimii. Vähän hitaasti edelleen paikoitellen, mutta toimii kuitenkin.

Pilvitarha kirjoitti...

Minulla on niin usein samanlaisia ajatuksia omasta hitaudestani. Yksi ystävistäni opiskelee väsymättömästi, on asustellut ulkomailla useaan otteeseen ja uralla on hyvä pohja. Tästä on nauraen yhdessä keskusteltukin kuinka me parhaat kaverit teimme niin erilaiset elämät, mutta valinnoistahan siinä vain on kyse. Kumpikin meistä on tehnyt juuri sellaisia asioita mihin on tuntenut kiinnostusta, minulla ne vain eivät ole olleet ura-asioissa. Ainakaan vielä.

Leena Lumin tekstiä lukiessa nyökkäilin täällä: stressi on myrkkyä, ja jos tietää joidenkin asioiden stressaavan, niitä on syytä välttä. Minulla stressi tulee liiasta itseni kuormittamisesta, enkä siihen enää halua lähteä. Miehellänikin on kokemusta stressin pelottavista puolista. Hitaalla elämällä on todellista arvoa, ei se ole pelkkää naistenlehtien keksimä trendi.

Olen "jo" 34 vuotias, minulla ei ole uraa, rahaa niin vähän että hädintuskin pärjätään, mutta mitä sitten elämästäni vaihtaisin? En halua luopua mistään siitä mitä minulla nyt on.

En ole ehkä saanut aikaan järeää ansioluetteloa, mutta olen ollut olemassa omana itsenäni, minusta se on jo jotakin. Jopa tarpeeksi, sanoisin.

Laskuja maksaessa tulee mietittyä millaista elämä olisi jos tilillä olisi aina rahaa eikä kaiken kanssa tarvitsisi kituuttaa. Jos voisi matkustella, viedä lapsia huvipuistoihin, shoppailla ja syödä mitä huvittaa. Ostaa kallista juustoa! Elämä olisi silloin kovin erilaista. Niin paljon erilaista etten ehkä haluaisi sitä. :)

En ollut tiennytkään että Kafka rannalla pääsee elokuvaksi! Kukahan leffan nimen on päättänyt? (Ja voi, en malta odottaa että näen silakkasateen!)

jaana kirjoitti...

Ihana oli tekstisi ja hyviä myös niihin tulleet kommentit. Kiitos taas kerran hyvästä ja herättävästä keskustelun avauksesta.
On mukavaa huomata, ettei ole ainoa "haahuilija". Itselleni on niin tärkeään, että päivässä on joutilaita vapaita hetkiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei olisi tavoitteita, mutta millä aikataululla niitä toteuttaa on oma valinta. Kun aloitin oman väitöskirjaprojektini, päätin, etten ota siitä mitään stressiä valmistumisen suhteen. Teen sitä, koska pidän aihettani mielenkiintoisena ja itselleni tärkeänä. Se, mikä merkitys sillä on yhteiskunnallisesti tai taloudellisesti on toinen asia eikä ole minun päätettävissäni tai arvioitavissani.

Ja tämä tämän hetkinen poliittinen tilanne on todella mielenkiintoinen. Se on saanut ihmiset taas kiinnostumaan ja keskustelmaan politiikasta.

Lumikko kirjoitti...

Onnistuisikohan kommentoiminen minultakin nyt, aikaisemmin tässä ei ollut edes mitään, mihin jättää kommenttia.. :O

Nonna, joskus sitä vertaa väkisinkin, hetken, se lienee ihmiselle luontaista. Kokonaista ihmiselämää en osaa kadehtia (ja hyvä niin!), kateuteni liittyy aina pienempiin ja rajatumpiin asioihin. Se on myös yksi niistä tunteista, joita on kaikkein vaikein itsessään sietää.

Kesän tuoksu on tosiaan huumaava!

Päivi, kiva kuulla :)

Lumikko kirjoitti...

Leena Lumi, ymmärrän hyvin, että koet tuhlanneesi elämääsi ensimmäisessä liitossasi, etenkin nyt kun olet (ilmeisesti?) hyvässä liitossa. Minä en kadu yhtään suhdetta sinänsä, mutta osa niistä olisi voinut loppua aikaisemmin ja osassa olisin myös itse voinut toimia toisin (tai en tiedä, olisinko _voinut_, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ainakin halunnut). Nyt näitä on tietysti turha miettiä; tärkeintä on keskittyä nykyisyyteen ja soveltaa oppimaansa.

En ole yrittänyt kaikkeani tai oikeastaan yhtään mitään omaishoidon tukea saadakseni. Palveluohjaaja minulle ehdotti sen hakemista, mutta kun tiedustelin asiaa sähköpostitse tukea myöntävältä taholta, minulle annettiin ymmärtää, etten tukea kuitenkaan saisi (koska isäni on tai oli silloin "liian hyvässä kunnossa", ts. ei tarvinnut apua hygienia-asioissa). En aio tukea edes hakea, koska pärjään näinkin -ja koska minulla on sellainen tunne, että aika on käymässä vähiin.

Aivan varmasti monilla naisilla on useita ruuhkavuosikeskittymiä, olen nähnyt sen omasta äidistäni, joka huolehti ensin Alzheimerin-tautiin sairastuneesta äidistään työn ohella (isoäiti oli lähes 10 vuotta laitoksessa) ja nyt eläkkeellä dementoituneesta isästään (joka on myös ollut kohta 10 vuotta laitoksessa).

Minullahan nämä ruuhkavuodet menevät vähän "väärin päin", kun lapsia ei (ainakaan vielä) ole, mutta toinen vanhemmista on jo iäkäs...

Lumikko kirjoitti...

TH, minustakin vaikuttaa siltä, että tässä on nyt kyse myös henkilökysymyksistä ja henk.koht. valtataistelu(i)sta, ja se tuntuu typerältä, kun on näin isosta asiasta kysymys.

Hoo Moilanen, järkevää se (vertaaminen) ei varmaankaan ole, mutta kuten Nonnalle tuossa ylempänä kirjoitin, luulen sen olevan melko tyypillistä ihmisille, inhimillistä. Vertailuun ei myöskään aina liity kateutta, ylemmyyden- tai alemmuudentunteita; se voi olla myös sellainen "kutsumaton tunne", joka saa reflektoimaan omaa elämää. Toinen ihminen ei oikeastaan ole siinä vertailun kohteena vaan pikemminkin sellaisena katalysaattorina.

Olen tismalleen samaa mieltä siitä, että tärkeintä olisi "hoitaa oma leiviskänsä sillä tavalla, että olisi hyvä olla suhteessa itseensä ja maailmaan". Mutta minulle tässä on kysymys sellaisesta suuremmasta elämänasenteesta, mikä ei tarkoita sitä, etteikö arkisemmalla tasolla kohtaisi kaikenlaisia tuntemuksia (jotka eivät kuitenkaan kyseenalaista kyseistä elämänkatsomusta).

Kannustan sinua jäämään vuorotteluvapaalle ja matkustamaan, jos se on suuri haaveesi!

Hoo Moilanen kirjoitti...

Lumikko, olen varmaan tylsä tyyppi, kun minulla ei ole suuria haaveita!

Onko se sitten hyvä vai huono asia; taidan olla perustyytyväinen ihminen.

Tykkään kyllä matkustaa (tällekin vuodelle on tiedossa reissut vielä Ruotsiin, Englantiin ja Intiaan) mutta se ei ole mikään elinehto.

Yksi työkaverini oli jokunen vuosi sitten pitkällä selkäsairauslomalla, yhteensä parisen kuukautta. Hän sanoi jälkeen päin, että se teki hyvää ja hän oikein nautti vapaasta sitten kun selkä alkoi olla jo parempi.

Olen ollut töissä täysipäiväisesti 20 vuotta (huh, miten aika kuluu...) ilman mitään pausseja. Useinhan äitiysloma katkaisee työputken, mutta minulle ei sellaisia ole siunaantunut.

Keskustelu nuoren naisen kanssa avasi silmät huomaamaan, että todella - vapaata voi ottaa ja vieläpä aika helposti! :)

Lumikko kirjoitti...

milla, minulla oli 20 ja 30 ikävuoden välillä usein sellainen huoli, että elämä valuu hukkaan. Vaihdoin pääainetta useammankin kerran, mietin mitä todella haluan opiskella ja käytin siihen (miettimiseen) varmaan enemmän aikaa kuin itse opiskeluun... Siinä on muuten yksi asia, jonka tekisin nyt toisin: tekisin ja lukisin sitä mikä kiinnostaa vilkuilematta koko ajan sivuille, ja miettisin/suunnittelisin vähemmän.

"En varsinaisesti täysin vertaa itseäni muihin, mutta pohdin itseäni ja omaa elämääni muiden kautta." Juuri näin. Minusta se on ihan normaalia itsereflektointia ja tekee hyvääkin välillä.

Lumikko kirjoitti...

Anna Elina, kitos pitkästä, ihanasta ja tarkkanäköisestä kommentistasi! Olet aivan oikeassa, se vie paitsi aikaa ja voimavaroja myös psyykkistä energiaa. Teen myös luopumiseen liittyvää surutyötä jo nyt, etukäteen. Väkisinkin. Ja kaikki arkiset huolet, vastuuntunnot ja väsymiset siihen päälle.

Tuntuu kurjalta, että vain niille annetaan, jotka jaksavat vaatia ja olla kuin terrierit pitämässä puoliaan. Mutta niin se valitettavasti taitaa mennä.

Mahtavaa kuulla, että lukeminen on ollut sinulle noin terapeuttista! Minusta tuntuu (edelleen), etten ehdi lukea niin paljon kuin haluaisin. Tai en saa aikaiseksi, TV tai bloggaus tai joku muu vie voiton, etenkin väsyneenä.

Lumikko kirjoitti...

Aura, ahaa, eli Blogger siis takkuilee muillakin, hyvä tietää. Mulla käytössä Firefox, ei Chrome. Meillä kyllä nettikin pätkii nyt epätavallisen paljon, on tehnyt sitä jo viikon tai pari (nyt äidin koneella, joka on IHANAN nopea!).

Pilvitarha, ihan alkuun pahoittelut sekoilustani: Norwegian Wood perustuukin Murakamin samannimiseen kirjaan, EI Kafka rannalla-kirjaan. Julisteessa luki "perustuu Kafka rannalla-romaanin kirjoittajan kirjaan", sen takia varmaan sekoitin...

Minäkin olen 34 v. ja jos ihan tosissani lähtisin vertaamaan itseäni muihin, vaikuttaisin varmaan aika "luuserilta", ainakin paperilla. Niin moni useimpien (?) tähän ikävaiheeseen mennessä saavuttama/suorittama asia on tekemättä. Silti koen niin kuin sinäkin, että "olen ollut olemassa omana itsenäni ja se on jo jotakin. Jopa tarpeeksi." Hyvin sanottu.

Lumikko kirjoitti...

jaana, täällä taitaa olla oikein haahuilijoiden kokoontumisajot ;) On tosiaan mukavaa ja tärkeääkin huomata, että on muitakin samanhenkisiä, -temperamenttisia tai -asenteisia ihmisiä. Se suorittamisen eetos istuu kuitenkin aika syvällä, ainakin suomalaisessa yhteiskunnassa.

Ikuisuusprojektit ovat hyviä silloin, kun mielenkiinto pysyy yllä eikä asiasta ota stressiä.

Minua poliittinen tilanne jossain määrin ahdistaa, mutta hyvä puoli on tosiaan se, että keskustelu politiikasta ei aikoihin ole ollut näin vilkasta.

Hoo Moilanen, perustyytyväinen minäkin taidan olla, mutta en voi sanoa aina olleeni sitä.

20 vuotta putkeen, huh. Ota nyt ihmeessä sitä vuorotteluvapaata!

Se piti vielä sanomani tuosta vertailusta, että minusta on ihan hyväkin joskus potkia itseään vähän persuksille (mikäli niitä toteutumattomia haaveita on). Usein siihen saa kimmokkeen siitä, kun huomaa jonkun toisen toteuttaneen haaveitaan tms. Kyse ei ole kateudesta, vaan inspiroitumisesta. Tapaamiseni tuon australialaiskirjailijan kanssa oli loppujen lopuksi juuri sellainen: inspiroiva. Kuten sinun keskustelusi nuoremman naisen kanssa.

Pienen mökin emäntä kirjoitti...

Kiitos vielä Anna Elinalle ja Pilvitarhalle, kirjoititte todella kauniisti; minäkin sain niistä ajattelemisen aihetta!

Ja Lumikko, inspiroituminen on hyvä sana, samoin katalysaattori, minäkin koen tämän asian niin :).

Lumikko kirjoitti...

Pienen mökin emäntä, jatketaan inspiroitumista :)

Pilvitarha kirjoitti...

Ai se olikin eri kirja, tuota en olekaan lukenut :)

Täytyy sitten odotella sitä silakkasadetta, josko sekin joskus vielä filmattaisiin...

Hoo Moilanen kirjoitti...

Palaan vielä astialle, kun blogger hävitti kommenttiyrityksen (eilen tai toissapäivänä).

Tosiaan, joskus lähes ihmettelee, että mihin ne vuodet ovat menneet! 20 vuotta työelämässä ilman taukoja ON pitkä aika - juuri vasta havahduin siihen. Siis ei minulle tarvitse rullata eteen punaista mattoa siitä urotyöstä; lakisääteiset lomat on tullut pidettyä ihan varmasti!

On mukava kuulostella tuttujen ja vieraiden elämänkulkua! Kun ajattelee vaikka joitakin nuoruudenystäviään, niin aika eri tavalla joidenkin polku on mennyt kuin olisi ehkä luullut. Esim. boheemista fiilistelijästä on tullut hyvinkin keskiluokkainen virkaäiti. Mikä parasta - onnellinen sellainen!

Itse muistaakseni kammosin nuorena ajatusta valkeasta tiilitalosta, nahkasohvasta ja 1,8 lapsesta.

Ei elämä niin ole mennytkään ja ihan hyvä niin.

Leena Lumi kirjoitti...

Lumikko, ensin katsoin kaunista kotiasi ja sitten näin sivupalkissa Rivertonin kannen...

Nyt on pakko tehdä iso tunnustus, sillä ehkä et käy blogissani: Paluu Rivertoniin on vienyt minua lujaa. Se on näkynyt kaikessa ja paljstan tässä, että näkyy myös vuoden 12 parhaan lukemani kirjan joukossa ja minä sentään olen lukenut 120 kirjaa eli jälleen liikaa. Kirja antoi enemmän kuin luulinkaan...Kyllä ennakkoluulot ovat kauhea asia;-)

Lumikko kirjoitti...

Leena, meillähän olikin tässä samassa kommenttiketjussa pitkät keskustelut jo kesäkuussa kun tämän postauksen julkaisin :)

Minua Paluu Rivertoniin ei niin suuresti sykähdyttänyt, mutta Kate Morton oli todella viehättävä, mukava ja fiksu nainen. Tekemäni haastattelu on luettavissa uusimmasta Ruumiin kulttuurista.

120 kirjaa, vau! Oma lukuni on paljon, paljon vaatimattomampi...