Kasaantuuhan sitä

Meillä on aina joku kasa jossain. Lehtikasoja, kirjakasoja, paperikasoja, vaatekasoja. Kaikki muut kasat menettelevät, mutta vaatekasoista haluaisin päästä eroon.

Kasautuminen kulkee suvussa. Myös isälläni on kasoja kaikkialla. Äidilläni on paperikasoja mutta vaatekasoissa vain silitettyä pyykkiä.

Blogitunnustuksia

Sain tunnustukset Mamman uunin Marialta ja Silkkiä Samettia-blogin Petriinalta, lämmin kiitos teille molemmille! Tunnustusten mukana tuli viisi kysymystä bloggaamisesta.

1.Milloin aloitit blogisi?

Viime vuoden maaliskuussa.

2.Mistä kirjoitat? Mitä käsittelet?

Kirjoitan omasta olemisestani, ajatuksistani, kokemuksistani ja havainnoistani. Olen käsitellyt ainakin maallemuuttoa ja synnyinseudulle palaamista, hidastamista ja sen kritiikkiä, kulutusta ja kohtuullistamista, omaisena olemista, bloggausta sekä nykyistä työtäni. Lisäksi taltioin tänne keräämiäni arjen kauneuspilkkuja.

3.Mikä tekee blogistasi erityisen?

Jaa-a. Palautteesta päätellen täällä toisinaan käytävät keskustelut. Blogin luonne voi tosin muuttua nopeastikin, blogithan ovat eläviä organismeja, alati muotoutuvia.

Kävin vähän kurkkimassa, mitä muut ovat tähän vastanneet, ja tajusin että poliittisesti korrekti vastaus olisi tietysti ollut, että jokainen blogi on erityinen. Todettakoon nyt varmuuden vuoksi vielä, että minustakin kaikki blogit ovat erityisiä!

4.Mikä sai sinut aloittamaan blogin?

Aloittamispäätös ei ollut erityisen harkittu tai suunniteltu, yhtenä iltana vain aloitin. Varmaankin toiveissa oli luoda jotain, jossa yhdistyisi visuaalisuus ja verbaalisuus. Ehkä halusin myös sanoittaa ja kuvittaa elämänmuutostani, viihdyttää itseäni ja harjoittaa silmääni huomaamaan ne arjen kauneuspilkut.

5.Mitä haluaisit muuttaa?

Tällä hetkellä en palavasti mitään.

Haastan kaikki halukkaat vastaamaan noihin bloggausta koskeviin kysymyksiin + itse kehittelemiini lisäkysymyksiin. Kovasti kiinnostaisi lukea vastauksianne, joten käykäähän huikkaamassa, jos päätätte tarttua tähän!

+6.Miten bloggaamisesi on muuttunut matkan varrella?

+7.Parasta mitä sinulle on blogisi myötä tapahtunut?

+8.Kadutko jotakin postaustasi?

+9.Tekisitkö jotain toisin, jos aloittaisit bloggaamisen vasta nyt?

+10.Millaisia blogeja itse luet/katselet mieluiten?

Kuvat Country Living 2/2011

Naisten kaupunki

Kate Bushin kuva leikekirjastani.

Istun junassa matkalla Helsingistä meijerille. Istun näissä junissa aika usein. Tätä väliä kulkee joka päivä puolenkymmentä vuoroa molempiin suuntiin. Se kuulostaa paljolta, mutta ei se ole. Suurin osa junista kulkee minun näkökulmastani aamuyöllä.

Lyhytkin Helsingin reissu ravitsee ja ruokkii, kulttuurinnälkää ja mielikuvitusta lähinnä. Yhtä usein ne -lyhyetkin- väsyttävät, uuvuttavat ja köyhdyttävät. En minä näissä junissakaan niin kovin hyvin viihdy.

Olen ottanut tavakseni myydä joka reissulla pari kirjaa divariin. Niillä rahoilla sitten kahvittelen jossain keskustan järjettömän tyyriistä kahviloista, ikään kuin ilmaiseksi.

Tänään nähtyä:

Yksinäinen ja alkoholisoitunut nainen lempiohjaajani Mike Leigh'n uusimmassa elokuvassa, joka huokuu myötätuntoa ja inhimillisyyttä mutta loppuu kuin seinään.

Kahvilan syrjäisessä nurkkapöydässä istunut nainen, joka luki Albert Camus'n Sivullista.

Romanilehteä kadunkulmassa kaupitellut nainen, jonka mustan hameen uumenista tipahti kadulle upouusi miesten sukkapari.

Joutseneksi muuttuva nainen Darren Aronofskyn hurjassa elokuvassa. Tätä kaunista ja lahjakasta naista esittävälle kauniille ja lahjakkaalle naiselle povaan parhaan naispääosan Oscaria sunnuntain ja maanantain välisenä yönä.

Ja päässä on soinut tämä, yhtä komeasti ja koskettavasti kuin aina.

Koti valimossa

Esittelenpä teille vielä toisenkin kivan kodin siitä samaisesta Kloka hem-lehdestä (5/2010), josta intoilin täällä. Tämä huusholli on taidemaalari Adriane Stramppsin ja hänen tyttärensä koti Melbournessa. Rouhea koti on kunnostettu vanhaan valimoon. Asuntoa on rempattu pikku hiljaa jo yhdeksän vuoden ajan, vähän kerrassaan, aina rahatilanteen salliessa.
Alkuperäiset kuvat James Geerin.

Oikeaa vuorovaikutusta vai ei?

Kuvat leikekirjastani.

Edelliseen postaukseeni tulleet kommentit ja Kirsin Havahduksia-blogissaan julkaisema juttu Nettiriippuvuus ja sosiaalinen vuorovaikutus herättivät niin paljon ajatuksia, että jatkanpa vielä toisen postauksen verran samasta aiheesta.

Kirsi siteeraa kirjoituksessaan amerikkalaista zenmunkkia Brad Warneria, joka on pohtinut blogissaan omaa suhdettaan virtuaalimaailmaan. Lainaan nyt suoraan Kirsin blogista:

"[Warner] kirjoittaa blogissaan jotain sinne päin, että ihmiset, jotka tuntevat toisensa ainoastaan netissä käymänsä vuorovaikutuksen perusteella, eivät tosiasiassa tunne toisiaan, eivätkä tue sinua pyrkimyksissäsi kyseenalaistaa netissä käyttämääsi aikaa, vaan päinvastoin, he haluavat pitää sinut siellä, tavoitettavissa ja heidän käytössään.

On niin paljon helpompi ymmärtää olevansa mielikuvitusmaailmassa, kun on tekemisissä joidenkin nettipelien tms. sovellusten kanssa, mutta vaikka bloggaajat yleensä kirjoittavat ja julkaisevat kuvia omasta elämästään, kyse on silti, aivan yhtälailla virtuaalisesta ympäristöstä ja keinotekoisesta todellisuuden jäljitelmästä. Vuorovaikutus netissä ei vastaa todellista elämää, jossa emme voi hioa kommenttejamme, deletoida, sensuroida, rajata kuvakulmia tai näyttää vain niitä puolia joita haluamme. (...)

Warnerin mielestä on tärkeä tiedostaa tämä asia. Hän muistuttaa blogissaan, että missään chatissä, blogien kommenttiosioissa, Facebookissa, Second Lifessä tai missään vastaavassa paikassa (jotka eivät edes ole oikeasti mitään paikkoja) ei ole mitään niin tärkeää, että se todella vaatisi huomiotasi. Ne ovat vain viihteen hienostuneita muotoja. Ja vaikka ne ovat vuorovaikutuksellisia, niissä ei tapahdu oikeaa vuorovaikutusta."

Näkemys on kiinnostava, mutta kuulostaa omiin korviini hiukan kyyniseltä. Minusta blogit ja niissä käytävät keskustelut eivät välttämättä ole sen keinotekoisempia todellisuuden jäljitelmiä kuin vaikkapa kirjeet, päiväkirjat, leikekirjat, sähköpostiviestit, yleisönosastokirjoitukset tai kapakkakeskustelut. Mikä ylipäätään on se todellisuus, jota blogit tai muut sosiaalisen median ilmiöt jäljittelisivät?

Vanhana sosiaalitieteiden opiskelijana vierastan inhimillisen elämän jaottelua todelliseen ja sitä jäljittelevään, minusta se on keinotekoista. Osa teistä on ehkä kuullut todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta? No, minä taidan edustaa sitä koulukuntaa.

En myöskään niele pureksimatta väittämää, jonka mukaan toisensa ainoastaan netin kautta tuntevat ihmiset eivät voisi oikeasti tuntea toisiaan. Minusta tämä näkemys antaa liian paljon painoarvoa face-to-face-kanssakäymiselle. Ihmiset ovat luoneet kirjeenvaihtoon perustuvia ystävyyssuhteita jo vuosisatojen ajan. Toisaalta voimme "tuntea" työkavereitamme, naapureitamme tai jopa sukulaisiamme tuntematta heitä todellisuudessa lainkaan.

Myös todellisessa elämässä voi harkita sanomisiaan, perua puheitaan, vaieta ja valehdella, korjata ja oikaista, esittää ja teeskennellä. Kertoa ja näyttää kanssaihmisille itsestään ja elämästään sen verran kuin haluaa.

Nettiriippuvuus on todellinen ongelma, jota vastaan pitää voida taistella yhtä järein asein kuin muitakin haitallisia riippuvuuksia vastaan -siitä olen aivan samaa mieltä Warnerin (ja Kirsin) kanssa. Mutta blogit eivät mielestäni ole pelkästään viihteen hienostuneita muotoja tai puhtaita mielikuvitusmaailmoja. Minusta niissä tapahtuu myös oikeaa vuorovaikutusta.

Kuten olen ennenkin todennut, blogihan on viime kädessä media eli väline. Eikö ole lyhytnäköistä leimata väline merkityksettömäksi tai keinotekoiseksi tarkastelematta lainkaan mitä se välittää?

Väitän, että monet blogit ja niissä käytävät keskustelut välittävät todellisia tunteita, arvoja ja ajatuksia. Että monilla blogeilla on muutakin kuin viihdearvoa. Ja että niissä tapahtuva vuorovaikutus on todellista siinä missä minkä tahansa kommunikointivälineen (puhelin, kirje, sähköposti, sanomalehti...) välityksellä tapahtuva vuorovaikutus. Merkityssisällöltään vaihtelevaa, niin kuin kaikki kommunikaatio, mutta todellista.

Se, että niin monet olivat hämmentyneet muutamien bloggaajien poistettua kommentointimahdollisuuden blogeistaan, kertoo mielestäni juuri siitä, että ihmisillä on tunteet virtuaalimaailmassakin. Syntyy kaveruutta ja kiintymystä. Koetaan myös niitä pienimuotoisia hylätyksi tulemisen tunteita, joista keskusteltiin mm. täällä. Voi tulla jopa vähän ikävä jotain blogituttua, joka blokkaa kommentit tai vaikkapa katoaa vähin äänin maisemista.

Edellisen postauksen kommenteissa oli valtavasti hyviä pointteja, tekisi mieli nostaa niitä tässä esiin, mutta ehkä en nyt jaarittele enää tämän pitempään. Sen haluan kuitenkin vielä sanoa, että bloggaajat voivat tehdä ratkaisuja myös syistä, joita he eivät voi ammattinsa tai jonkun henkilökohtaisen syyn vuoksi julkisesti kertoa. Eikä tarvitsekaan.

Ollaan ymmärtäväisiä, sallitaan erilaiset ratkaisut ja niiden mahdollisesti herättämät tunteet ja jatketaan keskustelua vapaassa maailmassa, jollaisessa me onnekkaat elämme!

P.S. Ensi viikolla saan kylään ystävän, johon olen tutustunut blogien kautta. Vuorovaikutus virtuaalimaailmassa voi siis johtaa myös vuorovaikutukseen IRL*

*Selvennykseksi kaltaisilleni tietämättömille: IRL = In Real Life eli todellisessa elämässä. Opin tämän ilmaisun merkityksen vasta jonkin aikaa sitten :)

Vuorovaikutteisuudesta blogeissa

Muutamista seuraamistani blogeista on viime aikoina poistettu kommentointimahdollisuus. Luettuani bloggaajien perustelut olen ajatellut ymmärtäväni ratkaisua. Totta kai, jos lukijoiden kommentit aiheuttavat ylimääräistä stressiä tai paineita, niin mikäs siinä.

Jos astun syrjään ymmärtävän kanssabloggaajan roolista ihan vaan lukijaksi, huomaan asennoitumiseni olevan mutkikkaampi. Lukijana olen kokenut jääneeni ulos, tähyilemään ikkunoista ja ihmettelemään umpeen teipattua postiluukkua. Vuorovaikutuksesta kieltäytyvä blogi muuttuu kyläilypaikasta museoksi: katsoa saa, mutta koskea ei.

Näiden havaintojeni myötä olen todennut, että minulle bloggaus on nimenomaan sosiaalisen median ilmiö. Muuttuessaan printtimedian kaltaiseksi ja yksisuuntaiseksi se saa yhtäkkiä liudan uusia kilpailijoita. Ilman vuorovaikutteisuutta ja sen synnyttämää yhteisöllisyyttä blogi asettuu samalle viivalle painetun median ja television kanssa. Lukisinko lehteä vai sitä yhtä blogia?

Tein pienen mielikuvaharjoituksen: miltä minusta tuntuisi, jos rajaisin blogini vain oman ääneni käyttöön? Lopputulos: yksinäiseltä. Mielikuvissani autius laskeutuu blogiin ja erakoidun sen nättien seinien sisälle. Sellaista en toivo, sillä minulle tästä blogista on tullut nimenomaan väylä toisten ihmisten yhteyteen, mahdollisuus vaihtaa ajatuksia, tapa pitää kanavaa auki.

Tässä ja nyt

Seurustelin kerran zenbuddhismia harjoittavan miehen kanssa. Hän oli niin äänekkäästi ja lähetyshenkisesti vastasyntyneen mielenrauhansa lumoissa, että tulin allergiseksi sanaparille tässä ja nyt.

Omaan elämänmuutokseeni (sellainen tämä kai on ollut?) ei ole liittynyt ainakaan tietoista henkistä etsintää, hengellisestä puhumattakaan, mutta jotakin on silti löytynyt. Muutokset ovat olleet niin hitaita ja huomaamattomia, että minkäänlaisista valaistumisen hetkistä ei voi puhua. Oivalluksenikaan eivät ole olleet välähdyksenomaisia syttymisiä, vaan hitaasti esiintyöntyviä ja voimistuvia tiedostamisia.

Yksi selvimmin hahmottamistani muutoksista liittyy kykyyn elää tässä ja nyt. Vaikka termi aiheuttaa vanhasta muistista vieläkin pientä ärsytystä, huomaan tulleeni sinuiksi sen sisällön kanssa. Se on tapahtunut omalla painollaan, ilman tietoista yritystä tai meditointia.

En nyt puhu suoranaisesta hetkessä elämisestä (ehkä se erottaa minut oikeasti valaistuneista?), vaan tässä päivässä ja tilanteessa elämisestä. Hyväksyen, keskittyen, rauhoittuen ja mahdollisuuksien mukaan nauttien. Konditionaali putoaa pois puheesta ja ajatuksista.

Jatkuva toiseen aikaan ja paikkaan haikaileminen tekee sokeaksi käsilläolevan tilanteen ainutlaatuisuudelle. Kiinnitän nykyään herkemmin huomiota ihmisten puheissa vilahtelevaan tyytymättömyyteen, haikailuun ja huokailuun. Mietin, missä määrin kyse on puhetavasta, missä määrin todellisesta kokemuksesta.

Blogimaailmassakin on vallinnut jo kuukauden päivät harras kevään odotus, vaikka elämme keskellä kauneinta talvea. Nautitaan nyt helmikuun kimaltelevista hangista - kyllä se kevät sieltä tulee, yhtä varmasti kuin aamu seuraa yötä ja ilo pitkää itkua.

Uni kokoaa ihmisen

Joskus väsymys on sitä luokkaa, että haluaisi nukkua viikon putkeen. Ei usko, että vähempi voisi riittää. Kun sitten yhdentoista tunnin yöunien jälkeen herääkin virkeänä ja mielensä takaisin saaneena, yllättyy iloisesti. Että uni osaakin restauroida ihmisen niin nopeasti! Aina se ei siihen pysty.

Ensi viikosta on tulossa alkuvuoteni työn- ja ohjelmantäyteisin. Toivon, että yöt eivät petä, vaan auttavat jaksamaan.  
Kokoavia, virkistäviä ja palauttavia yöunia teille kaikille!

Kloka hem

Olen tehnyt pitkästä aikaa mukavan lehtilöydön. Kloka hem on ruotsalainen sisustuslehti, joka on oman ilmoituksensa mukaan Sveriges enda ekologiska inredningsmagasin. Lehdessä on paljon ekojuttuja vaihtoehtoisista energianlähteistä ympäristöystävälliseen rakentamiseen, mutta ennen kaikkea harvinaisen herkullisia sisustusjuttuja, ainakin omaan makuuni. Ei uutuuttaan kiilteleviä pintoja, vaan kodikkaita ja persoonallisia huusholleja.

Viime vuoden toiseksi viimeisessä numerossa (5/2010) oli juttu UnderbaraClara-blogia pitävän, umeålaisen Clara Lidströmin kodista. Bloggaaja kertoo hakevansa sisustusinspiraatiota Astrid Lindgrenin kirjojen filmatisoinneista, erityisesti Lotta-elokuvista. Alkuperäiset kuvat Gunilla Welinin.

Naisenergiaa

Kloka hem 5/2010

Haastattelin viime viikolla kahta kiinnostavaa naista. Toinen jätti työnsä IT-alalla ja ryhtyi kirjoittamaan dekkareita. Paras päätös ikinä, pieni ja vaalea ruotsalaisnainen sanoi. Ainahan hän oli halunnut kirjoittaa, muttei ollut uskonut, että sitä voisi tehdä työkseen. Että voisi kuunnella ja keräillä ihmisten tarinoita, penkoa arkistojen ja kirjastojen aarteita, hurahtaa historiaan, kuvitella ja koota palapeliä työkseen. Kirjailijatar oli niin vilpittömän innostunut tekemisistään, että tunsin innoittuvani itsekin.

Toinen jututtamani nainen on tehnyt vaikuttavan dokumentin sota-ajasta ja niistä suomalaisnaisista, jotka jäivät viljelemään maata ja hoitamaan lapset, vanhukset ja karjan, kun miehet lähtivät rintamalle. Työn ja voitettavien esteiden määrää on 1970-luvulla syntyneen vaikea käsittää. Fyysinen kuormittavuus, pelko, huoli, ikävä, vastuu, yksinäisyys, luopuminen, pakko. Tärkeä aihe, merkillisen vaiettu.

Tällä viikolla menen puhumaan Martoille hidastamisesta. Häkellyin kutsusta ja kiirehdin oitis tunnustamaan, etten omaa juurikaan Martoille tyypillisiä hyveitä. Mutta heillä on kuulemma korkea erilaisten Marttojen (ja Marioiden?) sietokyky, joten odotan iltaa innolla.

Vierailtuani Marttojen nettisivuilla tulin siihen tulokseen, etten ehkä sittenkään ole ihan niin epämarttamainen kuin äkkiseltään ajattelin. Marttojen kotitalousneuvonnan teema on tänä vuonna Vähänkö hyvää! eli eettinen kuluttaminen. Sivuilla sanotaan näin:  

"Eettinen kuluttaminen on sekä marttamaista että helppoa: se pitää sisällään säästämisen, yhteiskäytön, lainaamisen, kierrättämisen, lähellä tuotetun, reilun kaupan ja palveluiden suosimisen. (...) Luonnonvarojen kulutusta voi hillitä välttämällä kaiken turhan materian ostamista. (...) Kulutuksen lisääminen perustarpeiden tyydyttymisen jälkeen ei tutkitusti lisää kenenkään onnellisuutta."

Marttajärjestöllä on myös meneillään kolmivuotinen teemakampanja Hidastamalla hyvinvointiin 2011–2013.

Rohkea Minttu

Katsoitteko televisiosta tämän? 

Sanattomaksi vetää. Voi miten kiusaajille voisi opettaa ihmisyyden -ainakin omasta mielestäni- tärkeimmän taidon, kyvyn asettua toisen ihmisen asemaan?

Ei anneta koulu-, työpaikka- ja nettikiusaajien pompotella ketään, eihän?

Kaikki Tuukka Temosen Yhteisvastuu-keräystä varten ohjaamat lyhytdokumentit ovat katsottavissa täällä. Sivulta löytyvät myös dokumenttien lähetysajat Ylellä.

Toikkaillen

Kuva täältä.

Aika harvoin himoitsen kalliita designesineitä, mutta Oiva Toikan pöllöjen perään olen haikaillut monet kerrat. Tykkään Toikasta muutenkin: ehkä epäreilustikin yhdistän designmaailmaan usein tietyn kylmyyden, mutta Toikan töissä on lämpöä ja leikkisyyttä.

Äitini Eeva-lehdestä (1/2011) bongasin jutun Toikan kodista Helsingin Hakaniemessä. Lintuja on siellä täällä. "Lintubongari en ole, mutta linnut ovat charmikkaita!", sympaattinen lasitaiteilija toteaa haastattelussa. Alkuperäiset kuvat Paavo Martikaisen.

Se on tallella

Ensi viikolla isä saa kotiinsa happipullon. Tätä on odotettu.

Lääkärit ovat vitkutelleet lisähapen kanssa, vaatineet tupakoinnin lopettamista. Ei tule tapahtumaan. Nyt antoivat viimein periksi. Autossa puhuttiin taas painavia.

Minä: "Jännä nähdä, onko siitä happihoidosta apua."
Isä: "Niin. Sehän on kai vähän niin kuin viimeinen toivo."
Minä: "Mmm. Tai ihan viimeiseksi sitä vissiin joutuu hengityskoneeseen."
Isä: "No se on kyllä sitten...
Lahjon jonkun tuomaan myrkkyä ennen."

Naurahdimme molemmat. Huumori meillä on samaa sävyä, ja tallella.