tiistai 14. kesäkuuta 2011

Painavaa puhetta Puolasta

Olen viettänyt viime viikkoina paljon aikaa vuonna 1996 kuolleen puolalaisen elokuvaohjaajan, Krzystof Kieslowskin, seurassa. Syystä että. Ja muutenkin, muistini ja sieluni virkistykseksi.

Danusia Stokin tekemiin haastatteluihin perustuvassa Kieslowski on Kieslowski-kirjassa (1993, suom. 1994) ohjaaja puhuu monista asioista niin kiinnostavasti ja viisaastikin, että lainasin muutaman katkelman eri puolilta kirjaa tänne teidänkin punnittaviksenne.

Useammin kuin kerran Kieslowskin puheet toivat mieleeni täällä ja muuallakin käydyt keskustelut rehellisyydestä ja teennäisyydestä, jakamisesta ja vaikenemisesta, uskaltamisesta ja arkuudesta.

"Uskon että jokaisen elämää kannattaa tutkiskella, siinä on salaisuutensa ja draamansa. Ihmiset eivät puhu elämästään, koska heitä nolottaa. He eivät halua avata vanhoja haavoja tai sitten he pelkäävät vaikuttavansa vanhanaikaisilta ja sentimentaalisilta."

"Vilpittömyys on äärimmäisen monimutkainen kombinaatio emmekä voi koskaan loppuun saakka sanoa 'Olin rehellinen' tai 'En ollut rehellinen'. (...) Ihminen haluaisi olla äärimmäisen rehellinen, mutta ei kykene. Kaikkine niine päätöksineen, joita jokainen päivittäin tekee, ei koskaan voi olla täydellisen rehellinen."

"Yhä useammin jätän elokuvieni ihmiset yksin ratkaisuineen, sillä olennaisinta on se, miten pärjäämme itsemme kanssa. Juuri se on vaikeaa. Ihmiset haluavat näyttää vahvoilta ja häpeävät heikkouttaan ja siksi he ovat hyvin yksin, he jäävät yksin ongelmineen, koska pelkäävät puhua ihmisille. On avauduttava, on kommunikoitava muullakin tasolla kuin vain arkipäiväisyyksien tasolla. On murrettava häpeän muuri ja tunne siitä, ettei saisi olla heikko."

"Minusta kaikilla ihmisillä on kahdet kasvot, poliittisesta järjestelmästä riippumatta. Yhdet kasvot ovat sitä varten, että niitä käytetään kadulla, töissä, elokuvissa, bussissa tai autossa. Lännessä tämä tarkoittaa ihmistä, joka on energinen, menestynyt tai menestymäisillään. Nämä ovat kasvot, joita näytetään ulospäin ja vieraille."

Suorastaan hätkähdyttävä oli Kieslowskin kokemus New Yorkista, kahdeksan vuotta ennen syyskuun 11. päivän tapahtumia vuonna 2001:
"Aina kun olen New Yorkissa, minulla on tunne siitä että se romahtaa ja päässäni pyörii vain se miten osaisin olla poissa silloin kun se tapahtuu."

Aivan erityisesti jäin miettimään tätä:
"En ole ollenkaan varma, etteikö olisi parempi jos asiat olisivat hankalia. (...) Luulen, että joskus on parempi kärsiä. Jokaisen olisi käytävä se läpi. Se muokkaa meistä sen mitä olemme. Se muovaa ihmisluonnon. Jos elämä on liian helppoa, ei ole mitään syytä piitata muista. Jotta ihminen voisi todella välittää itsestään tai varsinkaan muista, hänen on koettava kärsimystä ja todella ymmärrettävä mitä kärsimys on (...). Koska jos ei ymmärrä mitä tuska on, ei ymmärrä myöskään mitä on olla ilman tuskaa, eikä osaa arvostaa tätä tuskan puutetta."

Uskomattoman kaunis still-kuva Kolme väriä-trilogian elokuvasta Sininen (1993).
Kuva täältä.
Kieslowski olisi täyttänyt 70 vuotta 27. kesäkuuta 2011.

27 kommenttia:

Maria/Sinisen linnan kirjasto kirjoitti...

Hyviä lainauksia. Luin joskus jonkun psykoanalyytikon tulkinnan syntiinlankeemuksesta ja paratiisista karkotuksesta liittyen häpeään, se meni jotenkin näin: "Silloin kun ihminen ei enää voi tulla toista ihmistä vastaan peittelemättä itseään samalla, silloin ei rakkautta enää ole, on vain keskinäinen kirous."

Aura kirjoitti...

Aivan mahtavaa! Loistavia ajatuksia Keslowskilta, hyvin lainattu. Hätkähdin vähän siitä, että kirjoitin eilen blogitekstin ujoudesta (ilmestyy huomenna, eli tänään kun vuorokausi ehti jo vaihtua), ja viittaan siinä Juhani Mattilan kirjaan, josta minua eniten kosketti täsmälleen samat asiat, mitä Kieslowski tuossa toteaa: Ihmiset eivät puhu elämästään, koska heitä nolottaa, he jäävät yksin, koska eivät kehtaa puhua ongelmistaan, kaksoispersoona - herkkä ja arka sisin ja sen suojaksi rakennettu pärjäävä ja rohkea minä. Hieno mies, hienoja ajatuksia ja häkellyttävä ennakkoaavistus (vai oliko se logiikkaa?) New Yorkista. Olen vaikuttunut.

Maria kirjoitti...

Hieno kirjoitus Lumikko taas kerran!Kiitos.Ja kiitos tuosta edellisestä.Olen ylpeä siitä että tänne on minunkin uuniltani löydetty.Voi että nautin täällä luonasi nytkin kun omat "aivot ovat edelleen räkiksen jähmettämät"sanonta ei ole mun vaan neljännen tyttären mutta mulla sama tauti päällä...

Katja / Lumiomena kirjoitti...

Voi, minusta tuntuu, että melkein pakahdun. Kieslowski on ehdottomasti lempiohjaanani. Suurin suosikkini on juuri linkissäsi ollut Veronikan kaksoiselämä, mutta pidän totta kai väritrilogiasta sekä Kymmenestä käskystäkin. Ja tuo Kieslowski on Kieslowski-kirja on täynnä kiinnostavia ja hyviä ajatuksia. Luin sen silloin, kun ohjaaja kuoli.

Kiitos tästä postauksesta. Jotenkin Kieslowskia ajatellessaankin näkee maailman toisin.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Olin hikisesti kaksikymmentä, kun Dekalogi tuli ensimmäisen kerran teeveestä. Muistan hehkuttaneeni sitä kaikille mutta juuri kenelläkään "ei ollut aikaa" katsoa sitä.

Lyhyt elokuva rakkaudesta (elokuvaversio) taitaa olla suosikkini. Loppukohtaus on niin pakahduttavan kaunis, että jos se ei herkistä, niin ihminen taitaa olla sisältä kuollut.

Muistan itkeneeni pienen itkun, kun kuulin Kieslowskin kuolemasta. Pateettista ja kornia.

Preisnerin musiikki on kuin piste iin päälle Kieslowskin leffoihin. Monet kerran on tullut kuunneltua mm. Lacrimosaa nupit kaakossa.

Kiitän ja kumarran.

Elämä on pyhä.

jaana kirjoitti...

Väritrilogian "Sininen" on äärettömän kaunis ja koskettava elokuva, jossa myös musiikilla on suuri rooli. Voisin katsoa sen vaikka kuinka monta kertaa (ja olen katsonutkin).

Ajatus kaksista kasvoista on niin osuva, jokaisella on ne. Joka toista väittää, valehtelee.

Inabeda kirjoitti...

Olen nähnyt Kieslowskin värit ja Veronikan kaksoiselämää aika nuorena, enkä muista oikeastaan niinkään juonen kulkua vaan enemmänkin tunnelman ja visuaalisen puolen.

Minulle on kyllä tutut nämä kasvot, joita Kieslowski kuvaa, kasvot ulkomaailmaa varten, näen niitä muissa ihmisissä, mutta en tunnista omaksi. En ole sillä tavalla kouliintunut sosiaalisesti, että osaisin vetää toista roolia. Enkä näe sitä tärkeäksi. Joissakin tapauksissa liittyen esim julmiin ihmisiin, olen onneksi iän myötä pystynyt kehittämään jonkilaisen suojamuurin ja sen `kyvyn` näen pelkästään positiivisena. Onneksi tällaisten ihmisten kanssa on joutunut olemaan tekemisissä aika vähän, joten usein ei tarvitse peittää itselleen ominaista tapaa olla.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Youtubessa muuten ensimmäinen linkki "A short film about love" vie mainitun elokuvan loppukohtaukseen.

En tiedä onko törkeää oikomista katsoa vain loppu ja saako siitä edes kiinni näkemättä elokuvaa.

Aivan järjettömän hieno idea kirjoittaa elämässä tapahtunut surullinen kohtaus mielessään uusiksi.

Rakkaus tekee ihmeitä.

Lumikko kirjoitti...

Maria, "uusi" nimesi on kaunis. Minusta myös entinen nimesi oli kiva. Pääasia, että olet itse tyytyväinen nimeesi; minusta sellaisissa asioissa ei kannata liikaa muiden mielipiteitä miettiä/kuunnella.

Hienosti virkkoi tuo siteeraamasi psykoanalyytikko. Minäkin olen harrastanut jonkin verran psykoanalyyttista kirjallisuutta, se on ollut todella valaisevaa.

Aura, kirjassa olisi ollut vaikka kuinka paljon lainattavaa, luin sitä kynä kädessä. Minunkin hyllystäni löytyy tuo Mattilan "Ujoudesta, yksinäisyydestä"-kirja. Seurustelin pari vuotta hyvin ujon ihmisen kanssa, ja ostin tuon (silloin juuri ilmestyneen) kirjan ymmärtääkseni häntä paremmin. Vaikka itse en olekaan suoranaisesti ujo, kirja tarjosi myös minulle itseymmärryksen välineitä. Parisuhdetta se ei pelastanut, vaikka opinkin näkemään kovan ulkokuoren taakse ja vähän ymmärtämään "lukkiutumisen" mekanismia. Suuntaankin seuraavaksi lukemaan postauksesi aiheesta!

Lumikko kirjoitti...

Maria, voi että, kesäflunssat ovat kurjia, koita parantua pian! Ja kiitos itsellesi, kun ohjailet sieltä uunilta kävijöitä tännekin :)

Katja, Kieslowskin elokuvissa on jotain pakahduttavaa, "elämää suurempaa". Minulle hän oli nimenomaan nuoruuteni lempiohjaaja: Veronikan kaksoiselämästä tuli minulle suorastaan "pyhä" katsomiskokemus ja huoneeni seinällä oli valtava Sinisen juliste, jonka paras kaverini oli tuonut minulle ulkomailta. Kävin katsomassa Sinisen kahdesti elokuvateatterissa; sellaista en ole tehnyt kuin ihan muutaman elokuvan kohdalla.

Tätä taustaa vasten olikin mielenkiintoista katsoa Kieslowskin elokuvia nyt aikuisena; edellisistä kerroista lienee lähemmäs 15 vuotta. Näin pitkän tauon jälkeen elokuvista aukesi uusia ulottuvuuksia, kuten arvelinkin käyvän. Ainoastaan Veronikaa en "uskaltanut" katsoa; tulen kyllä katsomaan sen taas, mutta en halua katsoa sitä työn vuoksi.

Hoo Moilanen, Preisnerin musiikki on jumalaisen kaunista, minusta etenkin Veronikassa, mutta myös Sinisessä ja toki kaikissa muissakin. Mieletön säveltäjä, yksi niistä harvoista, jotka saavat minut pakahtumaan.

Lyhyt elokuva rakkaudesta on hieno, ja siitä luulen nauttineeni nyt enemmän kuin silloin nuorena. Elokuvan loppukohtaus on kaunis, vaikka naisen "näyssä" onkin kyse kuvitelmasta (?) eikä välttämättä todellisuudesta. TV-sarjan jaksohan päättyy pessimistisemmin. Kirjassa Kieslowski sanoo pitävänsä tv-sarjan jakson lopetusta realistisempana.

Lumikko kirjoitti...

jaana, olenkin tässä jo hehkuttanut Sinistä oikein olan takaa. Henkilökohtaisesti Veronikan kaksoiselämä on ollut minulle, kuten Katjallekin, Kieslowskin elokuvista tärkein, mutta elokuvana Sininen on kyllä vähintään yhtä hyvä.

Inabeda, eipä niissä juoni olekaan kovin oleellinen, vaan nimenomaan se tunnelma.

Olet onnekas, jos selviät yhdellä roolilla läpi elämän. Minulla niitä on kyllä useita, mutta onneksi ne ovat sen verran lähellä toisiaan, että ne on aika helposti tunnistettavissa yhden ja saman henkilön erilaisiksi puoliksi tai painotuksiksi. Harvemmin koen "esittäväni" kenellekään mitään, mutta kyllä sellaisiakin tilanteita on varmasti elämään mahtunut. Etenkin työelämässä tietty työrooli on minusta suorastaan välttämätön ja myös suojaa ihmistä.

Hyvä esimerkki kaksista kasvoista omassa elämässäni juuri nyt on se, että isän kanssa yritän olla "reipas", joustava ja kärsivällinen, kun taas äitini ja A-P näkevät myös sen väsyneen ja kiukkuisen puolen, joka tuntuu joskus totuudenmukaisemmalta.

Inabeda kirjoitti...

Tulipas kirjoitusvirheitä..Ymmärtänet varmaan mitä tarkoitan silti.

Ehkä jotkut ihmiset näkevät hyvääkin siinä että on kahdet kasvot tai eri minuuksia, saavat heittäytyä eri rooleihin.

Eletty elämä on ehkä myös tehnyt sen, että on muodostunut erilaisia suoja? muureja. On joutunut rakentamaan eri rooleja suojataakseen omintaan.

Mitä jos roolit ovatkin niin tiukassa, että aina on joku naamari päällä? Voiko oman todellisen sisimpänsä kadottaa?

Lumikko kirjoitti...

Inabeda, en edes huomannut kirjoitusvirheitä!

Niin, minusta roolit kuuluvat elämään, en kärsi niiden olemassaolosta. Tarkoitan nyt siis sellaisia rooleja, jotka auttavat ihmistä sopeutumaan erilaisiin (sosiaalisiin) tilanteisiin. Ne eivät siis ole suoranaisesti ihmisen sisimmästä irrallaan, vaan pikemminkin niitä erilaisia ilmentymiä ja painotuksia. Ne ovat myös pinnallisia siinä mielessä, etteivät ne hetkauta sitä sisintä suuntaan tai toiseen, koska ne eivät edes ulotu sinne asti.

Mutta eri asia on sitten sellaisen roolin vetäminen, joka ei ole synkassa ihmisen "sisimmän" kanssa. Ja/tai johon liittyy jonkinlaista perustavanlaatuista esittämistä, joka näkyy usein myös päälle päin. Se voi olla niin läpinäkyvää, että läsnäolijoille saattaa tulla suorastaan kiusaantunut olo.

Tällaisten ihmisten kohdalla tulee sellainen tunne, että taustalta löytyy jotain syvää epävarmuutta ja ennen kaikkea sen tehokasta torjuntaa, mikä ilmenee sitten sellaisena infantiilina huomionkipeytenä, pätemisentarpeena, kilpailuhenkisyytenä, tms. Minun on vaikea kommunikoida tällaisten ihmisten kanssa "oikeasti", koska mitään todellista kohtaamista ei tapahdu. Kommunikointi tuntuu falskilta eikä anna ainakaan minulle mitään.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Joo, se loppukohtaus oli kuvitelmaa!

Nainen tiesi, että tulevaisuudessa hänen ei tarvitse itkeä kaatuneen maitopullon äärellä yksin.

Niin arkipäiväinen asia kuin maidon kaatuminen pöydälle voi heikkona hetkenä olla liikaa.

Luin jostakin, että Preisnerin muistolevyn musiikki oli tehty yhteiseen elokuvaprojektiin.

Siitä tuli sitten Mestarin muistolevy.

Joskus puhuttiin trilogiasta Maa, Taivas ja Helvetti. (Tai jotain.)

Ehkä musiikki oli tarkoitettu siihen. Niin tai näin, mutta onneksi projekti hautautui Mestarin mukana.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Jaaha, perästä päin googlailu tiesi kertoa, että trilogia kuitenkin tehtiin. En katso.

Rooleista: ei ole olemassa ihmistä, joka olisi kaikissa tilanteissa aina samanlainen. Luojan kiitos.

Mummon seurassa jutut ovat toiset kuin esim. hyvän ystävän kanssa. Ei se sitä tarkoita, että se toinen minä olisi todempi kuin toinen.

Eri tilanteissa eri puolet tulevat esiin.

Noista Kieslowskin lainauksista silmiini osui kohta, jossa hän puhui ihmisten pelkäävän näyttää heikkouttaan.

Harvapa niin hullu, että avaa sisimpänsä salat kenelle tahansa vastaantulijalle.

Mitä läheisempi suhde, sitä paljaampi meno.

Kerroin yhtenä päivänä hyvälle ystävälleni asiasta, jota hiukan nolotti kertoa.

Aloitin: "Eihän tässä mitään noloa edes ole, mutta..."

Hän sanoi: "Katson ikkunasta ulos niin saat puhua rauhassa."

Purskahdin nauruun - mikä tilannetaju!

Lumikko kirjoitti...

Hoo Moilanen, hassua, minä tulkitsin loppukohtausta ihan eri tavalla. En niin, että tulevaisuudessa poika ja nainen välttämättä olisivat pari (vaikka sekin on toki mahdollista), vaan pikemminkin niin, että nainen näki mitä oli menettänyt, kun oli torjunut pojan rakkauden. Hän tavallaan tunsi sen (rakkauden) sitten jälkikäteen. Tai jopa haaveili siitä, toivoi sitä. Mutta ei missään nimessä tiennyt, että saisi jatkossa kokea sen.

Taivas-Helvetti-Kiirastuli-trilogia toteutui kyllä. Alun perinkin oli kai tarkoitus, että Kieslowski vain käsikirjoittaa, ja muut ohjaavat. Taivas-elokuva on Tom Tykwerin ohjaama ja löytyy kirjastoista dvd:llä. Kaksi muuta ovat tuntemattomampia enkä nyt muista niiden ohjaajia. Toinen niistä tuli muutama viikko sitten tv:stä, mutta en nähnyt sitä.

Lumikko kirjoitti...

HM, ei kai Kieslowskikaan sitä tarkoittanut, että kenelle tahansa kannattaisi avautua.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Minulla ei taas tullut pieneen mieleenkään että heistä ei olisi tullut pari!

Nainen oli pojan poissaolon aikana uskaltanut päästää tämän sydämeensä.

Oli hienoa, että pojan toipumisen jälkeinen jatko jäi näkemättä. Naisen kiikarointi kertoi mitä oli odotettavissa.

Ei Kieslowski toki hyvänpäiväntutuista puhunut - on vaan vaikea ymmärtää että mikä siinä jakamisessa on niin vaikeaa. Tai siis eihän kanssakäyminen voi yltää kovin syvälle jos sisimmät asiat jäävät pimentoon.

Kyllä Kieslowskin piti ohjata trilogia, usko pois!

On hauskaa miten eri tavalla asioita voi tulkita!

Olikohan se Eeva Kilven runo, jossa puhutaan vanhan parin jäsenten lukkiutumisesta toisiinsa (en nyt muista sen tarkemmin enkä jaksa mennä kirjahyllylle) ja yksi ihminen kertoi, että se oli luettu hääparille hauskana ohjelmanumerona ja hääväki oli nauranut.

Siis niin koskettava runo ja sellaiseen saumaan oli laitettu!

Lumikko kirjoitti...

HM, Kieslowski oli ilmoittanut lopettaneensa elokuvien ohjaamisen, mutta monet uskoivat, että hän olisi pyörtänyt päätöksensä siinä vaiheessa, kun uuden trilogian käsikirjoitus olisi valmistunut. Varmaksi on kenenkään mahdotonta sanoa, olisiko hän ne ohjannut vaiko ei.

Taiteen hienous on pitkälti juuri siinä, että "oikeaa" tulkintaa ei ole olemassakaan. Minulle naisen kiikarointi kertoi pikemminkin siitä, mitä olisi voinut olla.

Maria/Sinisen linnan kirjasto kirjoitti...

Kiitos Lumikko, olen itsekin tyytyväinen nimeeni :) - sinun nimesi on myös hyvin kaunis ja nimimerkistäsikin pidän! Ihan itseni takia vaihdoin nimen; halusin saada blogin nimen tähän näkyviin, lisäksi Pienen mökin emäntä ei oikein sointunut kirjablogin pitäjälle, oli pitkä ja herätti ehkä mielikuvia erilaisesta persoonasta kuin oikeasti olen (en, valitettavasti! ole mikään essu edessä häärivä topakka emäntä). Tästä tulikin mieleen, että vasta täällä "maalla" naapurit alkoivat kutsua miestäni "isännäksi", aiemmat naapurit (opiskelija-asunnossa) kysyivät ihan etunimellä jos heillä oli hänelle asiaa ja
minä tulin avaamaan oven tms. :D

Noista käyttäjänimistä vielä: tavallaan hassua, että jos on Sari tai Teija tai Veera, bloggaajaa pidetään jotenkin avoimempana ja todellisempana kuin sellaista, jolla on "nimimerkki", vaikka monet noista Sareista ym. ovat myös nimimerkkejä eivätkä siis oikeita etunimiä :). Toinen hassu mielikuvajuttu on se, että nuo pikkukuvat (avatar-kuvat?) vaikuttavat paljon mielikuvaan henkilöstä.

wihtori kirjoitti...

Taiteen tehtävä on mielestäni saada aikaan tunne, että elää...pakahtuu...että on enemmän kuin mitä kokee !
Tässä Kieslowski onnistuu loistavasti.
Aivan huippua kaikki.
Olen kiitollinen myös teille, jotka kirjoitatte ja analysoitte merkityksellisimmistä asioista täällä maan päällä - mm. taiteesta.

Lumikko kirjoitti...

Maria, blogisi nimi on aika romanttinen ja hyvällä tavalla vanhanaikainen, joten klassinen Maria sopii kieltämättä paremmin linnanneidon (tai tässä tapauksessa ilmeisesti rouvan) nimeksi kuin juureva Emäntä :)

Minä en haluaisi enkä oikeastaan edes voisi esiintyä täällä omalla nimelläni, koska se on sen verran erikoinen, että "kaikki" löytäisivät sen jälkeen jäljilleni Googlen kautta ja se olisi kamalaa. Pidän sitä paitsi näistä blogimaailman nimileikeistä. Joskus minusta jopa tuntuu, että minulla on hiukan erilainen identiteetti Lumikkona kuin... no, oikealla nimelläni, jonka tiedät. Tämä kokemus on varmaan monella bloggaajalla, riippumatta siitä, kirjoittaako omalla etunimellään vai jollain muulla nimellä. Liittyy taas niihin rooleihin, joista tuossa ylempänä puhuttiin.

Pikkukuvat ovat tosiaan hämmästyttävän vaikutusvaltaisia! Tavallaan on aika mahtavaa, että täällä tutustutaan ihmisiin, joiden ulkonäöstä ei ole joko mitään käsitystä tai sitten sen kuvittelee jonkin melko epämääräisen kuvan perusteella. Tai oikeastaan ei edes kuvittele, koska sillä ei ole merkitystä. Tämä on hyvin epäulkonäkökeskeinen maailma, ja se on minusta hienoa. Toki on sitten niitäkin blogimaailman kolkkia, joissa tilanne on päinvastainen!

wihtori, Kieslowski on pakahduttamisen mestari :) Muuten, Leena, muistatko kun oli puhetta, että sisaresi muisti isoisäni..? Kerropa hänelle, että 100-vuotispäiviä juhlitaan ensi viikolla!

Verlassahan oli tänään konsertti, olitko maisemissa..?

Maria/Sinisen linnan kirjasto kirjoitti...

Lumikko, ymmärrän tuon nimiasian todella hyvin, koska minulla on sama juttu sukunimen suhteen. Ja on kiva pitää tämä blogimaailma omana piirinään, jossa kommunikoin niiden ihmisten kanssa, jotka herättävät sympatiaa ja joiden kanssa on samoja mielenkiinnon kohteita, ilman mitään sukulaisuuden tai irl-ystävyyden tuomia velvoitteita tai mahdollisia painolasteja. Facebook palvelee sitten muita asioita ja erilaista verkotumista.

Lumikko kirjoitti...

Maria, samoin koen minäkin. Tänne on kiva pujahtaa (joskus paetakin) tosielämän kuvioista -ja taas vastaavasti toisin päin.

Hoo Moilanen kirjoitti...

Eilen tuli äkillinen meno!

Kieslowskin kuoleman aikaan puhuttiin, että projekti haudataan, koska hän ole enää ohjaamassa.

Mainitusta leffasta vielä; sisäinen romantikkoni pitää selviönä, että naisen ja pojan välille syntyi kaunis suhde.

Eihän nainen muuten olisi jäljittänyt poikaa ja mennyt katsomaan tätä sairasvuoteelle & kuvittanut mennyttä uudelleen kiikarin kautta.

(En osaa viitata häneen miehenä, koska hän oli vasta parikymppinen ja naista puolet nuorempi.)

Saga kirjoitti...

Hei Lumikko! Ilahduttavaa löytää ihminen, joka hurmaantuu Kieslowskin leffoista. Etenkin Sininen ja Veronican kaksoiselämää on hyvin ravisuttavia itselleni, enkä ole koskaan tavannut ihmistä, joka kokisi samoin. Olen nähnyt sinisen 7 kertaa ja aina siitä löytyy uusia näkökulmia ja tasoja. Tuo kirja oli kuitenkin minulle tuntematon, joten kiitos vinkistä!

Lumikko kirjoitti...

Saga hei! Kiva kun löysit minut :) Nimenomaan nuo kaksi ovat olleet ne minullekin tärkeimmät. Olet oikeassa: tasoja löytyy alati lisää, uusia kuvia, sävyjä, siltoja. Etenkin Veronikaa olen joskus katsonut ihan sillä tavalla "meditatiivisesti", siis halunnut vain katsoa kuvien ja musiikin virtaa, eri tavalla kuin jotain juonielokuvaa.

Kirja on mielenkiintoinen, suosittelen!