Mediasta olen kuitenkin seurannut aihepiiriin liittyvää kirjoittelua ja keskustelua kuten tähänkin asti. Aivojani on askarruttanut erityisesti eräs tekemäni havainto tai tulkinta: hidastamispuheessa (nimitettäköön sitä nyt vaikka niin) ei aina tunnu olevan sijaa ristiriitaisuuksille, epäonnistumisille tai inhimilliselle heikkoudelle -- ne kun kuuluvat hidastamista edeltävään elämään.
Aikaisemmin puhuttiin siitä, kuinka downshiftaaminen on vain hyväosaisten ja etuoikeutettujen luksusta. No, siitä olen kertonut mielipiteeni täällä. Mutta liittyykö hidastamiseen kuitenkin tietty tasapainon vaatimus? Voiko sanoa tai kokea olevansa hidastaja, jos kaikki ei ole hyvin? Jos on väsynyt, masentunut, surullinen tai sairas?
Ensimmäisen kerran aloin miettiä tätä luettuani elokuussa Sanna Vikströmin Onko hidastaja vain laiska?-kolumnin Hidasta elämää-sivustolta. Kolumni on eräänlainen vastine Eeva-Leena Vaahtion kirjassaan Enemmän irti elämästä (Tammi 2011) esittämille tulkinnoille hidastamisesta. Vikström puolustaa hidastajia ja hidastamista mallikkaasti, mutta huomasin silti hiukan vierastavani kolumnissa maalattua kuvaa hidastajasta. Se vaikutti minusta idealisoidulta, kuin jonkinlaisen 'ihanneminän' kuvalta.
Pari suoraa lainausta tekstistä:
"Hidastaja on ymmärtänyt, että ainoa elämä on tässä hetkessä. Hän on siis läsnä jokaisessa hetkessä ja näin myös yhteydessä muihin ihmisiin, eläimiin, luontoon."
"Koska hidastajalla on vahva yhteys kaikkeen elävään, hän tietää intuitiivisesti, mikä on kaikille elollisille parasta. Hän pyrkii edistämään kestävää kehitystä kaikilla sektoreilla yhteisen hyvän puolesta."
"Hidastaja on dynaaminen, sillä hän pystyy olemaan ilmiömäisen tehokas silloin, kun tarvitsee, sillä hän on osannut tasapainottaa elämäänsä siten, että lepoa on riittävästi."
Olenko siis epäonnistunut hidastajana? Entä jos en kykene olemaan ylläkuvatun kaltainen hidastaja, vaikka haluaisinkin? Entä jos en edes halua?
Onko ylipäätään mielekästä määritellä hidastajuutta vertailuasetelman kautta, ikään kuin kyse olisi jonkinlaisesta mallikansalaisuudesta tai ihanneihmisyydestä? Mitä voitetaan nostamalla joku elämänasenne, ajattelutapa tai ihmisryhmä toisen yläpuolelle?
Vikström lainaa kolumnissaan Vaahtiota, joka kirjoittaa kirjassaan näin:
”Sen paremmin yksilöllistä kuin yhteiskunnallistakaan hyvinvointia ei luoda hitaudella, vaan tehokkuudella ja tuottavuudella. Kilpailija voitetaan olemalla tätä osaavampi ja nopeampi.”Kuulostaa kieltämättä kamalalta. Mutta Vikströmin tarjoama vaihtoehtokin saa minut empimään:
”Sen paremmin yksilöllistä tai yhteiskunnallistakaan hyvinvointia ei luoda kiihtyvällä nopeudella, vaan tasapainosta kumpuavalla tehokkuudella ja tuottavuudella. Kilpailija voitetaan olemalla tätä osaavampi, tiedostavampi, arvostelu-, päättely- ja keskittymiskykyisempi, virkeämpi, terveempi, läsnäolevampi, positiivisempi ja empaattisempi.”Aika paljon vaadittu.
 |
| Kuvat Porvosta, ravintola Timbaalin edustalta. |
19 kommenttia:
Hih, tällä parin kuukauden hidastamis-kohtuullistamis-vuorovapaakokemuksella voin sanoa, etten ainakaan minä ole muuttunut täydelliseksi ihmiseksi, vaikka kuinka olen hidastanut. Hitaaksi olen kyllä muuttunut, sillä toisin kuin saatoin josku vapaasta vasta haaveillessani kuvitella en elä kuten Strömsössä asuva huippu-urheilija, vaan lähinnä kuin laiska kotihiiri. Erityisen kulturelliksikaan en ole muuttunut enkä lue kirjojakaan sen enempää kuin ennen. Menneitäkin mietin, mutta tulevaa ehkä vähemmän kuin tavallisesti. Ja olen onnellinen, eikös se ole sentään jotain?
Kirjoitat taas hyvin ja asiaa! Olen niin väsynyt omaan anti-hidastus elämääni, etten jaksa kunnolla edes kommentoida ;)
Minua kiusaa tässä keskustelussa se, että hidastamista pidetään aina jotenkin parempana ja ylevämpänä vaihtoehtona kuin tukka putkella paahtamista. Niitä, jotka eivät hidasta pidetään ainakin joissain piireissä itsekkäinä oman edun tavoittelijoina, vaikka syyt voivat olla toiset, jopa kutsumukseen liittyvät.
Kaikissa ammateissa hidastaminen ei nimittäin ole mahdollista. Jos allekirjoittanut alkaa hidastaa vähentämällä työn määrää, voin saman tien suunnitella vaihtavani työpaikkaa toiseen ja nyt jo kriittisessä työntekijätilanteessamme se ei ole kestävää kehitystä yhteiskunnan kannalta. Jos nyt lähtisin muihin hommiin, kestäisi sijaisen kouluttaminen edes osittain vastaavalle tasolle useamman vuoden. Omalla kohdallani huomattava "hidastaminen" merkitsisi jossain määrin itsekkyyttä! Jos esim. kaikki
terveydenhuoltoalan ihmiset päättävät samalla hetkellä alkaa hidastaa ja tehdä 3-4 päiväistä viikkoa, johtaa se samantien tilanteen romahtamiseen. Nyt jo on pula työntekijöistä, kuinka sitten? Ja kuinka hyvällä hidastamista katsoo se joka apua tarvitsee. Tämä koskee siis lähinnä näitä ihmisyyteen liittyviä ammatteja. Toisin varmasti olisi, jos koodaisin työkseni jotain bittisarjaa teollisuuden parissa.
Ei sillä ettenkö haluaisi hidastaa ja olenkin sitä tehnyt jo omien rajojeni puitteissa. Harrastuksia vain minimiksi, mahdollisimman paljon perhekeskeistä ja ystäväkeskeistä elämää. Pieniä iloja arjen asioista. Yritän ajatella asiaa niin, että olen tyytyväinen jokaiseen päivään olipa se millainen tahansa. Otan vastaan mitä tulee. Vähennän stressaamista ja keskityn hetkeen. Muuhun ei ole nyt juuri mahdollisuutta.
Eiköhän hidastamisen ideologiaan tulisi kuulua se, että jokainen hidastakoon omalla tyylillään ja resurssiensa mukaisesti, siten että on itseensä tyytyväinen. Eihän hidastamisesta saa tulla suorittamista!
Mirka sanoi sen mitä ajattelin.Tapa hengittää -ei suorittaa.Hidastaminen voi olla kiirehtimistä ja pysähtymistä.Olla "sinut"itsensä kanssa.
Lämmin ajatus arkeesi♥
Aikalailla samoja ajatuksia Mirkan kanssa. Johtuen ehkä siitäkin, että taidetaan olla samalla alalla (vaikka kenttä onkin laaja ja työpaikkoja/työtilanteita hyvin monenlaisia). Olisin voinut kirjoittaa tuon kaikki tai sanoa. Koen kyllä, että minulla voi joskus olla mahdollisuus puolittaa työtunteja, mutta nyt en sitä taloudellisista syistä edes tahdo tehdä. En koe olevani näinkään kiireinen, vaikka toki joskus olen väsynyt töistä, mutta kiirettä se ei ole. En harrasta mitään kovin kallista tai aikataulutettua enkä koe jääväni mistään paitsi. Yritän kuluttaa mahdollisimman vähän tai käyttää siihen mahdollisimman vähän rahaa. Yritän siis säästää mahdollismman paljon.
Jotkut taas tarvitsee ympärilleen kokoajan menoa ja meininkiä ja he ovat onnellisia niin. Ei kai siinä muuta tarvita, kukin elää niin, että tuntee tyytyväisyyttä. Minun tapa elää ei ole se oikea tapa. Paitsi minulle itselleni :)
Nyt niin järevää&järkevää tektiä että mun täytyy ihan kelata. Hitaaasti.
Palaan kyllä.
Kiitos, tämä kirjoitus osui naulan kantaan! Minäkin olen koko-ajan ihmetellyt miksei hidastajanakin saisi olla pelkkä ihminen ja keskeneräinen niinkuin ennenkin. Miksi pitäisi edes tavoitella sen kummempaa superihmisyyttä? Olen juuri vääntänyt kustannussopimusta uudesta kirjasta eri tahojen kesken ja juuri tähän kysymykseen tuntuu moni asia kilpistyvän. Ehkä siksi, että lupaus elämän ongelmattomuudesta on niin kova myyntivaltti. Muka.
Erään suuren kustantajan kanssa sukset menivät ristiin, kun kustantaja väen väkisin halusi tehdä kirjasta houkuttelevaa menestyskertomusta, jonka on "pakko loppua hyvin, niin että olet perillä - muutenhan sitä ei kukaan osta". No, sen kustantajan kanssa neuvottelut kariutuivatkin sitten siihen.:) Minusta se tavallinen, keskeneräinen elämä on lopulta aika paljon kiinnostavampaa.
Voi, miten viisas kirjoitus jälleen!
Hidastaminen on aivan kuten kaikki muukin sitä ennen. Siihen hurahdetaan kympillä eikä hidastamisesta ole silloin tietoakaan. Sitä tohotetaan, messutaan ja (s)karpataan milloin minkäkin ohjenuoran mukaan. Ja sitten ollaan parempia ihmisiä kuin ne kaikki, jotka eivät ole vielä löytäneet tietä viisauden ytimeen.
Minusta näissä kaikissa on jotenkin ulkokohtainen ote. En ole kylläkään mitään teoksia lukenut. Vauhtisokeutta kartan, vaikka välillä siihen pakolla humahdan. Minulla oli viisas esimies. Hänen lauseensa olen yrittänyt muistaa silloin, kun kurvissa meinaa vetää lipat ja aina muulloinkin: "Hidasta askelta, ehdit enemmä." On siinä perää.
Mitä se hidastaminen sitten oikein on? Onko se yksilöllistä? Rytmiikkaan liittyvää ja temperamenttiin. Vai onko se pikemminkin minän kuuntelua. Pysähtymistä. Hetkiä. Läsnäoloa.
Ja sitten vielä: se mikä minua on aina epäilyttänyt, on tämä Tartu hetkeen- hoenta. Ei se ole ihmiselle mahdollista. Menneisyys on hyväksi ymmärtämiselle, tulevaisuus tarpeen, jotta vaikeuksista on mahdollista selvitä. Nykyhetken palvonta saa minulla karvat pystyyn. Pysähdy siinä sitten nykyhetkeen, jos olet aivan pohjalukemissa. Nauti siitä. Revi riemua. Kyllä silloin mieluummin tarttuu tulevaan tai menneeseen, johonkin joka on paremmin. Ei se väärin ole.
Mutta onhan se totta sekin, että elämä soljuu helposti ohitse. Sitä tohottaa työssä ja kotona. Lapset kasvavat, mies muuttuu ja katoaa. Ihmissuhteet jäävät ajan jalkoihin. Mikään ei ole itsestään selvää. Siksi varsinkin niihin pieniin arjen hetkiin olisi hyvä osata pysähtyä.
Ajattelin kävelylenkillä yksi päivä, miten ihminen on onnellinen, kun voi pysähtyä ihailemaan sateenkaarta. Minun ohitseni vilahti lenkkeilijä. Pysähtyi hetkeksi, katsoi sykettä ja jatkoi matkaa. Mietin olevani onnekas sen sateenkaaren alla, vaikka meistä kahdesta taisin olla se huonokuntoisempi. Ja siinä se taas tuli: hitaana asetuin yläpuolelle sen, joka paahtoi lenkkiään. Loputon, niin loputon on tämä ajatelma, jossa ei nyt tunnu olevan päätä, ei häntää. Ehkä pysähdyn hetkeksi miettimään. Enkä kirjoita sanaakaan. Olen vain. Ja ajattelen.
Tuntuu, että hidastaminen kääntyy itseään vastaan, jos siitä tulee suorittamista.
Kyky kuunnella itseä on minusta kaiken perusta. Itsestä löytyy vastaukset siihen, mikä on oikein ja mitä pitää tehdä. Hidastamisesta sinänsä viis, kun on sisäisesti hyvä olla.
Miksi koskaan ei puhuta niistä ihmisistä, jotka joutuvat hidastamaan elämäänsä pakon edessä? Meitä on paljon. Minä jouduin hidastamaan jo 2000-luvun alussa ennen kuin tämmöisistä asioista puhuttiin yhtään mitään. Samalla tuli paljon kohtuullistamistakin tai oikeastaan sopeutumista. En minä tätä olisi halunnut, mutta kaikkea ei voi valita itse ja tällä hetkellä olen sangen tyytyväinen.
Ottaa aika tavalla pattiin tuollaiset määritelmät. Mitä hittoa tarttee sellaisia edes tehdä? Kuka niitä tarvitsee? Nämä määrittelijät? Kai se on sama millä tavalla kukin elämäänsä elää, pääasia että on itse tyytyväinen itseensä ja elämäänsä laajasti ksäitettynä.
Näinhän se menee, että kun jokin suuntaus tai ajattelufilosofia saa jalansijaa, niin sitä vastaan aletaan myös pullikoida. Eipä taida olla ensimmäistäkään aukotonta onnellisuusmenetelmää täällä maan päällä keksitty, eikä pidäkään.
Hidastamisessa on paljon hyvää ja järkiperäistä silloin, kun se tähtää vain ja ainoastaan ihmisen oman hyvinvoinnin edistämiseen jokaisen omassa päässä. Mutta jos siihen aletaan väenvängällä ympätä kaikenlaisia uskontoa muistuttavia sääntöjä tai henkisyyshörhöilyä tai vaatimuksia hyväihmismittareiden täyttymisestä, niin huh hah hei soppa on valmis. Mitään valmiiksi pureskeltuja luonnehdintoja ei pidäkään niellä. Hidastamisestakin pitää poimia omaan koppaan vain ne itselle maistuvat marjat ilman paineita, ja antaa toisten hötkyillä jos he niin haluavat :)
Kiitos Lumikko :)
Jos minua jokin tässä vallalla olevassa downshiftauksessa nyppii, niin se, että siitä on tullut muoti-ilmiö.
Aiheesta puhutaan teeveessä, kirjoja kirjoitetaan. Toki - jokainen kynnelle kykenevä haluaa päästä jaolle silloin kun taaloja ja näkyvyyttä on jaossa.
Hei haloo - ovatko ihmiset kuin lauma lampaita, jotka juoksevat milloin minkäkin muodin perässä? Tänään tätä, huomenna jotakin muuta ja ensi vuonna taas vallan uudet kujeet.
Tietenkään downshiftaukseen ei ole tarvetta, jos ihminen ohjautuu sisältä päin. Sellainen ihminen ei ole koskaan ajautunutkaan elämäntilanteeseen, jossa hänen ei olisi helppo hengittää. (Aina sellainenkaan ihminen ei voi välttää epäsuotuisia olosuhteita, mutta suht sassiin hän onnistuu sellaisenkin tilanteen hanskaamaan niin, että taas on helpompi hengittää.)
Jaa juu - toinen aiheeseen liittyvä nypintä on se, että on olemassa ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta hypätä muotiin mukaan siinä määrin kuin ehkä halua olisi.
Kysytään vaikka kolmen lapsen yksinhuoltajaäidiltä, joka tekee pienipalkkaista työtä ja yrittää sillä ruokkia ja vaatettaa katraansa.
Jokin "pitäisi miettiä etukäteen minkälaiseen tilanteeseen itsensä ajaa" ei tuntuisi kovin lempeältä lähestymistavalta edellisenkaltaiseen tilanteeseen.
Muistui vielä summittain mieleeni yksi hyvä sanonta; viesti meni suunnilleen näin: Olen kyllästynyt kaikenlaisiin onnen määrittelijöihin ja olen vain ihan hiljaa onnellinen.
:)
Ei mulla muuta kuin että niin loistavasti kirjoitettu jälleen kerran asiasta jota olen itsekin miettinyt mutta en sanoiksi saanut saatettua. :)
Meidät on niin aivopesty tuottavuuden ja tehokkuuden (so. rahan) ylivoimaisella tärkeydellä, että hidastaminenkin nähdään vain yhtenä keinona lisätä tuottavuutta ja tehokkuutta! Asia kääntyy siis irvikuvakseen.
- Valkoinen kirahvi puhui asiaa tartu hetkeen-hoennasta. Enpä ole tullut ajatelleeksi asiaa tuolta kannalta.
Hienosti kerroit asiasta, jota olen usein miettinyt. Luin myös nuo viittaamasi vanhemmat kirjoitukset. Kommentitkin täällä ovat mielenkiintoisia, joten inspiroiduin myös itse kirjoittamaan tästä "muoti-ilmiöstä". En siis viitsi nyt toistaa mielipiteitäni;-)
Eeva-Leena Vaahtio on tuttu ja kotipitäjäni ihmisiä, en ole silti lukenut häneltä mitään.
Minä mietin hidastamista jokaikinen päivä ja syý on se, että otan hirveän helposti kierroksia ja energiapiikkini ovat tosi kovat. jaksan silloin mitä vain, vaikka mennä viikon pari kirjojen takia 4 tunnin yöunilla. Mutta sitten olen aina pari päivää aivan down.
Minulla on taas yksi ns. itsehoito-opas tähän vaivaan, jota en ole toimeentunut vielä tekemään. Mutta olen luvannut sen tehdä, sekä noudattaa myös, ennen joulua.
Lupaukseni itselleni on löytää Uusi Hidas Luova Minä!
Kiitos kaikille kommenteista! Muutto pitää minut nyt niin kiireisenä, että vastaan tällä kertaa kaikille yhteisesti.
Kommenteissanne oli monia hyviä pointteja (kuten aina). Esim. Valkoisen kirahvin "menneisyys on hyväksi ymmärtämiselle, tulevaisuus tarpeen, jotta vaikeuksista on mahdollista selvitä" voisi olla ja onkin oma ohjenuorani tässä elämässä. Eri mieltäkin olen esim. Hoo Moilasen kanssa: "sisältä päin ohjautuva ihminen ei ole koskaan ajautunutkaan elämäntilanteeseen, jossa hänen ei olisi helppo hengittää", hän kirjoittaa, ja tulee minusta nostaneeksi jalustalle jälleen yhden kuvitteellisen ihmistyypin (sisältä päin ohjautuvan), joka osaa "luonnostaan" elää hyvin ja oikein.
Monissa kommenteissa tuli esiin ajatus siitä, että tärkeintä on olla onnellinen/tyytyväinen omassa elämässään, saavuttaa sen sitten hidastamalla/jollain muulla elämänasenteella/asennoitumatta tietoisesti mitenkään. Olen tietysti samaa mieltä, "laajasti käsitettynä", kuten Niina sanoi. Omalla kirjoituksellani ajoin kuitenkin takaa myös sitä, ettei aina voi eikä tarvitsekaan olla onnellinen tai tyytyväinen. Ihmiselämään kuuluu ylä- ja alamäkiä, eikä elämä välttämättä ole sen "huonompaa", vaikka joskus on selvittävä vaikeammistakin jaksoista. Elämä on niin rikas kokonaisuus, ettei sen arvoa voida mitata pelkällä tyytyväisyydellä.
Minusta nykyään on liiaksi vallalla sellainen ajattelu, että joka hetki on oltava onnellinen, tai muuten kurssi on pahasti pielessä ja on turvauduttava johonkin drastiseen korjausliikkeeseen. Masennus, burn out tai pitkään nakertanut tyytymättömyys ovatkin ilman muuta asioita, joille kannattaa tehdä jotakin, mutta ajoittaiset vastoinkäymiset, surut, luopumiset ja epäonnistumiset kuuluvat elämään, eikä niistä "vapaa" elämä ole minusta illusorisuudessaan edes tavoittelemisen arvoista. Tämä on suurin syy siihen, miksi _hidastamispuhe_ on ruvennut ärsyttämään minua, vaikka itse ilmiöön suhtaudun edelleen hyvin myönteisesti.
Kiitos vielä kaikille keskustelusta ja kiinnostavasta ajatustenvaihdosta!
Hyviä ajatuksia! Näistä tuli mieleen Danielle LaPorten (http://www.whitehottruth.com) kommentti siitä, miten "life balance" on täysin yliarvostettua. Olen tullut samaan tulokseen.
Tuleva opettajani Michael Neill (http://www.supercoach.com) puolestaan kertoi juttua kaverista, joka oli tehnyt väitöskirjaansa niin, että hän oli ensin tehnyt sitä päivän pari hurjalla innolla ja saanut paljon aikaan. Sitten hänellä oli ollut muutama päivä, kun hän ei ollut tehnyt yhtään mitään. Ja sitä oli taas seurannut hurja työspurtti. Kaveri ei ollut nähnyt tässä mitään ongelmaa, vaan oli hyvillä mielin saattamassa väitöskirjaansa valmiiksi.
Sitten hän törmäsi kollegoihinsa, jotka alkoivat kertoa hänele kuinka he olivat ihan stressissä ja huonona siitä, että he tekivät ensin väitöskirjaansa pari päivää hurjalla innolla ja sitten eivät pariin päivään saaneet mitään aikaan...
Ainoa syy ettei joku ole onnellinen on se, että hän yrittää kiristää itseään onnella tekemään jotain, johon hänellä ei ole sisäsyntyistä inspiraatiota.
Tiedättehän: "mä olen sitten onnellinen..." "mä en voi olla onnellinen ennen kuin..."
Ollaan me ihmiset aika höpsöjä. Mä olen aidosti onnellinen tässä ja nyt, teen hauskoja asioita. Välillä teen paljon ja lujaa, välillä vähän ja hitaasti, enkä näe tässä oikeasti mitään ongelmaa.
Katri, täytyykin tutustua tuohon Danielle LaPorten sivustoon, kiitos linkistä!
Minäkin olen tuollainen spurtti-luonne: välillä tehdään täysillä (liiankin: yöunet saattavat jäädä vähiin ja fysiikka joutua koetukselle) ja sitten taas laiskotellaan/kerätään voimia muutaman päivän ajan. Lepopäivät tulevat niin tarpeeseen, että en osaa niistä kantaa huonoa omaatuntoa.
Lähetä kommentti