Omaisena olemisesta, osa XVIII

Kuva Butte aux Caillesista.

Kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, kuinka en odota myyjiltä, tarjoilijoilta tai muiltakaan asiakaspalvelijoilta mitään ihmeitä; perusystävällisyys riittää vallan mainiosti, enkä pahastu sitä laimeammastakaan palvelusta. Mutta terveydenhuoltohenkilökunnan kohdalla olenkin sitten himpun verran vaativampi. Ainakin silloin, kun kysymys on ennemmin kuin myöhemmin kuolemaan johtavan sairauden hoidosta.

Olimme tammikuussa isän kanssa aluesairaalassa keuhkolääkärillä, ja seurantakäynti luvattiin silloin toukokuulle. Koska kutsua ei ole kuulunut, soitin sinne tänään. Tiukkasävyinen hoitaja ilmoitti jonojen olevan nyt sellaiset, että marssijärjestyksen mukaan aika menee joulukuulle. Sanoin, ettei isä usko edes elävänsä jouluun.

Hoitaja kysyi, että mikä nyt sitten on ongelmana. Häkellyin. "No ei kai tässä mitään sen kummempaa ongelmaa... Kunto vain on hyvin huono, paino 45 kiloa, henki ei kulje, ruoka ei maistu. Viime viikolla isä kaatui kaupassa, koska voimat pettivät. Ajattelin vain sen seuranta-ajan perään kysellä."

Hoitaja tutki isän tietoja ja sanoi sitten järjestävänsä minulle puhelinajan lääkärille.

"Minulle vai isälle?", kysyin.
"No kummalle vaan", sanoi hoitaja.
"Ajattelin vain, että isä ei ehkä tykkää, jos lääkäri soittaa minulle eikä hänelle...".
"No antoiko isäsi sinulle luvan soittaa tänne?"
"Öö... Siis minähän soitin vain tiedustellakseni sitä seuranta-aikaa, että milloin se on. Minä hoidan kaikki käytännön asiat isän puolesta".
"No varmaan hän on sitten valtuuttanut sinut puhumaan lääkärinkin kanssa".
"Mutta eikö se ole kuitenkin vähän eri asia... Varata aikaa lääkärille ja puhua lääkärin kanssa potilaan puolesta".
"No sinun täytyy se tietää."

Joku saattaa ihmetellä, mikä tässä hoitajan käytöksessä nyt niin hätkähdytti, että siitä piti blogiin kirjoittaa. Ehkä se, että hän vastaa puhelimeen paikassa, jossa hoidetaan enimmäkseen vaikeaa keuhkoahtaumatautia tai keuhkosyöpää sairastavia potilaita.

Koska ajat ovat yli puoli vuotta myöhässä, poliklinikalle soittaa varmaan päivittäin huonokuntoisia ihmisiä, jotka pelkäävät kuolevansa, ennen kuin pääsevät erikoislääkärille. Tai kaltaisiani huolestuneita omaisia, jotka yrittävät pitää läheistensä puolia systeemissä, joka saa puheet hyvinvointivaltiosta kuulostamaan kaukaiselta sanahelinältä.

En edellytä erityistä tahdikkuutta tai hienotunteisuutta nakkikioskin myyjältä tai edes hienon ravintolan tarjoilijalta. Mutta niiltä terveydenhuollon portinvartijoilta, joilla on valta vaikuttaa paitsi elämään myös kuolemaan, minä kyllä odotan sitä. Vakavasti sairaat ihmiset ja heidän omaisensa tulisi kohdata perusystävällisesti, tivaamatta ja tiuskimatta. Silloinkin, kun sairaus on ns. itseaiheutettu, mistä terveydenhuollon jokaisella portaalla muistetaan kyllä rangaista.

Totesin lopulta, että puhelinaika on joka tapauksessa yhtä tyhjän kanssa ja lähetin sähköpostia isän terveyskeskuslääkärille, joka lupasi ottaa meidät vastaan jo ensi viikolla.

P.S. Edellisen postauksen monipolvisessa keskustelussa sivuttiin myös valittamista. Minusta valittaa saa ja pitää, jos siihen on aihetta.

Ruusuilla tanssia?

Kuva Butte aux Caillesista.

Luin muutaman päivän viiveellä blogimaailmankin kannalta kiinnostavan kolumnin Hesarista. Kirjoittaja on lehden uutispäällikkö Jussi Pullinen. Näin hän kirjoittaa:

"Facebookin tarjoama käsitys tuttavien tavallisesta päivästä on sumutusta. Kun työkaveri latoo lomallaan kuvia paratiisisaarten auringonlaskuista, ajattelen, että onpa hänen vapaa-aikansa upeaa - ja itse kävin vain Tallinnassa. Unohdan ne päivät, jolloin hän ei päivittänyt mitään: ehkä hän silloin istui kotonaan, kiroten yksinäisyyttä. En tiedä.

Kun tuttava julkaisee kuvia iloisesta vauvastaan, ajattelen, että onpa lapsiperheen arki onnellista - ja oma elämäni tyhjää ja merkityksetöntä. Unohdan, että ennen kuvaa on ehkä valvottu öitä, joista ei päivitetty mitään. (...)

Näin Facebook ja muut verkon yhteisösivustot saavat meidät pahimmillaan tuntemaan itsemme tylsiksi luusereiksi. Jokainen valikoi sivustoille itsestään parhaat puolet (...). Kaikesta tästä seuraa, että käsitämme muiden elämän onnellisemmaksi kuin se onkaan.

Stanfordin yliopiston tutkijat kertoivat joulukuussa, että ihmiset arvioivat jopa hyvin läheisten tuttaviensa olevan onnellisempia kuin he oikeasti ovatkaan. Kun ihmiset vertaavat tätä omaan elämäänsä, he kokevat itsensä yksinäisemmiksi ja onnettomammiksi. Tutkimuksessa ei keskitytty vain verkkoon, vaikka Facebook työtä inspiroikin. (...)

Yhteisösivustoista on silti tullut niin väkevä ihmisten yhdistäjä, että niissä haluaisi nähdä muutakin kuin pelkkiä elämän kohokohtia. On ristiriitaista mutta totta, että Facebookista voisi tulla monelle parempi mieli, jos statuksessa kerrottaisiin avoimesti, että nyt ahdistaa, stressaa tai masentaa aivan suunnattomasti."

Lihavointi minun, Pullisen kolumni kokonaisuudessaan on luettavissa täältä.

Oman kokemukseni mukaan blogimaailmassa ollaan tietyllä tavalla rehellisempiä kuin Facebookissa, mikä selittynee ainakin kahdella asialla. Ensimmäinen on se, että blogimaailmassa esiinnytään yleensä peitenimellä ja kommunikoidaan enimmäkseen vieraiden ihmisten kanssa -- ei niinkään työtovereiden tai sukulaisten kanssa, esimiehistä tai entisistä luokkakavereista puhumattakaan.

Toinen on se, että blogin pitäminen on mielekkäämpää ja antoisampaa, jos kirjoittaessa saa olla jotakuinkin oma itsensä, sikäli kuin se nyt on mahdollista tällaisessa formaatissa. Tarkoitan siis sitä, että jos blogin todellisuus on kovin kaukana omasta todellisuudesta, bloggaamisen anti jää todennäköisesti vähäisemmäksi. Itseilmaisun palkitsevuus edellyttää jonkinasteista autenttisuutta.

Näistä erityispiirteistään huolimatta blogimaailmalla on myös Pullisen kolumnissaan mainitsemia ominaisuuksia. Oman kokemukseni mukaan siihen ei edes erityisemmin toivota muutosta. Monien mielestä ikävät asiat eivät kuulu blogeihin ainakaan kahdesta syystä:

1) Bloggaaja itse ei halua elämänsä nurjasta puolesta julkisesti puhua, eikä ikävien (ainakaan henkilökohtaisten) asioiden katsota sopivan blogin tunnelmaan tai aihepiiriin.

2) Lukijat hakevat blogeista nimenomaan positiivisia, kepeitä asioita ja hyvää mieltä. He eivät siis halua lukea ikävistä asioista.

Ensimmäinen kohta on täysin ymmärrettävä, mutta Pullisenkin esiintuomien ajatusten valossa toinen kohta on kyseenalaistettavissa. Minusta tuntuu siltä, että lukijat ovat kyllä kiinnostuneita ihmiselämästä kokonaisuutena, iloineen ja suruineen. Poikkeuksiakin toki on, mutta noin niin kuin yleensä.

Oikeastaan kaikki inhimillinen kanssakäyminen on ihmisenä olemisen tutkailua yhdessä. Se mikä ei ole ihmiselämälle vierasta, ei ole jakamisenkaan ulottumattomissa. Ei ainakaan pitäisi olla. Miksi kaikille ihmisille yhteisistä tai ainakin ennen pitkää tutuiksi tulevista kokemuksista pitäisi yhteisessä keskustelussa vaieta?

Huolet

Adam Korpakin piirros leikekirjastani.

Huolet valvottavat öisin. Ne muodostavat kaksi tasavahvaa joukkuetta. Toinen on ryhmittynyt sydämen ympärille kuin leirinuotiolle. Toinen vilistää aivoissa, heittelee palloa siellä, viis veisaa aivojen yrityksistä tyhjentää huoneensa vaativista vieraista ja sammua unen sokkeloihin.

Kädet ovat se ruumiinosa, jolla suojaudutaan ja suojellaan, yritetään auttaa. Vien käteni sydämeni suojaksi, puolustamaan sitä levottomuutta herättäviltä leiriytyjiltä. Myös aivojen riehujille annan lähtökäskyn, mutta ne jatkavat kiihkeää pallotteluaan, hivuttautuvat kaavoitetun valveen alueelta unen kaoottisille kujille, petollisten naamiohuvien hetteikköön.

Tanzt, tanzt... sonst sind wir verloren

Kuten jo mainitsinkin, Wim Wendersin Pina-elokuva oli yksi matkan kohokohdista. Dokumentti on omistettu tanssija Pina Bauschin (1940-2009) muistolle ja kaikki sen koreografiat ovat Bauschin käsialaa. 3D-teknologia elävöittää hienosti tanssijoiden liikkeitä. Kivaa, että tekniikkaa on vihdoin alettu hyödyntää muissakin kuin fantasia-, toiminta- ja animaatioelokuvissa.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut modernista tanssista, mutta Pina sai minut katsomaan sitä uudella tavalla. Tanssihan on hurjaa ja hauskaa (ehkä suurin yllätys) ja ihmeellisen oivaltavasti eksistentiaalisten kysymysten äärellä.

Myös elokuvan traileri on katsomisen arvoinen, vaikkei siitä se 3D-efekti välitykään.

Shakespeare and Company

Sinisen linnan kirjastossa käytiin taannoin vilkasta keskustelua kirjakaupoista. Monet mainitsivat Seinen rannalla sijaitsevan Shakespeare and Companyn esimerkkinä viihtyisästä kirjakaupasta. Minustakin se on ihana ja yksi Pariisin kiehtovimmista nähtävyyksistä.

Tunnelmallisimmillaan kauppa on myöhään illalla, jolloin siellä on yleensä myös rauhallisempaa (lue: vähemmän turisteja) kuin päivällä. Kirjoja saa hiplata ja lueskella kaikessa rauhassa vaikka tuntikausia. Jos kaipaa omaa rauhaa, kannattaa hipsiä yläkertaan. Siellä kirjailijoiden haamut pitävät omia pitojaan.

Paris

Pariisin charmi oli tallella. Kuljeskelimme Seinen vasemmalla rannalla, Saint-Germain-des-Présillä, lempikadullani rue Mouffetardilla ja Butte-aux-Caillesissa. Välillä hurautimme metrolla pohjoiseen, Montmartrelle, Le Marais'hin ja Bastilleen. Ja tietysti Champs-Élyséesille.

Ravintoloiden suhteen meillä kävi tuuri: melkein kaikki löytämämme ruokapaikat olivat mukavia ja ateriat edullisuudestaan huolimatta maistuvia (Michelin-tähdillä varustetut paikat meidän oli jätettävä suosiolla väliin). Mieleen jäivät erityisesti kreikkalainen Epsilon avenue des Gobelinsilla ja viehättävä L'Auberge de la Butte rue de la Butte aux Caillesilla (todella ystävällinen palvelu!). Hyvää aamiaista tarjoili La Salle à Manger rue Mouffetardilla ja ruokaisaa brunssia tanssikoulun sisäpihalla sijaitseva The Studio Marais'ssa.

Shoppailu jäi vähän vähemmälle, mutta maailman ihanimmassa Shakespeare and Co.-kirjakaupassa oli käytävä kahdesti. Teevarastot täydennettiin Le Palais des Thés-ketjun Marais'n puodissa, jossa tarjotaan aina maistiaisia.

Filmihullulle Pariisin elokuvatarjonta on hullaannuttava eikä läheskään kaikkia elokuvia onneksi enää dubata, joten leffassa tuli käytyä peräti kolmesti. Cannesissa Kultaisella palmulla palkittu Terrence Malickin The Tree of Life kirvoitti pariisilaisyleisöltä buuaukset ja oli minustakin ohjaajan epätasaisin elokuva. Wim Wendersin 3D:nä esitetty tanssielokuva Pina kuului matkan kohokohtiin. Woody Allenin uusin sijoittui sopivasti Pariisiin, mutta oli muuten vähän heikompi esitys ranskalaisten rakastamalta Allenilta.

Niin TV-uutisia kuin lehdistöäkin hallitsivat Dominique Strauss-Kahnin eli DSK:n oikeudenkäynti ja Lars von Trierin natsipuheet Cannesin elokuvajuhlilla. Eikä Pariisin matkaa ilman mielenosoitusta: tällä kertaa törmäsin iskulauseita huutaviin marssijoihin Bastillessa. Mikäli oikein ymmärsin, kyse oli Ranskan sotatoimista Norsunluurannikolla. Presidentti Sarkozy sai huutia afrikkalaistaustaisilta mielenosoittajilta.

Pariisista on tehty lukuisia lauluja, mutta minulle yksi on ylitse muiden: Souad Massin ja Marc Lavoinen Paris-duetto, olkaapa hyvät!